sunnuntai 25. elokuuta 2019

Annamari Miettisen Tässä meillä on kaikki nyt


Avioero vireillä, muutto omaan asuntoon, suhde naimisissa olevan miehen kanssa, yksinäiset illat. Amanda on päättänyt hankkia itselleen mielekästä tekemistä. Itä-suomalaisessa kaupungissa ei ruotsin kielen taidolla ole juuri kysyntää, mutta voisihan sitä silti opiskella kansalaisopistossa. Heti ensimmäisellä kerralla hauskannäköinen mies istahtaa Amandan viereen ja ehdottaa tunnin jälkeen jopa yhteistä kahvihetkeä.

Tästä alkaa Annamari Miettisen romaanissa Tässä meillä on kaikki nyt (Tammi 2019, 313 s.) onnellisen onneton rakkaustarina. Amandan vierustoveri paljastuu venäläiseksi Jehovan todistajaksi ja turvapaikanhakijaksi. Jehovan todistajien usko on julistettu Venäjällä pannaan ja Valentin on päättänyt aloittaa uuden elämän Suomessa.

Amanda rakastuu päätä pahkaa ja yrittää työntää rakastamansa miehen uskon taka-alalle. Siinä kuitenkaan onnistumatta. Tunteet – suuretkaan - eivät ylitä ennakkoluuloja ja asian vierautta. ”Rakkaus on luonnonvoima. Kun se tulee, se tulee, ihminen ei ole sen edessä mitään. Eikä se koskaan tule tai lähde jälkiä jättämättä.”

Annamari Miettinen on koonnut romaaniinsa Jehovan todistajuudesta kaikki yleiset ennakkoluulot, pelot ja tietynlaisen vastenmielisyyden mitä ovikellon soittajia, lehtiään ja kirjojaan ”tuputtavia” uskonnon levittäjiä vastaan tunnetaan.

Miten kertoa asia hyvälle ystävättärelle, vanhemmille, työtovereille. Amanda ei osaa eikä tiedä miten kannattaisi menetellä. Ei sekään ole hyvä jos Valentin ehättää ennen Amandaa kertomaan asian Amandan lähipiirin ihmisille. Eikä vastavuoroisesti Amandankaan ole helppo suhtautua Valentinin uskonveljiin ja -sisariin.

Tarinan heikkous on kaiken kaikkiaan siinä, että sen lopun aavistaa jo melkein ennen kuin se on alkanut. ”Joskus kun tunteita on liikaa on käyttäydyttävä kuin niitä ei olisi. On käyttäydyttävä kuin olisi niellyt rautaa kuin suonissa virtaisi jää kuin ei välittäisi kuin olisi julmin mitä on.”

Marttinen kirjoittaa selkeästi ja arkipäiväisestikin, mutta hyvin, hyvin uskottavasti. Rakkaus pakahduttaa lukijankin mieltä. Samalla ihastelen että miten hyvä on, että käsitellään muidenkin uskontojen kuin lestaadiolaisuuden jättämiä jälkiä.




perjantai 23. elokuuta 2019

Riitta Jalosen Tanssikaa!


Kuusi kertaa vuodessa Elisabetin kotona levitetään pöydälle silkkinen pöytäliina, vietetään enojen syntymäpäiviä. Merkillistä tämä on pienen tytön mielestä koska enot ovat kuolleet. Vain yksi seitsemästä enosta on elossa. Isäkin kuolee. Elisabet asuu kuoleman talossa eikä kuitenkaan asu.

Riitta Jalosen romaanissa Tanssikaa! (Tammi 2019, 203 s.) mitään ei selitetä eikä kerrota vuolaasti, turhia sanoja ei ole. Niukkasanaisuus ja tietynlainen asioiden salaperäisyys on tyypillistä Riitta Jalosen tyylille. Lukija joutuu välillä pinnistelemään jotta hän voisi olla ihan varma siitä mitä kirjailija nyt tahtoo kertoa minulle.

Vaikka Elisabetin kotitaloa varjostaa kuolema, haluaa äiti järjestää vanhan tavan mukaan talon pirtissä tansseja. Tanssitaan vaikka murhetta ja vastoinkäymisiä olisi tarjolla. Tanssi pitää ihmisten mielen kasassa. Kaiken hankalan ja käsittämättömän vastapainona on oltava jotain muuta. Vaikkapa se, että kahvikuppeihin tanssien lomassa lorautetaan sekaan jotain kirkasta.  

Kotona vietettyjen syntymäpäivien lisäksi tulevat sodassa menehtyneet enot tutuiksi hautausmaallakin. Valkoiset ristit muistuttavat: ”Enää ei ole kiire minnekään, ei vanhaan, eikä tulevaan. Muistot, jotka otin talteen toiselta ihmiseltä, ommeltiin minuun tiukasti. Kestää aikansa ennen kuin kiinnityskohdat ratkeavat.”   

Tytöstä on hienoa että hänellä on sama nimi kuin kuningattarella. Aina hän ei kuitenkaan ymmärrä miksi niin moni ihminen häärää hänen äitinsä ympärillä ja äiti tuntuu ymmärtävän heitä paremmin kuin tytärtään. Muistoistaan tyttö ei pääse eroon aikuisenakaan. Eikä se ole tarkoituskaan.

Jalosen tyyli on sukua balladille. Se on samalla kertaa jylhää ja arkipäiväistä. Virkistävän erilaista luettavaa.  




lauantai 17. elokuuta 2019

Raija Orasen Manu




Vanha mies erkkeri-ikkunan ääressä Katajanokalla, ratikassa katsellen ihan yhtä paljon kanssamatkustajiaan kuin näkymiä ratikan ikkunoista, hitaalla kävelylenkillä viljapeltojen keskellä, klapeja pilkkomassa, lunta luomassa, pohtimassa mitä hän oikein kertoi Gorbatsoville ja Bushille.

Näitä ja monia muita ihastuttavia tuokiokuvia on täynnä Raija Orasen romaani Manu (Otava 2019, 335 s.). Aluksi hieman vierastin kirjaa, joka on pelkästään täynnä Mauno Koiviston ajatuksia, yksinpuheluja, muisteluja, mutta mitä pitemmälle kirja eteni sitä innokkaammin sitä luin ja pidin lukemastani.  

Oma viehätyksensä on lukea fiktiivistä romaania henkilöstä, jonka on kaukaisesti tuntenut ja jonka tekemiset ja ajatukset ovat tuttuja mediasta ja henkilön kirjoittamista kirjoista. Kutkuttavaa on kuvitella tilanteita, joissa Manu istuu lempituolissaan kotonaan Helsingissä ja selaa kirjoittamiaan kirjoja, koska haluaa tarkastaa mitä oikeasti tapahtui. Muistiin kun ei voi oikein enää luottaa.

Poliittisten tapahtumien ja valtakunnan asioiden hoidon ohella romaani sivuaa moneen kertaan Tellervoa, Assia, lentopalloa, Tähtelää ja sotaa. Sodasta selviydyttyään Manu tiesi, että hän haluaa päästä vaikuttamaan asioihin. Kun hän puhui kokouksissa ja muuallakin, hän huomasi että häntä kuunnellaan. 

”Minä arvaan että kun tästä vielä vanhenen enkä enää jaksa, minulle tulee ikävä pelaamista, ihan sitä itseänsä, pallon kosketusta, sen pompahduksia, kenttänäkymää, yhteen toimimista, fiksuja jujutuksia ja taitavia pallon tappoja.” Samalla kun Manu muistelee rakkaan harrastuksensa lentopallopelin perimmäistä olemusta, hän kiteyttää senkin miten hän kaipaa myös politiikkaan osallistumisesta ja Suomen ja välillä vähän koko maailmankin asioiden hoitamisesta.

Romaanin koskettavuus ja sen hienous on läsnä joka kerta, kun Manu erittelee rakkauttaan Tellervoon. Kaikki oli ensitapaamisesta lähtien niin selvää. ”Minua kerrassaan pyörrytti kun näinkin Tellervoni hoikan, pitkän hahmon, hänen käyntinsä hallitun ja keveän keinahtelun, hänen hiustensa säkenet lampun alla, ja kun sain hänet syliini, tuntui kuin hän olisi kasvanut kiinni minun ihooni…. Se hurma jatkui siitä pitäen vuosikymmen toisensa perään, ei ole tullut ketään toista, ei sellaista kuin hän.. Niin onnellinen mies minä olen ollut.”  

Eniten Manun mieltä kaihertavat sotamuistot. Niistä hän ei pääse eroon. Mikään sotasankari hän ei halua olla – eikä ollut. Manu ei ole tässä asiassa mikään poikkeus, mutta hänen onnensa on, että hän ahdistavista muistoista ja painajaisunista huolimatta on kestänyt sodan aiheuttamat henkiset paineet.   

Monen isän ja äidin tavoin Manu havahtuu monta kertaa miettimään miten aika on vaikuttanut hänen tyttäreensä. ” .. hän on ehtinyt jo olla aikuinen ja kulkea samaa tietä kuin isänsä ja äitinsä, vanhuutta ja kuolemaa kohti, menetyksiä kohti, luopumisen tietä”.



lauantai 3. elokuuta 2019

Kiristin Hannah Satakieli



Kristin Hannahin Satakieli (suom. Kaisa Kattelus, WSOY 2019, 568 s.) on huikea retki saksalaisten miehittämään ranskalaiseen kylään Toisessa maailmansodassa. Viviannen ja Isabellan äiti on kuollut ja isä on jättänyt tytöt perheen entiselle kesäasunnolle miltei oman onnensa nojaan.

Vivianne pakenee tukalaa tilannettaan rakastumassa 16-vuotiaana, 17-vuotiaana hän naimisissa ja muutaman vuoden kuluttua pienen tytön äiti. Hänestä tulee kylän koulun opettaja. Kun sota alkaa, Viviannen mies lähtee sotaan.

Isabelle on uhmapäinen tyttö, joka ei alistu isän suunnitelmiin. Tytön on määrä varttua sisäoppilaitoksissa, mutta syystä tai toisesta hänet erotetaan oppilaitoksesta toisensa jälkeen. Tyttöjen isä pitää kirjakauppaa Pariisissa ja sinne Isabella matkustaa viimeisten potkujensa jälkeen sodan alettua.

”Hän halusi uskoa, että isä toivottaisi hänet tervetulleeksi kotiin, että isä viimein ojentaisi kätensä ja lausuisi hänen nimensä hellästi niin kuin ennen, silloin kun äiti oli vielä liimannut heidät yhteen”.

Isabellen toive ei toteudu. Isä lähettää tytön pois Pariisista, mutta matka sisaren luo ei sujukaan suunnitelmien mukaan. Auto, johon Isabella on pakattu, joutuu lopettamaan matkan teon kun bensiini loppuu. Isabelle lähtee kävelemään määränpäätään kohti ja törmää matkalla partisaaneihin. Nuoren miehen kohtaaminen koituu Isabellen kohtaloksi. Hänestä tulee Juliette Gervaise, Satakieli.

Isabelle ei aio jäädä toimettomana katsomaan mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän ryhtyy pelastamaan liittoutuneiden lentokoneista pudonneita lentäjiä.

Natsit valtaavan Viviannen kotikylän ja Vivianne joutuu pois opettajan työstään varomattomien sanojensa takia. Elämä alkaa käydä tukalaksi. Pakolaisia virtaa kylään koko ajan. Rahat ovat lopussa ja puutarhan antimet eivät riitä tytön ja äidin ruokkimiseen. Viviannen taloon on muuttanut saksalainen upseeri.

Lopulta Viviannekin antaa periksi ja ryhtyy pelastamaan juutalaislapsia natsien käsistä. Hänen hoivissaan on hänen parhaan ystävänsä Rachelin poika. Rachel on viety pois ja Vivianne on luvannut huolehtia pojasta. Tyttöjen isäkin paljastuu vastarintaliikkeen aktivistiksi.

Molemmat sisarukset ovat sankareita. Isabellen kohtalo on karu. Hänen terveytensä murenee niissä karuissa olosuhteissa missä hän tekee työtään. Viviannen kohtalo natsien käsissä on piinaa piinan jälkeen.

Kirjan tapahtumat ovat karuja ja sietämättömän julmia, mutta kokonaisuus on hieno kuvaus kahden naisen sodasta, rakkaudesta ja anteeksiannosta. Rakkauden tähden naiset ovat valmiita käsittämättömän rohkeisiin ja kauaskantaviin tekoihin.    

Harvoin olen lukenut näin vaikuttavaa ja mieltä liikuttavaa kuvausta vastarintaliikkeen toiminnasta. Kirjaa lukiessa tunsi olevansa joko Isabellen mukana ylittämässä Pyreneitten vuoria tai Viviannen kanssa tarjoilemassa ilta-ateriaa sietämättömän inhottavalle natsiupseerille.

Kirja ilmestyi Yhdysvalloissa jo vuonna 2015. Se on saanut monia palkintoja ja nyt sen pohjalta ollaan tekemässä Hollywood-elokuva. 

Kuunneltuna kirja saattoi olla vielä vaikuttavampi kuin luettuna.       


Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...