Leena Lehtolainen Korkean paikan lumo

Leena Lehtolaisen Korkean paikan lumo (Tammi 2024, 327 s.) kuuluu osastoon Lehtolaisen muu proosa. Se ei ole Maria Kallio-romaani eikä se kuulu Henkivartija-sarjaan. Sinänsähän ei kenenkään kirjailijan tuotantoa pitäisi sulloa ahtaisiin raameihin, mutta pakostakin romaanista jäi ilmaan kysymys miksi tämä kirja on kirjoitettu.

Lehtolaisen runsaasta tuotannosta tiedämme jo että kirjailija on kotoisin Arpikylästä, jonka maisemassa kaivostornilla on tärkeä tehtävä. Ja tiedämme senkin että kirjailija tai romaanin minä haluaa ehdottomasti pois Arpikylästä, jonka esikuvana on Outokumpu.

Korkean paikan lumossa Riikalle tämä poislähteminen olisi jo hyvin varhain mahdollista. Hän voittaa nuorten laulukilpailun ja voisi sitä kautta päästä ”suureen maailmaan”.  Yllättävä sairaus turmelee Riikan laulunäänen ja laulajan ura saa jäädä. Hän ei ylipäätään laula vuosikausiin.

Uudeksi väyläksi löytyy laulujen sanoittaminen. Siinä Riika on tuottelias ja hyvä ja kaikki sanoitukset syntyvät päivätyön ohessa. Muuten Riikan elämä soljuu hyvin tavanomaisesti. Eli Lehtolainen ei oikein ole yltänyt parhaimmalle tasolleen kuvatessaan naista, joka ei ole tyytyväinen kaksoiselämäänsä.    

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

Jenni Linturin Äärimmäisellä laidalla (Gummerus 2024) on lukijansa tiukassa otteessa pitävä kertomus esiteini-ikäisistä tytöistä ja pojista 1970-luvun alkuvuosien helsinkiläisessä lähiössä, esimerkkinä on todennäköisesti kirjailijalla ollut Pihlajamäki.

Mirkun perhe on muuttanut Tampereelta Töölöön isovanhempien omistamaan asuntoon ja hyvin pian sieltä äärimmäiselle laidalle, elementtitalojen sekaan. Mirkun vanhemmat ovat toimittajia, joilla ei keskiluokkaisen mittapuun mukaan mene kovin hyvin. Perheen isä irtisanoutuu kaikesta tekemisestä Erkki Raatikaisen Yleisradion kanssa. Isän ja Mirkun tädin tekemä dokumenttiohjelma on hyllytetty.

Siinä missä Mirkku pikkusiskonsa kanssa saavat tietää kaiken Ylen perimmäisestä olemuksesta, saavat he tietää feminismistä, kansalaisoikeustaisteluista, alkuperäiskansojen ahdingosta, pihan muille lapsille täysin tuntemattomista asioista. Ja tärkeintä Mirkullekiin oikeastaan on ja olisi hyvien ystävien Pauliinan ja Janin seura.

Mutta seuraa on vaikea pitää kun ei tiedä kuka on suuttunut kenelle ja onko Pauliinalla äitiä ja jos on isä onko tämä väkivaltainen vai ei. Jan katoaa kavereittensa näköpiiristä – saattaa olla että Ruotsiin.

Kirjan ote tapahtumiin ja tapahtumattomuuteen on maaginen. Lukijakaan ei aina tiedä mikä on totta ja mikä lasten/nuorten mielikuvituksen tuotetta. Eikä sitä tarvitse tietäkään. Oman osansa kirjassa saa kieli. Se on häkellyttävää: lause voi katketa kesken kaiken ja jatkua seuraavassa vaikkapa vain sana kerrassaan.

Jenni Linturin (synt. 1979) esikoisromaani Isänmaan tähden (Teos) ilmestyi 2011. Se oli ehdolla Finlandia-palkinnon ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Malmi, 1917(Teos) ilmestyi 2013, Jälleenrakennus (Teos) 2017 ja Mullojoki, 1950 (Gummerus) 2020.  

 

 

Joel Haahtela; Marijan rakkaus

Yksi on ylitse muiden. Joel Haahtelan Marijan rakkaus (Otava, 192 s.) ihastutti, hämmensi, ajattelutti. Olen vankkumaton Haahtelan ihailija ja hänen uuteen teokseensa tarttuu aina vähän vapisevin käsin. Onko yhtä hyvä kuin entiset vai jotenkin vaisumpi tai peräti parempi.

Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka matkustaa Helsingistä Triesteen kirjoittamaan uutta teostaan. Onhan James Joycekin kirjoittanut teoksiaan Triestessa – miksei hänkin. Kirjoittaminen ei onnistu ja kirjailija päättää lähteä yöjunalla Roomaan. Rautatieasemalla hän näkee nuoruuden rakastettunsa sarajevolaisen Marijan, joka myös on matkalla Roomaan. Taidehistorioitsijana hän on saanut tehtäväkseen ratkaista hyvin vanhan taideteoksen alkuperää.

Romaanissa eletään tätä päivää, mutta käydään läpi myös sitä mitä kirjailijan ja Mariajan välillä tapahtui prahalaisessa hotellihuoneessa kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Mutta se miksi Marija poistui hotellista yllättäen eikä palannut koskaan takaisin jää arvoitukseksi. ”Se mikä silloin oli erottanut meidät oli edelleen olemassa. Enkä koskaan lakannut rakastamasta häntä, eikä hän minua. Tiesin sen nyt, kun Arezzon kaupunki tuli näkyviin kaukana kukkulan laella.”   

Rakkauden ohella kirjassa ovat pääosassa myös kirjailijan ja taidehistorioitsijan väliset keskustelut taideteoksista ja taiteen olemuksesta. Välillä kirjailija pohtii monenlaisia kulttuurin ilmiöitä ja elämän perimmäisiä kysymyksiä. Haahtelalla on tapana ripotella pohdintoja tarinan kertomisen lomaan tiiviisti, että ne eivät jää irrallisiksi.  

Pakko kliseemäisesti todeta: rakkaus on suurin kaikesta

Beatric Salvioni: En pelkää mitään

Italialaisen Beatrice Salvionin esikoisromaani En pelkää mitään (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä, Gummeus 2024, 321 s.) on hätkähdyttävää luettavaa. Kaikki kerrotaan ehtymättömällä vimmaisuudella. Päähenkilönä on 12-vuotias Francesca, hyvän perheen kiltiksi kasvatettu tyttö, joka ystävystyy aivan toisenlaisista olosuhteista kotoisin olevan Maddalenan kanssa. Maddalena on elinympäristössään leimattu ”pahan omaksi”.

Tekeepä Malnata 1930-luvun Monzassa mitä tahansa se leimataan pahan henkilön aikaansaannokseksi. Liejuisessa joessa sisiliskon häntiä pyydystävässä tytössä ja hänen ystävissään on Francescan mielestä kiehtovuutta, jota hän ei ole aikaisemmin elämässään kokenut missään.

Maddalena tietää uutta ystäväänsä enemmän elämän nurjasta puolesta. Mustapaitaisia miehiä alkaa näkyä yhä enemmän ja enemmän katukuvassa, Benito Mussolini puhuu radiossa ja Italia hyökkää Etiopiaan. Tytöt yrittävät saada selvyyttä omasta muuttumisestaan kohti naiseutta. Etenkin Maddalenalla on selkeä kuva miesten hallitsemasta maailmasta. ”Miehet kohtelevat naisia kuin sikoja”, on tytön vankkumaton mielipide ja kokemus.

Epäoikeudenmukaisuus tulee tyttöjä vastaan päivittäin koulussa. Kiusaajat ovat Maddalenan kimpussa eikä Francesca pysty tekemään mitään auttaakseen ystäväänsä. Usko Maddalenan pahuuteen on koulutovereidenkin keskuudessa vankkumaton: ”Koska niille, jotka joutuvat hänen lähelleen, käy lopulta kalpaten”. 

Romaanin voi lukea hyvän ja pahan taisteluna. Se mistä kaikki romaanissa alkaa, saa selityksensä lopussa. Eikä se ole kaunis käänne sykähdyttävän romaanin kerronnassa, vaikka Maddalena kirjan nimen mukaisesti julistaa ettei hän pelkää mitään.             

 

Guillamo Musso: Kirjailijoiden salattu elämä

Ranskalaisen Guillaume Musson Kirjailijoiden salattu elämä (suom. Anna Nurminen, Siltala 2024, 264 s.) on huikea lukukokemus. Musso on julkaissut kaksikymmentä romaania, yleensä joka vuosi on ilmestynyt uusi romaani ja kirjailija on pysynyt myyntilistojen kärjessä vuodesta toiseen. Kustantajan tietojen mukaan hänen teoksiaan on myyty yli 11 miljoonaa kappaletta ja käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Kirjailijoiden salattu elämä on toinen Mussolta suomennettu romaani. Ensimmäinen oli  valloittava Tyttö ja Yö (Siltala, 2023). Tällä kertaa päähenkilönä on mainetta kolmella romaanillaan niittänyt menestyskirjailija Fawles. Mielenkiinto kirjailijaa kohtaan on heltymätön. Hän ei ole julkaissut kahteenkymmeneen vuoteen mitään eikä ole suostunut selittämään vaikenemistaan julkisuudessa. Hän on vetäytynyt Beaumontin viehättävälle saarelle.

Saarelle matkaa nuori mies, jota odottaa kesätyöpaikka saaren kirjakaupassa. Saarelle matkaa myös nuori toimittaja Mathilde Monney. Raphaelilla on mukanaan romaaninsa käsikirjoitus. Siitä hän haluaa ehdottomasti saada tunnetun kirjailijan lausunnon ja Mathilde puolestaan haluaa murtaa Fawlesin ympärillä olevan salaisuuden verkon – miksi mies ei kirjoita.

Fawles yrittää parhaansa mukaan torjua niin kirjakauppa-apulaisen kuin toimittajan yhteydenotot. Aina hän ei onnistu. Tilanne muuttuu täysin kun saarelta löytyy ruumis ja löytyy toinenkin. Ei riitä että murhia ryhtyvät selvittämään viranomaiset. Kilpaa ajan ja tapahtumien kanssa etenevät niin kirjakauppa-apulainen kuin toimittajakin.

Kun tapahtumat alkavat vähitellen seljetä, on pakko hämmästellä millaisiin kauheuksiin ihmiset kykenevät toinen toisiaan kohtaan. Musson tapa juoksuttaa tapahtumia eteenpäin on hyvin koukuttava. Samalla tarinan käänteet pakottavat ja houkuttelevat lukijan selvittämään itse – ennen kuin kirjailija ehtii kertoa – mitä on oikeasti tapahtunut.

Kirjailijan suosiota ei näiden kahden suomennetun teoksen jälkeen jää enää ihmettelemään. Kolmas suomennettu romaani Elämä on romaani (Siltala) ilmestyy syksyllä.    

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

Karin Smirnoffin Sokerikäärme (suom. Outi Menna, Tammi 2024, 288 s.) on kuin kirpeänmakea hedelmämakeinen. Ensin se maistuu hyvältä, kunnes suolaisentahmea kirpeys poistaa makean maun suusta kokonaan. En mielelläni lue pedofiiileistä enkä heistä kertovista romaaneista. kerrotaan.

Sokerikäärme on poikkeus. Siinä on samaa hurjuutta, elämän risaisuutta ja toivorikkautta kuin kirjailijan Jana Kippo trilogiassa: Lähdin veljen luo (2021), Viedään äiti pohjoiseen (2022), Sitten mentiin kotiin (2023). Nyt eletään 1980-luvua Ruotsin Södertäljessä.

Kaikki alkaa tytöstä, jota hänen äitinsä ei olisi koskaan halunnut synnyttää. Tyttö kuulee äitinsä epäonnistuneesta elämästä niin pienestä kuin hän jotain voi ymmärtää merkillisestä tarinasta, jossa naisesta ei tulekaan kuuluisaa taiteilijaa vaan täysin lahjattoman lapsen äidin. Lapsi on kuitenkin kaikkea muuta kuin lahjaton ja sitähän äiti ei voi antaa lapselleen koskaan anteeksi.

Ja lahjakkaita ovat ne kaksi poikaa, joiden tiet kohtaavat tytön kanssa. Heidät yhdistää mies, joka haluaa lapsille vain hyvää. Hän haluaa auttaa kaikkia hyviksi taiteilijoiksi ja ehjiksi ihmisiksi. Kukaan muu kuin Leide ei välitä lapsista eikä heidän tulevaisuudestaan. Lapset on helppo houkutella sellaiseenkin, minkä he vaistoavat vääräksi. Omien olosuhteittensa vanki on väärintekijä ja hyväksikäyttäjäkin, mutta se ei lievennä hänen tekojaan vähääkään.

Romaanissa on maagista vetovoimaa. Pahuudenkin keskellä on hyvyyttä ja uskoa siihen, ettei olosuhteiden ole pakko nitistää kaikkia.

Pakko lainata lopuksi Veriges radion kommenttia romaanista: Sokerikäärme on kuin kuumehoure, huvipuisto jossa ei ole kuin vekkula ja kummitusjuna.

Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus

Suomalaisten sotavankien kohtalot talvi- ja jatkosodan aikana ovat melko lailla vaiettuja asioita. Toimittaja Petri Saraste löysi isänsä kirjoittamia kertomuksia tämän sotavankeusajasta ja kirjoitti aineistoon pohjautuen puhuttelevan kirjan Isäni vaiettu sotavankeus (Otava 2024, 237 s.).

Kauko Sarasteen vankeus kesti alle puoli vuotta. Saksan kieltä osaavana hän toimi vankileirillä tulkkina. Petri Saraste on käyttänyt kirjassa isänsä rauhan aikana kirjoittamat muistiinpanot alkuperäisinä. 

Kirjassa on myös tavoitettu hyvin Kaukon perheen hätä ja huoli. Perheen viisi poikaa oli sodassa: yksi kuoli, toinen haavoittui ja kolmas joutui sotavangiksi. Vangiksi joutuminen oli ikuinen häpeä. Saraste tilittää tuntojaan muistiinpanoissaan: ”Minäkin seisoin kädet ylhäällä, antautuneena, minä suojeluspoika ja sankarin teoista uniani nähnyt. Mitään pahempaa minulle opetettua ei ollut kuin antautua vangiksi”. 

Ukrainassakin sotakirjeenvaihtajana toiminut Petri Saraste on monella tavalla kokenut sen, ettei mikään ole muuttunut vuosikymmenien aikana. Hieno, uudenlainen näkökulma sotavuosiimme.      

Paul Auster: Baumgartner

Muistot kannattelevat Paul Austerin romaanin Baumgartner (suom. Arto Schroderus, Tammi 2024, 204 s.) päähenkilöä. Baumgartner on kirjailija, joka viimeistelee uusinta teostaan ja hämmästelee elämänsä kulkua. Vaimon kuolemasta on yli kymmenen vuotta ja vasta tässä vaiheessa mies uskaltaa perehtyä runoilija-vaimonsa jäljelle jättämiin papereihin.

Baumgartner ymmärtää että hänen vaimonsa on ollut paljon parempi kirjoittaja ja runoilija, mitä hän on koskaan osannut aavistaa. Anna ei ole juuri näyttänyt aikaansaannoksiaan kenellekään. Kirjailija pohtii olisiko aika nyt julkaista vaimon runoja ja kirjoituksia.

Romaanin päähenkilö on hyvin yksinäinen, niin kuin kuka tahansa yli 70-vuotias yksinjäänyt mies tai nainen, harvemmin mies. Baumgartneria on pidetty Paul Austerin testamenttina. Auster kuoli tämän vuoden vappuna 77-vuotiaana. Romaani on tulvillaan Austerin joko itselleen tai romaanin kirjailijalle asettamia tavoitteita ja ”elämänohjeita”.

Onko tapahtuman pakko olla totta ennen kuin hyväksytään totena, vai tekeekö jo usko tapahtuman totuuteen siitä totta, vaikka tapahtuneeksi oletettua asiaa ei ole tapahtunut?”

Tutustuin ja ihastuin Paul Austeriin hänen New York -trilogiansa kautta. Lasikaupunki (ilmestynyt 1985, suom. 1988), Aaveita (suom. 1988) ja Lukittu huone (suom. 1988) tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Hänen laaja tuotantonsa on välillä ihastuttanut, välillä pakottanut tarkastamaan omaa maailmankuvaansa ja ajatusmaailmaansa. Merkityksellinen kirjailija niin minulle kuin monelle muullekin.     

 

 

 

 

 

 

Seppo Jokinen satuttamisten summa

Alkukesä ja Seppo Jokisen uusi Komisario Koskinen -dekkari on kuulunut kuvioihini vuosikausia. Satuttamisten summa (Kirjosaari 2024, 303 s.) on 29:n Koskis-dekkari. Aluksi kirjat ilmestyivät syksyisin, mutta kirjailija on kirinyt rytmissään edelle aikataulustaan.

Siinä missä Koskis-kirjoista tehty tv-sarja ei oikein saanut tuulta siipiensä alle, ovat romaanit pitäneet pintansa. Uusin on samaa tasalaatuista työtä kuin aikaisemmatkin. Tällä kertaa rikoksen uhreja ovat poliisien läheiset. Väärän tuomion mielestään saanut haluaa kostaa.

Hyvin pian poliisien mielenkiinto kohdistuu kolmeen teini-ikäiseen poikaan. Mutta mikä saa heidät syyllistymään väkivallantekoihin? Kuten Jokisen romaaneissa aina nopeaa tahtia päästään rikollisen/rikollisten jäljille ja siinä ohessa käydään läpi Koskisen ja hänen alaistensa yksityiselämää. 

Sivupolun selkeään suunnitelmaan poliisien toiminnasta kostamiseen tuo Koskisen kollegan omistaman kesäasunnon polttaminen. Polttaja ei tiedä, että talo on väliaikaisesti Koskisen koti. Koskinen ei ole tapahtumahetkellä paikalla, mutta hänen omaisuuttaan tuhoutuu.

Uppström ei ottanut tosissaan Outiin kohdistuvaa uhkaa. Siinä se teki rikoksen. Mutta sehän tiedetään, että poliisit suojelevat toisiaan, ja sen vuoksi jonkun muun piti rangaista sitä.

Koskinen ja hänen työtoverinsa joutuvat ratkomaan raakojakin rikoksia. Niiden kuvaamisessa Seppo Jokinen on hyvin maltillinen. Tuntuu että tänä päivänä iltapäivälehtien ja somen mässäilyllä rikosten suhteen ei ole enää mitään rajoja.  

Syntyperäisen tamperelaisen – vaikkakin kauan sitten sieltä pois muuttaneen mieltä lämmitti kun Väkivaltajaoksen äitiyslomalla oleva tutkintasihteeri Roosa Rusinpää on näyttämässä vauvaansa kollegoilleen. Pieni poika on puettu tuttia myöten Ilveksen väreihin. Onhan hänen äitinsä ollut Ilveksen lupaava jalkapalloilija. Isä on kylläkin Tapparan jääkiekkojoukkueen pelaaja ja isän puoleisia sukulaisia tavatessa vauva puetaan Tapparan väreihin.

 

Helmi Kekkonen: Liv!

Helmi Kekkonen on mestarillinen kuvaamaan sisarusten ja eri sukupolvien naisten keskinäistä kanssakäymistä ja kommunikointi. Liv! (Siltala 2024, 183 s.) kuvaa sisaruksia jotka ovat äitinsä kanssa perheen kesämökillä saaristossa. 20-vuotias Liv on kyllästynyt lomailuun ja häntä ahdistaa saaren tapahtumattomuus.

Kaikki muuttuu, kun Liv tapaa kalliolla loikoillessaan tuntemattoman, mutta hyvin puoleensavetävän mies. Nopean tapaamisen jälkeen nuori nainen ei saa miestä mielestään. Romaanissa tihkuu ensi tapaamisesta lähtien myös pelko ja pahuus. Liv ei osaa aavistaa mitään.

Romaanissa ovat äänessä Liv ja hänen äitinsä sekä sisarensa ja paras ystävätär. Tyttöjen vanhemmat ovat eronneet. He suhtautuvat äitiinsä ja isäänsä eron jälkeen hyvin eri tavalla. Yksi kannustaa äitiä löytämään uuden rakkauden, toinen ei hyväksy isän uutta elämäntilannetta.

Vielä suuremmaksi henkilöiden suhtautumistavat, puheet ja teot tulevat kun Liville tapahtuu se mitä ei pitänyt koskaan tapahtua. Pelkästään siinä pitäisikö tapahtumasta ilmoittaa viranomaisille, poikkeavat eri henkilöiden mielipiteet suuresti.

Hyvin hienovaraisesti Helmi Kekkonen pohtii sitä miksi hyvin helposti pohdimme olisiko uhrin pitänyt käyttäytyä toisella tavalla, mikä oli uhrin vastuu tapahtumien kulussa, pitääkö uhrin takertua tapahtumiin ja kantaa taakkaa loppuikänsä. Puhutteleva ja ravisteleva romaani – ei huutaen vaan kirjan päähenkilön nimen jälkeen laitetun huutomerkin tavoin muistuttaen että naisten kokemasta väkivallasta ei puhuta liikaa.    

Tommi Kinnusen Kaarna

Tommi Kinnunen ammentaa romaaneihinsa toinen toistaan vavahduttavimpia sotavuosien tapahtumia sekä ihmisiä niiden pyörteissä. Kuten monissa muissakin romaaneissa niin Kaarnassakin (WSOY 2024, 205 s.) päähenkilönä on nainen. Romaanin alussa kolme sisarusta – kaksostytöt ja heitä vanhempi veli – ovat kokoontuneet hoitokotiin odottamaan äidin kuolemaa.

Kiireiset naiset eivät halua ymmärtää miksi veli on kutsunut heidät kotipaikkakunnalle, vaikka äiti on vielä elossa. Mutta Martti haluaisi saada sisaret päättämään siitä miten hautajaiset järjestetään ja mitä tapahtuu kotitalolle. Sota on jättänyt niin äidin kuin lastenkin mieliin syvät jäljet. Äiti ei koskaan ole puhunut paljoakaan sodasta ja vielä vähemmän heidän isäpuolensa. Laina on jäätyään sotaleskeksi avioitunut kiltin ja aika saamattoman miehen kanssa.

Romaanissa menneisyys paljastuu ja tarkentuu vähitellen. Romaanin nimi enteilee sen sisältöä. Kaarna on karkeaa eikä sitä tee paljon koskea. Se on ihan kuin Lainan ja hänen lastensa elämä. Laina on äitinä karu ja arvaamaton. Hän kurittaa lapsia eikä arvosta aviomiestään ollenkaan. Lasten on mahdotonta ymmärtää äitinsä ajoittain jopa pelottavaakin käyttäytymistä.

Samalla tavalla kuin kaarna kuoriutuu pala palalta pois puun kyljestä, selviää myös mitä Lainalle on sota-aikana tapahtunut. Kirjan tapahtumat eivät etene aikajärjestyksessä, vaan kohtaus kohtaukselta aikajanaa rikkoen

Äiti (Lainan äiti) kertoi joskus omasta nuoruudestaan, puhui nurkkatansseista ja iloisista kyläilyistä sukulaisissa. Sellaisia Laina ei ollut kokenut. Lapsena hän eli sotaa hautovassa maailmassa, nuorena sotaa käyvässä ja koko aikuisen ikänsä sodan muistoa kunnioittavassa maailmassa.  

Meillä on hyvin vähän puhuttu Neuvostoliitosta tulleista desanteista ja heidän hirmuteoistaan. Laina joutuu desanttien hyökkäyksen uhriksi. Desanttien hyökkäys Kaarnassa muistuttaa Savukosken Seitajärvellä Lapissa tapahtunutta tapahtumasarjaa, jossa neuvostosotilaat tappoivat yksitoista ihmistä ja ottivat mukaansa vankeja raiskattuaan ensin naiset.

Kaarnaa on jo kiitelty Tommi Kinnusen parhaaksi teokseksi (Outi Hytönen, Suomen Kuvalehti 19,10.5.2024). On helppo olla samaa mieltä. Pieni pala kaarnaa taskussa muistuttaa miten paha ei ole kadonnut maailmasta.