maanantai 29. kesäkuuta 2015

Elävää kulttuurihistoriaa

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita sarja on edennyt kolmanteen osaan Emännöitsijä (Otava 2015, 447 s.). Ida on päätynyt Topeliuksen ja Sibeliuksen perheiden jälkeen Albert Edelfeltin emännöitsijäksi. Hän saa hoitaa kuuluisan taidemaalarin taloutta täysin itsenäisesti. Ruokaakaan ei tarvitse laittaa, koska tarvittaessa sen voi tilata vaikka Kämpistä.

Mustosen käsissä 1900-luvun Helsinki elää ja hengittää monella tavalla ja monella tasolla. Ida liikkuu yhtä luontevasti oman luokkansa ihmisten parissa kuin kuuluisuuksien joukossa. Monet taiteilijat ovat tuttuja jo ennestään. Hänen luontevuutensa lienee juuri se mihin naiskauneudelle arvoa antava Edelfelt erityisesti ihastuu.

Arkiset askareet ja arkinen elämä kuvataan kirjassa hyvin seikkaperäisesti ja havainnollisesti. Välillä on tunne kuin itsekin olisi puhdistamassa yöastioita, mankeloimassa lakanoita tai valmistamassa sillivoileipiä krapulaisille taiteilijoille. Enni Mustonen on taiturimainen historian elävöittäjä.

Ida elää Elisabethinkadulla elämänsä hienointa aikaa. Hän on kypsynyt aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa myös heittäytyä tunteittensa varaan. 

Paimentytössä (Otava 2013) orvoksi jäänyt Ida pääsee pikkupiiaksi Topeliuksen perheeseen ja Lapsenpiiassa (Otava 2014) kirjan nimen mukaisesti hän hoitaa Sibeliuksen perheen lapsia. 

   

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Sotilas ja sokea tyttö

Pitkään olen ollut sitä mieltä että toisesta maailmansodasta on jo kerrottu kaikki. Olipa sitten kyse juutalaisvainoista tai miehittämisestä tai vastarintaliikkeestä. Olen ollut väärässä.

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (suom. Hanna Tarkka, WSOY 2015, 554 s.) on valovoimaisempia romaaneja mitä olen pitkään aikaan lukenut. Se on tarina timantista, joka on hävöksissä eikä kuitenkaan ole. Se on tarina sokean tytön selviytymisestä ja se on tarina saksalaissotilaan merkillisestä kohtalosta sodan melskeissä. Se on tarina myös radioista.

Sokea tyttö on ranskalainen ja sotilas saksalainen. Molempien  nuoruus hupenee sotavuosien tukalissa käänteissä. Anthony Doerr kuvaa ranskalaisten vastarintaliikettä pienin vedoin. Leivän sisään kätketyt koodinumerot tuntuvat ensin hämmentäviltä, mutta miten paljon niillä saatiinkaan aikaan.

Werner harrastaa pikkupojasta saakka radiovastaanottimien purkamista ja kokoamista. Taitojensa avulla hän pääsee erikoisasemaan varsin tiukkakurisessa sotilasoppilaitoksessa. Mutta hänen taitonsaa koituvat myös hänen kohtalokseen.

Hämmästyttäviä selviytymistaitoja on myös sokealla Marie-Laurella. Hänen isänsä on rakentanut pienoismallin heidän asuinalueensa lähikortteleista Pariisissa ja samanlaiset pienoismallit isä rakentaa myös Saint-Malon merenrantakaupungin kaduista ja taloista. Tyttö oppii niiden avulla liikkumaan yksinään kotinsa lähikaduilla. Isä ja tytär ovat päätyneet Saint-Maloon paetessaan Pariisista. Isä vangitaan ja tyttö jää yksin kaupunkiin, joka sodan loppuvaiheessa pommitetaan lähes maan tasalle.

Doerrin henkilöt ovat todellisia ja tapahtumien käänteet uskottavia. Koko tarina kuulas ja kaunis. Moni asia jää askarruttamaan. Päällimmäiseksi jää kysymys miksi kaikki kärsimykset. Jollain lumoavalla tavalla romaani antaa myös luvan uskoa hyvään.
     

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Musta satu jää hämäräksi

Toisinaan käy niin että kirjailija ei yllä esikoisromaaninsa tasolle toisella teoksellaan. Näin on eittämättä käynyt Aki Ollikaiselle. Hänen esikoisensa Nälkävuosi keräsi kiitosta kaikkialta. Olin hyvin vaikuttunut nälkävuosiin sijoittuvasta kertomuksesta. Siinä tuli esille paljon asioita, joista ei aikaisemmin tiennyt mitään. Romaani oli käsittämättömän hiottu ja viimeistelty kokonaisuus.

Ollikaisen Musta satu (Siltala 2015, 157 s.) on hieman sekava ja ärsyttävällä tavalla arvoituksellinen. Sinänsä sen lähtöasetelma  on kutkuttava. On elämässään umpikujaan ajautunut kirjailija. Hän arvelee että kaikki ratkeaa kun hän pystyy ratkaisemaan Helsingin Tattarisuon arvoituksen. Tattarisuo on tunnettu monista ja monenlaisista rikoksista. 

Toisella tasolla romaanissa kerrotaan 1930-luvun pirtutrokarista. Kaikki sujuu trokarin elämässä hyvin siihen saakka, kunnes hän ryhtyy varastamaan päämieheltään myytävää. Asiat selvitetään Tattarinsuolla. Nykypäivän kirjailija haluaa tietää mitä hänen sukulaiselleen aikanaan oikein tapahtui. Mutta kun kerronta on paikka paikoin haparoivaa ja sekavaa, eti kokonaisuus jaksa kasvaa ehjäksi larinaksi. Ajoittain se alkoa toimia, mutta yhtä pikaisesti se menettää otteensa.

Kaikesta vajavaisuudesta huolimatta jäin miettimään kaikkien romaanin miesten kohtaloa. Naiset ovat Mustassa sadussa vain taustalla. Heitä joko rakastetaan, petetään tai käytetään muuten hyväksi. 



maanantai 8. kesäkuuta 2015

Kesän dekkariavaus

Olin taannoin kuuntelemassa kirjailija Seppo Jokista Tampereella. Hän kertoi kirjoittavansa kirjan vuodessa. Tarkoitus olisi että kirja on valmis syksyn markkinoille. Mutta kirjailija tunnusti että tahti on nopeutunut ja kirjat tuppaavat olemaan valmiita jo alkukesästä.

Onneksi! Minusta on ilahduttavaa aloittaa kesän dekkarikausi Seppo Jokisen uusimmalla. Kuolevaksi julistettu on juoneltaan, henkilökuvaukseltaan ja tamperelaisuudeltaan laatuluettavaa. Entisenä tamperelaisena nautin kun tunnistan paikkoja ja aistin elämänmenoa synnyinkaupungissani. Jokisen tarinat ovat tiukasti kiinni ajassamme ja komisario Koskisen näkökulma elämään juuri sitä mihin olen elämäni varrella törmännyt miehisiä miehiä seuratessani.

Miten kirjailija onkin aavistanut ahneuden ja liike-elämän kiemuroihin sotkeutuneen rikollisuuden nousun enemmän kuin ajankohtaiseksi. Syyllisyys, häpeä ja ahneus ovat keskeisiä tekijöitä Jokisen uusimmassa tarinassa.


Komissario Koskisen ja hänen työtovereittensa yksityisasiat tuovat kirjoihin ulottuvuutta ns. normaaliin tamperelaiseen elämänmenoon. Aika harvalla poliisilaitoksen työntekijöistä elämä on mutkatonta ja helppoa – pikemminkin päinvastoin. Pakko on ihastella poliisien taitoa ja kykyä työskennellä saumattomasti yhdessä. Ja siinä sivussa on sitten niin kovin inhimillistä kadehtia työtoveria joka pääsee tekemään mielenkiintoisempia ja haastavampia hommia. Tekemisen tiimellyksessä tunne kuitenkin häviää nopeasti. Ihan kuin oikeassakin elämässä.  

Kaikki Jokisen ovat kirjahyllyssäni kunniapaikalla. 




sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Eletyn elämän makua

Harvan kirjailijan teoksia ovat innolla lukeneet ja odottaneet isäni, minä ja vanhin tyttäreni. Joni Skiftesvikin lumoavat kertomukset ovat täyttäneet meidän kaikkien vaatimukset hyvästä kirjasta. Tuottelias kirjailija sai kirjastaan Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY 2014, 246 s.) tämän vuoden Runeberg-palkinnon. 

Omaelämäkerrallisessa kirjassa Skiftesvikin tarinat kietoutuvat perheen sairauksien ympärille. Samaan aikaan kun Skiftesvikin vaimo on Helsingissä sydämensiirtoleikkauksessa, pahenevat kirjailijan sydänvaivat. Elämän varrella koetut tapahtumat täyttävät kirjailijan mielen. Perheen elämää on varjostanut 10-vuotiaan pojan kuolema. Pelkkä sairauskertomus kirja ei ole. Se on hieno kattaus elämän erilaisista ilmiöistä ja vastaan tulevista ihmisistä. ”Jokainen päivä menee hukkaan, jos en kirjoita”, sanoi kirjailija vastaan ottaessaan Runeberg-palkintonsa.

Elina Hirvosen Kun aika loppuu WSOY 2015,s251 s.) on rankka kertomus syyllisyydestä, hyvästä ja pahasta. Kun kahden lapsen äiti luennoi ilmastonmuutoksista kotimaassa ja  maailmalla, joutuvat hänen lapsensa selviytymään omin avuin. Vähitellen poika ja tyttö ymmärtävät, että aikuiset eivät ole niin voimakkaita mitä he ovat luulleet. ”Me huolehdimme siitä, että teille ei tapahdu mitään pahaa, äiti ja isä toistavat lapsilleen.” Eivätkä kuitenkaan pysty siihen. 

Mutta mitä vanhemmat ajattelevat kun heidän lapsensa onkin se joka tekee pahaa – vieläpä aivan ventovieraille, viattomille ihmisille. Elina Hirvonen haluaa että kaikesta huolimatta lukija uskoisi että me voimme muuttaa maailmaa. Kun aika loppuu pakottaa miettimään tätä ja paljon muutakin.

Hirvosen romaanin jälkeen Pirjo Rissasen Terveisiä Armille (Gummerus 2015, 446 s.) on raikkaan vanhahtava kertomus itsekeskeisestä marttyyrin osastaan nauttivasta Armista. Jos leskeksi jäänyt isoäiti luopuu omasta elämästään lastenkirjailijana ja ryhtyy hoitamaan poikansa perhettä kun lasten äiti on kuollut, hänen on oltava hyvä ihminen. Mutta romaanin Armi on jatkuvasti tyytymätön. Vuosien takainen ystävyys naapurin rouvan kanssa on jäänyt vaivaamaan häntä. Vasta kun Armi saa tietää miten sairas hänen entinen ystävänsä oli, hänelle selviää ”ei me voida väkisin ottaa vastuuta eikä auttaa”. Emmekä tehdä toisia oman mielemme mukaisiksi. Rissanen osaa taitavasti ripotella romaaniinsa arkipäivän ”filosofiaa”.


Jari Tervon riemastuttavat muistot

Jari Tervon Pyrstötähti (WSOY 2015, 176 s.) kertoo Rovaniemellä varttuvasta Jarista 12 – 14 vuotiaana. Jarin perhe on paljon tekemisissä sukulaisten kanssa. Heiltä ja naapureilta Jari oppii ­­­aikuisilta monia elämänviisauksia. Tarinat ovat hykerryttävän hauskoja. Niitä voi lukea ääneen vaikkapa Neulekerhossa tai isommassakin tilaisuudessa. Tarkkasilmäinen ajankuvaus ja sanoilla taiturointi takaavat mieltä lämmittäviä lukuhetkiä.    

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (Otava 2014, 286 s.) sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Kosovossa syntynyt nyt 24-vuotias Statovci on muuttanut Suomeen 2 -vuotiaana. Romaanissa on rinnakkain kaksi tarinaa: nuoren Suomeen muuttaneen miehen ja hänen äitinsä tarinat. Äidin tarinassa on paljon tietoa albanialaisten perinteistä. Itse pidin hyvin ahdistavana nuoren naisen elämän murenemistä itsekkään ja väkivaltaisen, perinteistä elämäntapaa puolustavan miehen rinnalla. Tilanne ei edes muutu, vaikka perhe muuttaa Suomeen. Yhtään helpompaa ei ole albanialais-taustaisen pojankaan elämä Suomessa. Hänen painolastinaan ovat lapsuuden kokemukset ja ahdistukset. Romaanissa on paljon symboliikkaa. Lahjakas kirjailija vaatii lukijalta paljon, mutta lukijakin saa paljon.         

Eläkevuosina kirjailijaksi 

Moni päättää eläkepäivinään kirjoittaa. Haaveena on romaani, runokokoelma, omaelämäkerta. Apua löytyy kirjoittajakursseilta. Usein kurssilaiset aikaansaannokset kootaan kansien väliin. Marjatta Ahlforsin (Pitäjänmäen Eläkkeensaajat) runoja löytyy Helsingin työväenopiston kirjoittajaryhmän kolmannesta antologiasta  
”Olet lähellä,/Olet lähellä, kuitenkin kaukana/Muistatko?/salaiset varastetut hetket/ensimmäiset hiirenkorvat/happamat, punaiset karpalot/rukoilen/heräät/enkeli saattaa yli rajan/olet iholla.” Antologian tekstit ovat hiottuja, niissä on elämänmaku ja ne antavat hyvän kuvan kirjoittajiensa elämästä.

Samanlaista eletyn elämän verevää makua on Reino Seppäsen (Eläkkeensaajien Tampereen Yhdistys) esikoisromaanissa Kylä Hämeessä (Kustannus HD 2014). Seppänen myöntää että tarinassa on aineksia myös hänen omasta elämästään. Vauhdikkaampaa menoa on tarjolla Erkki Martikaisen Paluu kotiin, Erään miehen mystinen matka muuttuneessa entisessä kotikaupungissa (2014).

Anna-Liisa Soinisen Vuorten varjossa ((B0D 2014, 331 s.) on napakka ja mukaansa tempaava kertomus nuoresta naisesta, joka jättää menestyvän lastenvaateliikkeensä ja kaiken Suomeen ja lähtee ”lomamatkalle” Espanjaan. Häiriintyneen aviomiehen, tämän palkkaaman ”murhaajan”, auervaaramaisen ihastuksen ja avuksi ryhtyvän Fuengirolassa asuvan suomalaisrouvan avulla ja takia päähenkilö joutuu monimutkaisiin seikkailuihin. Kirja etenee vauhdikkaasti ja san parissa viihtyy. Anna-Liisa Soininen   


Lukemisen satoa on samalla tarinaa joka julkaistaan Eläkkeensaaja -lehdessä kesäkuun alussa. Eli kaksi kärpästä samalla iskulla. 

Mika Nousiainen: Ratakierros

Mika Nousiainen kertoo Ratakierros-romaanissa (Otava 2024, 335 s.) kaksi vuotta kestäneestä ja edelleen jatkuvasta juoksijan urastaan. Nousi...