Enni Mustosen Näkijä

Enni Mustosen (Kirsti Manninen) romaanisarja Syrjästäkatsojan tarina on edennyt yhdeksänteen osaan. Näkijän (Otava 2021, 666 s.) kertojana on tarinan aloittaneen Idan tyttären Kirstin tytär Viena. Vienasta on tullut elokuvien tekemisessä tärkeässä roolissa oleva pukija. Kirjassa eletään aikaa elokuusta 1953 joulukuuhun 1960. Viena päätyy Hollywoodiin Suomesta vuosia sitten Yhdysvaltoihin muuttaneen 20th Centary Foxin johtavan puvustonhoitajan Martan assistentiksi. Hollywoodin monet 1950-luvun elokuvamaailman tähdet, ohjaajat ja kuvaajat, pukusuunnittelijat ja lavastajat tulevat tutuiksi. Joka kertaa elokuvan ensi-illassa tai ennakkonäytöksessä Vienaa jännittää miltä kaikki valkokankaalla näyttää.  

Tutuiksi tulevat monet aikakauden tähdet Debbie Reynolds, Elisabet Taylor, Glark Gable, Elvis, Tony Curtis, Jack Lemon ja ennen muuta Marilyn Monroe. Kovin kaunista kuvaa ei elokuvamaailman huippuhenkilöistä anneta.

Ohjaajaksi kiinnitetty John Hudson oli ankarasti ryyppäävä despootti, joka sai ilmeisesti sadistista tyydytystä saattaessaan näyttelijöitään  hengenvaaraan

Puvustajan työ tulee lukijalle tutuksi. Nyt voi sitten innostua elokuvaa katsoessaan laskemaan miten monta asukokonaisuutta päätähdillä on. Lukijalle paljastetaan myös miten Marilynin vyötärö on niin kapea ja miten leninki jonka selkä on täysin avoin pysyy kantajansa päällä.   

Välillä Viena on Suomessa ja mukana Tuntemattoman sotilaankin kuvauksissa. Ei Vienalle Edvin Laineestakaan pelkkiä mukavia muistoja jää. Jospa onkin niin että ohjaaja ei olisi ohjaaja ellei hän jääräpäisesti pidä kiinni omista mielipiteistään ja näkemyksistään. Tuntemattoman sotilaan kuvauksista Mannisella on kerrottavana monta hauskaa tarinaa. Missä Tarmo Mannin housut ratkesivat, miksi Lehdon ja kumppaneiden lentokonekohtauksessa tarvittiin lakanoita, miksi Edvin Laine oli vaimonsa kanssa ostamassa kukkia Kauppatorilta, kun Åke Lindman ja hänen kaverinsa kaivoivat itselleen kovaan maahan poteroita kovalla kiireellä, kun kuvausten piti alkaa pikaisesti.  

Kirjan lopulla Viena jää Hollywoodissa työttömäksi ja palaa kotiinsa Espoon Leppävaaraan, missä mumma eli Ida edelleen asuu. Isoäiti on Vienalle rakas ja läheinen. Ja mumman elämänohjeita ei mikään voita.

Ei kannata surra sitä, mikä jäi sinne kauas, mumma sanoi. Kun yksi kierros on kuljettu, alkaa toinen. Minäkin olen alkanut elämäni monta kertaa aivan alusta ja aina se on loppujen lopuksi muuttunut paremmaksi.  

Kirjassa on sopivalla tavalla romantiikkaakin. Vienan ja hänen tapaamansa viulistin rakkaustarinakaan ei pääty ihan onnellisesti. Verevyyttä ja värikkyyttä tarinaan tuo Martan herkullinen murteen sävyttämä puhetapa ja suomalaisella sisulla varustettu ote kaikkiin elämän ilmiöihin ja kohdalle tulleisiin ihmisiin.  

Mustosen työn takeena on perusteellinen taustatyö ja se tekeekin hänen romaaneistaan moniulotteisia ja viihdyttäviä. Toki mukana on tarpeellinen määrä päähenkilöiden rakkauksia, pettymyksiä, ystäviä ja perheenjäseniä. Välillä tuntui että tarinan kertomiseen ei ihan olisi tarvittu lähes seitsemää sataa sivua. Tämän hetken tietojen mukaan Syrjästäkatsojan tarinasta puuttuu enää yksi osa.     

 

Hanna Brotherus Ainoa kotini

 Ennakkoluulot estävät monta kertaa tarttumasta kirjaan ja hyväkin kirja voi jäädä lukematta. Näin oli käydä Hanna Brotheruksen Ainoa kotini -romaanin kanssa (WSOY 2021, 329 s.). Hanna Brotherus on ansainnut arvostetun taiteilijan aseman työllään ohjaajana, koreografina ja tanssijana. Nyt hänen ansiolistalleen voi liittää myös kirjailijan tittelin. Sen hän ansainnut kirjoittamalla hyvän romaanin pitkälti omasta elämästään.

Romaani kertoo kirjoittajan lapsuuden perheestä, hänen elämästään taiteilijana, vaimona ja neljän lapsen äitinä. Mutta se kertoo myös millaista on olla syömishäiriöstä kärsivän tytön sisar ja siitä millaista on kun sisar kuolee rintasyöpään. On myös käytävä läpi avioero ja osattava olla äiti narkomaani-pojalleen ja syömishäiriöiselle tyttärelleen. Kirjoittamalla Brotherus saa myös vähitellen selvyyden omasta perimmäisestä olemuksestaan.

On erittäin vaikea myöntää, että minulla on sama sairaus kuin siskollani ja tyttärelläni. Niin kuin poliisiviranominen eristää teipeillä rikospaikan ympärille rajat, niin olen tehnyt koko elämäni ajan. Olen ajatellut pitkään, ettei syömishäiriö koske minua, jos vain päätän niin.

Ei Brotheruksella ole ollut aikaa ajatella itseään. Hän on huolehtija, joka asettaa ensi sijalle muut: sisaren, aviomiehen, lapset. Suhde äitiin on hyvin vaikea. Mutta vuosien karttuessa tytär alkaa myös ymmärtää äitiään. On ollut elettävä pitkä tiet, ennen kuin kirjoittaja pystyy myöntämään, että tosiasioiden myöntäminen on mittaamattoman arvokasta.  

Kirja on alkanut syntyä vuonna 2018 Pariisissa, minne Hanna Brotherus matkusti saadakseen olla rauhassa oman itsensä kanssa. Pariisi on tähän tarkoitukseen kliseemäinen paikka, mutta jos jo etukäteen tietää ja uskoo, että siellä on hyvä olla, miksei.  

Kirjan loppupuolella elämään tulee uusi rakkaus. Kirja ei paljasta mitään kuohuttavaa Brotheruksen aviomiehestä Mikko Kuutsosesta, lähinnä kai sen miten erilaisia he ovat temperamentiltaan ja monilta tavoiltaan. Uuden rakkauden kuvaamisessa on samanlaista kuulautta ja elämänmyönteisyyttä mitä koko kirjassa. Upea esikoisromaani.