torstai 27. syyskuuta 2018

Soljuva ja koskettava Taina Latvalan Venetsialaiset


Nuori nainen kertoo isänsä hautajaisista. Hän on istunut siunaustilaisuudessa äitinsä vieressä etupenkissä. Suru ja hämmennys ovat päällimmäisiä tunteita. Yhtäkkiä hän huolestuu ja ryhtyy miettimään mitä täällä oikein pitää tehdä. Pitää kysyä isältä! Hetken päästä hän havahtuu, hän ei koskaan enää voi kysyä neuvoa eikä ohjeita isältä. Ei selvältä eikä humalaiselta isättä.

Samanlaisessa elämäntilanteessa ovat Taina Latvalan romaanissa Venetsialaiset (Otava 2018, 255 s.) kolme sisarta. Heidän elämässään mikään ei ole sitä mitä he ovat luullevat. Alkoholisti-isä on pitänyt otteessaan tyttäret ja kaksi vaimoaan ja muutkin naisensa. Eikä isän vaikutusvalta ole loppunut edes hänen kuolemaansa.

Sisarukset ovat tulleet isän mökille viettämään kesän lopettajaisjuhlaa. Läheisellä tanssilavalla on luvassa jokavuotiset venetsialaisjuhlat. Mökillä on tärkeä paikka jokaisen sydämessä. Isän rakentama mökki on ollut lapsuudessa turvapaikka, nyt sen kohtalo on ratkaistava.

Pala palalta lukijalle paljastuu naisten oikea eletty elämä ja ennen kaikkea se mikä vaikutus isällä on siihen kaikkeen ollut. Äidin osuus jokaisen naisen elämässä on ollut aika hatara, riippumatta siitä millainen heidän äitinsä on tai on ollut. Naiset ovat isänsä tyttäriä. ”Hänen tyttärensä muistuttavat häntä kukin omalla tavallaan. Yksi kaipasi seikkailua, toinen turvaa, kolmas molempia.”

Isän vaikutus ja varjo on ollut niin suuri, että jokaisen sisaren parisuhteet ovat olleet ongelmallisia. Niistä on vaikea puhua ja monesta muustakin asiasta.   

Taina Latvala kuvaa hyvin sen miten vieraita sisaret ovat itselleen ja toisilleen. He kuvittelevat olevansa oman elämänsä herroja ja hallitsijoita, mutta eivät sitä ole. Ulkoisesti tämä tulee kaikkein selvimmin esille alkoholisoituneen sisaren elämässä ja käyttäytymisessä. Eikä se velvollisuudentuntoinen sisarkaan elämässä ole helpolla päässyt. Itsensä pettämisessä kaikki ovat hyviä.  

Koskettava ja hyvin mukaansatempaava. Latvala kirjoittaa hienosti. Hän solmii henkilöiden välille hienovireisesti lankoja ja solmuja.  



lauantai 22. syyskuuta 2018

Minna Rytisalon Rouva C.


Minna Canth patsaana Tampereella Hämeenpuistossa ja kirjastosta lainaamani monet Minna Canthin kirjat. Vuosien varrella luin elämäkertoja, näytelmiä, kirjoituksia. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että tiedän kirjailijasta ja lankakauppiasta paljon. Se että Tampereella 1844 syntynyt Minna lopetti Jyväskylän seminaarin 1865 avioiduttuaan koulun lehtorin kanssa, on aina askarruttanut. Minkä ihmeen takia hänen piti mennä naimisiin, synnyttää seitsemän lasta, ryhtyä kauppiaaksi. Mutta kaiken tämän vastapainona hän kirjoitti lehtiartikkeleita, kirjoja, näytelmiä ja piti kirjallista salonkia Kuopiossa. Monella tavalla uskomaton, rohkea, arvoituksellinen nainen.   

Onneksi samat asiat ovat mietityttäneet Minna Rytisaloa. Rytisalo valloitti kirjalliset piirit esikoisromaanillaan Lempi. Harvoin on ensimmäinen romaani niin hiottu, hallittu ja puhutteleva. Minna C. (Gummerus 2018, 387 s.) on Rytisalon sukellus nuoren Minna Canthin sielun maisemaan.
Minna on saanut isänsä suostumaan siihen että hän voi lähteä Kuopiosta opiskelemaan Jyväskylään seminaariin, johon otetaan myös tyttöjä. Hänestä tulisi opettaja! Lankakauppaa voisivat aikanaan pitää veli ja pikkusisko.

Pian seminaarin alkamisen jälkeen Minna löytää itselleen ystävän. Minna ihastuu Florassa valoon ja selkeyteen. ”Minna tarvitsi Floraa tilkitsemään oman outoutensa koloja.”
Mutta vielä enemmän hän ihastuu lehtori Ferdinand Canthin luonnonhistorian oppitunteihin. Vielä enemmän kuitenkin ihastuu lehtori oppilaaseensa. ”Neiti Johnson oli erilainen kuin muut, siitä harhailevat ajatukset johtuivat. Neidillä oli kauniimmat silmät ja älykkäämpi otsa kuin kenelläkään toisella, ja huumorintajua”. Sekä oppilas että opettaja tiesivät että ihastus ja tunteet eivät olleet Cygnaeuksen ”nunnaluostarissa” sallittuja.

Minna on innostunut oppija. Hän imee sisäänsä kaikki uudet asiat ja asenteet mitä on tarjolla. Vähitellen hänelle alkaa muodostua oma näkemys moneen asiaan.  Ne hän pystyy ottamaan käyttöön sitten kun Ferdinand voi avittaa häntä saamaan ajatuksiaan julkisuuteen lehtikirjoitusten muodossa.
Minna Rytisalo on kirjailijan vapaudella paneutunut kaimansa ajatusmaailmaan. Hän kuvaa kuulaasti ja kauniisti hyviä asioita ja pahatkaan eivät hänen jäljiltään tunnu mahdottomilta. 

Minnan ja Ferdinandin rakkaus ja avioliitto eivät ole itsestään selviä. Ferdinand olettaa ilman muuta että he voivat uhmata rehtori Cygnaeusta ja ajan henkeä: Minna voisi jatkaa opiskelua avioliiton solmimisen jälkeen. Mutta suunnitelma ei toteudukaan. Minna jää olosuhteiden pakosta kotiin eikä elämä ole aluksi helppoa kummallekaan.

 ”Tällaistako oli avioliitto, kahden tahdon paiskautumista vastakkain? Eikö se mennytkään niin että toinen oli kova kuin kivi, toinen vesi joka väistyi kiven tieltä, kietoitui sen ympärille ja myötäili.” Lapset tasaavat aviopuolisojen välejä. Lapsia syntyy seitsemän, nuorin vasta isän kuoleman jälkeen.

Minna on varmaankin ollut hyvä äiti lapsilleen – muutenkin kuin romaanissa. Lapset ovat hänelle voimavara, joiden avulla hän venyy tarvittaessa lähes uskomattomiin suorituksiin. Minnan ja hänen nuoruudenystävänsä yhteisymmärrys murenee pala palalta. Flora kangistuu monissa yhteiskunnallisissa asioissa vanhoihin kaavoihin.

Minna alkaa vähitellen syttyä oman aikakautensa 1860- ja 1870 -lukujen epäkohtiin. Hän aloittaa kirjallisen uransa kirjoittamalla Keskisuomalaiseen erityisesti naisen asemasta. Ferdinand kannustaa vaimoaan kirjoittamaan ja ottamaan kantaa. ”Kirjoita. Se on sinun lajisi”, on miehen ohje vaimolleen. Ja Minna kirjoittaa. Ferdinand oli Keskisuomalaisen päätoimittaja 1874 – 1875.

Minnalle erityisesti tyttöjen kasvatus ja tyttöjen asema on tärkeä. Omasta kokemuksestaan hän tietää miten kipeää tekee, kun joutuu jäämään saatavilla olevan tiedon ulkopuolelle.   
   
Minna C. on hieno ja kaunis kirja. Sen kieli on hiottua ja monivivahteista. Se on myös onnistunut kunnianosoitus Minnan kirjalliselle tuotannolle. Vaikka Minna Canthin elämästä on kerrottu monissa elämäkerroissa, on Rytisalon Rouva C. kertomus rakkaudesta, joka kannatteli Minnaa miehen kuoleman jälkeen ja edesauttoi hänen huimaa uraansa niin kirjailijana, yhteiskunnallisena vaikuttaja, äitinä ja yrittäjänä.      




   
                                                        Kirjailija Minna Rytisalo 

perjantai 7. syyskuuta 2018

Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa



Uusia näkökulmia vuoden 1918 sotaan löytyy romaaneista ja muustakin kirjallisuudesta koko ajan. Erilaisen näkökulman kevään 2018 tapahtumiin tuo Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa (Otava 2018, 343 s.).

Lahteen neljän Kiinassa vietetyn vuoden jälkeen palannut Pasi Pekkola kertoi, että häntä alkoi askarruttaa mitä Hennalan vankileirillä oikein tapahtui. Häntä myös hämmästytti miten vähän kansalaissodan tapahtumat ovat Lahdessa läsnä.

Kirjan eri osien nimet kuvastavat sen sisältöä hyvin: Villilähde, Henrik, Lahti, Eeva, Hennala, Eino. Kotona Villilähteen mökissä kaikki on lasten mielestä hyvin. Lahti on mukana kun kuvataan nykyisyyttä. Hennala edustaa kaikkea sitä pahaa mitä Eeva ja Eino ovat lapsena kokeneet. Hennala jättää kumpaankiin pysyvät jäljet eikä Hennala jätä heitä rauhaan aikuisiälläkään. Parantumattoman haavan ja jäljen se jättää Hennalassa mainetta niittäneen ”lahtaajankin” elämään. Henrik on romaanin päähenkilöistä sittenkin se, johon sota on painanut raskaimman leiman.   

Pelko on tunne joka ei koskaan hellitä. ”Pelko on taivaalla jylisevä ukkonen. Pelko on äidin rimpuilevat kintut sarkatakkisten miesten otteessa. Pelko on sylissä värisevä jäniksenpoikanen. Pelko on tuntemattomien säälivät katseet.” Jokainen joutuu taistelemaan omaa pelkoaan vastaan – yksin.  
  
Hennalan vankileirin kauheuksilla Pekkola ei onneksi sorru ”mässäilemään”. Lasten asema on ihan yhtä kurja kuin aikuistenkin. Lohtua tuo etenkin Eevalla ystävystyminen toisen tytön kanssa. Jossain vaiheessa Eeva pääsee apulaiseksi sairashuoneelle ja Eino saa roikkua päivät siellä hänen mukanaan. Einon turvana on pieni jäniksenpoika, jonka hän merkillisellä tavalla onnistuu pitämään hengissä. Toinen turva on Eevan kertomat sadut.

Eevasta tulee rauhaton nainen, joka ei löydä paikkaansa. Eino saa uuden kodin sodan jälkeen Pohjanmaalta ja etenee opiskelujen kautta vastuunalaisiin tehtäviin. Mutta he kaikki ovat rikkinäisiä ihmisiä. Eeva ei pysty Hennalan jälkeen kertomaan eikä lukemaan yhden yhtä satua.

Sisarukset tapaava vuosien jälkeen, mutta tunteet toista kohtaan ovat turtuneet. ”Hän yrittää kysellä siskolta tämän elämästä, mutta saa vastaukseksi vain hajanaisia lauseita, kuin leipää nokkivan linnun suusta tipahtelevia murusia. On paikkoja ja maita ja ihmisiä ja ammatteja, mutta yhtäkään niistä Eino ei osaa sovittaa siskonsa päälle. Koko Eevan elämä tuntuu kuin vääränkokoiselta vaatteelta.”

Pekkola kuvaa kansalaissodan tapahtumia kiihkottomasti, välillä hidastaen kertomista ja tapahtumien etenemistä. Sodan varjo ja sen henkiset vauriot tulevat hyvin voimakkaasti ja vakuuttavasti esille. Useimmiten vuoden 1918 sodan kauheuksia kokeneet eivät enää elä sodan jälkeen. Pekkolan näkökulma on uusi, ankeudestaan huolimatta raikas.    




lauantai 1. syyskuuta 2018

Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa



Miksi pojastani tai veljestäni tuli terroristi? Milloin hän alkoi muuttua? Mitä hänelle oikein tapahtui? Näihin kysymyksiin lehtijutuissa haetaan usein vastausta, kuin jokin tapahtuma on luokiteltu itsemurhaiskuksi tai terroriteoksi tai halutaan selvittää miksi joku nuorukainen on yllättäen alkanut radikalisoitua.  

Pakistanilaissyntyinen, nykyisin Lontoossa asuva kirjailija Kamila Shamsie etsii vastausta vastaaviin kysymyksiin romaanissaan Joka veljeään vihaa (suom. Kristiina Drews, Gummerus 2018, 302 s.). Kirjailijan kertomaan mukaan romaanin lähtökohta on Sofokleen Antigone -näytelmän sijoittaminen nykyaikaan. Antigone haluaa haudata kuolleen veljensä, vaikka kaikki ovat sitä vastaan, etenkin hänen kuningas-isänsä.

Näytelmää on tulkittu vuosisatojen ajan. Meillä J.V. Snellman ainakaan tulkitsi, että näytelmässä on pääteemana valtion ja perheen välinen ristiriita.  J.L. Runebergin mukaan näytelmässä on vastakkain jumalilta peräisin oleva määräys vainajien hautaamisesta ja Antigoneen isän Kreon kuninkaan päätös olla välittämättä tyttärensä pyrkimyksistä.

Romaanissa on kolme sisarusta. Heistä vanhin on muuttamassa Englannista Yhdysvaltoihin. Kaksosten on määrä jäädä Lontooseen. Perheen äiti on kuollut ja isästä lapset tietävät että tämä on kuollut kun häntä oltiin viemässä Guantanamon vankilaan. Lapsille on epäselvää mitä isä oikeasti oli tehnyt ja missä hän oli ollut mukana.

Ennen Isman, vanhimman sisaren matkaa veli lähtee selvittämään isänsä kohtaloa. Sisaret kuulevat että veli on mukana Syyrian taisteluissa. Samaan aikaan nuorin sisaruksista rakastuu Englannin sisäministerin poikaa. Ministerillä on aikanaan ollut hyvin ratkaiseva vaikutus siihen mitä perheen isälle on tapahtunut. Yhteiskunnallinen ulottuvuus tulee hyvin voimakkaasti mukaan.

Tarinassa osaset loksahtavat paikoilleen vähitellen. Sitä mukaa kun kertoja vaihtuu, tulee aina uutta tietoa. Olettamukset saavat vahvistusta tai osoittautuvat vääriksi. Romaanin vahvuus on sen todenmukaisuus. Hyvin vahvaksi jää tunne, että kaikki eivät radikalisoidu ja ryhdy terroristeiksi omasta tahdostaan, vaan heidät pakotetaan siihen tavalla tai toisella.

Romaani on rankkaa luettavaa, mutta se on hyvin todentuntuinen, ravisteleva ja ajankohtainen. Vaikeista asioista on pakko kirjoittaa vahvasti ja totuuteen pyrkien.  


  

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...