sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Mankellia verkkaisesti

Olen vankkumaton Henning Mankellin ihailija. Olen kuunnellut häntä kirjamessuilla sekä Lilla Teaternissa Helsingissä kun hän oli esiintymässä mosambikilaisen teatteriseurueensa kanssa.

Ruotsalaiset saappaat (suom. Kari Koski, Otava 2015, 495 s.) on kertomus kirurgista, joka epäonnistuneen leikkauksen jälkeen on vetäytynyt yksinäiselle saarelle Tukholman ulkosaaristoon. Yli 70-vuotias mies joutuu vähitellen myöntämään että hänen toimintakykynsä on heikentynyt ja elämä umpeutumassa kaikin tavoin. Kun Fredrikin talo palaa, hän joutuu asumaan saarellaan asuntovaunussa.

Mankell on dekkareitten kirjoittaja siinä missä romaanikirjailijakin. Ruotsalaiset saappaat on hieno sekoitus molempia. Taloja palaa useampia ja tuhopolttajan löytyminen on Fredrikille elintärkeää, koska aluksi häntä epäillään oman talonsa polttamisesta.

Siinä missä Fredrik on monella taholla epäonnistunut ihmissuhteissaan, hän on pystynyt sopeutumaan saaristolaiselämään ja siihen liittyvien henkilöiden elämänmenoon. Romaani on rytmiltään melko verkkainen. Päähenkilön elämänvaiheet avautuvat vähitellen. Samantapaisen salaperäisyyden verho on monen muunkin henkilön ympärillä aluksi. Verhoa nostetaan vain pieni pala kerrallaan.


Mankellin teksti vangitsee lukijansa. Olipa kirja sitten dekkari tai romaani.           


sunnuntai 23. elokuuta 2015

Matti Rönkä ja oikea rormaani

Matti Rönkän Eino (Gummerus 2015, 235 s.) on kolmen sukupolven romaani. Nuorin Joonas saa isoisänsä muistelemaan elämäänsä, sitäkin miksi välit oman pojan kanssa eivät aina olleet kohdallaan.

Kohdallaan ei ole ollut Einon omakaan elämä. Muistin hatarista lokeroista nousee muistikuvat sodan jälkeisestä harhailumatkasta Neuvostoliiton puolelle. Eino selviytyy takaisin kotiin suur-Suomen valloitusretkeltään, mutta sydän jää rajan taakse. 

Matti Rönkä kuvaa hienovaraisesti dementoituvaa vanhusta. Dekkareiden kirjoittaja on itsekin sanonut että haluaa kirjoittaa ”oikean romaanin ja sitä Eino on. Tarinan kerronnassa on selkeä miesmäinen ote, mutta se ei haitannut. 

Yrittäjänä oleminen sodan jälkeisessä Suomessa ei ole ollut sen helpompaa kuin tänä päivänäkään. Hauskalta tuntuu kun kaikki Einon ja hänen poikansa sekä vähän muidenkin yrittäjien ajoneuvot ja menopelit kuvataan tarkkaan nimeltä ja muutenkin. Einon monissa muissakin muisteluissa on vanhanajan meininki oivallisesti mukana. 

  

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Raju lukukokemus

Hurjaa, kurjaa, ahdistavaa, uskomatonta, mutta kuitenkin totta. Tätä kaikkea on Katja Ketun Yöperhonen (WSOY 2015, 323 s.).  Katja Ketun kiitetty Kätilö ravisteli lukijan mieltä, mutta Yöperhonen pureutuu sielun sopukoihin ja pakottaa kysymään miksi me ihmiset voimme tehdä toinen toisillemme vaikka mitä. 

Katja Kettu on taiturimainen kirjoittaja. Hänen kielensä on yhtä omaperäistä kuin hänen kuvaamansa ihmiset ja heidän kohtalonsa. Tuntuu että Neuvostoliiton aikaiset tapahtumat ja eritoten suomalaisten kohtalot Stalinin hirmuvallan alla ovat nykykirjailijoille ehtymätön aihe. Sirpa Kähkösen Graniittimies on Katja Ketun Yöperhosen rinnalla kultivoitunut ja kauniskin kertomus. Yöperhonen on raju ja rujo. 

Ei kiarjalle voi asettaa ikärajaa. Arostettu Hesarin kriitikko ehdotti Yöperhosen ikärajaksi 18 vuotta. Yöperhosen lukijan on oltava yhtä rohkea kuin romaanin henkilöt.   

    

Yksin olit Paavo Nurmi

Mikä loistava oivallus Karo Hämäläiseltä kirjoittaa romaani Paavo Nurmesta. Kirjan nimi on yksinkertaisesti Yksin (Otava 2015, 251 s.). Paavo Nurmen elämä on tuttu monista elämäkerroista, urheilukirjoista, näytelmistä, oopperasta. Mutta Hämäläisen romaania lukiessa tuntui että vasta nyt ensimmäisen kerran koin mitä Paavo Nurmi todella ajatteli. Romaanissa Paavo Nurmi kertoo ja ajattelee elämänsä alusta loppuun.

Ensin oli tärkeintä juosta kovempaa kuin kukaan muu ja sitten oli tärkeintä saada kasaan rahaa enemmän kuin kukaan muu. Ainoa mitä Paavo Nurmi ei saanut, oli hänen koulun alaluokilta asti ihailemansa tyttö. Riitti että nuori nainen ei kerran ilmestynyt tapaamiseen ajoissa. 

Karo Hämäläisen karu ja niukka tyyli sopii hyvin kuvaamaan Paavo Nurmea. ”Inhosin tilannettani ja sitä, miten siihen oli tultu. Halveksuin, sätin ja säälin itseäni”.          

Kun aikoinaan jonotimme New Yorkin maratonin numeroita ja jonossa olijat kuulivat että olemme Suomesta, ryhdyttiin heti muistelemaan Paavo Nurmea.  



torstai 13. elokuuta 2015

Harper Leen arkistoista

Kaikkihan me olemme lukeneet Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. 1960 ilmestyneestä kirjasta tuli nopeasti kulttikirja. Luin sen aikanaan ja toisen kerran kolme vuotta sitten yhteen lukupiireistäni. Kirja puhutteli vieläkin. Totta kai kummallakin kerralla ”amerikkalaisuus” hieman häiritsee. Siitäkin huolimatta että olen ollut Yhdysvalloissa muutaman kerran. 

Lähimmäksi tavallista elämänmenoa pääsin kun tyttäreni perhe asui siellä 2000-luvun alussa. Kun olin lasten kanssa, olin kuin kuka tahansa kotiäiti. Vein lapset aamulla kouluun, kävin kaupassa, lenkillä, ostoksilla, hain lapset koulusta, laitoin ruokaa, siivosin ja pesin pyykkiä suunnattoman isolla pesukoneella.

Mustat ja valkoiset eivät eronneet yhdyskunnassa missä liikuin toisistaan. Perheen tytär oli koulussa kaupungin keskustassa ja sinne ei minua ohjattu koululaista hakemaan eikä viemään. Minun oli tarpeetonta opetella luovimaan ”erilaisessa ympäristössä”.

Harper Leen arkistoista löytynyt Kaikki taivaan linnut (suom. Kirstiina Drews, Gummerus 2015, 286 s.) ei ole kaikilta osin Kuin surmaisi satakielen veroinen romaani. Nyt kirjan päähenkilö on aikuiseksi kasvanut Jean Louise Finch. Aikaisemmin tunsimme hänet paremmin hänen lempinimellään Scout.

Elämä kotikaupungissa vaikuttaa New Yorkin sopeutuneesta Jean Louisesta pysähtyneeltä. Vielä takaperoisemmaksi kaikki muuttuu kun hän sattumalta päätyy kansalaisvaltuuskunnan kokoukseen. Rotuviha on niin voimissaan ja siinä kaikessa on mukana hänen ennakkoluuloton isänsä ja häntä kosiskeleva nuoruuden ystävä. Tilanne on niin tulehtunut, että Jean Louise pystyy vaivoin ymmärtämään isänsä käyttäytymistä.


Monelta osin Kaikki taivaan linnut jää ainakin minulle kuriositeetiksi. Sairastunut kirjailija ei enää mainetta ja kunniaa kaipaa, mutta jonkinlaisena sensaationa löytynyttä käsikirjoitusta voi tietysti pitää. Ja jos en muuten niin uteliaisuuttani tartuin kirjaan. 

   

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Elävää kulttuurihistoriaa

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita sarja on edennyt kolmanteen osaan Emännöitsijä (Otava 2015, 447 s.). Ida on päätynyt Topeliuksen ja Sibeliuksen perheiden jälkeen Albert Edelfeltin emännöitsijäksi. Hän saa hoitaa kuuluisan taidemaalarin taloutta täysin itsenäisesti. Ruokaakaan ei tarvitse laittaa, koska tarvittaessa sen voi tilata vaikka Kämpistä.

Mustosen käsissä 1900-luvun Helsinki elää ja hengittää monella tavalla ja monella tasolla. Ida liikkuu yhtä luontevasti oman luokkansa ihmisten parissa kuin kuuluisuuksien joukossa. Monet taiteilijat ovat tuttuja jo ennestään. Hänen luontevuutensa lienee juuri se mihin naiskauneudelle arvoa antava Edelfelt erityisesti ihastuu.

Arkiset askareet ja arkinen elämä kuvataan kirjassa hyvin seikkaperäisesti ja havainnollisesti. Välillä on tunne kuin itsekin olisi puhdistamassa yöastioita, mankeloimassa lakanoita tai valmistamassa sillivoileipiä krapulaisille taiteilijoille. Enni Mustonen on taiturimainen historian elävöittäjä.

Ida elää Elisabethinkadulla elämänsä hienointa aikaa. Hän on kypsynyt aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa myös heittäytyä tunteittensa varaan. 

Paimentytössä (Otava 2013) orvoksi jäänyt Ida pääsee pikkupiiaksi Topeliuksen perheeseen ja Lapsenpiiassa (Otava 2014) kirjan nimen mukaisesti hän hoitaa Sibeliuksen perheen lapsia. 

   

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Sotilas ja sokea tyttö

Pitkään olen ollut sitä mieltä että toisesta maailmansodasta on jo kerrottu kaikki. Olipa sitten kyse juutalaisvainoista tai miehittämisestä tai vastarintaliikkeestä. Olen ollut väärässä.

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (suom. Hanna Tarkka, WSOY 2015, 554 s.) on valovoimaisempia romaaneja mitä olen pitkään aikaan lukenut. Se on tarina timantista, joka on hävöksissä eikä kuitenkaan ole. Se on tarina sokean tytön selviytymisestä ja se on tarina saksalaissotilaan merkillisestä kohtalosta sodan melskeissä. Se on tarina myös radioista.

Sokea tyttö on ranskalainen ja sotilas saksalainen. Molempien  nuoruus hupenee sotavuosien tukalissa käänteissä. Anthony Doerr kuvaa ranskalaisten vastarintaliikettä pienin vedoin. Leivän sisään kätketyt koodinumerot tuntuvat ensin hämmentäviltä, mutta miten paljon niillä saatiinkaan aikaan.

Werner harrastaa pikkupojasta saakka radiovastaanottimien purkamista ja kokoamista. Taitojensa avulla hän pääsee erikoisasemaan varsin tiukkakurisessa sotilasoppilaitoksessa. Mutta hänen taitonsaa koituvat myös hänen kohtalokseen.

Hämmästyttäviä selviytymistaitoja on myös sokealla Marie-Laurella. Hänen isänsä on rakentanut pienoismallin heidän asuinalueensa lähikortteleista Pariisissa ja samanlaiset pienoismallit isä rakentaa myös Saint-Malon merenrantakaupungin kaduista ja taloista. Tyttö oppii niiden avulla liikkumaan yksinään kotinsa lähikaduilla. Isä ja tytär ovat päätyneet Saint-Maloon paetessaan Pariisista. Isä vangitaan ja tyttö jää yksin kaupunkiin, joka sodan loppuvaiheessa pommitetaan lähes maan tasalle.

Doerrin henkilöt ovat todellisia ja tapahtumien käänteet uskottavia. Koko tarina kuulas ja kaunis. Moni asia jää askarruttamaan. Päällimmäiseksi jää kysymys miksi kaikki kärsimykset. Jollain lumoavalla tavalla romaani antaa myös luvan uskoa hyvään.
     

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Musta satu jää hämäräksi

Toisinaan käy niin että kirjailija ei yllä esikoisromaaninsa tasolle toisella teoksellaan. Näin on eittämättä käynyt Aki Ollikaiselle. Hänen esikoisensa Nälkävuosi keräsi kiitosta kaikkialta. Olin hyvin vaikuttunut nälkävuosiin sijoittuvasta kertomuksesta. Siinä tuli esille paljon asioita, joista ei aikaisemmin tiennyt mitään. Romaani oli käsittämättömän hiottu ja viimeistelty kokonaisuus.

Ollikaisen Musta satu (Siltala 2015, 157 s.) on hieman sekava ja ärsyttävällä tavalla arvoituksellinen. Sinänsä sen lähtöasetelma  on kutkuttava. On elämässään umpikujaan ajautunut kirjailija. Hän arvelee että kaikki ratkeaa kun hän pystyy ratkaisemaan Helsingin Tattarisuon arvoituksen. Tattarisuo on tunnettu monista ja monenlaisista rikoksista. 

Toisella tasolla romaanissa kerrotaan 1930-luvun pirtutrokarista. Kaikki sujuu trokarin elämässä hyvin siihen saakka, kunnes hän ryhtyy varastamaan päämieheltään myytävää. Asiat selvitetään Tattarinsuolla. Nykypäivän kirjailija haluaa tietää mitä hänen sukulaiselleen aikanaan oikein tapahtui. Mutta kun kerronta on paikka paikoin haparoivaa ja sekavaa, eti kokonaisuus jaksa kasvaa ehjäksi larinaksi. Ajoittain se alkoa toimia, mutta yhtä pikaisesti se menettää otteensa.

Kaikesta vajavaisuudesta huolimatta jäin miettimään kaikkien romaanin miesten kohtaloa. Naiset ovat Mustassa sadussa vain taustalla. Heitä joko rakastetaan, petetään tai käytetään muuten hyväksi. 



maanantai 8. kesäkuuta 2015

Kesän dekkariavaus

Olin taannoin kuuntelemassa kirjailija Seppo Jokista Tampereella. Hän kertoi kirjoittavansa kirjan vuodessa. Tarkoitus olisi että kirja on valmis syksyn markkinoille. Mutta kirjailija tunnusti että tahti on nopeutunut ja kirjat tuppaavat olemaan valmiita jo alkukesästä.

Onneksi! Minusta on ilahduttavaa aloittaa kesän dekkarikausi Seppo Jokisen uusimmalla. Kuolevaksi julistettu on juoneltaan, henkilökuvaukseltaan ja tamperelaisuudeltaan laatuluettavaa. Entisenä tamperelaisena nautin kun tunnistan paikkoja ja aistin elämänmenoa synnyinkaupungissani. Jokisen tarinat ovat tiukasti kiinni ajassamme ja komisario Koskisen näkökulma elämään juuri sitä mihin olen elämäni varrella törmännyt miehisiä miehiä seuratessani.

Miten kirjailija onkin aavistanut ahneuden ja liike-elämän kiemuroihin sotkeutuneen rikollisuuden nousun enemmän kuin ajankohtaiseksi. Syyllisyys, häpeä ja ahneus ovat keskeisiä tekijöitä Jokisen uusimmassa tarinassa.


Komissario Koskisen ja hänen työtovereittensa yksityisasiat tuovat kirjoihin ulottuvuutta ns. normaaliin tamperelaiseen elämänmenoon. Aika harvalla poliisilaitoksen työntekijöistä elämä on mutkatonta ja helppoa – pikemminkin päinvastoin. Pakko on ihastella poliisien taitoa ja kykyä työskennellä saumattomasti yhdessä. Ja siinä sivussa on sitten niin kovin inhimillistä kadehtia työtoveria joka pääsee tekemään mielenkiintoisempia ja haastavampia hommia. Tekemisen tiimellyksessä tunne kuitenkin häviää nopeasti. Ihan kuin oikeassakin elämässä.  

Kaikki Jokisen ovat kirjahyllyssäni kunniapaikalla. 




sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Eletyn elämän makua

Harvan kirjailijan teoksia ovat innolla lukeneet ja odottaneet isäni, minä ja vanhin tyttäreni. Joni Skiftesvikin lumoavat kertomukset ovat täyttäneet meidän kaikkien vaatimukset hyvästä kirjasta. Tuottelias kirjailija sai kirjastaan Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY 2014, 246 s.) tämän vuoden Runeberg-palkinnon. 

Omaelämäkerrallisessa kirjassa Skiftesvikin tarinat kietoutuvat perheen sairauksien ympärille. Samaan aikaan kun Skiftesvikin vaimo on Helsingissä sydämensiirtoleikkauksessa, pahenevat kirjailijan sydänvaivat. Elämän varrella koetut tapahtumat täyttävät kirjailijan mielen. Perheen elämää on varjostanut 10-vuotiaan pojan kuolema. Pelkkä sairauskertomus kirja ei ole. Se on hieno kattaus elämän erilaisista ilmiöistä ja vastaan tulevista ihmisistä. ”Jokainen päivä menee hukkaan, jos en kirjoita”, sanoi kirjailija vastaan ottaessaan Runeberg-palkintonsa.

Elina Hirvosen Kun aika loppuu WSOY 2015,s251 s.) on rankka kertomus syyllisyydestä, hyvästä ja pahasta. Kun kahden lapsen äiti luennoi ilmastonmuutoksista kotimaassa ja  maailmalla, joutuvat hänen lapsensa selviytymään omin avuin. Vähitellen poika ja tyttö ymmärtävät, että aikuiset eivät ole niin voimakkaita mitä he ovat luulleet. ”Me huolehdimme siitä, että teille ei tapahdu mitään pahaa, äiti ja isä toistavat lapsilleen.” Eivätkä kuitenkaan pysty siihen. 

Mutta mitä vanhemmat ajattelevat kun heidän lapsensa onkin se joka tekee pahaa – vieläpä aivan ventovieraille, viattomille ihmisille. Elina Hirvonen haluaa että kaikesta huolimatta lukija uskoisi että me voimme muuttaa maailmaa. Kun aika loppuu pakottaa miettimään tätä ja paljon muutakin.

Hirvosen romaanin jälkeen Pirjo Rissasen Terveisiä Armille (Gummerus 2015, 446 s.) on raikkaan vanhahtava kertomus itsekeskeisestä marttyyrin osastaan nauttivasta Armista. Jos leskeksi jäänyt isoäiti luopuu omasta elämästään lastenkirjailijana ja ryhtyy hoitamaan poikansa perhettä kun lasten äiti on kuollut, hänen on oltava hyvä ihminen. Mutta romaanin Armi on jatkuvasti tyytymätön. Vuosien takainen ystävyys naapurin rouvan kanssa on jäänyt vaivaamaan häntä. Vasta kun Armi saa tietää miten sairas hänen entinen ystävänsä oli, hänelle selviää ”ei me voida väkisin ottaa vastuuta eikä auttaa”. Emmekä tehdä toisia oman mielemme mukaisiksi. Rissanen osaa taitavasti ripotella romaaniinsa arkipäivän ”filosofiaa”.


Jari Tervon riemastuttavat muistot

Jari Tervon Pyrstötähti (WSOY 2015, 176 s.) kertoo Rovaniemellä varttuvasta Jarista 12 – 14 vuotiaana. Jarin perhe on paljon tekemisissä sukulaisten kanssa. Heiltä ja naapureilta Jari oppii ­­­aikuisilta monia elämänviisauksia. Tarinat ovat hykerryttävän hauskoja. Niitä voi lukea ääneen vaikkapa Neulekerhossa tai isommassakin tilaisuudessa. Tarkkasilmäinen ajankuvaus ja sanoilla taiturointi takaavat mieltä lämmittäviä lukuhetkiä.    

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (Otava 2014, 286 s.) sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Kosovossa syntynyt nyt 24-vuotias Statovci on muuttanut Suomeen 2 -vuotiaana. Romaanissa on rinnakkain kaksi tarinaa: nuoren Suomeen muuttaneen miehen ja hänen äitinsä tarinat. Äidin tarinassa on paljon tietoa albanialaisten perinteistä. Itse pidin hyvin ahdistavana nuoren naisen elämän murenemistä itsekkään ja väkivaltaisen, perinteistä elämäntapaa puolustavan miehen rinnalla. Tilanne ei edes muutu, vaikka perhe muuttaa Suomeen. Yhtään helpompaa ei ole albanialais-taustaisen pojankaan elämä Suomessa. Hänen painolastinaan ovat lapsuuden kokemukset ja ahdistukset. Romaanissa on paljon symboliikkaa. Lahjakas kirjailija vaatii lukijalta paljon, mutta lukijakin saa paljon.         

Eläkevuosina kirjailijaksi 

Moni päättää eläkepäivinään kirjoittaa. Haaveena on romaani, runokokoelma, omaelämäkerta. Apua löytyy kirjoittajakursseilta. Usein kurssilaiset aikaansaannokset kootaan kansien väliin. Marjatta Ahlforsin (Pitäjänmäen Eläkkeensaajat) runoja löytyy Helsingin työväenopiston kirjoittajaryhmän kolmannesta antologiasta  
”Olet lähellä,/Olet lähellä, kuitenkin kaukana/Muistatko?/salaiset varastetut hetket/ensimmäiset hiirenkorvat/happamat, punaiset karpalot/rukoilen/heräät/enkeli saattaa yli rajan/olet iholla.” Antologian tekstit ovat hiottuja, niissä on elämänmaku ja ne antavat hyvän kuvan kirjoittajiensa elämästä.

Samanlaista eletyn elämän verevää makua on Reino Seppäsen (Eläkkeensaajien Tampereen Yhdistys) esikoisromaanissa Kylä Hämeessä (Kustannus HD 2014). Seppänen myöntää että tarinassa on aineksia myös hänen omasta elämästään. Vauhdikkaampaa menoa on tarjolla Erkki Martikaisen Paluu kotiin, Erään miehen mystinen matka muuttuneessa entisessä kotikaupungissa (2014).

Anna-Liisa Soinisen Vuorten varjossa ((B0D 2014, 331 s.) on napakka ja mukaansa tempaava kertomus nuoresta naisesta, joka jättää menestyvän lastenvaateliikkeensä ja kaiken Suomeen ja lähtee ”lomamatkalle” Espanjaan. Häiriintyneen aviomiehen, tämän palkkaaman ”murhaajan”, auervaaramaisen ihastuksen ja avuksi ryhtyvän Fuengirolassa asuvan suomalaisrouvan avulla ja takia päähenkilö joutuu monimutkaisiin seikkailuihin. Kirja etenee vauhdikkaasti ja san parissa viihtyy. Anna-Liisa Soininen   


Lukemisen satoa on samalla tarinaa joka julkaistaan Eläkkeensaaja -lehdessä kesäkuun alussa. Eli kaksi kärpästä samalla iskulla. 

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Tarinan lumoissa

Kuubassa syntynyt, mutta pikkutytöstä asti Yhdysvalloissa elänyt Cecilia Samartin on kertomisen mestari. Hänen komiosainen romaanitrilogiansa Senor Peregrino (suom. Tiina Sjelvgren, Bazar 2010), La Peregrina (suom. Ulla Lempinen, Bazar 2013) ja viimeksi ilmestynyt Los Peregrinos (suom. Tiina Sjelvgren, Bazar 2015. 361 s.) on lumoava ja uonoihtumaton tarina meksikolaistytöstä, jolla on selässään suuri syntymämerkki. Nuoreksi naiseksi varttunut Jamilet uskoo että hänet voidaan parantaa USA:ssa. Hän saa matkarahat kasaan ja pääsee töihin mielisairaalaan. Siellä hän tutustuu salaperäiseen herra Peregrinon.

Viimeisimmässä romaanissa vanhus ja nuori nainen ovat pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostellaan. Mutta matkallat heitä kohtaavat seikkailut, jotka ovat viedä heiltä kummaltakin hengen. Hienon tarinan kulkuun kuuluu se että vuosien takaiset rakastetut ja ystävät voivat yllättäen tavata toisensa ja salaisuudet selviävät. Los Peregrinossa salaisuuksia raottaa herra Peregrinon rakastettu. Rosa helpottaa sairasvuoteen äärellä valvovia kertomalla tarinaa salaperäisestä Sinisestä ruususta.

Tarina ja todellisuus risteävät romaanissa hienosti. Legenda Sinisestä ruususta on unenomainen tarina nuoresta naisesta, joka on hyvin itsenäinen ja jota uhkaavat monenlaiset vaarat ja koettelemukset. Rakkaus on se mikä voi pelastaa niin todellisuudessa elävän Jamiletin kuin Siniseksi ruusuksi oletetun Florin. Flor on kuin nykyajan feministi julistaessaan, että naiset toivovat elämältään ennen kaikkea vapautta. "Eikä yksikään mies voi antaa sitä heille. Heidän on otettava se itse".

Ihmeisiin uskominen on romaania lukiessa luvallista ja lumoavaa. Cecilia Samartinin tarinoiden  kiehtovuus on juuri siinä ettei tarvitse ottaa lopullisesti kantaa siihen mikä on totta ja mikä tarua. Rakkaus on ihan yhtä tärkeää kuin vapauskin.

Los Peregrinos

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Palkittuja kirjoja jälkijunassa

Harvan kirjailijan teoksia ovat innolla lukeneet ja odottaneet isäni, minä ja vanhin tyttäreni. Joni Skiftesvikin lumoavat kertomukset ovat täyttäneet meidän kaikkien vaatimukset hyvästä kirjasta. Oli ilo odottaa syksyllä aina uutta kirjaa. Ja niitähän vuosien varrella onneksi ilmestyi tiuhaan. 

Tuottelias kirjailija sai viimeisimmästä kirjastaan Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY 2014, 246 s.) tämän vuoden Runeberg-palkinnon. Omaelämäkerrallisessa kirjassa Skiftesvikin tarinat kietoutuvat perheen sairauksien ympärille. Samaan aikaan kun Skiftesvikin vaimo on Helsingissä sydämensiirtoleikkauksessa, pahenevat kirjailijan sydänvaivat. Vaikka hänelle on tehty pallolaajennus, on edessä uusi ongelma sydämen kanssa. Kipeäasti Skiftesvik kuvaa sitä miltä tuntuu, kun lääkäri langettaa lentokiellon eikä hän pääse vaimonsa luokse Oulusta Helsinkiin.

Elämä liukuu kirjailijan ja lukijan silmiin kuvanauhana tapahtumista elämän varrella. Perheen elämää on varjostanut vuosia 10-vuotiaan pojan kuolema. Pelkkä sairauskertomus kirja ei ole, vaan hieno kattaus elämän erilaisista ilmiöistä ja vastaan tulevista ihmisistä. ”Jokainen päivä menee hukkaan, jos en kirjoita”, sanoi kirjailija (synt. 1948) vastaan ottaessaan Runeberg-palkintonsa.  

Entiselle toimittajalla on hauskaa lukea kuvausta siitä millaista oli olla toimittaja 1970-luvulla. Skiftesvik on ehtinyt olla toimittajana, toimitussihteerinä, toimituspäällikkönä, päätoimittajana ja kustannusjohtajana monessa lehdessä ennen jäämistään vapaaksi kirjailijaksi.

Pidin kovasti Valkoisen Toyotan tarinoista. Ihailen suuresti sitä hienoa tapaa millä kirjassa on vuorotellen elämäntarinoita ja tämän hetken elämää. Menetetyn pojan muisto on läsnä hyvin voimakkaasti koko ajan.

Kannattaa ryhtyä Skitesvikin lukijaksi, jos se on jäänyt tekemättä.


Kirjahyllystäni löytyy 21 Joni Skiftesvikin teosta. Ihan kaikkia ei ole esim. nuorten kirjoja. 
   
Vertauskuvia ja karuja kohtaloita

Palkittu kirja on myös Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (Otava 2014, 286 s.). Se sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon viime syksynä. Kosovossa syntynyt nyt 24-vuotias Statovci on muuttanut Suomeen 2-vuotiaana. Romaanissa on rinnakkain kaksi tarinaa: nuoren Suomeen muuttaneen miehen ja hänen äitinsä tarinat.

Äidin tarinassa on paljon tietoa albanialaisten perinteistä. Itse pidin hyvin ahdistavana nuoren naisen elämän murenemistä itsekkään ja väkivaltaisenkin, perinteistä elämäntapaa puolustavan miehen rinnalla. Tilanne ei edes muutu mihinkään, vaikka perhe muuttaakin Suomeen. Yhtään helpompaa ei ole kosovolaispojan elämä Suomessakaan . Hänen painolastinaan ovat lapsuuden kokemukset ja ahdistukset. Pakostakin miettii että ne ovat peräisin isän suhtautumisesta poikaansa.

Romaanissa on paljon symboliikkaa. Kahdessa eri lukupiirissä pohdimme mikä se ensimmäinen kissa oikein oli, oliko boa-käärme ihan oikea käärme vai ei, entä se toinen kissa ja toinen käärme. Hieman hämmentävää on että niin tässä kuin monessa muussakin romaanissa aika keskeisenä teemana on homous. Saattaahan vain olla niin että aika on nyt oikea tämänkin asian käsittelemiselle. Lahjakas kirjailija vaatii lukijalta paljon, mutta lukijakin saa paljon.      



sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Miehistä meininkiä

Petri Tamminen on suosikkilistani ykkönen miesten kuvaajana. Hänen niukka, mutta tarkkanäköinen tyylinsä lähes huikaisee Tammisen uutuudessa Meriromaani (Otava 2015, 142 s.). Askaisista kotoisin oleva nuori mies päätyy merikouluun Turkuun. Askaisten isännät päättävät hankkia laivan ja palkkaavat Huurnan sen kapteeniksi.

Huurnalla on matkassaan huono onni. Laiva toisensa jälkeen uppoaa hänen altaan ja aina isännät varustavat uuden laivan ja luottavat omaan kapteeniinsa. Huurna on hiljainen, itsekseen toimeen tuleva jurottaja. ”Joistakin ihmisitsä aistii heti, ettei heidän kanssaan tule tutuiksi: itse on aito ja tavallinen, mutta toinen outo ja etäinen.” Huurna ajattelee näin muista ja muut varmasti hänestä samaa. Ankeata on kun nuori aviovaimokin kuolee synnytykseen. Välillä jo ehti tuntua siltä että avioliitto tasoittaisi jollain tavalla ikuisen epäonnistujan elämää. 

Huurna joutuu paljon pohtimaan virheitään ja tekemisiään, mutta ”maailma todisti hänelle heti, että se ei pitänyt näitä hänen suhtautumisiaan minään”. Meriromaani on oikeastaan kuin kertomus kenen tahansa elämästä, virheistä, iloista, anteeksiannosta, siitä miten vaikea kaiken tarkoitusta on ymmärtää.  


Meriromaani


Arne kertoo Arnesta 
  
Elämänmenon syvällistä pohdintaa hieman toisesta näkökulmasta tarjoaa Arne Nevanlinna Arne. Oman elämänsä kintereillä (Siltala 2014, 328 s.). Arkkitehti Arne Nevanlinna (synt. 1925) ryhtyi kirjailijaksi lopetettuaan oman arkkitehtitoimistonsa pyörittämisen. Hän halusi elämäänsä mielekästä sisältöä. Nyt 90-vuotiaana hän on sitä mieltä että jos hän ei olisi ryhtynyt kirjailijaksi, häntä ei varmaan enää olisi. 

uksi hänen teoksensa luokiteltiin tietokirjoiksi.  Ensimmäinen romaani Marie nosti hänet heti Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2008. Nevanlinna tilittää omaelämäkerrassaan asemaansa tunnetun matemaatikon Rolf Nevanlinnan poikana, arkkitehtina, kehitystyöntekijänä, professorina ja kirjailijana. Arne Nevanlinna on selkeästi oman tiensä kulkija.

Kirja on perinteinen elämäkerta, filosofinen elämäntilitys, hieno monikerroksellinen kaunokirjalinen teos. Se on myös tietyllä tavalla hyvin irooninen teos. Nevanalinnan tyyli on samalla kertaa niukkaa ja runsasta. Hän jättää paljon sanomatta. Ja se mitä jää piiloon, nouseekin esille. Lukijan on pakko hieman sinnitellä ja haastaa itseään.     


Kun itsemurha jää vain aikeeksi

Jari Järvelän Särkyvää (Tammi 2014, 219 s.) on samalla hersyvän koominen ja liikuttava kertomus miehestä, joka on päättänyt tehdä itsemurhan. Hän lähtee toteuttaman sitä ajamalla isänsä vanhalla vihreällä Ladalla läpi Euroopan Espanjaan. Päämääränä on 
häksut Pamplonan kujilla ja siellä kunniakas kuolema. 

Päähenkilön matkaan liimautuu paikasta toiseen kuljeksiva nuori nainen. Mies yöpyy teltassa, tyttö nukkuu Ladassa. Koko matkan ajan mies pui mielessään avioeroaan. Miksi Heli hylkäsi hänet? On hänessäkin vikaa, mutta vain ihan vähän. Miehen on lähes mahdotonta myöntää omia virheitään. Ja nuori nainen vain kuuntelee ja paljastaa vasta matkan loppumetreillä mikä hänen "hortoilunsa" syy on.  

 Järvelä on myös herkkä luonnonkuvaaja. ”Heidän varjonsa venyttäytyvät kahtena pitkänä puunrunkona, joiden vehreää lehvistöä koko peltojen takainen metsä näyttää olevan”.
Järvelä ei koskaan kirjoita mitään tavanmukaista. Eivätkä hänen kirjansa muistuta toinen toisiaan. Näin tekee vain taitava kirjailija. 


Särkyvää


perjantai 13. helmikuuta 2015

PAKSUJEN JÄLKEEN OHUITA KIRJOJA


Uusi vuosi alkoi paksuilla romaaneilla. Ensin oli vuorossa Jussi Valtosen Finlandia-voittaja järkelemäiseksi kuvaamani He eivät tiedä mitä tekevät. Sitten oli lukulistalla nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat (suom. Hanna Tarkka, Otava 2014, 522 s). Seuraavaksi ahmin Ilkka Remeksen Hornan (WSOY 2014, 406 s.). Joel Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi 2014, 809 s.) voitti sivumäärällään kaikki muut.

Kotimaan maaginen vetovoima 

Olen lukenut monta kirjaa siitä miten nuoret muuttavat kotimaastaan Amerikkaan, Englantiin, Ruotsiin, Saksaan.  Chimamamanda Ngozin Kotiinpalaajissa päähenkilö muuttaa Nigeriasta Yhdysvaltoihin, mutta poiketen kaikista ystävistään hän haluaa palata takaisin kotimaahansa. Ifemela opiskelee USA:ssa ja päätyy kirjoittamaan hyvin suosituksi nousevaa blogia, missä hän pohtii moninaisia rotuongelmia. Ei riitä että on mustia ja valkoisia ihmisiä. On afroamerikkalaisia, amerikkalaisia mustia, on karibialaisia. Ngozin veisti romaaninsa lukijalle on selkeä. Rotuongelma ei ole ratkaistu asia. Se on ja pysyy.

Aina sama kaava 

Ilkka Remeksen Horna on hyytävää luettavaa. Sen tapahtuvat ovat tästä päivästä. Voisi väittää että se kauhukuva mikä Suomen ulkopoliittisessa asemassa mieltämme jäytää, toteutuu romaanissa. Nato kummittelee kaiken taustalla, puhumattakaan Venäjästä. Remeksen romaanit etenevät tutulla kaavalla: teksti pitää lukijan pihdeissään alusta loppuun.


800 sivun mysteerio

Maaginen tunne valtasi mieleni kahlatessani läpi Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjailija Quebert, 34 v. rakastuu 15-vuotiaaseen tyttöön, tyttö katoaa ja ruumis löydetään kirjailijan puutarhan perukoilta 33 vuotta myöhemmin. Kuka on syyllnen? Koko pikkukaupunki on tuohduksissa. Asiaa ryhtyy selvittämään Quebertin oppilas, ystävä ja esikoiskirjansa julkaissut Marcus Goldman. 

Romaani kertoo rikoksesta sen selvittämisestä, romaanin kirjoittamisesta, ystävyydestä, rakkaudesta. Siitä miten mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Romaanissa jännitys tiivistyy sivu sivulta. tilanteet muuttuvat koko ajan. Taidokas maailmanmaineeseen noussut Tammen Keltaisen kirjaston romaani.        


Kirjojen pelastaja

Ohuiden kirjojen aikakin koitti. Mikä ihmeen aikuisen satu? Sellaisena ranskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (suom. Kira Poutanen, Tammi 2015, 189 s.) mainostetaan. Ja kirja on kuin satua. Guylain menee joka aamu työpaikalleen junalla. Junassa hän istuu vakipaikallaan ja lukee ääneen muutaman kirjansivun. Sivut hän on pelastanut ison koneen syövereistä. Kone murskaa kirjat uuden paperin raaka-aineeksi. 

Yhtenä aamuna Guylainin tuolilta junasta löytyy muistitikku. Tikulla on naisen kirjoittama päiväkirja. Menee aikansa ennen kuin Guylian löytää kirjoittajan: vessatädin. Kirja on ihastuttava, kuulas ja liikuttava. Sen lukeminen tekee pimeästä päivästä valoisan, apeasta mielestä iloisen, rumasta kauniin. . 


Yksi menetys riittää

Miksi Tanskassa asuva juutalaispariskunta päätyy tekemään kaksoisitsemurhan? Johanna Adorján kertoo isovanhempiensa tarinan kauniisti ja koskettavasti romaanissaan Rakkaudessa, erottamattomat (suom. Hanna Kjellberg, Otava 2010, 205 s.). Tapahtumasta kirjoitettiin ja sen syitä pohdittiin aikoinaan Tanskassa. 

Miksi 71-vuotias nainen haluaa lopettaa elämänsä. Hänen miehensä oli hyvin sairas eikä elonpäiviä olisi ollut montaakaan jäljellä. Vera ei halua jäädä toista kertaa yksin. Hän luuli menettäneensä miehensä keskitysleirille, nyt tämä ei enää palaisi takaisin. Yksi kirja monien joukossa joka hienosti kunnioittaa juutalaisten kärsimyksiä.


Raikas tuulahdus

Pirjo Houni ja Maria Romantschuk ovat yhdessä kirjoittaneet muistelmateoksen Ei, rouva presidentti (Otava 2014, 204 s.) Marian työtehtävistä. Samalla kun saamme seurata presidentin lehdistöpäällikön tehtäviä ja päiviä, seuraamme myös presidentti Tarja Halosen elämää. Pirjo Houni on tuonut tarinaan ulkopuolisen näkökulman. Kirja on raikas kertomus vaativien tehtävien hoitamisesta, Romantschukin yksityiselämän koettelemuksista ja presidentin kanslian jälkeisestä elämästä.       

Sitten kun luemme kaikki kirjat sähköisesti, ei kukaan enää ymmärrä kun puhut paksuista kirjoista. Näin arvelee 18-vuotias tyttärentyttäreni. Mikä on yli 800-sivuinen romaani: laaja vai pitkä. Eikä ohutkaan enää ole ohut.               

Sairastaessa lapsena vammautuneen peukalon korjausleikkausta, ehdin lukea paljon. 

Satu Rämö: Rakel

Satu Rämön Hildur-sarjan neljäs osa Rakel (WSOY 2024, 352 s.) ei petä lukijaansa. Samanlainen kiehtova ja koukuttava ote tarinan kerrontaan ...