Èdouard Louisin Naisen taistelut ja muodonmuutokset

Èdouard Louisin Naisen taistelut ja muodonmuutokset (suom. Lotta Toivanen, Tammi 2022, 103 s.) on lumoavan hieno romaani. Louis kirjoittaa äitinsä elämästä samalla kertaa lämpimästi ja analysoiden äitinsä yhteiskunnallista asemaa. Romaanissa on samaa maagista vetovoimaa kuin Louisin 21-vuotiaana kirjoittamassa Ei enää Eddy ja Kuka tappoi isäni -romaaneissa.   

Louis kertoo yksilön elämäntarinan, mutta nivoo sen hienosti osaksi ranskalaista yhteiskuntaa. Äidin elämänkohtalo ei ole vain yhden naisen ajelehtimista vaikeudesta toiseen, se on myös kiinteä osa sitä epätasa-arvoista yhteiskuntaa, jonka jäsen hän on ja joka antaa vain vähäisiä mahdollisuuksia muuttaa elämän kulkua.

Nuori nainen tulee raskaaksi lukiolaisena, avioituu ja saa toisenkin lapsen. Muutaman vuoden kuluttua hänellä on uusi aviomies ja viisi lasta eikä minkäänlaista tietä umpikujasta, johon hän on alkoholisoituneen miehen rinnalla joutunut. Hän on kotiäiti, joka on kaikessa riippuvainen miehestään. Hän elää köyhyydessä ja jatkuvan väkivallan uhan alaisena, kunnes hän 45-vuotiaana soittaa pojalleen ja kertoo jättäneensä pojan isän. Nyt hän on vapaa. Hän on rikkonut edes osan yhteiskunnan kahleista, joista ei yleensä ole ulospääsyä.  

Louisin tapa kirjoittaa ja asettaa yhteiskunta vastuuseen on sukua tänä syksynä Nobel-palkitun kirjailijan Annie Ernauxin teoksille Isästä ja äidistä (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2022, 152 s. ) ja Vuodet (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2021, 215 s.).

Omaa irtiotostaan perheensä luokka-asemasta Louis kuvaa kirpeästi. Hän kertoo kohdanneensa lukiossa itselleen aivan vieraan maailman. ”Olin asettunut niiden ihmisten maailmaan, joita sinä olit aina kutsunut porvareiksi, ja halusin heti olla heidän kaltaisensa.” Poika haluaa myös heti osoittaa äidilleen, ettei hän enää kuulu tämän kanssa samaan joukkoon. Ranskassa yhteiskunnallinen asema paljastuu helposti kielen avulla. ”Kun olin lapsi, me häpesimme yhdessä – kotiamme, köyhyyttämme. Nyt minä häpesin sinua, sinun takaisi. Häpeämme erkanivat toisistaan.” Pojalla ja äidillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen. Pojan ja äidin läheneminen alkaa sen myötä, kun äiti itsenäistyy.

Miten hienolla tavalla Èdouard Louis kirjoittaa. Miten osuvasti hän lomittaa kaiken osaksi yhteiskuntaa ja sen asettamia luokkarajoja. Pieni romaani kertoo tämän päivän Ranskasta ja Euroopastakin enemmän kuin  mlaajinkaan yhteiskunnallinen raportti tai tutkimus.    

 

Olli Jalosen Stalker-vuodet

Olli Jalosen Stalker-vuodet (Otava 2022, 509 s.) on työläiskodista opiskelemaan lähteneen nuoren miehen kasvutarina. Hän pääsee opiskelemaan yliopistoon, hänet napataan mukaan suureen kohorttitutkimukseen tutkijaksi ja valmistumisen jälkeen työpaikaksi löytyy työvoimatoimiston ilmoitustaulun pienen lapun avulla Indonesian Tasavallan Helsingin Suurlähetystön tiedotusapulaisen tehtävä.   

Tutkijan paikan vastaanottamisesta vuonna 1974 on vaikea kieltäytyä, vaikka tehtävän anto on jo alusta lähtien hieman outo. Tehtävänä on raportoida entisten koulutovereitten elämästä ja heidän poliittisista asenteistaan. Aluksi on aika mahdotonta keksiä syitä miksi ottaa yhtäkkiä yhteyttä koulutovereihin, joiden kanssa ei ole liiemmälti ollut tekemisissä kouluaikana eikä etenkään kouluvuosien jälkeen. Vähitellen lähestyminen onnistuu. Raporttien kirjoittaminen tuntuu välillä lähes ylivoimaiselta. Ei kaikkien seurattavien elämässä tapahdu kaiken aikaa jotain suurta ja uutta. Politiikka ja muutkaan yhteiskunnalliset tapahtumat ja ilmiöt eivät kaikkia kiinnostua. Pakko on välillä hieman värittää kertomuksia ja kehitellä niitä ”omasta päästä”.  

Työpaikka omine vaatimuksineen tekee elämästä oikeastaan vielä kummallisemman. Kaikan aikaa tiedotusapulainen tietää ja aavistaa mitä Indonesiassa oikeasti tapahtuu. Mutta hänen on kirjoitettava lehtiin vastineita ja pidettävä yhteyttä jopa lehtien päätoimittajiin ja vaadittava näitä oikaisemaan ”vääriä tietoja”, jotka hän tietää oikeiksi. Työ on tiukasti kontrolloitua.

Kun kirjoittaa viikosta viikkoon valeita ja vääristelyä, ei se voi olla vaikuttamatta, vaan alkaa pitää väärää tavallisena. Silti yritin ajatella että ei tämä ole muuta kuin työtä, ja kun hoidan sen hyvin, ei muuta ole.

Aika ajoin käy ilmi että päähenkilön omaakin elämää seurataan. Elämän uusille raiteille saaminen on hankalaa. Voimavaroja niin suureen ponnistukseen ei riitä. Aika muuttaa monta asiaa, mutta elämä ei muuttuessakaan oikein vastaa niitä odotuksia, joita sen varalle on joskus rakentanut. Äidin menettäminen tuntuu kohtuuttomalta, vaikka hyvä asia on, että isä selviytyy yksin paremmin kuin poika on uskaltanut odottaa. Seurustelutkaan eivät oikein tahdo johtaa alkua pidemmälle.  

Kuplat puhkeavat aikanaan. Romaani on hyvin tarkkapiirteinen. Ajankuvaus on uskottavaa ja analyyttistä. Kaikki kerrotaan päähenkilön kokemana ja hänen kauttaan. Taustalla on se Suomi ja maailma, jossa hän elää suomettumisineen ja lama-aikoineen.       

 

 

 

Päivi Lipposen Toivon että tapaamme

Päivi Lipposen toinen romaani Toivon että tapaamme (Otava 2022, 367 s.) on mielenkiintoinen yhdistelmä tarua totta. Filosofian tohtori on tehnyt perusteellista taustatyötä rakentaessaan Sofian elämäntarinan. Romaani on tulvillaan historian oikeita henkilöitä, puhumattakaan tapahtumista.

Huutolaiseksi lapsena joutunut tyttö päätyy Pietarin palatseihin palvelijaksi ja tapaa palveluspaikassaan kaikki oman aikansa kuuluisuudet, näkee jopa Rasputinin murhan. Nuori nainen rakastuu aatteelleen omistautuneeseen kommunistiin ja ryhtyy itsekin uudistamaan maailmaa. Kaikki ei mene kuitenkaan Sofian suunnitelmien mukaan. Pari poikkipuolista sanaa sopimattomassa yhteydessä koituu hänen kohtalokseen.

Monien vaiheiden jälkeen Sofia pääsee takaisin Suomeen ja tekee vuosia töitä Elannon leipomossa, kunnes 1958 hänen kotikadullaan on musta autoa ja ”virkapukuiset” KGP:n agentit. Sofia saa tehtävän, jonka hän päättää suorittaa. Matka takaisin Neuvostoliittoon alkaa junalla. Kirjan tyyli on hyvin intensiivinen ja hyvin yksityiskohtainen, äänessä on vain Sofia, jota askarruttaa onko hän tehnyt elämässään kaiken parhaalla mahdollisella tavalla.

Sinänsä Sofian tarinassa ei ole mitään uutta, mutta sen tapahtumat on punottu kasaan tarkasti ja mukaansa tempaavasti. Oliko Sofian kuljettaman postin sisältö ihan oikeasti se mitä Lipponen kirjassaan kertoo? Sitä emme ehkä koskaan saa tietää.

Tommi Kinnusen Pimeät kuut

Tommi Kinnusen Pimeät kuut. Talvikirja (WSOY 2022, 284 s.) on kertomus 1940-luvun lopulla itärajan tuntumassa opettajan työtä hoitavan kansakoulunopettajan Elna Suojärven kouluvuodesta. Kuusikymppinen Elna on syrjäseudun koulun ainoa opettaja. Koulua käydään erikoisen mallin mukaan: syksyllä alaluokkalaiset käyvät koulua joka päivä, vanhemmat lapset vain lauantaisin, talvella vuorot vaihdetaan ja keväällä palataan syksyn käytäntöön. Vanhempien lasten on oltava kotona auttamassa pelto- ja muissa töissä syksyllä ja keväällä. Näin koulun johtokunta on päättänyt vastoin yleisen oppivelvollisuuden vaatimuksia.

Koulua käydään hatarassa, vetoisessa parakissa, jonka toisessa päässä on Elnan ”työsuhdeasunto”. Oppikirjoja ja koulutarvikkeita joutuu ruinaamaan johtokunnalta. Uusi koulu on rakenteille naapuritontille. Uudessa rakennuksessa on kaksi luokkahuonetta, miesopettajalle perheasunto ja naisopettajalle pieni huone – yleisen käytännön mukaisesti.

Romaanissa on kertojana koko ajan Elna. Samalla kun hän kuvaa ankeaa kouluvuottaan, hän läpikäy omaa elämäänsä. Tärkeä ihminen joka on hänen ajatuksissaan kaiken aikaa on Niilo. Sen verran heti alussa selviää, että Niilo on menettänyt mielenterveytensä sodassa. Elnan välit ainoaan sisareen ovat katkenneet.

Elna pakottaa itsensä selviytymään sairaudestaan (MS-tauti) huolimatta työstään mahdollisimman hyvin. Työmäärä tuntuu mahdottomalta, Elna joutuu hoitamaan yksinään kahden opettajan työt. Oppitunnit on suunniteltava huolellisesti, koska samaan aikaan on opetettava montaa luokka-astetta. 

Harvoin ehdin tehdä mitään omaa. Oppituntien valmistelua on niin paljon, ja ihan pelkästään parakin lämmittämistäkin, kun mikään ei varaa lämpöä.  

Elna ei päästä ketään lähelle itseään, töykeän ulkokuoren alla on kuitenkin lähimmäisiä arvostava sydän. Hän ei osallistua kylän rientoihin millään tavalla. Hän ei liioin kiinny oppilaisiinsa millään tavalla. Pimeät kuut on alusta loppuun kunnianosoitus opettajille.

Harva näkee opettajaa työtä tekevänä ammattilaisena, vaan kuin lapsenpiikana, joka omaksi ilokseen puuhastelee luokkahuoneessa pienten kanssa. Aikuisetkin ihmiset palaavat opettajan edessä pahatapaisen lapsen asemaan ja kiukuttelevat niin kuin kouluaikaan kiukkusivat.    

Romaani on myös itsenäisen naisen puolustuspuheenvuoro. Elnaa ei nujerra viranomaisten nuiva suhtautuminen hänen pyrkimykseensä saada eläkettä hieman etuajassa. Hänen on pakko uskoa omiin voimavaroihinsa. Hän ei ole vihainen eikä väsynyt, hän on varma.

Varmaa on minulle se, että Tommi Kinnusen uusi romaani on aina tapaus.   

 

Petra Rautiaisen Meren muisti

Petra Rautiaisen Meren muisti (Otava 2022, 207 s.) on vangitseva romaani. Kaikki se mistä romaani on alusta alkaen kertonut, selviää lukijalle yksityiskohdissaan vasta romaanin viimeisillä sivuilla. Lukija joutuu monta kertaa pidättämään hengitystään, kun olettaa kaiken ratkeavan, mutta ei kuitenkaan.

Aava, nelikymppinen nainen on vuosien jälkeen palannut kotiseudulleen Ruijaan Tenojoen suulle Jäämerelle. Hän on öljyteollisuuden palveluksessa ja hänen tehtävänään on käsikirjoittaa dokumentti-ohjelmaa, jossa on tietoa Norjan öljylöydöistä ja ylipäätään öljystä. Hän myöntää itse, että kyseessä on mainosvideo, joka on täyttä propagandaa. Kotiseudullaan suomalaisten, norjalaisten ja kveenien asuttamassa kylässä, hän pystyy lopulta myöntämään, että ilmaston lämpeneminen on tosiasia ja sen tuhot luonnossa ovat nähtävillä, ovat olleet nähtävillä jo vuosikausia.

Norjan suuri öljylöytö tehtiin 1969 ja romaanin tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle. Silloin tutkimukset siitä mikä merkitys öljynporaamisella on luonnolle olivat hyvin hataria. Kaikki se, mitä olemme kokeneet ja joudumme kokemaan oli jo silloin olemassa. Sitä ei tiedetty ja jos tiedettiin, kukaan ei uskaltanut kertoa.   

Aava myöntää sen minkä hän omasta kokemuksestaan tietää: ”Öljyteollisuus on soluttautunut joka puolelle. Ne ovat hankkineet ystäviä jokaisesta merkittävästä uutistoimituksesta ja sanelevat, mitä öljyntuotannosta saa sanoa ja mitä ei. He maksavat vastustajat hiljaisiksi. He valehtelevat.”

Hän tajuaa vähitellen päästessään lukemaan enonsa hallussa olevia asiakirjoja, että tietoa oli mutta se oli salattu. Tutkimushankkeessa  vuodelta 1958-1959 selvitettiin Arktisen jään sulamisen prosessia pitkällä aikavälillä niin kutsutun ilmaston lämpenemisen seurauksena, ja sen vaikutuksia valaisiin.

Romaani on myös hieno tietopaketti merten suojelun tarpeellisuudesta ja siitä mitä seuraa kun merta pidetään vain joutomaana. Romaanin tunnelmassa on jotain samanlaista, mitä koin aikanaan lukiessani ensimmäistä kertaa Ernest Hemingwayn Vanhusta ja merta.  En yleensä anna tähtiä, mutta nyt annan viisi.  

 

Christy Lefterin Laululinnut

Christy Lefterin Laululinnut (suom. Leena Ojalatva, S&S 2022, 379 s. perustuu tapahtumiin, joita on sattunut Kyproksella työskenteleville kotiapulaisille ja heidän lapsilleen. Lefter on kirjoittanut puhuttelevan, mutta samalla kiehtovan tarinan Nishasta, joka on matkannut Sri Lankalta kotiapulaiseksi Kyprokselle. Hän on saanut välitystoimiston kautta asiallisen työnantajan. Nisha on apulaisena leskeksi jääneen optikko-yrittäjän perheessä. Hän on kasvattanut perheen tyttären ja on tälle läheisempi kuin tytön oma äiti. Hän on huolehtinut kaikesta vuosia. Omaan tyttäreensä hän pitää yhteyttä puhelujen avulla. Tärkeintä on, että hän pystyy lähettämään rahaa, jotta tytär ja äiti pärjäävät.  

Lisäväriä kertomukseen tuo Nishan miesystävä, joka myy pyydystämiään pikkulintuja mustassa pörssissä. Kaiken aikaa leijuu yllä pelko että puuhasta jää kiinni. Salapyydystystä pyörittävät tahot myös pitävät huolen siitä, että hankkeesta ei voi hypätä syrjään. Kielikelloja ei kaivata!

Riipaisevinta romaanissa on viranomaisten yliolkainen suhtautuminen kotiapulaisten kohteluun ja asemaan. Pahoihinpitelyihin ei uskota. Naisten katoaminenkaan ei kiinnosta poliisia. Kadonneen löytäminen jää työnantajaperheen ja kadonneet ystävien harteille.

Lefteri on kietonut romaaniinsa upealla tavalla faktaa ja fiktiota. Idean romaaniinsa hän on saanut tutustuttuaan Kyproksella Sri Lankalta muuttaneeseen kotiapulaiseen.              

Satu Rämön Hildur

 Miksi antaa tottumusten määritellä sitä, miten elämäänsä elää? Muut voivat tehdä sitä mitä osaavat, mutta minä teen sitä mitä haluan. Ja sitten opettelen, jos en tarpeeksi hyvin osaa, mutta tarpeeksi paljon haluan. Kesäisin ratsastan työkseni islanninhevosilla ja vien matkailijoita seikkailulomille Islantiin. Talvisin istun toimistolla tekemässä konseptisuunnitelmia ja pyörittämässä tiedostoja Rivissä ja Dropboxissa. Koulutan, mentoroin ja kirjoitan kirjoja. Kirjoitan tätä blogia.

Blogin kirjoittaja on Satu Rämö, suomalainen tietokirjailija ja moniosaaja, joka on asunut vuosia Islannissa. Rämö osaa kirjoittaa ja nyt hän on osoittanut myös sen, että hän osaa kirjoittaa dekkarin ja kaiken lisäksi hyvän dekkarin.

Rämön dekkarin Hildurin (WSOY 2022, 232 s.) päähenkilö on rikosetsivä, joka asuu Islannin Länsivuonoilla pienessä kyläyhteisössä. Hildur pitää poliisin työstä, mutta vielä enemmän hän pitää surffaamisesta ja lenkkeilystä. Hildurin elämää varjostaa pikkusiskojen selvittämätön katoaminen 25 vuotta sitten. Tytöt myöhästyivät koulubussista ja päättivät kävellä kotiin uuden, ei vielä liikenteelle käyttöön otetun tunnelin kautta. Tyttöjen jäljet päättyvät tunnelin suulle.  

Hildurin työpaikalle on tullut suomalainen Jakob, harjoittelija, joka pakenee menneisyyttään ja neuloo villapaitoja. Pian Hildur apulaisineen saa selvitettäväkseen lumivyöryn alle jääneestä talosta löytyneen murhatun miehen kohtalon. Mies on pedofiili, jonka luota poliisi on usein hakenut pois teini-ikäisiä poikia. Muutaman päivän kuluttua reykjavikilaisessa parkkihallissa kuolee menestynyt, mutta monen inhoama lakimies. Äkkipäätä näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä keskenään. Mutta ehkä sittenkin.

Välillä Hildur uskoo jopa, että uusien rikosten myötä hänen sisarustensa kohtalo selviäisi. Dekkarin juoni on sopivan yllätyksellinen ja uskottava. Luonnon kuvaus on huikean hienoa ja muutenkin islantilainen yhteiskunta tulee monella tavalla tutuksi.

Parasta on että lukija jää kaipaamaan Hilduria ja Jakobia. Satu Rämö on luvannut Hildurille jatkoa. Jossain vaiheessahan siskojen kohtalosta on saatava lisää tietoa.

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

Tansanian Sansibarissa syntynyt ja akateemisen uran Isossa-Britanniassa tehnyt kirjailija Abdulrazak Gurnah sai Nobel-palkinnon 2011. Hänen uusin romaaninsa Loppuelämät (suom. Einari Aaltonen, Tammi 2022, 339 s.) on huikea kuvaus Afrikan maiden itsenäistymisestä. Romaanissa seurataan nuoren askarin (sotilaan) Hamzan selviytymistä Saksan siirtomaaimperiumin sotajoukoissa.

Saksan ItäAfrikka oli Saksan keisarikunnan siirtomaa Itä-Afrikassa. Se käsitti nykyisten Burundin ja Ruandan sekä Tansanian mantereenpuoleisen osan alueet. Saksa valloitti siirtomaan 1880-luvulla ja menetti ne ensimmäisessä maailmansodassa Britannialle ja Belgialle. Sodan päätyttyä siirtomaa luovutettiin Kansainlitoon haltuun. Asukkaita siirtomaassa oli vuonna 1913 noin 7,7 miljoonaa. 

Mikään sana ei oikein pysty kuvaamaan sitä kurjuutta ja väkivaltaisuutta mitä nuoret soturit joutuvat kokemaan. Heillä ei ole oikein käsitystä siitä missä he ovat eikä etenkään siitä missä heidän perheensä ovat. Nuorten selviytymiskyky on käsittämätön. Esimiehet ja sellaisiksi itsensä tuntevat voivat kohdella ”alaisiaan” miten vain – etenkin väkivaltaisesti.

Sodan jälkeenkin kodittoman ja perheettömän Hamzan elämä on kädestä suuhun elämistä, päivästä toiseen selviytymistä. Ainoastaan se väkivalta jonka kohteena hän oli ollut, on loppunut. Jäljellä ovat fyysiset vammat. Nyt hän tutustuu toisenlaiseen väkivaltaan, salakuljetukseen ja kavaltamiseen.  

Siihen aikaan Hamza ei ymmärtänyt paljoakaan, vaikka matkusti sisämaassa ja kuuli siirtomaavallan lujittumisesta. Sen sijaan hän ymmärsi oman orjuutensa ja voimattomuutensa, tosin vain hämärästi, mutta kuinka kahleet kuristivat häntä ja näivettivät hänet haamuksi.

Gurnahin kerronta on intensiivistä ja mieliin painuvaa. Hämmentävää on huomata miten pintapuolisia tietoni Afrikan historiasta ovat. Ei niitä saa vaikka olisi ollut ihastelemassa Tansanian kauneutta ja kauhistelemassa maan köyhyyttä ja kiipeämässä Kilimanjarolle.  

Päivi Alasalmen Alamaailman kuningatar

Päivi Alasalmen Alamaailman kuningatar (Gummerus 2022, 347 s.) aloittaa uuden dekkarisarjan, jonka pääosassa on tamperelainen vanhempi rikoskonstaapeli Jarkko Hallavainen työtovereineen. Nyt Poliisien selvitettävä on omalaatuinen tilanne.

Asunnon jokaisessa huoneessa näkyi verijälki. Eteisessä, makuuhuoneessa ja olohuoneessa sitä oli tippoina tai tahroina, mutta keittiössä ja kylpyhuoneessa suurena lammikkona.

Tutkimukset junnaavat pitkään paikoillaan. Asunnon omistaja on varakas liikemies. Asunnossa asuu hänen poikansa avovaimonsa kanssa. Samaan aikaan kun poliisit yrittävät päästä selville mitä asunnossa oikein on tapahtunut, yrittää Oulusta Tampereelle muuttanut vastavalmistunut sosiaalityöntekijä Anu tutustua uuteen kotikaupunkiinsa ja perehtyä työhönsä kaltoin kohdeltujen ihmisten auttajana.

Anu joutuu merkillisiin tilanteisiin, häntä selkeästi seurataan, hänelle huudellaan asioita, joista hän ei ymmärrä mitään. Vähitellen Anu tulee vakuuttuneeksi siitä, että hän on todellisessa vaarassa. Tarinan edetessä Anu saa tietää hämmästyttäviä asioita omasta elämästään.

Alasalmen teksti on soljuvaa ja tarina monine sivuraiteineen mielenkiintoinen. Lukijan kyky päätellä millainen ihminen Alamaailman kuningatar oikein on, joutuu välillä koetukselle. Dekkarin kiehtovuutta lisäsi entiselle tamperelaiselle tuttujen paikkojen kuvaukset. Seppo Jokisen komisario Sakari Koskinen on joka tapauksessa edelleen tamperelainen suosikkipoliisini. Artturi Reinikaista ei lasketa, koska hän ei ole kirjojen sankari.  

Päivi Alasalmi on monipuolinen ja tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja, novelleja ja satukirjoja. Vainola (Gummeurs 1996) oli Finlandia-ehdokas. Se parodioi romanttista kartanoympäristöä goottilaisen kauhun kera. Viime vuonna ilmestynyt Sudenraudat kertoo vuosista 1880-1881, jolloin susi tai susipariskunta surmasi Turun seudulla yli kaksikymmentä lasta.  Sudenraudat on inhimillinen kertomus siitä miten taistelu luonnonvoimia vastaan on rankkaa ja turhauttavaa. Vaikka sudentappajaksi ja palkkioiden saajaksi nouseekin itsepäinen torppari, joka uhraa kaiken aikansa ja taitonsa susien nujertamiseksi, on kertomuksessa mukana myös yhteisöllisyyttä ja lähimmäisen auttamista.

Elisabeth Stroutin Voi William! (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2022, 228 s.) on oivallinen lisä kahteen aikaisemmin ilmestyneeseen Lucy Barton -romaaniin. Lucylla on takanaan kolme avioliittoa. Kahdesta liitosta hän on lähtenyt pois, kolmas aviomies on kuollut ja jättänyt suuren aukon Lucyn elämään.

Yllättäen aviomiehistä ensimmäinen, William tarvitsee entisen vaimonsa tukea. Tuskin William on toipunut kolmannen vaimon jättämisestä, kun hän saa tietää omasta äidistään asioita, jotka ovat pysyneet salassa vuosikymmeniä. William itse on yli 70-vuotias ja hänen äitinsä kuolemasta on vuosia.

Hieman tahtomattaan Lucy lähtee Williamin kanssa matkalle, jossa he kohtaavat Williamin sukulaisia ja saavat selville millaisista oloista Williamin äiti on kotoisin. Lucya olosuhteet eivät hätkähdytä yhtä paljon kuin entistä aviomiestä. Onhan hän itse kotoisin köyhästä perheestä. Williamin on tavattoman vaikea kestää omaa menneisyyttään ja syntyperästään paljastuvia asioita.

Lucylle on itsestään selvää, että heidän kummankin elämässä on toteutunut amerikkalainen unelma.

Meidän isämme taistelivat sodassa toisiaan vastaan ja meidän äitimme nousivat köyhyydestä ja niin tein minäkin, ja katso nyt meitä, me asumme molemmat New Yorkissa ja olemme menestyneitä.

William muistaa miten hän ihmetteli tavattuaan Lucyn vanhemmat ja käytyään hänen kotonaan miten Lucy voi olla niin ainutlaatuinen ihminen. Eli niin kuin William asian kiteyttää: ”Sinä löydät tiesi ihmisten sydämiin”. Lucy puolestaan muistelee lämmöllä rakastumistaan Williamiin.  

Romaani on monella tapaa myös kuvaus äitiydestä. Se kertoo siitä millainen äiti Lucy kokee olevansa aikuisille tyttärilleen. Toinen heistä on hiljattain kokenut vaikean keskenmenon ja toivoo hartaasti tulevansa äidiksi. Lucy tapaa tyttäriään säännöllisesti ja huomaa vähitellen, että tyttärillä on enemmän asiaa toisilleen kuin hänelle. Williamin äidillä on tarinassa hyvin keskeinen rooli. Yksi romaanin äideistä on Williamin kolmas vaimo, jonka tyttäreen Lucyn ja Williamin tyttäret yrittävät tutustua.   

Romaani on tulvillaan omanlaistaan magiikkaa ensi sivuiltaan lähtien. Stroutin kieli – myös suomennettuna, kiitos Kristiina Rikmanin) on soljuvaa, kuvailevaa ja kaunista olipa kerrottavana ihania muistoja, tämän hetken tunnelmia tai elämän tarjoamia yllätyksiä.  

• Elisabeth Stroutin romaaneja:
• Nimeni on Lucy Barton (2016, suom. 2018)
• Kaikki on mahdollista (2017, suom. 2019)
• Olive Kitteridge (2008, suom. 2020)
• Pikkukaupungin tyttö (1998, suom. 201/2020)
• Oliver, taas (2019, suom. 2021)
• Voi William! (2021, suom. 2022)

Frida Skybäck: Lukupiiri maailman laidalla

 Voisi väittää että lukupiirit ovat muotia, muodikas tapa kokoontua yhteen kaikkia osanottajia kiinnostavan asian pariin. Frida Skybäckin Lukupiiri maailman laidalla (suom. Annamari Typpö, WSOY 389 s.) kertoo lukupiiristä joka kokoontuu Skånessa Ljuskärin rantakaupungissa, lähellä Ystadia. Lukupiiriläiset ovat tuttuja toisilleen jo nuoruusvuosiltaan. Nyt lukupiiri on saanut kaksi harvinaista vierasta. Maailmanmaineeseen yltäneen näyttelijän, Mariannen. Toinen vieras on Amerikasta tullut Patricia, joka on saapunut toistamiseen paikkakunnalle selvittämään sisarensa Madeleinen katoamista yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Romaani on toisaalta dekkarimainen – samalla kun kerrotaan tästä päivästä, kerrotaan takautuvasti myös kaikesta siitä mitä Madeleinelle aikanaan tapahtui. Se on sukellus kanssaihmisten kyvyttömyyteen tulla hyvin toimeen toistensa kanssa. Mutta se on myös kuvaus ystävyydestä ja rakkaudesta, joka todella kestää melkein mitä vaan.

Punaisena lankana on vapaaseurakunnan ilmapiiri ja seurakunnan papin käyttäytyminen. Kaikki keritään yhteen lopussa ehkä tarpeettomankin yllätyksettömällä tavalla. Lukupiirikään ei oikein ehdi kokoontua kun kaiken aikaa on vireillä monta muuta asiaa. Tärkeimpänä kesäjuhlien järjestäminen.

Romaani kuvaa uskottavalla ja viehättävällä tavalla eri sukupolvien suhtautumista yrittämiseen, elämässä selviytymiseen ja rakkauteen. Hotellia pyörittävä 68-vuotias Mona on tyttärensä mielestä liian vanha yrittäjäksi, mutta Mona itse kokee vielä pystyvänsä mihin vain. Ja avukseen hän saa näyttelijäystävänsä ja tämän lapsenlapsen. Elämänmakuinen romaani, joka samalla on hieno puheenvuoro lukemisen tärkeydestä ja siitä miten se rikastuttaa elämää.