tiistai 27. marraskuuta 2018

Jarkko Tontin Perintö




Sisar ja kuusi vuotta nuorempi veli. Vuosikausien puhumattomuus, jonka katkaisee isän kuolema. Pakko oli hoitaa asioita yhdessä. Nyt äiti on kuollut ja taas aika olisi hoitaa asioitja, fantasiaromaani, esseitä ja ka yhdessä. Tässä Jarkko Tontin Perintö (Otava 2018, 251 s.) -romaanin lähtökohta.

Äidin kotoa löytyy pino sinikantisia vihkoja, joihin hän on kirjoittanut päiväkirjaansa. Sisar tietää vihoista, mutta ei sitä mitä äiti on niihin vuosien varrella kirjoittanut. Veli haluaa saada selville, mitä salaisuuksia äiti on mahdollisesti päiväkirjoihinsa kätkenyt. Vihkojen sivuilta paljastuu aivan toisenlainen nainen, jota lapset ovat tottuneet pitämään äitinään. Ei riitä, että hän on ollut työnsä tunnontarkasti hoitanut lääkäri, miehensä alkoholismin ja väkivallan kestänyt vaimo ja äiti kahdelle lapselle.

Perintö on viiltävän tarkkaa kuvausta sisarkateudesta. Sisarukset muistavat lapsuuden ja nuoruuden samat tapahtumat aivan eri lailla. Kummankin mielestä äiti on suosinut heistä toista. Etenkin mies kokee, että hän jäänyt ns. naisten juttujen ulkopuolelle.

Oman osansa romaanissa saavat myös päähenkilöiden murrosikäiset lapset. Vanhemmista on sietämätöntä kestää sitä, että lapset liukuvat vääjäämättä heidän vaikutusvaltansa ulkopuolelle. Ehkäpä lopun auvoisat ylioppilasjuhlat kielivät siitä, että kaikki ei sittenkään ole niin toivotonta, miltä se saattaa vanhemmista vuosikausia tuntua.  

Romaani on kaiken lisäksi juoneltaan jännittävä ja mukaansa tempaava rikostarina. Se on myös tarina salaisuuksista, kaksoisroolin kantamisesta, perheistä ja rakkaudesta.    

Jarkko Tontti on kirjailija, runoilija ja lakimises. Teoslistalla on romaaneja, runoja, esseitä, fantasiaromaani ja kollektiiviromaani. 
    

tiistai 6. marraskuuta 2018

Katja Ketun Rose on poissa


Katja Ketun Rose on poissa (WSOY 2018, 284 s.) on huikaiseva lukukokemus. Intiaanityttö ja suomalaispoika rakastuvat Pohjois-Yhdysvaltain reservaatti-alueilla. Kaksi erilaista kulttuuririntamaa, joilla ei ole mitään yhteistä ja jotka eivät periaatteessa halua tietää toisistaan mitään. Nuoren parin takia kanssakäymistä on puolin ja toisin pakko sietää.
Romaanin nuori pari ei liioin ole mikään tavallinen pariskunta. Rose on tietäjän ja parantajan tytär, ojibwa-intinaani ja Ettu kommunisti-lakkokenraalin poika.

Heidän tyttärensä Lempi palaa 45 vuoden jälkeen reservaattiin. Hän haluaa selvittää mihin hänen äitinsä katosi ja mitä hänen isälleen tapahtui. Isä on menettänyt muistinsa samoihin aikoihin kuin äiti katosi.

Lempi on yrittänyt unohtaa lapsuutensa ja siihen liittyvät ihmiset. Mutta kun hän saapuu tutulle kotikonnulleen, muistuvat tapahtumat ja ihmiset mieleen vähitellen. Alkaa hurja sukellus menneisyyteen. Äidin kadottua Lempi on 45 vuotta sitten viety suomalaisen isoäidin luokse.

Isoäiti Helmi ei osannut sanaakaan englantia. Hänen tuhokseen koituu nuoruudessa saatu kuppa. ”Helmin maailmassa ihminen piti karaista isku iskulta, haava haavauman perästä pihkatukkeja sahaten, piinata kaivosten mustuudessa niin että tästä rusentui esiin työteliäs timantti”. Lempin lapsuus loppuu kun hänet säilötään sisäoppilaitokseen. 

Mutta mitä on tapahtunut Roselle. Tytär löytää nipun kirjeitä, joissa äiti kertoo elämästään. Kirjeetkään eivät täysin selvitä sitä miksi äiti katosi. ”Minun äitini Rose. Oikeudenmukainen, itsepäinen, äkkiväärä. Rikki reunoiltaan ja silti ytimessä paloi roihu. Miksi tuo roihu ei suojannut minua.”   

Tarinan voisi lukea sukukronikkana, ensin tapahtui näin ja sitten näin. Katja Ketun romaani on myös paljon enemmän. Se on omanlaisensa, se on tarinaltaan ravisuttava ja kieleltään rönsyilevä ja rikas. Se osoittaa siekailematta sen vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden, jolla Amerikassa kohdeltiin intiaaneja. Eivätkä siitä väärästä kohtelusta paljoa jääneet jälkeen kielitaidottomina uudelle mantereelle matkanneet suomalaiset, finlanderitkaan. 1900-luvun taitteessa 300 000 suomalaista muutti Amerikkaan

Ketun romaanin kieli on moniuloitteista ja monimuotoista. Kielikuva seuraa toistaan. Kaikki on helppo nähdä kuvina, hyvin värikkäinä kuvina. ”Kipusin perässäsi ruohikkorinnettä harmaisiin paaseihin tukeutuen, enkä voinut olla jälleen hämmästelemättä kuinka ketterästi liikuit rampakoipinesi. Löysimme pienen graniittipaaden intiaanitupsujen ja ohdakkeiden seasta kummulta, jossa pieni tuulenvire kahisutti kuivia korsia.”

Sykähdyttävä matka kahden tuntemattoman kulttuurin perimmäiseen olemukseen.




Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...