Alex Schulman; 17. kesäkuuta

Alex Schulmanin 17. kesäkuuta (suom. Jaana Nikula, Nemo 267 s.) jatkaa kirjailijan tutulla tiellä perheasioiden setvimisellä. Keski-ikäinen opettaja Vidar on hyllytetty työstään. Hänet syytetään oppilaan pahoinpitelystä.  Tilanne oli opettajan näkövinkkelistä normaalia puuttumista oppilaiden nahisteluun. Koulun johto kuitenkin näki tilanteen toisella tavalla.

Vidarilla on nyt aikaa tutustua kellarikomerosta löytyneisiin isänsä papereihin. Paperien joukossa on vanha paperinen puhelinluettelo. Hän löytää lapsuuden perheensä kesämökin puhelinnumeron ja mielijohteesta valitsee numeron ja siihen vastataan. Puhelimen kautta Vidar pitää yhteyttä perheensä jäseniin.

Tästä alkaa romaanissa Schulmanille epätavallinen asioiden käsittely. Nuoren pojan mieleen on jäänyt erityisenä päivänä 17. kesäkuuta. Nyt keski-ikäisenä Vidar ei tarkasti muista mitä silloin tapahtui, joka tapauksessa päivä oli merkittävä. Puhelinkeskustelujen avulla tärkeän päivän tapahtumat alkavat vähitellen ratketa. Välillä keskustelut tuntuivat siltä kuin ne oikeasti voisivat olla mahdollisia ja välillä lukijana olin vankasti sitä mieltä ettei tämä näin voi mennä.

Mutta epäluuloinen lukija tavoittaa kaikesta huolimatta tunnelmat ja sen miten itsepäinen Vidar saa lapsuutensa palaset kohdalleen.  Siinä ohessa käsitellään monia muitakin yhteiskunnallisia asioita. Kirjan outous suli vähitellen. Eikä se liioin horjuta mieltymistäni Alex Schulmanin kirjoihin.  

  

Minna Rytisalo: Sylvia

Minna Rytisalon Sylvian (WSOY 2025, 296 s.) pari ensimmäistä sivua kertoo hollantilaisesta Sylvia Petronella van der Moerista (1923-2014). Nainen ilmestyi Helsinkiin kesäkuussa 1949 rahattomana ja paperittomana. Hän yöpyy tasokkaissa hotelleissa ja söi hienoissa ravintoloissa, mutta poistui aina jättäen laskunsa maksamatta. Hän pakeni Lappiin ja matkasi siellä jalan yli sata kilometriä geologi Klaus Säynäjärven kanssa ja päätyi kullankaivajien kämpälle kokiksi.

Suojelupoliisi alkoi selvittää naisen tekemisiä. Aika pian syntyi ajatus, että nainen oli vakooja. Eritoten tätä olettamusta elätteli Suojelupoliisin kanslisti, joka lähetettiin Lappiin noutamaan Sylvia kuulusteltavaksi Helsinkiin. Van der Moer karkotettiin Suomesta. Vaikka hänellä ei ollut pysyviä siteitä Suomeen, hän toivoi, että osa hänen tuhkastaan ripoteltaisiin Lappiin. 

Sinänsä aika niukkojen tietojen pohjalta kirjailija on luonut tarinan, jossa naisen arvoituksellinen olemus jää ns. ikuiseksi arvoitukseksi. Kirjailijan mielikuvituskaan ei pysty ratkaisemaan miksi nainen päätyi Suomeen ja mikä hänen vaikuttimensa loppujen lopuksi oli.

Sodan jälkeinen Suomia oli sen verran sekava, ettei kaikkia Suopon listoille joutuneita ehditty kunnolla tutkija. Kirjailijan luoma Sylvia selittää elämänsä kulkua isoäitinsä toteamuksella: ”Sylvia, sinulla on kulkurin sielu.”

Naisen on pakko myöntää Kalifornian auringon alla, minne hän lopulta päätyi, ettei sielu muutu, eikä näköjään kauheasti muutu sekään, miten seikkailevaan naiseen suhtaudutaan.   

Kaikessa arvoituksellisuudessaan viehättävä romaani.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Jenni Räinä: Vaino

Jenni Räinän Vaino (Otava 2025, 255 s.) kertoo Isonvihan ajasta vuonna 1715 Pohjois-Pohjanmaalla. Lukiessa hiipii mieleen vääjäämättä ajatus että tämä on kuvausta myös siitä mitä ympärillämme käynnissä olevissa sodissa - etenkin Ukrainassa - tapahtuu. Venäläisten sotilaiden julmuudet Isonvihan vuosina ovat järkyttäviä ja voisi melkein väittää uskomattomia. Mutta Jenni Räinän tutkimusten mukaan kaikki saattoi tapahtua juuri niin kuin hän kuvaa.

Jenni Räinä on oululainen kirjailija, joka voitti Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksellaan Metsä meidän jälkeemme (2019). Hänen esikoisromaaninsa on Suo muistaa (2018). Metsässä ja suolla ollaan Vainossakin koko ajan.

Köyhän töllin lapsilta katoaa ensin isä ja vähän myöhemmin myös äiti. Valpurille ja hänen veljilleen ei jää muuta mahdollisuutta kuin paeta venäläisiä kasakoita. Heitä patistaa myös liikkeelle mökissään eristyksissä asuva kalastajan leski, jonka luona pakolaiset poikkeavat.

”Teijän häätyy mennä kauas teistä ja poluista. Ette voi kulkia tuttuja reittejä kun sinne ne pirutkin hakeutuu. Kulkekaa jokivarren mettiä yötä myöten niin ne eivät teitä nää.”

Vaino on karua luettavaa. On suoranainen ihme että karkulaiset ylipäätään selviytyvät hengissä. Sotilaita on joka puolella eivätkä he tunne armoa ketään kohtaan. Räinän kuvaamilla lapsilla on kärsivällisyyttä ja niukoissa oloissa opittuja taitoja.

Räinä kertoo kirjan jälkisanoissa että kirjassa kuvattu nimismies Gustaf Gabrielsson Lillbäck ja hänen poikansa Gustaf Gustafsson ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Venäläiset sieppasivat nimismiehen kolme poikaa ja poikien serkun Kirstoffer Toppeliuksen. Toppelius päätyi palvelijaksi Venäjällä ja palasi myöhemmin jalkaisin Suomeen. Hänen pojanpojanpoikansa oli Zacharias Topelius.

Nimismiehen pojista keskimmäisestä tuli venäläisten renki. Hänet kastettiin ortodoksiksi ja hänelle annettiin uusi nimi ja uusi isä. Aikalaisten mukaan hän oli julmempi kuin venäläiset konsanaan. Hän anoi armahdusta kuningattarelta, mutta se hylättiin ja hänet teloitettiin. Monia ”ryssänrenkejä” kuningatar armahti.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

                 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro

Vuoden 2025 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Paavo Teittinen teoksellaan Pitkä vuoro – kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus 2025, 385 s.). Hienoa että Helsingin Sanomat on suonut toimittajalleen mahdollisuuden pureutua asiaan, jossa ensimmäisestä jutusta lähtien on ymmärretty miten suurisuuntaiseen ja karmaisemaan ilmiöön toimittaja oli tarttunut. Toimituksessa tiedettiin miten taitava Teittinen on työssään. 

Ihmiskaupasta ja laittomasta työvoimasta tulee välittömästi mieleen marjanpoimijat, ravintola- ja rakennustyöläiset. Teittisen tutkimukset alkoivat ravintoloista. Kirjassa kerrotaan kymmenistä ihmisistä, jotka ovat lähtömaassa maksaneet suuri summia Suomessa odottavasta työpaikasta. Totuus on useimmiten karu: laittomat työolosuhteet, ala-arvoinen asuminen, ei palkkaa, ei ruokaa, vaan uhkailua ja kiristystä.

Teittinen käyttää ilmiöstä termiä moderni orjuus. Kyse on alistetusta tilasta, joka ei haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen kohdalla näy kahleina, vaan kietoutuu yhteiskunnan rakenteisiin. 

Politiikan tekijöiden, koko virkakunnan ja kaikenlaisten eliittien jäsenten pitäisi lukea tämä teos ja ryhtyä toimenpiteisiin. Työkenttä on maailman laajuinen. 

Arvostan suuresti Teittisen tekemää tytötä. 

 

Suvi Ratisen Pakolainen (Otava 2025, 332 s.) murtaa täysin käsitykseni että tiedän kirjailija Aino Kallaksesta (1878 – 1956) hyvin paljon. Pakolainen kertoo Aino Kallaksen ja hänen miehensä elämästä pakolaisena Ruotsissa. Kallakset saivat turvapaikan Ruotsista 1944. He halusivat paeta Viron uutta valloittajaa. Moni heidän ystävänsä oli joutunut uuden vallanpitäjän vangiksi. Aino Kallas olisi halunnut palata Suomeen, mutta sitä piti jopa valtion johto liian vaarallisena. Neuvostoliitto olisi voinut karkottaa Kallakset Siperiaan.    

Kun Aino Kallas, suomalaisen Krohnin kulttuurisuvun jäsen, avioitui vähän yli 20-vuotiaana virolaisen kulttuurin tutkijan ja diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa, hän menetti Suomen kansalaisuuden ja hänestä tuli virolainen. Tätä ansioitunut kirjailija suri koko pakolaisaikansa. Oskar Kallas kuoli Tukholmassa 1946. Aino Kallas tunsi itsensä entistä yksinäisemmäksi.

Hän suri kotinsa ja tavaroittensa menettämistä niin Virossa kuin Suomessakin. Kallas halusi kirjoittaa, mutta koki ettei hän saanut tukea omalta kustantajaltaan Otavalla. Kun Kallas ehdotti päiväkirjojensa julkaisemista, siitä kustantaja innostui.

Mitä hän oikeastaan kirjoittaisi, jos voisi kertoa vapaasti

välittämättä pelosta, että kirjeet avataan ja kirjoitetuista sanoista

saattaisi koitua vahinkoa,

kertoisiko hän kauhusta ja epävarmuudesta,

miten hän kuvailisi uhkaavaa tunnetta, kun ei uskalla tulla

synnyinmaahansa ilman vaaraa joutua valvontakomission hampaisiin.      

Pakolainen kuvaa uskottavasti ja hienovaraisesti kirjailijaa, joka tietää olevansa tunnettu ja ansioitunut, mutta joka samalla kokee olevansa kaikkien hylkäämä. Tukholmaan hän ei sopeudu ollenkaan. ”Tukholma ei ole merkinnyt hänelle koskaan mitään muuta kuin hätäsatamaa.” Ratinen käy läpi Kallaksen uraa ja hienovaraisesti palaa aina välillä Aino Kallaksen suureen rakkauteen Eino Leino.

Ratinen kirjoittaa tyylillisesti hyvin modernisti ja omaperäisesti. Pisteet ja pilkut häviävät välillä, kappalejako on erikoinen. Mutta tämä kaikki tekee kirjasta jännittävän. Aika ajoin unohtuu täysin että kertojanana ei ole kirjailija Aino Kallas vaan kirjailija Suvi Ratinen.   

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä

Claire Keeganin Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä (suom. Kristiina Rikman, Tammi, 108 s.) on kaunis helmi novellikokoelmien valikoimassa. Keegan on lukuisilla palkinnoilla palkittu irlantilainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Hänen teoksistaan on suomennettu Nämä pienet asiat (suom. 2021) ja Kasvatti (suom. 2024). Novellien kuulautta ja selkeäsanaisuutta vain lisää niiden aika hätkähdyttävätkin käänteet.

Aivan viime hetkellä on kolmen vavahduttavan novellin kokoelma. Ensimmäisessä kirjan niminovellissa pureudutaan ikiaikaiseen ongelmaan: miten vaikeaa miesten ja naisten on ymmärtää toisiaan. Kun kumpikin on visusti omien mielipiteittensä takana, ei yhteiselämän lähtökohdat ole kovin otolliset. Novellin päähenkilön on nieltävä tilanne mihin hänen ranskalainen morsiamensa on heidät ajanut. Nainen häipyy kesken häävalmistelujen. Miesmäisen lohduttava on veljen kommentti: ” Parempi sinun on ilman sitä ranskalaista huoraa.”   

Toisessa novellissa Pitkä ja tuskallinen kuolema kirjailija on saanut etuoikeuden työskennellä Heinrich Böll -residenssissä. Hänen luonaan tulee käymään saksalainen kirjallisuuden professori, joka nyreksyy suuresti kaikkia jotka viettävät aikaansa Böllin residenssissä. Professorin töykeä käytös laukaisee kuitenkin kirjailijassa vimman kirjoittaa ja pohtia omaa suhtautumistaan miehiin. Häntä on moni mies kosinut, hän on vastannut myöntävästi mutta ei kuitenkaan ole mennyt naimisiin.    

Onnellisesti naimisissa oleva nainen päättää selvittää millaista olisi maata toisen miehen kanssa. Hän on jättänyt vuoallisen juustomakaronia lapsille ja hakenut miehen puvun pesulasta. Miehelle hän on kertonut lähtevänsä jouluostoksille. Kokeilu oli toteutettava nyt kun hän kokee olevansa siihen valmis. Lauantaina on helppo päästä pubissa juttusille oudon mielenkiintoisen miehen kanssa. Kaikki on tietysti aluksi ihan hyvin. Keeganin novelleille tyypillisesti loppu on enemmän kuin yllättävä.  

Olen saanut kirjan kustantajalta.

 

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen. Anni Polvan elämä ja teokset

Juha Hurmeen Suomen nuijituin nainen, Anni Polvan elämä ja teokset (Teos 2025, 262 s.) antaa kunnian sille kelle se kuuluu. Anni Polva (1915-2003) julkaisi  vuosina 1945-1988 kaksi romaania, 38 viihderomaania, kaksitoista nuortenromaania,  29 Tiina-kirjaa, 17 kuvitettua satukirjaa, viisi muistelmaa ja yhden matkakirjan, yhteensä 104 kirjaa.

Innostuimme keräämään nuorimman tyttäreni kanssa Tiina-kirjoja. Viimeiset Tiinat löytyivät Jyväskylän kirjakaupasta siinä vaiheessa, kun tyttö ei enää lukenut Tiinoja. Mutta kirjahyllyssä oli pitkä rivi mieluisia kirjoja. Pitkä pätkä Polven viihderomaaneja olisi kertynyt äitini kirjahyllyyn, jos sinne olisi koottu kaikki Polvan kirjat. Useimmat äiti oli lainannut kirjastosta.

Juha Hurme aloittaa kirjansa lainaamalla Polven puhetta kirjailijaseminaarissa Joensuussa kesällä 1981: ” Kyllä se rakkaat ystävät niin on, että tässä te nyt näette Suomen kaikkein nuijituimman naisen. Arvostelijat ovat yrittäneet 36 vuotta iskeä mua maan sisään, mutta kyllä mun täytyy sanoa, että kiitos lukijoiden, ne ei vielä ole tähän mennessä onnistuneet. ”

Lukijat – niin nuoret kuin aikuisetkin – rakastivat Polvan kirjoja. Niitä on myyty yli 2,5 miljoonaa kappaletta. Aloittelin vuonna 1981 kirjallisuusarvostelujen vakituista kirjoittamista. Mieleeni ei juolahtanutkaan, esittää että kirjoittaisin Anni Polvan viihderomaaneista. Olin muutaman lukenut, mutta se riitti. Merkillisiin arvovalintoihin perustuen viihderomaanit eivät olleet oikeaa kirjallisuutta.

Anni opiskeli Tampereella Tammelan kansakoulussa, Tampereen Tyttölyseossa ja Tampereen kauppaoppilaitoksessa. Anni sai kauppaopistossa tukea kirjoittamiseen ja näyttelemiseen koulun rehtorilta Kyösti ”Kökkö” Kaukovallalta.  Anni oli ahkera opiskelija. Aikuisena hän suoritti mitä ihmeellisimpiä kursseja avartaakseen tietojaan ja taitojaan. Mentyään naimisiin, hän muutti Kuopioon ja sieltä Turkuun.

Ensimmäisen kirjansa käsin kirjoitetun käsikirjoituksen Anni Polviander lähetti WSOY:n kustantamoon ja sai käsiksensä takaisin. Kustannustoimittaja kehotti Annia lähettämään käsikirjoituksensa pienemmälle kustantajalle. Anni kirje lähti Karistolle. Yhtä kirjaa lukuun ottamatta Karisto on kustantanut Polvan kirjat.

Hurmeen elämäkertateos etenee kronologisessa järjestyksessä. Melko seikkaperäisesti Hurme myös kertoo monien romaanien sisällöstä. On ilo lukea naisesta, joka ehti elämänsä aikana tehdä vaikka mitä. Ja tarkasti Hurme niistä kertookin. Kaikessa kerronnassa on mukana Hurmeen kunnioitus Anni Polvaa kohtaan. Vaikka Polva itsekin piti itseään nuijittuna naisena, ei kirjassa ole katkeruudesta tietoakaan. Pikemminkin kirja kasvattaa hienolla tavalla kunnioitusta Anni Polvaa kohtaan.  

 

 

 

 

Satu Rämö: Tinna

Satu Rämön Tinna (WSOY 2025, 406 s.) on Hildur-sarjan viides osa. Kirjan pääroolissa on Hildurin täti, joka on huolehtinut Hildurista sen jälkeen kun hänen vanhempansa menehtyivät auto-onnettomuudessa. Tinna on sokeutunut aikuisena, mutta on hyvin omatoiminen.

Kuten muissakin Hildur-kirjoissa päähenkilöllä on salaisuutensa ja päähän pintymänsä. Tinna haluaa saada selville minkä takia hänen sisarensa katkaisi kaikki siteet Islantiin lähdettyään ulkomaille. Tinna tietää että Hulda asui ennen kuolemaansa Färsaarilla. 

"Nyt kun kaikki on hieman helpompaa, minä olen antanut itselleni luvan käydä läpi vanhoja ja raskaita asioita", ilmoittaa Tinna Hildurille. 

Hildur on kiinni hyvin monitahoisessa rikosvyyhdissä eikä aluksi ole yhtään innostunut auttamaan tätiään.

Rämö on taitava yhdistelemään henkilöittensä yksityiselämän koukeroita rikosten selvittämisiin. Hildur tekee työtään hyvin perusteellisesti ja nyt hänen muististaan alkaa vähitellen nousta pintaan muistikuvia, jotka selkeästi yhdistyvät äskettäisiin tapahtumiin.

Tätä nykyä haikallaan hyvän mielen kirjojen perään. Hildur-kirjat ovat dekkareita, mutta samalla niiden keskiössä ovat kimurantit henkilösuhteet – niin rikollisilla kuin heidän tekemisiään tutkivilla poliiseilla. Kirjojen pohjavire on ankea ja monia yhteiskunnallisia epäkohtia paljastava. Mutta jossain taustalla kuitenkin häämöttää hento lupaus paremmasta.

Moni kertoo kyllästyneensä Rämön kirjoihin. Moni myös lukee ja pitää kirjasarjoista, johon voi odottaa uutta kirjaa. Tunnustan odottavani jatkoa Hildurin tarinalle.

Petra Rautiainen: Puuntappajat

Petra Rautiaisen Puuntappajat (Otava 2025,217 s.) on riipaiseva ja hätkähdyttäväkin historiallinen romaani. Romaanissa eletään vuosia 1918 ja 1934. Kaikki alkaa kun nuori nainen tuodaan punavankien leiriltä Saimaan saarella olevaan sairaalaan kirurgin apulaiseksi. Arvoituksellinen nainen on oppivainen ja hyvin taitava, paras sanitääri, jonka kanssa Ulpu on koskaan työskennellyt. 

Vähitellen Ulpua alkaa kiinnostaa kuka nainen oikein on ja miksi nainen lähetettiin hänelle apulaiseksi. Rautiainen kuvaa synnytyksiin erikoistuneen lääkärin työtä hyvin sodan ankarissa ja sekavissa olosuhteissa. Ylipäätään romaanissa kerrotaan asioista ja tilanteista, joita kirjallisuudessa harvoin käsitellään.   

Romaanin toinen päähenkilö on yksityisetsivä, joka vuonna 1934 yrittää selvittää mitä sairaalasaarella oikein tapahtui. Eletään aikaa, jolloin fasismi ja rotuhygienia ovat valtaamassa alaa monella eri taholla. Romaani on rakenteeltaan hieman arvoituksellinen. Vuoden 1918 tapahtumat etenevät pääsääntöisesti historiallisen aikajanan mukaan. Sen sijaan yksityisetsivän pohdinnat vuonna 1934 vaativat lukijaltakin omaa pohdintaa. Se kaiken kaikkiaan teki romaanista kiehtovan.   

Kirjailija kiteyttää romaaninsa keskeisiksi teemoiksi syntymän ja kuoleman. Kenellä on oikeus synnyttää ja jatkaa sukua? Romaania kirjoittaessaan kirjailija on kokenut elämänsä suurimmat mullistukset: isänsä kuoleman ja lapsensa syntymän.  

Kirjan päähenkilö Ulpu Leidenius on saanut inspiraatiota todellisesta hahmosta, lääkäri Laimi Leideniuksesta, jonka rotuhygienisiä lausuntoja Rautainen kertoo lukeneensa kansalliskirjastossa. 

Rautiaisen esikoisromaanin Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020) oikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. The Guardian listasi sen yhdeksi vuoden parhaista käännöskirjoista. Romaani voitti Savonia-palkinnon ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja Lappi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hänen toinen romaaninsa Meren muisti ilmestyi 2022.

 

Roope Lipasti: Kuuma linja

Roope Lipastin Kuuma linja (Atena 2025, 288 s.) on veijariromaaneja kirjoittaneen kirjailijan veijarimainen kertomus lapsuudesta ja ennen muuta poikien lapsuudesta. Lipasti on syntynyt 1970, joten muistot sijoittuvat 1970- ja 1980-luvuille.

Petja kavereineen on saanut selville että Moskovan ja Washingtonin välillä on kaapelilinja. Molemmissa päissä on laitteet, joiden avulla Neuvostoliiton tai Yhdysvaltojen ykkösmies voisi painaa nappulaa ja saada aikaan vaikka ydinsodan. Todisteena tällaisen kaukokirjoitinyhteyden olemassaolosta ovat presidentti Kekkosen kirjeet Suomen Posti- ja lennätinlaitoksen johtajalle.

Pojat ovat saaneet selville että linja kulkee aivan heidän kotitalojensa läheisyydestä. Oman kuuman linjansa pojat rakentavat viilipurkeista. Purkit on yhdistetty narulla toisiinsa ja ääni kulkee lankaa pitkin vaikka talosta toiseen.

Kuuman linjan lisäksi maailmassa on paljon asioita, joista poikien on hyvä olla perillä. Rakennusaineita maailman järjestyksen muokkaamiseksi tippuu aikuisten puheista jatkuvasti. Etenkin Petjan äiti seuraa maailmanmenoa ja Petja onkin hyvin perillä tärkeistä asioista. Lipasti on viehättävällä tavalla tavoittanut lasten ajatusmaailman ja heidän keskinäisen solidaarisuutensa.

Maailmanpoliittisten asioiden ohella myös tytöt ja heihin liittyvät olettamukset ja odotukset pyörivät poikien mielessä melko lailla pienestä pitäen. Varjonsa heittää Petjan varttumiseen äidin sairaus.

Ei aikuisten tarvitse tietää mitä lapset puuhaavat. Omat tyttäreni ovat nyt aikuisina kertoneet miten paljon he puuhasivat nimenomaan ulkona asioita, joista aikuisilla ei ollut aavistustakaan. Kuuma linja on samalla kertaa hykerryttävän hauska ja lasten selviytymisestä lämmöllä kirjoitettu kirja.     

Èduard Louis: Monique pakenee

Èdouard Louisin Monique pakenee (suom. Lotta Toivanen,Tammi 2025, 95 s.) kertoo mitä tapahtuu sen jälkeen kun Louisin äiti on soittanut ja kertonut ettei hän kestä enää. Romaanissaan Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022) Louis kertoi millaista on työväenluokkaan kuuluvan naisen elämä Ranskassa. Tarina jatkuu uudessa romaanissa. Louisin romaanien punaisena lankana on ranskalaisen yhteiskunnan analysointi.

Äiti kertoo, että hänen uusi miehensä kohtelee häntä kuten ensimmäinen mieskin, oikeastaan vielä huonommin ja nöyryyttävämmin. Poika on esittelemässä uutta kirjaansa Ateenassa. Äiti ilmoittaa tiukasti että hän lähtee pois miehen työsuhdeasunnosta heti samana päivänä. Ystävänsä avulla poika saa järjestettyä äidin ”pakenemisen” omalle asunnolleen.

Hätkähdyttävää on suomalaisena naisena lukea tarinaa, jossa naisella ei ole lainkaan omaa rahaa tai ylipäätänsä rahaa ollenkaan. Onneksi hänellä on menestynyt ja vakavarainen kirjailijapoika, joka pystyy elättämään äitinsä. Ja onneksi poika myös tekee sen. ”Kun ryhdyin kirjoittamaan tätä kirjaa, minun oli tarkoitus merkitä äidin pakoa kuvaavan kertomuksen marginaaleihin paon edellyttämät rahasummat... halusin määritellä rahasumman, joka kuvastaisi elämän ja sen mahdollisuuden hintaa.”

Kirjailija ei sittenkään ryhtynyt näin yksityiskohtaiseen tilitykseen. Numerot olisivat tehneet kirjasta ruman ja lukukelvottoman. Hyvä joka tapauksessa, että asiaa on käsitelty. Ei kirjailijan tarvitse kertoa sitä että kaikilla naisilla ei samanlaista taloudellista mahdollisuutta muuttaa elämänsä kulkua kuin hänen äidillään.

Romaanillaan Louis haluaa jälleen kerran ravistella lukijaa oivaltamaan miten epätasa-arvoinen yhteiskuntajärjestys Ranskassa vallitsee. Samalla tämäkin romaani on muistutus siitä, miten naisten kokema alistaminen ja väkivalta on yleismaailmallinen ongelma.

Edelleen olen samaa mieltä kuin kirjoittaessani romaanista Naisen taistelut ja muodonmuutokset (2022): ”Pieni romaani kertoo tämän päivän Ranskasta ja Euroopastakin enemmän kuin laajinkaan yhteiskunnallinen raportti tai tutkimus.”  

Louisilta on suomennettu myös teokset Ei enää Eddy (Tammi 2019), Väkivallan historia (Tammi 2020), Kuka tappoi isäni (Tammi 2022) ja Muutos: metodi (Tammi 2023).