Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Elizabeth Stroutin Burgessin pojat (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2025, 398 s.) jatkaa kirjailijan paneutumista amerikkalaisten keskiluokkaisten valkoisten elämään. Burgessin perheessä on kaksi poikaa Jim ja Bob sekä yksi tyttö Susan. Jo kirjan alkusanoissa käy selväksi ettei kukaan oikeastaan piitannut kotikonnuilleen Maineen jääneestä Susanista ja vielä vähemmän hänen oudosta pojastaan, kunnes poika erehtyi tekemään jotain mikä suisti raiteiltaan hänen lähipiirinsä elämän.

Molemmat pojan enot ovat juristeja ja yrittävät auttaa Zachia, etenkin Jim laittaa koko arvovaltansa peliin. Onhan hän monissa julkisissa oikeudenkäynneissä ansioitunut puolustusasianajaja. Perheenjäsenet näennäisesti tukevat Susania ja Zachia, mutta sekaantuvat välillä oman elämänsä koukeroihin.

Borgessin perheessä on salaisuus, joka kulkee mukana romaanissa koko ajan ja jonka lopullinen ratkaisu jää osittain arvoitukseksi. Yhtä arvoitukselliseksi jää somaliyhdyskunnan suhtautuminen  heihin kohdistuneeseen ”ilkivaltaan” ja sen tekijään. Strout kuvaa hyvin somalien ristiriitaista elämäntilannetta. Toisaalta on hyvä olla Yhdysvalloissa ja toisaalta pitäisi palata takaisin.

Strout on arvostettu ja ansioitunut kirjailija. Huikein kunnianosoitus lienee Publishers Weekly -lehden arvio: ”Ei Stroutia turhaan ole Hemingwayhin verrattu. Tietyllä tapaa hän on vielä parempi”.

En ole vielä lukenut Haluan kuulla kaiken -romaania, joka yhdistää ensimmäistä kertaa Stroutin tuotannon kahden tärkeimmän naisen Lucy Bartonin ja Olive Kitteridgen tiet.   

Elisabeth Sroutin romaaneja:

Nimeni on Lucy Barton (2016, suom. 2018)

Kaikki on mahdollista (2017, suom. 2019)

Olive Kitteridge (2008, suom. 2020)

Pikkukaupungin tyttö (1998, suom. 201/2020)

Oliver, taas (2019, suom. 2021)

Voi William! (2021, suom. 2022)

Burgesin pojat (2013, suom. 2025)

Haluan kuulla kaiken (2024, suom. 2026)  

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

Claire Lombardon Onnen päiviä (suom. Terhi Vartioa, Tammi 2026, 582 s.) on järkälemäinen romaani niin ulkoasultaan kuin sisällöltään. Romaani on kertomus vuodesta toiseen intohimoisesti toisiaan rakastavista Marilynista ja Davidista ja heidän neljästä tyttärestään. Tyttärien rakkaudet ja rakastumiset ovat aivan toista luokkaa kuin heidän vanhempiensa välitön ja luottamuksellinen kanssakäyminen. David on lääkäri ja Marilyn kotiäiti.

Onnen päiviä on perusteellinen kuvaus tyttärien varttumisesta ja tarttumisesta omaan itsenäiseen elämään. Tytöt joutuvat kaikista ponnisteluistaan huolimatta välillä turvautumaan vanhempiensa apuun. Perheenjäsenten välit ovat osittain jännittyneet, osittain hyvin luottavaiset ja rakastavat.

Vanhin sisarista Wendy kokee elämässään rajuja takaiskuja ja vastapainoksi tulevat alkoholi ja holtittomat miessuhteet. Violet on melkein Wendyn kaksoissisko, tytöt ovat syntyneet samana vuonna. Violet on hyvin nuorena synnyttänyt lapsen, joka on päätynyt adoptoivaksi. Violetin poika Jonah tuo perhekuntaan uudenlaista rakkautta ja ymmärrystä.

Sisaruksista Liz opiskelee loppututkinnon ja saavuttaa paikkansa yliopistolla. Sen sijaan hänen elämänkumppaninsa hakee omaa paikkaansa. Nuorin sisaruksista on muuttanut kotiseudultaan pois ja pelkää että vanhemmat alkavat nyreksyä häntä, jos selviää ettei hän ole päässyt opiskelemaan, kuten on kertonut heille.

Kirjan kerronta on hyvin perusteellista, tapahtumat kuvataan yksityiskohtaisesti. Se paljolti lisää kirjan kiehtovuutta. Kun oli lukenut melkein kuusi sataa sivua perheen elämästä, tuli tunne että voiko tämä jo nyt loppua.

Kirjailija oli vain 30-vuotias, kun esikoisteos Onnen päiviä ilmestyi. Kirjailija on kiistänyt että hän kertoisi romaanissa omasta elämästään tai perheestään. Lombardo opettaa luovaa  kirjoittamista ja asuu Iowa Cityssä.  

Kristin Harmel: Pariisin tytär

 Kristin Harmelin Pariisin tytär (suom. Aila Herronen, Tammi 2026, 336 s.) on kertomus kahdesta amerikkalaisesta naisesta, jotka tutustuvat vuonna 1939 Pariisissa. Elise on kuvanveistäjä ja hänellä on yksi tytär. Hänen miehensä on myös taiteilija. Mies on mukana vastarintaliikkeessä ja hyvin pian saksalaisten miehitettyä Ranskan, mies ei enää palaa kotiin. Julietta pitää kirjakauppaa ja hän on kolmen tytön äiti.

Naiset lupaavat toisilleen huolehtivansa toisen lapsesta ja/tai lapsista jos sodan tiimellyksessä tapahtuisi jotain. Ennen kuin naiset arvaavatkaan tulee ratkaisujen. Elise joutuu pakenemaan natsimiehitystä ja samalla päättämään lapsensa kohtalosta. Aikaisemmin hän on seurannut miten hänen ystävänsä Ruth luopuu lapsistaan.

Tämä maa ei enää tunnu meistä kodilta. En pysty unohtamaan, että se käänsi selkänsä minulle ja minun lapsilleni. Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa, enkä yksinkertaisesti voi jäädä tänne ja antaa lasten kasvaa aikuiseksi täällä. Mitä jos Ranska kääntää meille uudelleen selkänsä? Miten me voisimme tuntea olevamme turvassa?

Julietta jatkaa sodasta ja miehityksestä huolimatta kirjankaupan hoitamista, kunnes kirjakauppa tuhoutuu pommituksessa. Sen tuhot muuttavat päähenkilöiden elämän. Kirjailijan näkökulma sodan tapahtumiin ja sen vaikutukset romaanin henkilöiden elämään  ovat riipaisevia. Sotaa miettii uudella tavalla.     

Harmelin tuotannosta on käännetty Unohdettujen nimien kirja (2023) ja Katoavien tähtien metsä (2024).  

Valèrie Perrin: Kolmikko

Valèrie Perrin Kolmikko (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2026, 620 s.) on kuin lasi hyvää shampanjaa. Se kuplii, pirskahtelee, ilahduttaa ja jäädessään lasin pohjalle se hämmentää. Mihin hyvä häipyi? Kolmikko on ranskalaisen kirjailijan kolmas romaani. Esikoisromaani Sunnuntain unohdetut ilmestyi 2015, kun Perrin oli 48-vuotias. Suomeksi se ilmestyi 2025, kääntäjänä Saara Pääkkönen kuten muissakin romaaneissa. Toinen romaani Vettä kukille oli kansainvälinen menestys. Suomeksi se ilmestyi 2023. Kesti kauan ennen kuin suomenkieliset lukijat saivat luettavakseen ihastuttavat teokset.

Kolmikko kertoo nimensä mukaisesti kolmesta ystävyksestä. Kaksi poikaa ja yksi tyttö tapaavat 11-vuotiaina koulussa. Heistä tulee erottamaton joukko. Kun nuorten piti valita lukion aineet, valinnat tehtiin sen perusteella, että kolmikko voi olla mahdollisimman paljon samoilla tunneilla.

Kukaan heistä ei koskaan tee mitään ilman kahta muuta. Päätökset tehdään yhdessä. Mitkä housut, mikä mekko, mitä musiikkia, mikä T-paita, mitkä juhlat, mikä elokuva, mikä kirja, kenen luokse.    

Nuoret ovat hyvin erilaisista kodeista: on varakkaan perheen lapsi, isänsä hylkäämä yksinhuoltaja-äidin lapsi ja isoisän hoivissa kasvanut lapsi. Nopeasti lapset myös tutustuvat toistensa perheisiin ja saavat tukea myös muilta kuin oman perheensä jäseniltä. Ihastuupa toinen pojista kaverinsa siskoon.

Lukion jälkeen tiet eroavat ja tapahtumat ovat välillä uskomattomia, välillä hieman ennalta odotettuja. Vuosien myötä kolmikko tapaa ajoittain – harvemmin kaikki kolme yhtä aikaa. Välit menevät välillä poikki. Kaiken yllä leijuu tapahtuma josta on vuosikymmeniä, mutta joka kaihertaa kolmikon jäsenten mieltä. Se tekee myös romaanista jännittävän ja salaperäisyyttä huokuvan.

Ystävyyden pohja on kuitenkin niin vahva etteivät he pääse toisistaan irti tapahtuipa mitä tahansa. Ajoittain tapahtumat ovat rankkoja, välillä rakkauden ja välittämisen sävyttämiä.

Kolmikko on lumoava romaani. Sen jokainen luku, jokainen sivu on täynnä yllätyksiä. Säkenöivä on kustantajan myyntislogan, joka on hyvin kuvaava. Kannattaa asettautua ja olla Adrienin, Ètiennen ja Ninan seurassa 620 sivun verran. Tarina voisi jatkua…    

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Katja Ketun romaani Brita-Kajsa (Otava 2026, 329 s.) on räväkkä-henkinen kunnianosoitus lestadiolaisen herätysliikkeen perustajan Lars Levi Lestadiuksen vaimolle. Yleisesti ottaen tiedämme paljon Lars Levi Laestadiuksesta (1800-1801) ja samalla tiedämme hyvin vähän hänen vaimostaan Brita-Kajsasta (1805-1888). Brita-Kajsasta tiedetään vain hänen viidentoista synnyttämänsä lapsen nimet ja syntymävuodet.

Perusteellisen selvitystyön tuloksena Ketun romaani on enemmän kuin elämänmakuinen kertomus hurjapäisestä naisesta, joka piti puoliaan niin ystäviä kuin vihollisia vastaan. Ennen muuta hän piti itsensä ja lasten puolta. Eikä hän liioin yliarvostanut miestään, joka rauhattomasti vaelsi pitkin Lappia ja laajemmaltikin, vaikka lapset sairastuivat ja Brita-Kajsa eli voimiensa äärirajoilla.

Mutta alusta lähtien Brita-Kajsa oli tiennyt mitä halusi. ”Minusta sie et papinperkele huoraa ittelles tehe!”, oli naisen vankkumaton mielipide, kun hänelle selvisi ”miten oli käynyt”. on Brita-Kajsan rakkaus aviomieheen ei missään vaiheessa horju – pikemminkin päinvastoin.

Kirjan kieli jo sinänsä tekee lukemisesta nautinnollisen ja mielenkiintoisen. Brita-Kajsan käyttämä kieli on sekoitus Peräpohjolan murretta, meän kieltä, pohjoissaamea, ruotsia. Laestadius oli kotoisin Pohjois-Ruotsista ja äitinsa puolelta saamelainen. Suomen kielen hän oppi vasta aikuisesta. Hän oli teologi ja vihitty pappi, Karessuvan kirkkoherra, aikanaan tunnettu kasvitieteilijä. Laestadius oli myös kiinnostunut saamelaisesta mytologiasta.  

Herännäispapin vaimo eli tiiviisti mukana miehensä muuttumisessa. ”Vaan uusi usko. Ja sie sen vapahtaja. Aika pian sie hoksasit olevasi vähän niinko Johannes Kastaja. Sie pidit pauhavaa, karkiakielistä saarnaa. Kaikkia sie huoriksi ja kuolleen käärmeen myrkyn kytäjiksi soimasit... Kirkkoon alako tulla yhä enemmän uteliasta kansaa.”  

Ei näitä suurmiesten takana tähän asti säilytettyjä vaimoja turhan päiten tuoda päivänvaloon. 

Olen saanut kirjan kustantajalta.   

Siri Husvedt: Haamutarinoita

Hämmentävää miten samalla tavalla olen tuntenut, ajatellut, kaivannut, rakastanut kuin kirjailija Siri Hustvedt muistellessaan kuollutta miestään kirjailija Paul Austeria (1947-2024) kirjassaan Haamutarinoita (Otava 2026). Husvedt on alkanut kirjoittaa heidän yhteisestä 43 vuodesta heti miehensä kuoltua.

Haamutarinoita on myös kertomus heidän molempien lapsuudesta ja nuoruudesta. Keskeisessä osassa ovat kirjassa myös pariskunnan tytär, tämän aviomies ja pieni poika. Eikä kirjassa unohdeta Austerin poikaa ja tämän lasta.

Paljon Husvedt kertoo myös molempien kirjoittamisesta ja elämästä kuuluisana kirjailijana. Kummankaan tie tunnetuksi ei ole ollut helppo eikä suoraviivainen.

Mieheni hoitokotivuosien aikana kirjoitin vanhemmistani ja lapsuuden perheestäni omakustanteisen kirjan. Kun kirja oli valmis, aloin kirjoittaa miehestäni. Alku oli vaikeaa, kyyneleet valuivat valtoimenaan kun yritin kertoa vaikeista vuosista. Kirjoittaminen pysähtyi kun mieheni kohtasi minut. Oliko tarina tässä.

Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin kirjoittamaan meistä. Kirja Rakkautta ja ristiriitoja valmistui 80-vuotispäiväkseni. En ole kuuluisa kirjailija, vaan eläkeläis-toimittaja. Kirjoittaminen helpotti surua. 

Ann-Luise Bertell: Halun ja surun maa

Ann-Luise Bertelin Halun ja surun maa (suom. Vappu Orlov, Karisto 2026, 223 s.) on koskettava romaani. Kotitilansa Pohjanmaalla perinyt Rut jää yksin lastensa kanssa, kun hänen miehensä Verner joutuu lähtemään sotaan. Aikaisemmin lähtömääräyksen ovat saaneet tilan hevoset.

Rut yrittää lastensa ja naapuriensa kanssa selviytyä tilan ja eläinten hoitamisesta. Työtaakka kasvaa kestämättömän suureksi ja pitkän pohdinnan jälkeen Rut päättää ottaa avukseen sotavangin unkrainalaisen Antonin keväällä 1944. Rut tietää että ryssä-vankeihin suhtaudutaan kylällä hyvin nurjamielisesti. Apu on entistä tarpeellisempi kuin vanhin poikakin päättää lähteä vapaaehtoisena ”sotimaan”.

Aluksi yhteydenpito on hankalaa. Pohjanmaalla Rut ja hänen lapsensa puhuvat ruotsia ja Anton omaa äidinkieltään. Hän on innostunut oppimaan ruotsia, mutta kielen oppiminen tapahtuu hitaasti. Anton on tottunut maanviljelystöihin ja opiskellut eläinlääkäriksi. Vähitellen tieto hänen taidoistaan kiirii pitkin kylää ja häntä haetaan usein avuksi eläinten poikimisiin ja sairauksien selättämiseen.

Rutin ja Antonin välit lämpenevät ja lopulta he ylittävät sen rajan, mitä ei missään tapauksessa viranomaisten antamien ohjeiden mukaan saisi tehdä. Rut ei koskaan ole tuntenut samaa vetovoimaa aviomiestään kohtaan kuin mitä hän tuntee Antonia kohtaan. Selkeästi Rut ja Anton tietävät ettei heidän rakkaudellaan ole tulevaisuutta.

Romaani on samalla kertaa kuvaus kotirintamaan oloista, maatilan hoitamisesta, huolesta sodassa olevista omaisista ja rakkaudesta, joka vyöryy kaiken ylle vääjäämättömästi ja kauniisti.

”Kyyneleet valuivat pitkin Antonin poskia ja kohtasivat Rutin kyyneleet, ne yhtyivät toisiinsa ja virtasivat purona syvälle maan sisuksiin, sinne mihin kaikkien ihmisten kyyneleet kerääntyvät, sinne missä kaikki rakkaus on autuaasti yhdistynyt kaikkien suruun. Anton laski päänsä Rutin rinnalle ja he makasivat yhdessä pimeässä.”

Anneli Kanto: Elämänlangalla

Anneli Kanto paljastaa Kolmen sodan päiväkirjassa Elämänlangalla (Gummerus 2026, 459 s.) millaista on olla tuottelias kirjailija ja käsikirjoittaja. Hän seuraa maailman ja Suomen tapahtumia, havannoi mitä lähiympäristössä tapahtuu ja seurustelee mielellään erilaisten ihmisten kanssa. Seurustelu -sanasta tulee jopa hieman hankala, kun kirjailija melkein alkaa seurustella.

Kannon tuotanto on hyvin laaja: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä 2007, Kuollut kulkee 2008, Veriruusut 2008, Tehtävä maassa 2010, Pala palalta pois – Kertomuksia alszheimerin taudista 2013, Lahtari 2017. Ennen kirjailijan uraa Kanto (synt. 1950) työskenteli toimittajana ja oli 1987-1997 Uusi nainen -lehden päätoimittaja.

Kanto on kirjoittanut useita lasten- ja nuortenkirjoja. Erityisen suosittu on Noora Katon kuvittama kuvakirjasarja Viisi villiä Virtasta. Näytelmien lista on myös pitkä. Romaaneja on dramatisoitu ja esitetty mm. KOM-teatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa.

Rottien pyhimys ilmestyi 2021 ja siivitti Kannon mainetta historiaan perehtyneenä ja taidokkaana kirjailijana. Rottien pyhimys on monikerroksinen hieno romaani. Eletään vuotta 1513 Hattulassa komean kivikirkon ympärillä. Kolmen miehen seurue on palkattu maalaaman kirkon sisälle kuvia, joista jokainen kirkossa kävijä voi oppia Raamatun tarinat.

Maalausurakka on valtava ja sitä vaikeuttavat maalarien loukkaantumiset ja jopa yhden mestarin kuolema. Mutta kaikki valmistuu ajallaan. Hyvässä kuvassa on monta merkitystä ja maalari näkee kaikki, toteaa mestari Andreas, kun kaikki on valmista.

 Eikä Kanto tyytynyt maineeseen historiallisten romaanien kirjoittajan. Häneltä on ilmestynyt kolme dekkariakin Haihtuneet (2023), Saalistetut (2023) ja Kaivatut (2024). Yksi viimeisimmistä töistä on Ilmajoen Isoviha-ooppera.

Päiväkirjan kirjoittamisen Kanto aloitti hälventääkseen aamusurut mielestään. Hän myöntää että ensimmäinen ajatus heräämisen jälkeen on usein: ”Hitto kuinka vanha olen, kuolen kohta”. Ajatusten purkaminen kirjoittamalla hälventää ahdistusta.

Elämänlangalla ei ole elämäkertaa, vaan yli 70-vuotiaan kirjailijan ajatuskokoelma, kuvaus siitä mitä hänelle tapahtuu ja mitä hänen ympärillään tapahtuu. Tarinoihin ja tunnelmiin on helppo samaistua, vaikka ei olekaan ansioitunut ja arvostettu kirjailija.

”Elämä olisi voinut mennä paljon huonomminkin. Minulla on ollut mielenkiintoinen toimittajan työ, en menettänyt vanhempiani nuorena, en ole sairastunut pahasti, lapset ovat löytäneet paikkansa maailmassa ja meillä on hyvät välit, olen saanut kirjailija riittävästi huomiota ja edelleen on kysyntää. Ei ole syytä valittaa, päinvastoin, kiitollisuuden aiheita on paljon”.  

   

Eila Kilpinen: Unen kalastaja

Unen kalastaja (Momentum Kirjat 2026, 319 s.) on helsinkiläisen Eila Kilpisen esikoisromaani. Hän on kirjoittanut romaaninsa  Päivät kuluvat sairastuneen miehen hoitamisessa ja lastenlasten seurassa. Unen kalastaja on runsauden sarvi, joka on tulvillaan Kilpisen toinen toistaan elävämpiä tarinoita monista töistä ja työpaikoista, hänen tapaamistaan ihmisistä ja elämänsä varrella kuulleista erikoisista tapahtumista. 

Pakostakin lukija nostaa hattua sitkeälle aikuisopiskelijalle ja kolmen lapsen äidille, joka kertoo tottuneensa öiseen kirjoittamiseen iltalukion vuosina. Ensin oli oltava töissä, sitten hoidettava perhe ja vasta sitten oli aikaa läksyille. Kilpinen päätyi erityisluokkien opettajaksi ja hänellä onkin vankkoja mielipiteitä nykykoulun uudistamisesta toimivaksi oppilaiden kyvyt paremmin huomioon ottavaksi.

”Ei riitä, että tuntee oppilaittensa tiedot ja taidot. On oltava ITSE innostunut ja motivoitunut työstään. Siksi panostin opettamiseen ja kertasimme ja kertasimme. Kun lapsi tai nuori

huomasi ymmärtävänsä, oppivansa, hänkin innostui uusista asioista”, kiteyttää Kilpinen ajatuksensa opetustyöstä.  

Kirjailija myöntää, että kirja on kertomus hänen omasta elämästään. Henkilöiden nimiä on vaihdettu. Kilpisellä on ollut tapana lukea miehelleen sen mitä hän on öisellä kirjoitustuokiollaan saanut aikaan. Miehen heikko kommunikaatiokyky ei estänyt häntä ottamasta kantaa vaimon aikaansaannoksiin.

Harvoin olen tavannut niin iloista ja työhönsä tyytyväistä esikoiskirjailijaa kuin Eila Kilpinen (synt. 1949). Ylpeys aikaansaannoksesta ei ole turha. 

Sain kirjan kirjailijalta.   

 

Enni Mustonen: Pappilan piika

Enni Mustosen uusi kirjasarja Kytösavun tarinoita alkaa Pappilan piika -romaanillla (Otva 2026, 366 s.). Pappila, mihin juuri ripiltä päässyt Hanna saa pestin, sijaitsee Etelä-Pohjanmaalla Lapuan suurpitäjän itälaidalla kuvitteellisessa Kytöjoen kappeliseurakunnassa – lainaan kirjailijan omaa määritelmää tapahtumapaikasta. Tapahtumapaikka määrittelee sen että kirjassa puhutaan Lapualla tyypillistä pohjaalaista murretta.

Kielen ymmärtämistä helpottaa suuresti kirjan loppuun koottu sanasto. Monta sanaa olen oppinut kotona Nokialta kotoisin olevalta äidiltäni, mutta oli joukossa ihan uusia. Enpä ole tiennyt että rustookset ovat kapioita, västi on kaksirivinen verka- tai sarkatakki, kurmu on lehmä. Tavoilleen uskollisena kirjailija on tehnyt runsaasti taustatyötä.

Vuosikaudet kirja kirjalta arvostin historiaan perehtyneen kirjailijan tarkkoja havaintoja ja eläviä kuvauksia, kunnes luin Syrjästäkatsojan tarinoista, että Leppävaaran asema on kauempana Helsingistä kuin Kauniainen. Kaikkihan me rantaradan junilla kulkijat tiedämme, että ensin tulee Leppävaara ja vasta sitten Kauniainen. Toivuin virheestä nopeasti.

Pappilan piika on tulvillaan hienoa ajankuvausta vuodelta 1877. Kytöjoen pappilan väkeen tutustuin viime vuonna ilmestyneessä Pikkupappilan joulussa (Otava 2025, 140 s.). Se on kuvaus pappilan joulusta vuonna 1876.

Pappilan piiassa on raikasta ja mukaansatempaava uusi ympäristö. Pohjalaiset ihmisetkin ovat hieman erilaisia kuin Mustosen aikaisemmin kuvaamat Etelä-Suomessa asuvat. Harmillista on että kerronta on välillä verkkaista ja yksityiskohtaista. Tapahtumat ovat aika lailla ennalta aavistettavia.        

Mutta Enni Mustosen ystäville uusi romaanikirja on iloinen yllätys. Minäkin jään kaipaamaan tarinalle jatkoa.

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Leíla Slimani: Kannan tulta mukanani

Tuleva kirjailija Leíla Slimani eli lapsuutensa Marokon Rabatissa. Hän muutti 17-vuotiaana opiskelemaan Pariisiin. Kannan tulta mukanani (suom. Lotta Toivonen, WSOY 2026, 387 s.) on Slimanin Toisten maa romaanisarjan kolmas teos ja sen päätösosa. Belhajin suvun nuorimmaiset Mia ja Inès elävät yläluokkaisessa perheessä. Siitä huolimatta heidän elämänsä on aika rajoitettua ja tytöt kaipaavat pois marokkolaisesta, ahdistavasta ilmapiiristä.

Samalla tavalla kuin kirjailija itse muutti nuorena Pariisiin, muuttavat sinne Belhajin sisaruksetkin. Pariisin piti olla unelmien täyttymys. Mutta siinä missä tunne ulkopuolisuudesta on ahdistanut Rabatissa, on se paljon jäytävämpää Ranskassa. Slimani kuvaa kahden yhteiskunnan kanssa kamppailevien tyttöjen elämää ja tuntemuksia hienovaraisesti ja lämmöllä.

Slimani kertoo myös hyvin paljon Marokon yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta. Samalla tavalla kun Mia ja Inés ovat ranskalaisten ystäviensä mielestä erilaisia ja mielenkiintoisia, on Marokon valtion todistettava olevansa erilainen kuin Algeria. Eikä se liioin tyttöjen liikemiesisän mielestä ole Sudan eikä Saudi-Arabia.   

Pariisissa asuva Slimani itse on murtanut juurettomuutensa. Hän hyvin ansioitunut ja palkittu kirjailija. Presidentti Macron nimitti Slimanin Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi 2017.

Olen saanut kirjan kustantajalta.