tiistai 9. marraskuuta 2021

Pirkko Saision Passio

 Pirkko Saision Passio (Siltala 2021, 732 s.) on järkälemäinen sekä ulkoiselta että sisäiseltä olemukseltaan. Tarina alkaa vuonna 1498. Munkki Girolamo Savonarola saarnaa tapainturmellusta vastaan Firenzessä ja päätyy roviolle. Munkin kohtalo puhuttele nuorta ruhtinatarta. 

Hän on saanut mieheltään lahjaksi kultariipuksen, jossa hyvän ja pahan tiedon puuta koristavat jalokiviomenat ja ympärillä on rubiinikielinen käärme. Ruhtinaan rakastajatar on synnyttänyt pojan ja vaimoa pitää hyvittää. Ruhtinatar epäilee että korulla on taito lukea kantajansa hyvät ja pahat ajatukset ja toteuttaa ne.

Tästä alkaa korun matka halki Euroopan ja se päätyy 1950-luvun Helsinkiin. Henkilöitä on paljon, filosofista pohdintaa, aatteita ja eri aikakausien ilmiöitä. Tapahtumat ovat ajoittain uskomattoman huikeita ja henkilöiden kohtaamiset hienosti punottuja sattumuksia. Saision kieli on kaunista, se solisee, uhkaa, puolustaa ja syyttää.

Luonto on tiiviisti läsnä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. ”Ilta oli tummunut musteen siniseksi. Harmajan majakka vilkutti rytmikästä valosarjaa veteen joka tummui hitaammin kuin taivas. Meri oli tyyni, ja pienet tuulenpuuskat rypyttivät sen pintaa, niin että oli helppo nähdä mistä tuuli tuli ja minne se oli menossa.” Kirja on aarreaitta, josta löytyy kaikki mitä hyvältä romaanilta toivoo.

Äänikirjan on lukenut Pirkko Saisio itse ja se tekee kuuntelemisesta kiehtovan. Välillä oli luettava samat kohtaukset mitä oli kuunnellut. Kiehtova kirja.   



perjantai 29. lokakuuta 2021

Anja Snellmanin Kaikki minun isäni

Suomessa on ainakin 200 000 alkoholistia. Anja Snellmanin isä oli yksi heistä. Nyt liki 70-vuotiaana Snellman on pystynyt kirjoittamaan isästään, hurmaavasta alkoholistista, joka jäi tyttärelleen vieraaksi. Kaikki minun isäni (WSOY 2021, 238 s.) on kuin balladi, jossa hyvä ja paha taistelevat loputtomasti keskenään.

Kirjailija kertoo kirjoittaneensa kirjaa kolme vuotta. Aikaisemmin hän on kirjoittanut äidistään ja sisarestaan. Snellmanin isä Ensio Kauranen oli vakuutusvirkailija, venäjän kielen tulkki, ikuinen Karjalan, Sortavalan evakko, sotainvalidi, uskoton ja kelvoton perheenisä. Kaurasen hylkäsivät sekä isä että äiti sylivauvana. Samalla tavalla kuin isällä oli kaipuu lapsuuteen, jota ei ollut, on kirjailijalla isän kaipuu. Ehkä sittenkin enemmän kaipuu tavalliseen isään, ei sellaiseen jona Anja isänsä muistaa. 

"Orpous, haavoittuminen, sota-ajan avioliitto, alkoholisoituminen, pakolaisuus, ryssänleima, sydämen pettäminen. Unelmia, häpeää, syyllisyyttä, katumusta, katkeruutta, uupumusta."

Tätä kaikkea kuvaisi elokuva, jos sellainen Ensio Kaurasesta tehtäisiin ja käsikirjoittajana olisi tytär. Hyvin monelta osin sitä samaa mitä voisi kertoa kenen tahansa alkoholistin elämästä. 

Autofiktiivisen kirjan muut miehet kuin isä, eivät esiinny omilla nimillään. Yhteistä on että useimmat heistäkin ovat juoppojen lapsia. Eniten kirjailija kertoo ystävästään Janista, joka joutuu syytetyksi seksuaalisesta häirinnästä. Ristiriitaiset tunteet valtaavat kirjailijan mielen, kun hän ei tiedä suhtautua tilanteeseen. Rankasta aiheesta huolimatta toivoa antava teos. Riipaiseva rehellisyys koskettaa.  



perjantai 15. lokakuuta 2021

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessaan vuosia Itä-Berliinissä ja opiskellut politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinissä.

Romaani kertoo DDR:stä ennen ja jälkeen Saksojen yhdistämisen. Kirjan päähenkilö on Vilja, joka muuttaa perheensä kanssa Itä-Berliiniin. Perheen isä on suomalaisen vasemmistolehden kirjeenvaihtaja. Vilja käy lastentarhassa ja kasvaa sairastelevan veljensä ja vanhempiensa avioliiton haurastumisen keskellä. Vilja löytää isänsä kuoltua tämän jäämistöstä nipun kirjeitä, joiden allekirjoittajana on Margot. Hän haluaa ratkaista kuka on Margot. Välillä ystävät jaksavat tukea häntä, välillä ei.

..ei kai unohtaminen ole muistamisen vastakohta. Unohtaminen on sitä, että lakkaa kirjoittamasta muistia uudelleen.    

Kirjassa siirrytään soljuvasti vuosikymmenistä toiseen. Välillä eletään Itä-Berliinissä ja ollaan sosialistiseen järjestelmään tyytymättömien Viljan vanhempien ystävien parissa, varotaan Stasin valvovan silmän alle joutumista, välillä kiidetään ajassa eteenpäin ja tutustutaan millaista on Berliinissä Saksojen yhdistymisen jälkeen.

Kirjan rakenne on kiehtova. Lukija tietää Viljaa ennen mistä kaikesta on oikein kysymys. Romaanin voi luokitella kauniiksi kertomukseksi suuresta rakkaudesta, joka kesti, mutta ei päättynyt onnellisesti.    


 

 

 

 

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Sirpa Kähkösen Vihreä sali

Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan yhdeksäs romaani Vihreä sali (Otava 2021, 315 s.) kuuluu ehdottomasti sarjan huippuihin. Sen kieli on kuulasta, kerronta yllätyksellistä, kokonaisuus kiehtovaa.  

Romaanissa eletään vuotta 1964. On kolme nuorta 17-vuotiaat Irene, Jaakko ja Leo etsimässä itseään ja paikkaansa yhteiskunnassa. Kolmikon heikoin lenkki Leo on pienestä pitäen ollut kaikkien silmätikkuna, jopa hänen isänsä ei ole osannut suhtautua lukihäiriöstä kärsivään poikaansa myötämielellä. Leo on nuorista se, jonka perhe on hyvinvoiva, mutta sisäisesti rikkinäinen. Samalla tavalla kuin Irenenkin äiti kärsii Leonkin äiti mielenterveydenongelmista. Niistä ei vaan saa hiiskua.



Varjona on jokaisella edellisten sukupolvien teot ja elämänkäänteet ja sodat. Nuoret eivät tahdo löytää tukea ja rakkautta toinen toisiltaan, vaikka sitä selkeästi on olemassa. Vielä 1960-luvulla oli hyvin tavallista, että nuoret eivät saaneet pyrkimyksilleen tukea aikuisilta. Leo uskaltaa repäistä kerran ja matkustaa Helsinkiin, mutta isä hakee hänet pois viikon kuluttua. Irenekin haluaisi kadota, mutta mihin.

Vanhempaan sukupolveen kuuluvat kukkakauppias Santeri Juurinen lähtee Leningradiin etsimään kadonnutta sisartaan kommunisti Tuomen houkuttelemana. Juurinen kestää melkein loppuun saakka urhoollisesti roolinsa tärkeän valtuuskunnan jäsenenä. Kähkönen kietoo hienosti yhteen tämän hetken tapahtumat ja kaiken sen mitä itse kunkin menneisyydessä on tapahtunut. Kaikki kerrotaan hienovaraisesti ja kiihkottomasti.

Kirjan kieli on monin paikoin hyvin runollista, kaunista. Tavalliset asiat ovat enemmän kuin pelkkiä asioita: ”Olisin tahtonut kysyä, lähtisikö hän uimaan kanssani. Mutta viivyttelin ja puiden varjot lepattivat yllämme; asunnossa oli kuuma, olisin voinut hakea edes sen kolapullon, joka odotti jääkylmänä minua ja Ireneä, olisimme edes voineet san jakaa”.  

Vihreä sali on ei millään tavalla edellytä Kuopio -sarjan aiemmin ilmestyneiden romaanien lukemista.   

 

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Juha Itkosen Kaikki oli heidän

Juha Itkonen on kirjoittanut kuuden vuoden tauon jälkeen fiktiivisen romaanin. Kaikki oli heidän (Otava 2021, 394 s.). Taukoa hän ei kirjoittamisesta ole pitänyt, häneltä on julkaistu useampikin ns. autofiktiivinen teos. Nyt Itkonen palaa aiemmassakin tuotannossaan tuttuun isä-poika teemaan. Tällä kertaa kerrotaan miehistä neljässä sukupolvessa.

On sodasta henkisesti riekaleina palannut isä, hänen lvi-alalla elämäntyönsä tekevä poika Markku, tämän näytelmäohjaaja poika Ilmari ja neljännen sukupolven edustajana isänsä jalanjälkiä seuraava poika Vilho.

Kaikki alkaa siitä kun Ilmari rientäessään kotiin kiireellä töytäisee autollaan kotinsa lähellä polkupyörällä ajavaa pikkupoikaa. Nopeasti Ilmari tarkastaa että poika ei loukkaantunut ja palaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Särön menevään elämään tuo, kun isä-Markku ei äidin kuoleman jälkeen oikein enää selviydy yksinään ja Ilmari pyytää isän kotiinsa. Isä ja poika eivät saman katon alla asumisesta huolimatta pysty lähentymään. Kumpikaan miehistä ei ole ns. pehmeä isä, he eivät pääse eroon aikaisemmilta sukupolvilta siirtyneistä toimintatavoista. Voi jopa väittää että isät ja pojat edustavat käytäntöä: välit ovat poikki ikuisesti. Ja kuitenkin Ilmari on yrittänyt.  

Ei hän tiennyt, miten miehenä perheessä olisi pitänyt elää. Hän ei ollut voinut oppia sitä isältään, isän antama malli oli ollut vanhentunut ja sitä paitsi kelvoton. Hän oli kuitenkin yrittänyt.

Romaanin kiehtovaa osuutta on teatterin tekeminen. Ilmari kuvaa näyttelijöitään hyvin ja jopa niin että monille on helposti löytää esimerkkejä oikeasta elämästä. Ilmarin menestyneen taiteilijan uralle nousee vastakohtana kuvataiteilija Minttu, jonka kanssa Ilmarilla on ollut suhde ja jonka poikaan Ilmari on törmännyt autollaan. Minttu on katkera kaikille ja kaikesta. Elämä ei ole mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Hän vuodattaa someen tarinan Ilmarista, joka melkein tappoi hänen poikansa. Ilmari musertuu some-hyökkäyksen alle ja vetäytyy kaikesta. Hän menehtyy sairaskohtaukseen. Vilholle jää tunne että isä sittenkin itse edisti kuolemaan.

Mutta voiko täältä olla valmis lähtemään? Voiko olla valmis kohtaamaan oman lopullisen katoamisensa maailmasta, joka kaikesta paskasta huolimatta on edelleen maailma, edelleen olemassa, edelleen säännöllisesti ihmeiltään yllättävä?   

Juha Itkonen sanoi Turun kirjamessuilla kirjan esittelytilaisuudessa, että ihmiselle käy huonosti, jos hän ei pysty antamaan anteeksi. Tuntuu että Vilhon sukupolvi saattaa olla se, joka antaa anteeksi. Sodan varjo haalistuu vuosi vuodelta – onneksi. Hienosti ajassa kiinni oleva romaani.  





 

lauantai 25. syyskuuta 2021

Jari Järvelän Aino A.

 Jari Järvelän Aino A. (Tammi 2021, 395 s.) on kunnianosoitus arkkitehti Aino Aallolle (25.1.1894-13.1.1949). Kirjailijan vapaudella Järvelä kertoo, miten Aino jää arkkitehtinä miehensä varjoon. Alvar Aalto (3.2.1898-11.5.1976) arvostaa vaimoaan, mutta pitää huolen, että monet rakennukset, huonekalut, astiat, paviljongit kirjataan hänen aikaansaannoksikseen – ei Ainon, vaikka tämä tosiasiassa olisi tekijä.

 Aino alistuu ajan mukaan, vaikka tiedostaakin tilanteen erittäin hyvin. Romaanissa Ainolla on käpyvihko, johon hän on hyvin nuoresta alkaen purkanut mieltään. Niissä teksteissä Järvelä laittaa Ainon myöntämään, että hän tekee itseään kohtaan väärin hyväksyessään hulttiomaisen aviomiehensä edesottamukset. Alvarin vekselikierre pakottaa perheen muuttamaan kaupungista toiseen – uuteen on lähdettävä, kun asuinpaikkakunnan pankeista ei enää saa lainaa.

Itse asiassa Aino solmi avioliiton Alvarin kanssa, koska tiesi, että naisarkkitehtiä ei ”oteta täydestä”. Miehensä kanssa hän pääsee tekemään oikeita töitä, ei väliä vaikka mies työntääkin hänet monessa tilanteessa taka-alalle. Aino on sinnikäs ja jaksaa puurtaa saman asian parissa pitkään – toisin kuin miehensä.

”Nykyisin Aino on kuitenkin jo varma, että parhaatkin Alvarin ideat jäisivät raakileiksi, jos hänellä ei olisi rinnallaan Ainoa… Raakileesta raakileeseen, niin Alvarin ajatukset monesti hyppivät ilman, että hän malttaa kypsyttää niitä.”

Jari Järvelä ansaitsee hatun noston naisten työn arvostamisesta. Hänen edellisessä  romaanissaan Klik (Tammi 2020) lyhytkasvuinen valokuvaaja-nainen opetti häntä ylenkatsovia miehiä ottamaan hyviä kuvia.




perjantai 17. syyskuuta 2021

Laura Malmivaaran Vaiti

 Kun entinen aviomies on viikkoja Suomen vihatuin mies. Mitä tekisit? Liittoutuisitko arvostelijoiden riveihin? Yrittäisitkö unohtaa koko asian? Ryhtyisitkö puolustamaan ja väittämään että syytökset eivät pidä paikkaansa.

Laura Malmivaara, tunnettu näyttelijä ja valokuvaaja on kirjoittanut autofiktiivisen romaanin Vaiti (Otava 2021, 243 s.), jossa hän kertaa mitä sinä kesänä, jolloin hänen entinen aviomiehensä joutui vastaamaan ohjaajan työssään tekemistään virheistä, tapahtui hänelle, hänen perheelleen ja lapsilleen.

Malmivaara on halunnut kirjallaan rikkoa hiljaisuuden. Kun kohu oli kiivaimmillaan hän ei ryhtynyt puolustamaan Attea, kuten miestä kirjassa nimitetään. Eikä hän ryhtynyt arvostelemaan eikä olemaan samaa mieltä kuin hänen ystävänsä. Samalla kun hän kertoo mitä hänen mielestään oikein tapahtui, hän kuvaa hyvin myös lapsuuttaan ja vanhempiaan. Kaikesta huokuu se miten suurena tukena vanhemmat ovat hänelle olleet, miten läheinen perhe heillä on.

Kuuntelin kirjan, jonka Laura Malmivaara luki pääosin itse. Vain hänen äitinsä ajatukset, jotka kirjassakin on merkitty kursiivilla, luki Marja Packalén. Vanhan naisen viisaudella äiti yrittää auttaa tytärtään ja välillä vähän neuvoo mitä ehkä kannattaisi tehdä. Kaiken muun keskellä äiti ja tytär joutuvat selvittämään välejään.  

Samalla tavalla kuin kirjoittajan äiti toivoo, että teini-ikäisiä tyttäriä suojeltaisiin kaikelta kohulta, toivoo sitä myös kirjan kirjoittaja, mutta se on mahdotonta. Ei aikuistuvia tyttöjä voi suojella kaikelta siltä mitä heidän isänsä päälle heitetään. Eniten kaikesta jäi askarruttamaan se, mitä kaikkea Aten lapset ovat joutuneet kestämään. Toinen kirjoittajan tyttäristä tuuskahtaakin kohun keskellä, että hän haluaa vaihtaa sukunimensä.

Ihailen Laura Malmivaaran rehellisyyttä ja rohkeutta.

 


 

torstai 9. syyskuuta 2021

Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan

Kati Outinen on paljon muutakin kuin Aki Kaurismäen elokuvien tähtinäyttelijä. Mielikuva hänestä perustuu Tulitikkutehtaan tytön Iriksen hiljaiseen, kaikkea tarkkailevaan ja omaan kuoreensa vetäytyvään rooliin. Hän on paljon muutakin. Hän on näytellyt niin elokuvissa kuin teatterissa. Hän on ollut vuosia Teatterikorkeakoulun opettaja ja professori. Hän on tuottelias käsikirjoittaja, ollut mukana kirjoittamassa mm. Salattuja elämiä ja kuunnelmia, kirjoittanut ja esittänyt monologin Niin kauas kuin siivet kantaa muistisairaista ja monologin Minä maalaan teidät kaikki Helene Schjerfbeckistä. Hän on Kainuun runoviikkojen johtaja. Kokemusta työttömyydestäkin. on. Hän on kasvattanut tyttärensä yksinhuoltaja. Nyt hän on myös kirjailija.

Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan (Karisto 2021, 349 s.) on rehellinen ja koskettava elämäkerta. Kati Outinen kirjoittaa elämästään nöyrästi ja muille kiitoksia jaellen. Pidän elämäkerroista, joissa sankari ei ole kaikkivoipa ja erehtymätön. Taiteellisesta lahjakuudestaan huolimatta Kati Outinen on yksi ihminen muiden joukossa.

Outinen on kertonut, (HS 22.8.2021), että hänellä on tallessa kalentereita merkintöineen ja muistilappuineen vuodesta 1989. Ensin Outisen piti siivota äitinsä jäämistö ennen kuin hän havahtui, että hänen omatkin paperinsa pitäisi järjestää. Aluksi hänen tarkoituksensa oli siirtää tiedot Word-tiedostoiksi. Kun pandemia sulki teatterit, oli Outisella ylimääräistä aikaa ja kalenterimerkinnät alkoivat elää ja hän ryhtyi kirjoittamaan elämästään.

Erityisen koskettavaa on miten hän aina pitää huolta tyttärestään Idasta, josta on tullut ansioitunut käsikirjoittaja. Outisen vanhemmat auttavat hänen tytön kasvattamisessa ja hoitamisessa. Tyttö on äitinsä mukana matkoilla aina kun se vain onnistui, jopa Kom-teatterin kiertueella Kuubassa.

Kati Outinen on kokeillut millaista on apua muutaman askeleen päässä työpaikastaan tai yli tunnin mittaisen työmatkan päässä. Aluksi vetäytyminen Helsingin keskustasta tuntui hyvältä, kunnes junamatka Karjaalta Helsinkiin alkoi puuduttaa. Vaikka työmatkoilla saattoikin tehdä töitä, lukea tai tehdä käsitöitä. Karjaan vuosina Outinen kertoo saaneensa valmiiksi ohuesta langasta virkatuista palasista kahdeksan iso päiväpeittoa, lukemattoman määrän sukkia ja kaulahuiveja. Rehellinen, sensaatioita kaihtamaton hienovireinen kertomus yhden hienoimman näyttelijämme, tekisi mieli sanoa filmitähden elämästä. 

                                                                                                                                                                                       Kati Outinen                                         

                                       Kuva Malla Hukkanen 


sunnuntai 29. elokuuta 2021

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elmä

 Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala, 2021, 211 s.) on kustantajan mukaan ”vaikuttava taidonnäyte, poikkeuksellisen kiehtovasti ajassa liikkuva romaani, joka jättää lukijaansa lähtemättömän muistijäljen.” Kerrankin on helppo olla samaa mieltä markkinointiin tarkoitetun kehuvan tekstin kanssa.

Punainen mekko, punatut huulet ja hiukset sykeröllä pään päällä antavat varmuutta 15-vuotiaalla tytölle, joka valmistautuu äitinsä hautajaisiin. Samalla hän suree sitä, että hänellä on pienemmät rinnat kuin hyvällä ystävättärellä ja muillakin luokan tytöillä. Ajatukset pyörivät myös poikaystävässä. Isä odottaa tytärtään pihalla mustiin pukeutuneena. Mutta hyväksyy tyttärensä valinnan. Heidän molempien on selviydyttävä hautajaispäivästä ja jokaisesta muustakin päivästä sen jälkeen.

Kirjan ensi lehdiltä lukija saa selville, että tytön äiti on kuollut ja tyttö syyttää äitinsä kuolemasta itseään. Siitäkin huolimatta että äiti on ollut vuosikausia psyykkisesti sairas. Kirja etenee kuvaamalla tytön kehittymistä nuoreksi naiseksi ja lopulta aikuiseksi, hänen mielialojaan, vaikeuksiaan ja ennen kaikkea ylivoimaiselta tuntuvaa tehtävää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Rakastamisen vaikeus on musertaa naisen täysin.

Äidin varjo seuraa Helenaa vääjäämättömästi. Välillä hän eristäytyy kaikista ja kaikesta. Isän puheluihin hän vastaa kerran kuussa ärtyisenä. On kuin pelkkä isän ääni muistuttaisi kaikesta siitä mitä hän on kokenut lapsuuden kodissaan.

Päiviin ja tunteihin on tullut säröjä, yksinäisyys päässyt jälleen sisälleni, suru alkanut lainehtia päivien reunoilla harmaana, sinnikkäänä, vain jotenkuten siedettävänä.

Helenan tilanne vain pahenee ja pahenee. Hän ei pysty kertomaan rakastamalleen miehelle millainen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on oikeasti ollut. Hän valitsee työkseen lasten pelastamisen, lastensuojelun kautta. Vie aikansa ennen kuin hän ymmärtää, että tämä ei ole hänelle tarkoitettu työ. Työnohjaus on helpompaa, mutta sekin kuluttaa kohtuuttomasti hänen henkisiä voimavarojaan.

Rakkaus pakottaa myös ottamaan kantaa siihen, haluaako Helena lapsia vai ei. Hän ei halua, mutta sen kertominen miehelle, joka selkeästi haluaisi perheen, on tuskallista. Helmi Kekkosen kuvaamana pahinkin ahdistus on samalla kertaa epätoivoista ja toivoa herättävää. Kirjan kieli on kaunista ja kuulasta. Sen avulla lukijan on helppo selviytyä ahdistavista ja pelottavista asioista. Ja tästä syystä kirjan muistijälki on painava, kuten kustantaja uskoo. Kirjailija ei liioittele eikä kauhistele, hän kuvaa ja pakottaa lukijan väkisinkin pohtimaan tasapainoisen mielenterveyden arvoa.

Me emme voi muuttaa sitä mitä tapahtui, mutta voimme vaikuttaa siihen miten sinä siihen suhtaudut.

Kirjailija Helmi Kekkonen myöntää, että kirjan kirjoittaminen on ollut uskomattoman vaikeaa ja raskasta. ”Vaikeampaa kuin mikään tähän mennessä kirjoittamani, ja samalla uskomattoman palkitsevaa.” Kirjan kirjoittaminen on kestänyt viisi vuotta.  Kirjailija kertoo oivaltaneensa, että hän kykenee laajentamaan katsettaan ja tuomaan kerrontaan uusia sävyjä. Hän kertoo saaneena vaikutteita monelta kirjailijalta. Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ja Normaaleja ihmisiä hän mainitsee ensimmäisenä.  Listalle ovat päässeet myös Emma Clinen Tytöt, Venla Saalon Kukkia maan alla ja Pirkko Saision Punainen erokirja ja Vigdis Hjorthin Perintötekijät.  

 


 

 

 

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Deborah Levyn Mitä en halua tietää

Deborah Levyn omaeläkerrallisessa romaani Mitä en halua tietää (suom. Pauliin Vanhatalo, Kustantamo S&S 2021, 125 s.) on kesän kirjasadon monella tapaa sykähdyttävin teos. Kirjan nimilehdellä kerrotaan että kirja on vastaus George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan”.

Deborah Levy on kirjoittanut pikkutytöstä lähtien. Aikuisena hän ymmärtää että hän kirjoitti ja kirjoittaa jotta ymmärtäisi miksi hänen rotuerottelua vastustava isänsä virui vankilassa vuosikausia Etelä-Afrikassa, mitä hänen perheelleen tapahtui, kun he isän vapauduttua muuttivat Englantiin ja ennen kaikkea miksi hänestä tuli juuri sellainen ihminen mitä hän on.



Hyvin varhain tyttö oppii ymmärtämään mitä eri puolilla kaupunkia olevat kyltit tarkoittavat, vaikkapa sen mitä tarkoitti: ”Tämä uimaranta on varattu yksinomaan valkoiseen rotuun kuuluville.” Jo seitsenvuotiaana hän oppii ymmärtämään, että joidenkin ihmisten kanssa olo ei tuntunut turvalliselta, vaikka heitä pidettiin turvallisina. Oppia hän ymmärtämään senkin että valkoiset lapset pelkäsivät sisimmässään mustia lapsia. Kirja on tulvillaan aforistimäistä pohdintaa. Ihmisten pahuus hämmensi pientä tyttöä.

”Valkoiset pelkäsivät mustia koska olivat tehneet heille pahaa. Jos ihminen tekee toisille pahaa, hänestä ei tunnu turvalliselta. Ja jos hänestä ei tunnu turvalliselta, hänestä ei tunnu normaalilta. Etelä-Afrikan valkoiset ihmiset eivät ole normaaleja.” 

Uudessa kotimaassaan Englannissa tyttö kokee olevansa kaikkialla ulkopuolinen, etenkin luostarikoulussa. Kukaan ei kuuntele eikä ymmärrä häntä. Vain kirjoittaminen pitää hänen mielensä terveenä. ”Kirjailijaksi tullakseni minun täytyi oppia keskeyttämään, käyttämään ääntäni, puhumaan vähän kovempaa, ja vielä kovempaa, ja vielä kovempaa, ja sitten vain puhumaan omalla äänelläni, joka ei ole lainkaan kova”. Kaikesta lapsen varttumiseen liittyvästä ankeudesta ja ahtaasta ilmapiiristä huolimatta Lewyn teos on kuulas ja monella tavalla sykähdyttävä. Kirjailija on hienosti tavoittanut lapselle tyypillisen myötämielisen suhtautumisen vaikeisiinkin olosuhteisiin.

Mitä en halua tietää on Deborah Levyn elämäkerran ensimmäinen osa. Tulossa on trilogia. Kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, runoja ja näytelmiä, kuvaa omaelämäkerrallisia teoksiaan eläviksi elämäkerroiksi, koska ”ne eivät ole syntyneet lopun jälkiviisaudessa, vaan keskellä elämän myrskyä.”     

 

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Ocean Vuongin Lyhyt maallinen loistomme

Ennen kuin aloin lukea Ocean Vuongin romaania Lyhyt maallinen loistomme (suom. Tero Valkonen, S&S 2021, 268 s.) olin selvillä, että Vietnamista Filippiinien kautta kaksivuotiaana  Yhdysvaltoihin perheensä kanssa muuttanut kirjailija on sukunsa ensimmäinen luku- ja kirjoitustaitoinen jäsen. Tuleva kirjailijakin oppi lukihäiriönsä takia lukemaan vasta 11-vuotiaana.  

Maailman maineeseen yltäneeltä Vuongilta on julkaistu kaksi teosta. Runoteos Night Sky with Exit Wounds 2016 palkittiin T.S. Elliot ja Whiting-palkinnoilla. Lyhyt maallinen loistomme on noteerattu pääsyllä arvostetuimman kirjapalkinnon National Book Awardin listalle Yhdysvalloissa. Häkellyttävä ja uskomaton saavutus. Vuong on opiskellut kirjallisuutta ja opettaa nyt kirjoittamista apulaisprofessorina.

Lyhyt maallinen loistomme on kirje Vuongin lukutaidottomalle äidille, joka ei koskaan kykene itse lukemaan mitä hänen poikansa on kirjoittanut heidän perheensä ja sukunsa elämästä ensin Vietnamissa ja myöhemmin Yhdysvalloissa. Vietnamiin liittyvät tarinat kirjailija kertoo kuulleensa isoäidiltään ja äidiltään. Hänen vietnamilainen isoäitinsä rakastui sodan aikana amerikkalaiseen sotilaaseen. Heille syntyi lapsia, mutta sodan melskeissä he ajautuivat erilleen.

Yhdysvalloissa isoäidin mieli pirstoutuu ja hän ei saa millään tavalla enää elämästä kiinni. Pikkukoiran, kuten naiset poikaa nimittävät, äiti työskentelee kynsisalongissa. Työpäivät ovat pitkiä ja fyysisesti hyvin raskaita.

Hoitolan yleisin englannin kielen sana oli anteeksi. Juuri se oli kertosäe, jolla ilmaistiin mitä työskentely kauneuden palveluksessa oikeastaan merkitsi… Sillä ei enää pelkästään pyydetä anteeksi, vaan sillä melkein intetään, muistutetaan: Minä olen täällä, tässä, sinun allasi. Pitää alentaa itsensä, jotta asiakas tuntee olevansa oikeassa, ylempiarvoinen ja aulis.

Kirjan tarinat ovat riipaisevia ja sen kuvaama elämä karua. Elämä ylipäätään Yhdysvalloissa on ankaraa taistelua olemassaolosta ja lähes näköalatonta. Vuong ei kaunistele mitään, vaan kertoo kaiken sellaisena kuin hän on se kokenut. Hyvä elämä, joka kaikki Yhdysvalloissa tavoittelevat, on hänelle ja hänen kanssaihmisilleen aivan omanlaista.

Täällä hyvä on sitä että löytää ritilään tarttuneen dollarin, sitä kun äidillä riittää syntymäpäivänä rahaa leffan vuokraamiseen plus viiden dollarin Easy Franks`-pizzaan, jonka sulaneen juuston ja pepperonin keskelle tökätään kahdeksan kynttilää. Hyvä on sitä kun tietää, että jossain sattui ampumavälikohtaus, mutta oma veli oli se joka palasi kotiin tai oli tapahtumahetkellä jo vieressä, söi juustomakaronia.    

Kirjassa Pikkukoira kasvaa aikuiseksi, rakastuu ja menettää rakkaansa. Yhdysvaltalaisen elämäntavan nurja puoli kulminoituu Pikkukoiran rakkaassa Tervorissa, joka menehtyy huumeisiin.

Vaikka kirjan tarinat ovat karuja, elämä rankkaa, on kirja kaunis. Sen kieli on lumoavaa, samoin kirjailijan tapa kertoa tarinaansa. Kaikkien vaikeuksien ja koettelemusten ohessa, elämässä on aina myös toivoa.

Vähän niin kuin että edessä on kaiken aikaa nähnyt vain kielekkeen, mutta yhtäkkiä tyhjästä ilmaantuukin silta, ja sen yli kiiruhtaa tietäen, että ennen pitkää toisella puolella odottaa toinen kieleke. Mitä jos suruni on itse asiassa julmin opettajani? Ja läksy on aina tämä: Ei ole pakko toimia niin kuin puhveli. Voi pysähtyä.       

 

Pirkko Saision Passio

  Pirkko Saision Passio (Siltala 2021, 732 s.) on järkälemäinen sekä ulkoiselta että sisäiseltä olemukseltaan. Tarina alkaa vuonna 1498. Mun...