perjantai 13. helmikuuta 2015

PAKSUJEN JÄLKEEN OHUITA KIRJOJA


Uusi vuosi alkoi paksuilla romaaneilla. Ensin oli vuorossa Jussi Valtosen Finlandia-voittaja järkelemäiseksi kuvaamani He eivät tiedä mitä tekevät. Sitten oli lukulistalla nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat (suom. Hanna Tarkka, Otava 2014, 522 s). Seuraavaksi ahmin Ilkka Remeksen Hornan (WSOY 2014, 406 s.). Joel Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi 2014, 809 s.) voitti sivumäärällään kaikki muut.

Kotimaan maaginen vetovoima 

Olen lukenut monta kirjaa siitä miten nuoret muuttavat kotimaastaan Amerikkaan, Englantiin, Ruotsiin, Saksaan.  Chimamamanda Ngozin Kotiinpalaajissa päähenkilö muuttaa Nigeriasta Yhdysvaltoihin, mutta poiketen kaikista ystävistään hän haluaa palata takaisin kotimaahansa. Ifemela opiskelee USA:ssa ja päätyy kirjoittamaan hyvin suosituksi nousevaa blogia, missä hän pohtii moninaisia rotuongelmia. Ei riitä että on mustia ja valkoisia ihmisiä. On afroamerikkalaisia, amerikkalaisia mustia, on karibialaisia. Ngozin veisti romaaninsa lukijalle on selkeä. Rotuongelma ei ole ratkaistu asia. Se on ja pysyy.

Aina sama kaava 

Ilkka Remeksen Horna on hyytävää luettavaa. Sen tapahtuvat ovat tästä päivästä. Voisi väittää että se kauhukuva mikä Suomen ulkopoliittisessa asemassa mieltämme jäytää, toteutuu romaanissa. Nato kummittelee kaiken taustalla, puhumattakaan Venäjästä. Remeksen romaanit etenevät tutulla kaavalla: teksti pitää lukijan pihdeissään alusta loppuun.


800 sivun mysteerio

Maaginen tunne valtasi mieleni kahlatessani läpi Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjailija Quebert, 34 v. rakastuu 15-vuotiaaseen tyttöön, tyttö katoaa ja ruumis löydetään kirjailijan puutarhan perukoilta 33 vuotta myöhemmin. Kuka on syyllnen? Koko pikkukaupunki on tuohduksissa. Asiaa ryhtyy selvittämään Quebertin oppilas, ystävä ja esikoiskirjansa julkaissut Marcus Goldman. 

Romaani kertoo rikoksesta sen selvittämisestä, romaanin kirjoittamisesta, ystävyydestä, rakkaudesta. Siitä miten mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Romaanissa jännitys tiivistyy sivu sivulta. tilanteet muuttuvat koko ajan. Taidokas maailmanmaineeseen noussut Tammen Keltaisen kirjaston romaani.        


Kirjojen pelastaja

Ohuiden kirjojen aikakin koitti. Mikä ihmeen aikuisen satu? Sellaisena ranskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (suom. Kira Poutanen, Tammi 2015, 189 s.) mainostetaan. Ja kirja on kuin satua. Guylain menee joka aamu työpaikalleen junalla. Junassa hän istuu vakipaikallaan ja lukee ääneen muutaman kirjansivun. Sivut hän on pelastanut ison koneen syövereistä. Kone murskaa kirjat uuden paperin raaka-aineeksi. 

Yhtenä aamuna Guylainin tuolilta junasta löytyy muistitikku. Tikulla on naisen kirjoittama päiväkirja. Menee aikansa ennen kuin Guylian löytää kirjoittajan: vessatädin. Kirja on ihastuttava, kuulas ja liikuttava. Sen lukeminen tekee pimeästä päivästä valoisan, apeasta mielestä iloisen, rumasta kauniin. . 


Yksi menetys riittää

Miksi Tanskassa asuva juutalaispariskunta päätyy tekemään kaksoisitsemurhan? Johanna Adorján kertoo isovanhempiensa tarinan kauniisti ja koskettavasti romaanissaan Rakkaudessa, erottamattomat (suom. Hanna Kjellberg, Otava 2010, 205 s.). Tapahtumasta kirjoitettiin ja sen syitä pohdittiin aikoinaan Tanskassa. 

Miksi 71-vuotias nainen haluaa lopettaa elämänsä. Hänen miehensä oli hyvin sairas eikä elonpäiviä olisi ollut montaakaan jäljellä. Vera ei halua jäädä toista kertaa yksin. Hän luuli menettäneensä miehensä keskitysleirille, nyt tämä ei enää palaisi takaisin. Yksi kirja monien joukossa joka hienosti kunnioittaa juutalaisten kärsimyksiä.


Raikas tuulahdus

Pirjo Houni ja Maria Romantschuk ovat yhdessä kirjoittaneet muistelmateoksen Ei, rouva presidentti (Otava 2014, 204 s.) Marian työtehtävistä. Samalla kun saamme seurata presidentin lehdistöpäällikön tehtäviä ja päiviä, seuraamme myös presidentti Tarja Halosen elämää. Pirjo Houni on tuonut tarinaan ulkopuolisen näkökulman. Kirja on raikas kertomus vaativien tehtävien hoitamisesta, Romantschukin yksityiselämän koettelemuksista ja presidentin kanslian jälkeisestä elämästä.       

Sitten kun luemme kaikki kirjat sähköisesti, ei kukaan enää ymmärrä kun puhut paksuista kirjoista. Näin arvelee 18-vuotias tyttärentyttäreni. Mikä on yli 800-sivuinen romaani: laaja vai pitkä. Eikä ohutkaan enää ole ohut.               

Sairastaessa lapsena vammautuneen peukalon korjausleikkausta, ehdin lukea paljon. 

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...