maanantai 30. tammikuuta 2023

Colleen Hooverin Se päättyy meihin

Colleen Hooverin Se päättyy meihin (suom. Sirpa Parviainen, WSOY 2023, 428 s.) on noussut yhdenlaiseksi kohuromaaniksi. TikTokissakin julkaistu romaani on kerännyt mainetta huomattavasti enemmän mitä se tällaisen iäkkään lukijan mielestä olisi ansainnut. Mutta romaanilla on myös ansionsa. Se on tyyliltään hyvin vetävä, sitä on helppo lukea, ankeat ja raskaatkin aiheet koskettavat ja pakottavat ajattelemaan. Kirjan naiset ovat pääsääntöisesti selviytyjiä eikä perheväkivalta nujerra heitä. Kaiken ankeuden ja tuhon keskellä on myös toivoa.

Ei pidä kavahtaa romaanin alkuasetelmaa. Päähenkilö Lily valmistuu ylipistosta ja perustaa haaveilemansa yrityksen. Kun hän kaiken lisäksi kohtaa komean ja mielenkiintoisen miehen, pitäisi kaiken olla kohdallaan. Lukija saattaa jo paljon ennen kuin Lily aavistaa että kaikki ei ole sitä miltä se näyttää ja tuntuu.

Luin aikanaan Anna Kareninan 14-vuotiaana. Kirja oli kodin kirjahyllyssä, joten sitä ei tarvinnut mennä kärkkymään kirjaston aikuisten osastolta – sieltä sai lainata kirjoja vasta 15-vuotiaana. Nyt eri palstoilla mietitään minkä ikäisenä olisi soveliasta lukea Hooverin romaania. Lukiessani Anna Kareninan aikuisena saatoin arvella mitä olin aikanaan siitä ”ymmärtänyt”. Ei ikärajoja kannata asetella.      



 

sunnuntai 22. tammikuuta 2023

Kristin Hannahin Tuulen ja tomun maa

Tomun ja tuulen maa (suom. Marja Helanen, WSOY 2023. 533 s.) on Kristin Hannahin kolmas romaani. Esikoinen, Satakieli on edelleen yksi lempiromaaneistani. Alaskan taivaan alla ei ollut yhtä mieluisa. Tomun ja tuulen maa on kertomus urheasta Elsasta, joka kasvaa hyljeksitystä pikkutytöstä äidiksi, joka tekee kaikkensa, että hänen lapsensa ja hän itse selviytyy.

Kaikki on hyvin Yhdysvaltain suurilla tasangoilla, suurten Kalliovuorten itäpuolisella preerialla ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sadot olivat hyviä ja viljasta maksettiin hyvin. Kymmenen vuoden kuluttua kuivuus ja tomumyrskyt muuttavat kaiken. Eläimet nääntyvät ja menehtyvät kuivuudessa, mikään ei kasva. Yhä useampi perhe jättää sukunsa maat.   

Elsan mies lähtee Kaliforniaan, missä puuvillapelloilla on huhujen mukaan töitä. Elsakin joutuu antamaan periksi ja lähtee lapsiensa kanssa ikälopulla kuorma-autolla kohti Kaliforniaa. Vain iäkkäät appivanhemmat jäävät paikoilleen.

Elsan ja lasten matka Kaliforniaan on raskas. Aina ei ole majapaikkaa eikä oikein syötävääkään.  Perillä tilanne ei ole ollenkaan niin auvoinen kun he odottivat. Työtä on vaikea saata. Viljelijät kohtelevat työntekijöitä mielivaltaisesti, palkkoja alennetaan päivittäin, elintarvikkeet on pakko ostaa viljelijän omistamasta kaupasta ylihinnoin. Palkka on lappu, jolla voi lyhentää kaupan velkaa. Elsa ja hänen tyttärensä tutustuvat työväenyhdistyksen väkeen ja liittyvät mukaan. Elsa rakastuu joukon johtajaan ja hänen tyttärestään sukeutuu peloton oikeudenmukaisuuden ja työntekijöiden oikeuksien puolustaja, niin kuin äidistäkin.  

Tuulen ja tomun maa on ennen muuta vetävä ja hyvä lukuromaani. Tarina etenee soljuvasti, niin luonnon, ihmisten kuin olosuhteiden kuvaaminen on luontevaa ja kieli soljuvaa.  

 

 

maanantai 9. tammikuuta 2023

Antti Tuomaisen Majavateoria

Antti Tuomaisen Majavateoria (Otava 2022, 286 s.) on vakuutusmatemaatikko ja seikkailupuistoyrittäjä Henri Koskisesta kertovan trilogian viimeinen osa. Koskinen on tullut tutuksi Jäniskertoimessa ja Hirvikaarassa. Koskinen tietää ja tuntee selviytyvänsä tilanteesta kuin tilanteesta matematiikan, etenkin todennäköisyyslaskennan avulla.

Kaikki laskelmat ja suunnitelmat ovat kovalle koetukselle, kun Koskisen seikkailupuistolle ilmaantuu kilpailija, joka on selkeästi päättänyt nujertaa Koskisen yrityksen, jonka hän on perinyt veljeltään. Kävijät katoavat ja velkojat ahdistelevat. Kaikki kulminoituu siihen kun Koskista aletaan epäillä vakavasta rikoksesta. Ei auta muu kuin ryhtyä itse selvittämään tilannetta.

Tuomaisen tarinointi on kekseliästä, sopivalla tavalla ironista ja mukaansa tempaavaa. Oman hauskan lisävärin Majavateoriaan tuo Koskisen uusi rooli uusperheen isänä. Ennen kuin hän huomaakaan hän on rakkaan Lauransa tyttären Tuulin luokkatovereiden isien Dads Clubin vastuullinen jäsen. Ja parisuhdettakin pitää hoitaa. Matematiikka ei takaa onnistumista sen paremmin puolisona kuin isänä. Mutta rikoksen selvittämisessä siitä on apua.

Paljon Tuomaisen tyylistä kertoo se, että Britannian arvostetuimpiin sanomalehtiin kuuluva The Times on nimennyt Tuomaisen 2019 Euroopan hauskimmaksi kirjailijaksi.

 


torstai 29. joulukuuta 2022

Sally Salmisen Aikani Amerikassa

Sally Salmisen (1906-1976) romaani Katriina voitti vuonna 1936 Holger Schildtin kustantamon ja ruotsalaisen Wahlström & Widstrandin kustantamon romaanikilpailun. Romaani käännettiin heti monille kielille ja Salmiselle ehdotettiin jopa Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Romaani julkaistiin suomeksi heti vuonna 1936. Toisen tulemisen romaani koki vuonna 2018 Juha Hurmeen suomentamana.

Salminen on julkaissut lukemattomia romaaneja, joista vain osa on suomennettu. Nyt ilmestynyt Sally Salminen Aikani Amerikassa (suom. Laura Jänisniemi, Teos 2022, 374 s.) kertoo nimensä mukaisesti Salmisen elämästä piikana Yhdysvalloissa ennen esikoisteoksen julkaisemisesta.

Vårdössä Ahvenanmaalla syntynyt Sally aloitti työuransa oman kylän kaupassa, mutta siirtyi sieltä pian Tukholmaan kotiapulaiseksi ja myyjäksi. Kolmen vuoden kuluttua hän muutti takaisin Ahvenanmaalle ja työskenteli Maarianhaminassa kassanhoitajana ja kirjanpitäjänä. Vuonna 1930 hän matkusti sisarensa Ailin kanssa Yhdysvaltoihin.

Salminen kartutti tietojaan ja taitojaan opiskelemalla kirjeopistossa. Hän opiskeli ja kirjoitti niinä harvoina vapaahetkinä, mitä piialle vihannesten kuorimiselta ja pilkkomiselta, hopea- ja teräsesineiden kuuraamiselta, kylpyammeiden puhdistamiselta ja kaikilta muilta keittiöhommilta jäi. Hän kuvaa ironisesti ja vähätellen isäntäväkeään eri paikoissa. Rikkaita tai vähemmän rikkaita ei kiinnostanut lainkaan millaiset ihmiset heitä palvelevat ja passaavat.

Aikani Amerikassa on eloisa ja puhutteleva kirja. Salminen pohtii paljon yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta. Moni Salmisen ystävistä tuntee vetoa kommunismiin. Amerikka ei sittenkään ole kaikille rajattomien mahdollisuuksien maa. Romaanin kirjoittamisesta tulee Salmiselle miltei pakkomielle, joka sitten aikanaan palkitaan. Tarina käsikirjoituksen tiestä romaanikilpailun voittajaksi on jännittävä seikkailu.

Sally Salminen avioitui tanskalaisen taidemaalari-toimittajan kanssa ja eli Tanskassa. Hänen sisaruksistaan Aili Nordgren ja Uno Salminen olivat myös kirjailijoita ja veli Runar runoilija. Heidän pikkuserkkunsa oli kirjailija Anni Blomqvist, Myrskyluodon Maija -romaanisarjan kirjoittaja.  

Tammikuussa on Tampereen Työväen Teatterissa Katriina -näytelmän ensi-ilta. Sally Salminen on taas ajankohtainen henkilö.  


      

 

maanantai 19. joulukuuta 2022

Aki Ollikaisen Kristuksen toinen tuleminen

Aki Ollikaisen Kristuksen toinen tuleminen (Siltala 2022, 158 s.) on monikerroksinen romaani. Eletään vuotta 1914, Eurooppa on ajautumassa sotaan. Päähenkilöinä ovat  tuberkuloosiin sairastunut oopperalaulaja, maaseudun syrjäkylillä kiertävä saarnamies ja Kristukseksi julistettu omaa tietään kulkeva nuori mies. Neljäntenä henkilönä on luonto.

Oopperalaulaja joutuu luopumaan kaikesta. Keuhkotautiparantola on ankea elinympäristö. Toisten sairastamista on rankempaa seurata kuin omaa sairastamistaan. Saarnaaja sen sijaan hamuaa itselleen kaikkea. Hän haluaa saada seuraajia ja julistaa sanomaansa kaikille. Näennäisesti miesten tiet eivät kohtaa, mutta niin vain käy.

Koko tarina on kerrottu kuulaasti ja hienovireisesti. Kirjan kieli on kiehtovaa. Tyylillä kirjailija kuvaa senkin, mikä voisi olla hupaisaa ja kylähulluutta lähentelevää. Luontokuvaukset ovat huikeita. Joutsenen viimeinen lento saa hienot ulottuvuudet Ollikaisen kuvaamana.   

  ”Heidän laulunsa oli kuin vaskisoitinten konsertto. He lensivät ikiaikaisen                  vaistonsa     ajamina, alapuolellaan soljuvaa, tulvivaa joenuomaa seuraten,              kunnes kaarsivat oikealle ja lähtivät  seuraamaan pienempää jokea. Viimein          heidän edessään häämötti pieni järvi, juuri jääpeitteestä paljastunut. Sen he          valitsivat kodikseen, tai ehkä järvi oli valinnut heidät – kuka tietää.” 





tiistai 29. marraskuuta 2022

Alex Schulmanin Malman asema

Alex Schulmanin Malman asema (suom. Jaana Nikula, Nemo 2022, 295 s.) on häkellyttävä romaani. Se pureutuu perheen salaisuuksiin, sisarusten välisiin suhteisiin, vanhempien kyvyttömyyteen elää yhdessä ja olla vanhempia, lapsen liian suureen taakkaan, kun hän ei saa olla lapsi.

Romaanissa on kolme kertojaa ja heidän tarinoittensa kautta kaikki selviää lukijalle vähitellen. Mihin äidit ovat kadonneet, miksi sisarukset eivät saa kasvaa yhdessä, miksi rakastaminen on niin vaikeaa, Tärkeintä on saada selville miksi kaikki matkustavat Malman asemalle, missä ei ole mitään eikä ketään.

Schulman on ammentanut aiheet moneen kirjaansa omasta elämästään. Viidestä teoksesta on suomennettu Unohda minut (suom. Raija Rintamäki, Nemo 2017), Polta nämä kirjeet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2020) ja Eloonjääneet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2021). Kaikki niitä kirjoja, jotka jäävät askarruttamaan mieltä eivätkä unohdu.

Malman asemaa lukiessa ei ole tarvetta miettiä miltä lukiessa tuntuu kurkistaa ruotsalaisten kulttuuriperheiden verhojen taakse. Mutta samansukuisesta perheenjäsenten verkostosta on kyse nytkin. Schulmanilla on ainutlaatuinen kyky kuvata hyljeksityn lapsen tuntoja. Kun aikuiset ovat kykenemättömiä elämään omaa elämäänsä säällisesti, he ovat kykeneväisiä hylkäämään lapsensa – myös henkisesti.

Milloin tietää menettäneensä lapsensa? Tähän haetaan myös vastausta. Ehkäpä kaikki alkaa ennen kuin sitä huomaa. Ystävä hämmästelee: ”Mutta etkö ole huomannut, että kaikki muut pitävät lapsiaan sylissä, mutta te ette koskekaan tyttöön… En tiedä olenko koskaan nähnyt sinun pitävän häntä sylissä”.

 Malman aseman kertomuksessa on salaperäisellä tavalla myös toivoa kaikesta ankeudesta huolimatta. Hieno romaani.   

 


keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Annie Ernaux`n Isästä ja Äidistä

On helppo kertoa olevansa tänä vuonna Nobel-palkinnon saaneen ranskalaisen kirjailijan Annie Ernaux`n ihailija. Isästä ja äidistä (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2022, 152 s.) on hieno kirja. Samoissa kansissa on kaksi kirjaa. Isästä on tarina miehestä, joka häpesi koko ikänsä taustaansa ja äidistä, joka on näennäisesti vahvempi. Päästäkseen lähemmäksi keskiluokkaa pariskunta ryhtyy yrittäjäksi. Isä pyörittää kahvilaa ja äiti ruokakauppaa. Isä on kuitenkin edelleen tyytymätön elämäänsä. Äidillä on kahdet kasvot: toiset asiakkaille ja toiset kotiväelle..  

Tyytymättömyys omaan itseensä ja elämäänsä, saa äidin ja isän jäkättämään toisilleen. Normaali puhetapa ei kuulu perheen kulttuuriin.  Köyhyyden kammoksuminen tarttuu tyttäreen ja tämä aloittaa keskiluokan ihastelemisen hyvin varhain.

Koska vanhemmat eivät ole voineet käydä koulua kuin muutaman pakollisen vuoden, he haluavat tarjota tyttärelleen mahdollisuuden opiskella. Sitä mukaa kun tyttärelle karttuu kouluvuosia, hän erkaantuu vanhemmistaan. Vähitellen hän huomaa, ettei hänellä ole mitään puhuttavaa isälleen. Äidin kanssa välit pysyvät läheisempinä.

Annie Ernaux myöntää kirjoittavansa omasta elämästään, mutta tarkastelee yksilön kohtalon läpi yleistä yhteiskunnallista kehitystä. Hän on sanonut, että kirjoittaminen on poliittinen teko, joka avaa silmämme sosiaaliselle epätasa-arvoisuudelle.

Epätasa-arvoisuudesta kärsivät romaaneissa sekä isä että äiti. Kohti maineikkaan kirjailijan uraa kipuava Ernaux on halunnut pitää kiinni työläistaustastaan. Mutta hän pystyy myös myöntämään että hänen tavoitteenaan on samalla ollut myös erottautuminen siitä.  

Ruotsin akatemia perusteli Nobel-palkinnon myöntämistä ”rohkeudella ja kliinisellä täsmällisyydellä, jolla hän selvittää henkilökohtaisen muistojen juuret, vieraantumiset ja kollektiiviset pidäkkeet”. Palkinnon julkistamistilaisuudessa Akatemian sihteeri painotti, että Ernaux`n tuotanto on kirjallisuutta kaikille.

Puhutteleva kirja. On kuin lukisi omasta nuoruudestaan. Kotonani ei rähisty, mutta tarve sosiaalisesta noususta on hyvin tuttu. Vanhempani eivät kumpikaan koulumenestyksestä huolimatta voineet jatkaa opintojaan keskikoulussa. Koulutuksen kaipuu ja arvostaminen sai heidät pitämään huolta siitä, että me lapset saimme opiskella. Mutta samalla se toi välillä pintaan omat pettymykset ja toteutumattomat toiveet.

Luokkaero oli samalla tavalla kuin Ernaux`n elämässä tosi asia, sitä ei vain aina haluttu myöntää. Vanhempani olivat ylpeitä lastensa menestyksestä. Kouluvuosina saattoi äiti tuuskahtaa näsäviisaalle tyttärelleen: ”Tuollaiseksi sitä tulee kun käy oppikoulua”. Omalla käytökselläni ja puheilla ansaitsin huomautuksen.

Ymmärryksellä ja rakkaudella Annie Ernaux kuvaa äitinsä muistisairautta, sen mukanaan tuomia elämänmuutoksia ja äidin kuolemaa. Kirjan loppu on kaunis.

En enää saa kuulla äidin ääntö. Äiti ja hänen sanansa, hänen kätensä ja eleensä, hänen tapansa nauraa ja kävellä yhdistävät tämän naisen, joka minä nyt olen, siihen lapseen, joka minä joskus olin. Olen menettänyt viimeisen siteeni siihen maailmaan, josta olen kotoisin.   

 


keskiviikko 9. marraskuuta 2022

Johan Bargum Ikämiehiä

Jos voisin ostaa isälleni isänpäivälahjaksi kirjan, tiedän minkä kirjan olisin hänelle antanut. Isäni piti historiallisista romaaneista ja tamperelaisena tietysti yli kaiken Väinö Linnan ja Lauri Viidan teoksista. Isäni ei ole enää lahjaa vastaanottamassa, mutta olen varma että hän olisi pitää nyt 137 -sivuisesta Johan Bargumin novellikokoelmasta Ikämiehiä (suom. Outi Menna, Teos Förlaget 2022).

Novelleissa on eletyn elämän maku. Vaikka novellin kertoja muistelee lapsuuttaan, osaa hän nyt suhtautua siihen kaikella sillä ymmärryksellä mitä hänelle on vuosien saatossa kertynyt. Kun eläkkeellä oleva näyttelijä menee kysymään teatterinjohtajalta töitä, hän päätyy vaatenaulakon hoitajaksi. Tarkoitushan oli saada jokin rooli, vaikka kuinka pieni ja päästä takaisin näyttämölle. Mutta tarpeelliseksi voi tuntea itsensä naulakollakin.

Vanhat miehet ovat itse asiassa aika alakuloisia, kaikki muistot eivät ole pelkästään hyviä. Mutta kun yrittää pysyä elämänsyrjässä kiinni, kestää vanhojenkin muistelemisen helpommin. Eläkkeellä oleva taksiyrittäjä, ajaa silloin tällöin vanhalla autollaan keikan, kun hänen kyytiinsä tottunut asiakas sitä haluaa. Pakostakin hän joutuu miettimään ”minne kaikki ihmiset ovat matkalla. Vaikka on toki selvää, että kullakin heistä on oma määränpäänsä. Kaikkia ratin takana istuvia odottaa joku”.

Bargumin novellien sanomaksi haluan nostaa Huvila myytävänä kertomuksen kiteytetyn viestin: ”Ihmisen pitää unohtaa. Jollei unohda, ei voi elää. Kyky unohtaa on ihmiselle siunaus”.  Onneksi kokoelman ikämiehet eivät ole unohtaneet kaikkea mitä heidän elämänsä varrella on tapahtunut. Ilman muistia ei olisi tarinoita.     



 

perjantai 14. lokakuuta 2022

Èdouard Louisin Naisen taistelut ja muodonmuutokset

Èdouard Louisin Naisen taistelut ja muodonmuutokset (suom. Lotta Toivanen, Tammi 2022, 103 s.) on lumoavan hieno romaani. Louis kirjoittaa äitinsä elämästä samalla kertaa lämpimästi ja analysoiden äitinsä yhteiskunnallista asemaa. Romaanissa on samaa maagista vetovoimaa kuin Louisin 21-vuotiaana kirjoittamassa Ei enää Eddy ja Kuka tappoi isäni -romaaneissa.   

Louis kertoo yksilön elämäntarinan, mutta nivoo sen hienosti osaksi ranskalaista yhteiskuntaa. Äidin elämänkohtalo ei ole vain yhden naisen ajelehtimista vaikeudesta toiseen, se on myös kiinteä osa sitä epätasa-arvoista yhteiskuntaa, jonka jäsen hän on ja joka antaa vain vähäisiä mahdollisuuksia muuttaa elämän kulkua.

Nuori nainen tulee raskaaksi lukiolaisena, avioituu ja saa toisenkin lapsen. Muutaman vuoden kuluttua hänellä on uusi aviomies ja viisi lasta eikä minkäänlaista tietä umpikujasta, johon hän on alkoholisoituneen miehen rinnalla joutunut. Hän on kotiäiti, joka on kaikessa riippuvainen miehestään. Hän elää köyhyydessä ja jatkuvan väkivallan uhan alaisena, kunnes hän 45-vuotiaana soittaa pojalleen ja kertoo jättäneensä pojan isän. Nyt hän on vapaa. Hän on rikkonut edes osan yhteiskunnan kahleista, joista ei yleensä ole ulospääsyä.  

Louisin tapa kirjoittaa ja asettaa yhteiskunta vastuuseen on sukua tänä syksynä Nobel-palkitun kirjailijan Annie Ernauxin teoksille Isästä ja äidistä (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2022, 152 s. ) ja Vuodet (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2021, 215 s.).

Omaa irtiotostaan perheensä luokka-asemasta Louis kuvaa kirpeästi. Hän kertoo kohdanneensa lukiossa itselleen aivan vieraan maailman. ”Olin asettunut niiden ihmisten maailmaan, joita sinä olit aina kutsunut porvareiksi, ja halusin heti olla heidän kaltaisensa.” Poika haluaa myös heti osoittaa äidilleen, ettei hän enää kuulu tämän kanssa samaan joukkoon. Ranskassa yhteiskunnallinen asema paljastuu helposti kielen avulla. ”Kun olin lapsi, me häpesimme yhdessä – kotiamme, köyhyyttämme. Nyt minä häpesin sinua, sinun takaisi. Häpeämme erkanivat toisistaan.” Pojalla ja äidillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen. Pojan ja äidin läheneminen alkaa sen myötä, kun äiti itsenäistyy.

Miten hienolla tavalla Èdouard Louis kirjoittaa. Miten osuvasti hän lomittaa kaiken osaksi yhteiskuntaa ja sen asettamia luokkarajoja. Pieni romaani kertoo tämän päivän Ranskasta ja Euroopastakin enemmän kuin  mlaajinkaan yhteiskunnallinen raportti tai tutkimus.    



 

tiistai 11. lokakuuta 2022

Olli Jalosen Stalker-vuodet

Olli Jalosen Stalker-vuodet (Otava 2022, 509 s.) on työläiskodista opiskelemaan lähteneen nuoren miehen kasvutarina. Hän pääsee opiskelemaan yliopistoon, hänet napataan mukaan suureen kohorttitutkimukseen tutkijaksi ja valmistumisen jälkeen työpaikaksi löytyy työvoimatoimiston ilmoitustaulun pienen lapun avulla Indonesian Tasavallan Helsingin Suurlähetystön tiedotusapulaisen tehtävä.   

Tutkijan paikan vastaanottamisesta vuonna 1974 on vaikea kieltäytyä, vaikka tehtävän anto on jo alusta lähtien hieman outo. Tehtävänä on raportoida entisten koulutovereitten elämästä ja heidän poliittisista asenteistaan. Aluksi on aika mahdotonta keksiä syitä miksi ottaa yhtäkkiä yhteyttä koulutovereihin, joiden kanssa ei ole liiemmälti ollut tekemisissä kouluaikana eikä etenkään kouluvuosien jälkeen. Vähitellen lähestyminen onnistuu. Raporttien kirjoittaminen tuntuu välillä lähes ylivoimaiselta. Ei kaikkien seurattavien elämässä tapahdu kaiken aikaa jotain suurta ja uutta. Politiikka ja muutkaan yhteiskunnalliset tapahtumat ja ilmiöt eivät kaikkia kiinnostua. Pakko on välillä hieman värittää kertomuksia ja kehitellä niitä ”omasta päästä”.  

Työpaikka omine vaatimuksineen tekee elämästä oikeastaan vielä kummallisemman. Kaikan aikaa tiedotusapulainen tietää ja aavistaa mitä Indonesiassa oikeasti tapahtuu. Mutta hänen on kirjoitettava lehtiin vastineita ja pidettävä yhteyttä jopa lehtien päätoimittajiin ja vaadittava näitä oikaisemaan ”vääriä tietoja”, jotka hän tietää oikeiksi. Työ on tiukasti kontrolloitua.

Kun kirjoittaa viikosta viikkoon valeita ja vääristelyä, ei se voi olla vaikuttamatta, vaan alkaa pitää väärää tavallisena. Silti yritin ajatella että ei tämä ole muuta kuin työtä, ja kun hoidan sen hyvin, ei muuta ole.

Aika ajoin käy ilmi että päähenkilön omaakin elämää seurataan. Elämän uusille raiteille saaminen on hankalaa. Voimavaroja niin suureen ponnistukseen ei riitä. Aika muuttaa monta asiaa, mutta elämä ei muuttuessakaan oikein vastaa niitä odotuksia, joita sen varalle on joskus rakentanut. Äidin menettäminen tuntuu kohtuuttomalta, vaikka hyvä asia on, että isä selviytyy yksin paremmin kuin poika on uskaltanut odottaa. Seurustelutkaan eivät oikein tahdo johtaa alkua pidemmälle.  

Kuplat puhkeavat aikanaan. Romaani on hyvin tarkkapiirteinen. Ajankuvaus on uskottavaa ja analyyttistä. Kaikki kerrotaan päähenkilön kokemana ja hänen kauttaan. Taustalla on se Suomi ja maailma, jossa hän elää suomettumisineen ja lama-aikoineen.       

 


 

 

sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Päivi Lipposen Toivon että tapaamme

Päivi Lipposen toinen romaani Toivon että tapaamme (Otava 2022, 367 s.) on mielenkiintoinen yhdistelmä tarua totta. Filosofian tohtori on tehnyt perusteellista taustatyötä rakentaessaan Sofian elämäntarinan. Romaani on tulvillaan historian oikeita henkilöitä, puhumattakaan tapahtumista.

Huutolaiseksi lapsena joutunut tyttö päätyy Pietarin palatseihin palvelijaksi ja tapaa palveluspaikassaan kaikki oman aikansa kuuluisuudet, näkee jopa Rasputinin murhan. Nuori nainen rakastuu aatteelleen omistautuneeseen kommunistiin ja ryhtyy itsekin uudistamaan maailmaa. Kaikki ei mene kuitenkaan Sofian suunnitelmien mukaan. Pari poikkipuolista sanaa sopimattomassa yhteydessä koituu hänen kohtalokseen.

Monien vaiheiden jälkeen Sofia pääsee takaisin Suomeen ja tekee vuosia töitä Elannon leipomossa, kunnes 1958 hänen kotikadullaan on musta autoa ja ”virkapukuiset” KGP:n agentit. Sofia saa tehtävän, jonka hän päättää suorittaa. Matka takaisin Neuvostoliittoon alkaa junalla. Kirjan tyyli on hyvin intensiivinen ja hyvin yksityiskohtainen, äänessä on vain Sofia, jota askarruttaa onko hän tehnyt elämässään kaiken parhaalla mahdollisella tavalla.

Sinänsä Sofian tarinassa ei ole mitään uutta, mutta sen tapahtumat on punottu kasaan tarkasti ja mukaansa tempaavasti. Oliko Sofian kuljettaman postin sisältö ihan oikeasti se mitä Lipponen kirjassaan kertoo? Sitä emme ehkä koskaan saa tietää.



Colleen Hooverin Se päättyy meihin

Colleen Hooverin Se päättyy meihin (suom. Sirpa Parviainen, WSOY 2023, 428 s.) on noussut yhdenlaiseksi kohuromaaniksi. TikTokissakin julkai...