tiistai 19. huhtikuuta 2022

Pääsiäisviikon lukusaalis

Ann-Luise Bertellin Ikävän jälkeen (suom. Vappu Orlov, Tammi 2022, 200 s.) on ravisuttava kertomus nuoresta naisesta joka lähtee veljensä perässä Kanadaan pakoon isäpuolta. Kirja perustuu kirjailijan äidinäidin elämäntarinaan. Romaanissa vanha nainen muistelee elämäänsä ja kirjoittaa siitä tyttärelleen. Hänen äitinsä avioitui aikanaan perheen isän kuoltua väkivaltaisen ja arvaamattomasti käyttäytyvän miehen kanssa. Isäpuoli ei selviydy ns. omien lastensa kohtalosta: kuolemasta ja erilaisuudesta. Kanadassa nainen joutuu selviytymään omin avuin ja päätyy samanlaisen miehen vaimoksi mitä oli hänen isäpuolensa. Vasta uusi rakkaus ja paluu Suomeen antaa toisenlaisen suunnan elämälle. Hinta tästä kaikesta on kuitenkin kova. Ikävä on ajanut naista eteenpäin eikä ikävöinti lopu koskaan. Bertell on näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja. Ikävän jälkeen on monelta osin kuin hyvän elokuvan käsikirjoitus. Bertellin Oma maa oli vuoden 2020 Finlandia-ehdokas.

Anni Saastamoisen Ja mutta että sitten (Gummeurs 2022, 218s.) on riipaiseva kertomus kolmekymppisestä naisesta ja miehestä. Naisen hyvä ystävätär on kuollut kaksi vuotta sitten eikä nainen tahdo millään selviytyä menetyksestään ja surustaan. Miehen parisuhde on kariutunut eikä hänelläkään tunnu enää olevan mitään syytä elää. Pienessä asunnossa on vain patja lattialla. Ostettu ruokapöytäkin on pakkauksessa nurkassa. Nainen miettii olevansa ihmisenä haalea tahra. ”Enkä usko jättäväni kehenkään mitään pysyvää jälkeä itsestäni”. Kirjassa kuvataan kummankin mielentiloja ja ajatuksia sekä eritellään yksinäisyyden perimmäistä olemusta hienovaraisesti ja uskottavasti. Ehkä iäkkäämpänä on sittenkin helppo ymmärtää nuoren ihmisen elämisen vaikeutta.      

Ninni Schulmanin Tyttölapsi nro 291 (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2022, 197 s.) on Ruotsissa suositun Hagfors-dekkarisarjan kirjoittajan kertomus hänen omasta elämästään.  ”Minulla oli synnynnäinen skolioosi, siis vino selkä. Lääkärit luulivat että kuolisin ennen kuin ehtisin aloittaa koulun, että selkäni kasvaisi niin vinoon että lopulta tukehtuisin.” Nelivuotiaana pienen tytön selkä leikataan ja hän makaa puoli vuotta sairaalassa. Muitakin sairauksia oli, mutta Ninni Schulman on selviytyjä. Hän kestää kiusaamiset niin koulussa kuin muuallakin. Hänestä kasvaa omanarvon tuntoinen aikuinen.

 


Seppo Jokisen Pahasti tehty (Crime Time 2020, 368 s.) on tuttua ja kuitenkin joka kerta on tarjolla uutta luettavaa komisario Koskisesta, hänen työtovereistaan, esimiehistään ja yksityiselämästään. Entisenä tamperelaisena oman lisävärinsä lukemiseen tuovat tutut paikat, jotka piirtyvät verkkokalvolle kuin parhaimmassakin elokuvassa. Koskisella ja kumppaneilla on ratkaistava henkirikos, johon ei löydy minkäänlaista motiivia eikä sen ratkaisemiseen mitään johtolankoja, kunnes palaset loksahtavat kohdilleen ja kaiken takaa paljastuukin jotain mitä poliisit ovat luulleet jättäneensä taakseen. Koskisen ja kumppaneiden ystävänä minulle alkaa olla pelko siitä, että Sakari Koskinen toteuttaa aikeensa jättää kaikki ja vetäytyä eläkkeelle.  Pahasti tehdyssä hän riisuukin henkilökortin kaulastaan ja laittaa sen viereen työpöydälle lapun, jossa lukee KIITOS KAIKESTA. Mutta onneksi henkilökortti on vielä laitettava paikoilleen ja lappu revittävä.        

 

 

    

 

tiistai 5. huhtikuuta 2022

Elisabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani

Sammaltutkija, kasvitieteilijä, ison tuontifirman pyörittäjä, oman tiensä kulkija, upea 1800-luvun itsenäisen naisen edustaja, sisar, tytär, aviovaimo. Tätä ja kaikkea muutakin on Elisabeth Gilbertin romaanin Tämä kokonainen maailma (suom. Taina Helkamo, Gummerus 2022, 576 s.) päähenkilö Alma Whittaker. Alma syntyi vuonna 1800 varakkaan, kartanonomistajan perheeseen Philadelphiassa. Ei kovin kaunis, mutta älykäs tyttö jää perheen ainoaksi lapseksi. Myöhemmin perheeseen adoptoidaan toinen tytär.

Romaanin alkuosa on huikea kertomus Alman isän Henry Whittakerin rikastumisesta. Henryn isä on  kuninkaallisen puutarhan hedelmäpuutarhuri. Henry on nuorin perheen kuudesta pojasta, hurjapää ja älykäs. ”Kukaan ei olisi yllättynyt jos hän olisi pudonnut kirkontornista tai hukkunut Thamesiin.” Henry pääsee isänsä apulaiseksi ja kehittää kuninkaallisessa puutarhassa hyvän bissneksen kähveltämällä harvinaisia kasveja puutarhasta ja myymällä niitä halukkaita. Rahaa tulee, mutta lopulta hän jää kiinni ja hänet karkotetaan merille. Mutta niiltäkin retkiltään hän palaa varakkaana ja entistä taitavampana puutarhurina.

Alma kasvaa tieteen saavutuksille ja sen tekemiselle avoimessa ilmapiirissä. Hyvin nuorena Alma kiinnostuu sammaleista ja niiden tutkimisesta. Häntä ei väheksytä eikä nujerreta vaikka hän onkin nuori nainen. Sen sijaan omassa henkilökohtaisessa elämässään hän ei oikein pärjää. Hän rakastuu väärään mieheen, joka menee naimisiin väärän naisen kanssa, kuten Alman sisarpuolikin. Samaan aikaan kun Alman tietämys ja kokemus sammalien olemuksesta kasvaa, samaan aikaan hän käpertyy omiin unelmiinsa, kunnes kartanolle saapuu kaunis ja komea mies ja jonka kanssa Alma avioituu. Mutta avioliitto epäonnistuu täydellisesti.

Surtuaan tarpeeksi kauan miehensä karkottamista Tahitille, Alma lähtee selvittämään mitä hänen miehelleen on oikein tapahtunut. Tahitissa hän joutuu elämään sikäläisten ihmisten ehdoilla, mutta selviytyy ankeissa ja karuissa olosuhteissa kohtalaisen hyvin.

Seuraava etappi on Hollanti ja siellä asuvat äidin sukulaiset. Alma on koonnut tutkimustensa tulokset 40-sivuiseksi muistioksi, jonka hän antaa Amsterdamissa enonsa luettavaksi. Eno tajuaa että Alma on oivaltanut ja löytänyt Darwinin evoluutioteorian ennen Darwinia.

Tämä kokonainen maailmani on muhkea lukuromaani, jossa luonto on keskeisessä roolissa. Romaani on luokiteltu ilmestymisvuotenaan 2013 vuoden parhaaksi kirjaksi New York Timessä, Washington Postissa ja New Yorkerissa. Alma on poikkeuksellisen lahjakas ja itseriittoinen nainen. Kirjailija on hienosti kuvannut 1800-luvun tiedenaista, jolle esikuvia löytyy oikeastakin elämästä. Kiehtovaa luettavaa.     

 


 
   

tiistai 15. helmikuuta 2022

Karin Smirnoffin Viedään äiti pohjoiseen

 Ei niin ahdistavaa kuin esikoisteos Lähdin veljen luo, huokaisen, kun suljen Karin Smirnoffin trilogian toisen kirjan Viedään äiti pohjoiseen (suom. Outi Menna, Tammi 2022, 332 s.). Ruotsissa suuren suosion saaneessa romaanissa kerrotaan Jana Kipon ja hänen veljensä matkasta Pohjois-Ruotsiin Kukkojärven kylään. Äiti on esittänyt, että hänen ruumiinsa pitää viedä sinne. Sisarukset ovat hämmentyneinä kun äidin siunaustilaisuudessa kirkko on täynnä. Sukulaisia ja ystäviä on paljon – kaksoset vain eivät ole tienneet äitinsä menneisyydestä ja hänen elämäänsä liittyvistä ihmisistä.

Alun perin oli tarkoitus hoitaa hautajaiset ja palata kotiin. Mutta Kukkojärvellä Bror löytää Jumalan. Viina ja muut vehkeilyt saavat jäädä. Kylää hallitsee tiukka uskovaisten yhteisö, johon veli saadaan houkuteltua mukaan. Jana pysyy lujana eikä anna periksi uskovaisten houkutuksille. Mutta hän ei kykene lähtemään poiskaan. Veli pitäisi pelastaa ja palata hänen kanssaan kotiin.

Jana hankkii töitä, tapaa monenlaisia ihmisiä ja miehiä. Hän on kuvaamataidon opettajana, hotellissa monitoiminaisena. Hän yrittää selvittää niin äidin kuin omaakin menneisyyttään. Tuntuu että heidän suvussaan naisille on tapahtunut vain ikäviä, kauheitakin asioita. Miehet ovat olleet häikäilemättömiä ja käyttäneet tyttöjä ja naisia hyväksi monella tavalla. Uskonto on säädellyt asioita, etenkin papit ovat olleet ja ovat erehtymättömiä. Janalle selviää mikä on totuus. Vääjäämättä Jana joutuu uskovaisten silmätikuksi ja se tekee monista asioista mielettömiä.

Romaani on hätkähdyttävä. Se on tyylillisesti omanlaisensa. Ei isoja kirjaimia, ei pilkkuja. Lyhyttä ja nasevaa kieltä, joka on suomennettu mainiosti. Rankkaa, mutta totuudenmukaista kerrontaa ihmisten pimeistä puolista.    

Karin Smirnoff (s. 1964) työskenteli toimittajana kunnes osti puutavarayrityksen Piitimestä Pohjois-Ruotsista. Hän on käynyt Lundin yliopiston kirjoittajakoulun, missä esikoisromaani Lähdin veljen luo sai alkunsa. Romaani oli Ruotsissa August-palkintoehdokkaana vuonna 2018. Menestystrilogian kolmas osa Sitten menin kotiin ilmestyy syksyllä 2022.

 


keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Éduard Louisin Kuka tappoi isäni

 Édouard Louisin Kuka tappoi isäni (suom. Lotta Toivanen, Tammi 2022, 76 s.) on ravisteleva ja kantaa ottava romaani. Louisin Ei enää Eddy (Tammi 2019) oli  hätkähdyttävä kertomus pojasta, joka uskalsi paljastaa sen mitä hän on. Nyt Louis kertoo isänsä tarinan ja kertoo myös siitä miten vaikeaa oli kasvaa pienessä kylässä. Isän ankaruus ja sopeutumattomuus raskasta työtä tekevän tehdastyöläisen elämään, ei  ollutkaan isän pahantahtoisuutta – näin isäänsä vihaava poika ajatteli vuodesta toiseen.

Isä ei ollut opiskellut mitään ja hänen mielestään oli miehistä lopettaa koulunkäynti niin pian kuin mahdollista. Piti myös kieltäytyä noudattamasta käskyjä ja kunnioittamasta järjestystä.

Kun työ turmelee isän terveyden ja tämä ei kykene enää elämään täysipainoisesti, avautuvat pojan silmät. Kyseessä ei ole isän jääräpäisyys, vaan ranskalaisen yhteiskunnan luokkarakenne. Se kahlitsee jäsenensä tiettyyn kaavaan huolimatta siitä mitä he itse tekevät.

Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta.

Syytökset vallanpitäjiä kohtaan ovat kovia, mutta hyvin perusteltuja. 76 sivua riittää todistamaan yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet. Aiheen rankkuudesta huolimatta, koin riemua siitä, että joku rakentaa yhteiskunnallisen analyysin yksittäisen ihmisen elämän kulusta.         

 


sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Charlotte McConaghyn Viimeinen muuttolintu

Charlotte McConaghyn romaanissa Viimeinen muuttolintu (suom. Sari Karhulahti, WSOY 2021, 344 s.) eletään maailmassa, mistä linnut ja eläimet ovat lähes kaikki kuolleet sukupuuttoon. Romaanin  päähenkilö Franny Stone haluaa tietää mitä hänen rengastamilleen Lapintiiroille tapahtuu niiden muuttomatkalla Grönlannista Antarktikselle. Hän saa ylipuhuttua kalastusaluksen kapteenin ottamaan hänet kyytiinsä. Hän lupaa, että tiirojen avulla he pääsevät käsiksi isoon kalasaaliiseen. Kalastus on jo oikeastaan kielletty ja linnutkin ovat lähes kaikki kadonneet.

Franny kokee olevansa vastuussa ympäristötuhoista ja haluaa tehdä sen mitä vielä on tehtävissä. Hän on syntynyt Australiassa, mutta muuttanut äitinsä kanssa hyvin pienenä Irlantiin, kun isä jätti heidät. Irlannissa äiti katoaa ja tyttö päätyy isoäidin hoiviin Australiaan. Samalla kun Franny haluaa tietää mitä tiiroille tapahtuu, hän haluaa myös saada selville vanhempiensa kohtalon. Eri aikakausilla tapahtuvassa kertomuksessa selviää, että Franny on ollut vankilassa, syy selviää vasta lopussa.

Menee viikkoja ennen kuin aluksen miehistö saa tietää miksi Franny on halunnut heidän mukaansa. Aluksen miehistöäkin luonnon ja maailman muuttuminen askaruttaa, heiltä on loppumassa työ. Frannylle on itsestään selvää, että vastuussa liikakalastuksesta ja merten saastuttamisesta ympäristömyrkyillä ovat kaikki ihmiset. Miehistöstä jokaisella on oma, erilainen näkemyksensä asiasta.

Merimatkan kuvaus on huikeaa. Kaikki joutuvat useampaan kertaan taistelemaan hengestään. Pahimpien myrskyjen raivotessa laivan ympärillä, tuntuu lukijasta kuin itsekin keikkuisi holtittomasti korkeilla aalloilla ja olisi ranteistaan sidottuna sänkyynsä niin kuin Franny. Veden varaankin hän joutuu tai menee pelastaessaan meren pudonnutta.    

Kellun meressä neuvottomampana kuin milloinkaan aikaisemmin, koska minun ei pitäisi kaivata kotiin, ei pitäisi ikävöidä kaikkea sitä, minkä luota olen pyrkinyt aina kiihkeästi pois. Ei ole kohtuullista, että olen yksi niistä, jotka kykenevät rakastamaan, mutta eivät kykene jäämään.   

Romaani on australialaisen McConaghyn ensimmäinen aikuisille kirjoitettu romaani. Hän on aikaisemmin julkaissut nuorten kirjoja. Viimeinen muuttolintu pitää maagisella tavalla lukijan otteessaan. Se on samalla kertaa jännittävä ja yllättävä, hyvin todentuntuinen ja ajankohtainen. Siinä on samaa lumovoimaa kuin Delia Owensin Suon villissä laulussa.

 


     

 

 

 

perjantai 21. tammikuuta 2022

Katriina Ranteen Maa kuin veri

Katriina Ranteen Maa kuin veri (WSOY 2021, 378 s.) perustuu kirjailijan Argentiinaan muuttaneen isoenon kertomiin kokemuksiin.  Romaanissa 15-vuotias Kaarlo lähtee perheensä mukana Argentiinaan vuonna 1910. Isällä on Lahdessa hyvä virka rautateillä, mutta lupaukset omasta maapalstasta, hedelmällisestä maasta ja lämpimästä, lupaus vaurastumisesta houkuttelevat. Samalla päästäisiin eroon Suomen yhä ahdistavammaksi käyvästä ilmapiiristä. Samaan aikaan moni suomalainen matkasi paremman elämän perässä Brasilian ja Yhdysvaltoihin.

Romaani on neljä sukupolvea kattava tarina siitä mitä uudessa maassa tapahtuu. Suomalainen siirtokunta Colonia Finlandesa ei ole juuri minkäänlaisten toivomusten täyttymys. Jokainen joutuu taistelemaan omasta elintilastaan, maaperä ei ole niin hedelmällinen tee valmistukseen käytettävälle yerballe ja tupakalle, mitä siirtolaiset ovat odottaneet. Osa lähellä asuvista siirtolaisista on tullut Ruotsista ja heidän kanssaan olisi hyvä osata puhua ruotsia. Kaarlon vanhemmat puhuvat vain suomea, poika joutuu auttamaan heitä aina kun on tarvis puhua espanjaa.

Paluu vanhaan kotimaahan ja kotikaupunkiin Lahteen kangastelee pitkään siirtolaisten mielessä. Toinen maailmansota katkaisee siivet muuttoaikeilta. Kotimaan tapahtumista saadaan tietoa lehdistä, joita sukulaiset lähettävät Suomesta. Tiedot ja jutut ovat tärkeitä vaikka ne luetaankin monta viikkoa vanhoista lehdistä. Hätä sukulaisista sodan keskellä on suuri, perhe lähettää Suomeen paketteja, vaikka heillä on itselläänkin tiukkaa. 

Luonto ja luonnon keskellä eläminen on tärkeää muillekin kuin kirjan viimeiselle kertojalle Ainalle, jonka isä kuolee ja äiti hylkää, kun hän on vastasyntynyt. Ainan kasvattaa isoäiti, jonka kanssa hän puhuu suomea. Ei isoäitikään koskaan ole elänyt Suomessa. Isoäiti tekee töitä pelloillaan aamusta iltaan ja Aina joutuu luopumaan haaveistaan mennä lukioon, koska isoäiti tarvitsee apua. Samalla tavalla isoäiti-Esterkin on joutunut jäämään vastoin tahtoaan kotitilalle.

”Kun seuraavana keväänä istuin tuvan lattialla ja murskasin morttelissa valkosipulia, mietin sitä, miten mummi oli minun lapsuudessani istunut siinä samalla lattialla ja nuijinut samaa morttelia puristaen nuijaa käsin, jotka nyt näyttivät erilaisilta kuin omani, mutta jotka silloin varmasti olivat olleet samanlaiset nuoret ja vahvat kädet; ja miten sitä ennen hän äitinsä oli istunut siinä samalla lattialla ja nuijinut myöskin sitä samaa morttelia.”

Vaikka Ainan isovanhemmat eivät Argentiinasta löytäneet onnelaa, he löysivät elämisen arvoisen elämän ja juurtuivat tahtomattaan uuteen ympäristöön. Onnen ja paremman elämän perässä moni matkaa tänäkin päiväni – myös hengensä kaupalla.   

 



Katriina Ranne (s. 1981) on lahtelainen kirjailija. Hän on julkaissut kaksi romaania ja kaksi runokirjaa. Hänen esikoisromaaninsa Minä, sisareni ilmestyi 2010 ja toinen romaani Miten valo putoaa 2017.Runokokoelma Ohikulkijan tuoksu ilmestyi 2014 ja Suomen ensimmäinen afrikkalaisen runouden antologia Korallia ja suolakiteitä 2015. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Lontoossa. Maa kuin veri -romaania varten Ranne on haastatellut Argentiinassa suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä.  

 

maanantai 10. tammikuuta 2022

Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner

 

Muistan tummatukkaisen naisen Tampereen Ojakadulta, kun olin koulupäivän jälkeen palaamassa kotiin Tampereen Kauppaoppilaitokselta. Olin myös kuullut, että ihailemani runoilija oli asunut muutaman vuoden kotikadullani Mäntykadulla, mutta ehtinyt muuttaa sieltä pois ennen kuin perheemme muutti sinne.

Eeva-Liisa Manner (1921-1995) oli kuuluisa runoilija jo 1960-luvun puolivälissä. Häntä näki Tampereen katukuvassa sen jälkeen enää harvemmin, koska hän asui osan vuotta Espanjan Andalusiassa ja vietti kesiään Ruoveden kesätorpassaan tai Havisevan kesämökillään.

Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner. Matka yli vaihtelevien äärten (Tammi 2021, 265 s.) valottaa hienolla tavalla hieman arvoitukselliseksi jääneen runoilijan elämää. Mannerin aikana kirjailija ei myynyt aikaansaannoksiaan omalla olemuksellaan vaan teokset puhuivat itse omasta puolestaan.

Manner on sodanjälkeisen kirjallisuutemme merkittävimpiä kirjailijoita. Hän oli runoilija, näytelmäkirjailija, romaanien kirjoittaja, suomentaja ja kriitikko. Vuonna 19512 ilmestynyt Tyttö taivaan laiturilla oli vuosikymmeniä paras koskaan lukemani kirja. Luimme kirjan kouluni Tampereen Yhteislyseon kirjallisuuspiirissä. Tutustuimme myös Mannerin runoihin.

Tuurnan elämäkerta on hieno kunnianosoitus hienolle taiteilijalle. Monipuolisesti Tuurna valottaa Mannerin elämänvaiheita ja niiden yhteyttä hänen runouteensa.

Olemme panneet ajan

liian ahtaaseen astiaan?

Aika ei virtaa, ei ole perättäinen, vaan,

kaikki aika on ympärillä?

 

Näyte on Kokoelmasta Fahrenheit, 1968. Tuurna pohtii tämän runonäytteen avulla Mannerin suhdetta maisemaan. ”Se (maisema) merkitsee hänelle avaruutta ja sellaista aikaa, jossa menneisyyteen sisältyy myös tulevaisuus. Ajan rinnastaminen maisemaan merkitsee sitä, että tapahtumat ovat jo valmiina ja tulevat aikanaan kohdalle.”  

 


sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Brit Bennettin Mikä meidät erottaa

 Brit Bennettin Mikä meidät erottaa (suom. Maria Lyytinen, Tammi 2021, 403 s.) on kertomus naisista, joiden elämää säätelee heidän ihonvärinsä  - toisaalta niin kuin yhteisö määrää ja toisaalta niin kuin nainen itse haluaa. Kaksostytöt asuvat pienessä kaupungissa, jossa valtaosa väestöstä on vaaleaihoisia mustia. Tyttöjen isä kuolee tapaturmaisesti ja omalla paikkakunnalla töitä olisi tarjolla vain piikana. Tytöt karistavat pikkupaikkakunnan pölyt jaloistaan ja muuttavat New Orleansiin. Siellä toinen tytöistä, Stella katoaa.

Tästä eteenpäin kirjailija kertoo kummankin tytön elämäntarinan erillään. Desiree päätyy väkivaltaisen miehen vaimoksi ja saa tyttären, joka useimpien mielestä on se tummin heidän koskaan tapaamansa lapsi. Lopulta Desiree pakenee miestään ja päätyy kotikaupunkiinsa. Mies palkkaa yksityisetsivä Earlyn etsimään vaimoaan, mutta Early päätyykin Desireen miesystäväksi ja suojelijaksi. Early yrittää myös saada selville mihin Desireen sisar Stella on kadonnut, mutta ei onnistu selvittämään kadonneen jalanjälkiä.

Vuosia myöhemmin Desireen tytär Jude on varma, että hän on nähnyt Los Angelesissa äidin kaksoisolennon. Kun Jude tutustuu Stellan tyttäreen, alkaa kadonneen sisaren arvoitus vähitellen ratketa. Stella on oikeastaan sattuman seurauksena ryhtynyt ”valkoiseksi” ja päättänyt salata menneisyytensä kaikilta. Jos salaisuus paljastuisi, hänen elämänsä luhistuisi. On kuin lukisi dekkaria, kun Stellan elämä alkaa selvitä hänen perheelleen.

Bennettin romaani on ollut ilmestyttyään viikkoja New York Timesin best-sellerlistalla. Bennettin kaksosten kohtalossa on hyvin paljon yleisinhimillistä ulottuvuutta, yhteisön,  perheenjäsenten rakkauden ja hyväksymisen merkitystä.   



  

Suvi Ratisen Omat huoneet

Suvi Ratisen Omat huoneet. Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi 2021, 179 s.) kertoo missä syntyivät Aino Kallaksen, Helmi Krohnin, Anni Swanin, Maria Jotunin, Elsa Heporaudan, Hilja Haahdin, Maila Talvion, Hella Wuolijoen, L. Onervan ja Ain`Elisabet Pennasen teokset. Suvi Ratinen sai idean kirjaansa Virginia Woolfin esseestä Oma huone, joka ilmestyi englanniksi 1929, ruotsiksi 1958 ja suomeksi 1980. 

Joku suomalaisista kirjailijanaisista halusi täydellisen työrauhan, toinen kirjoitti tapahtumien keskipisteessä keittiön pöydän ääressä, kolmas vetäytyi metsän keskelle, neljäs jäi kesällä kaupunkiin kirjoittamaan kun muu perhe matkasi kesäasunnolle, viides kirjoitti kartanonsa upeissa saleissa, kuudes keuhkotautiparantolassa.

Omat huoneet ei ole tarina vain olosuhteista missä naiset kirjoittivat, se on myös kulttuurihistoriallinen katsaus Suomeen ja kirjailijoiden ja heidän perheittensä elämään sata vuotta sitten. On ilahduttavaa kun tutkija löytää uusia näkökulmia kirjailijoiden kannanottoihin ja ylipäänsä kertoo heidän elämästään omana aikakautenaan muunakin vaikuttajana kuin kirjailijana.

Monella tavalla raikas ja vanhoja mielikuvia ravisteleva teos. Vanhat valokuvat vahvistavat mielikuvien luomista kirjailijoiden elämästä ja elinolosuhteista. Kirjan kansi – Emmi Kyytsösen käsialaa - jo sinänsä houkuttelee tutustumaan kirjaan.    



maanantai 27. joulukuuta 2021

Päivi Alasalmen Sudenraudat

Päivi Alasalmen Sudenraudat (Gummerus 2021, 402 s.) kertoo vuosista 1880-1881, jolloin Turun seudulla yksi susi tai susipariskunta surmasi yli kaksikymmentä lasta. Suden suusta pelastuivat halikkolainen Ida Kustaantytär ja Yläneellä asunut Juho Laiho. Kummankin haastattelut tapahtumista ovat tallella. Asuntojen pihapiiriin tulleet sudet herättivät suuria tunteita. Niiden surmaamisesta luvattiin isot rahat ja jopa armeija organisoi joukkojaan susijahtiin.

Sudet olivat ovelampia kuin ihmiset. Sudet livahtivat helposti suurenkin metsästäjäjoukon ulottuvilta helposti. Alasalmi on pystynyt hyvin vangitsemaan romaaniinsa aikakauden hengen. Köyhät elävät kurjissa oloissa ja yrittävät suojella lapsiaan. Herrasväki pohtii mitä voitaisiin tehdä. Susien surmaamisen lomassa otetaan kantaa aikakauden politiikkaan. Suomalaisuusaate on leviämässä ja varsinaissuomalaiset eivät halua pyytää apua muualta, koska he haluavat näyttää, että suomalainen talonpoika osaa hoitaa asiansa itse.

Tämän syksyn romaanien ja tietokirjojen tapaan Sudenraudoissakin on yhtenä henkilönä itsenäinen nainen, nuori turkulainen Henny. Hän on romaanissa ainoa, joka kyseenalaistaa susien tappamisen. Hän myös pitää kiinni omasta haaveestaan päästä Pariisiin kartuttamaan maalarin taitojaan, vaihtoehtona olisi naimisiin meneminen.  

Sudenraudat on hyvin inhimillinen kertomus siitä miten taistelu luonnonvoimia vastaan on rankkaa ja turhauttavaa. Lasten kuoleminen tuntuu niin tarpeettomalta ja ahdistavalta. Vaikka sudentappajaksi ja palkkioiden saajaksi nouseekin itsepäinen torppari, joka uhraa kaiken aikansa ja taitonsa susien nujertamiseksi, on kertomuksessa mukana myös yhteisöllisyyttä ja lähimmäisen auttamista.  



perjantai 17. joulukuuta 2021

Durian Sukegawan Tokuen resepti

 Japanilaisen Durian Sukegawan Tokuen resepti (suom. Raisa Porrasmaa, Sammakko 2021, 196 s.) on hellyttävä tarina siitä miten vastoin tahtoaan pientä konditoriaa pitävä, elämässään ajelehtiva Sentaro oppii valmistamaan oikeita ja maukkaita dorayaki-leivonnaisia. Viisikymmentä vuotta leivonnaisia tehnyt Tokue poikkeaa konditoriaan ja ryhtyy vähitellen juttusille Sentaron kanssa ja tarjoutuu tulemaan töihin ja opettamaan oikeanlaisen leivonnaisiin kuuluvan paputahnan valmistamisen.

Samalla kun jo hieman raihnaistunut Tokue yrittää maltillisesti opettaa Sentaroa muhennoksen tekemisessä, hän jakaa elämänkokemuksiaan uuden ystävänsä, oikeastaan pomonsa kanssa. Molempia elämä on kolhinut eivätkä he itsekään aina ole käyttäytyneet parhaalla mahdollisella tavalla.

Vähitellen Sentaro alkaa ymmärtää, että oman elämänsä kulkuun voi vaikuttaa omilla valinnoillaan. Hänellä valinnan mahdollisuuksia on, Tokuella ei hänen nuoruutensa sairauden takia niitä ole ollut.  

Uskon, että minkä tahansa unelman voi jonakin päivänä toteuttaa, koska meitä ohjaava ääni auttaa löytämään sen, mitä tarvitsemme. Ihmisen elämä ei ole vain yhtä väriä, ja joskus kaikki värit muuttuvat kerralla.   

Konditorian vieressä on kirsikkapuita ja niiden muuntuminen vuodenajasta toiseen on kirjassa keskeisessä roolissa. Milloin puut ovat kukkia tulvillaan, milloin kukkien terälehdet leijailevat tuulen mukana alas, milloin vain puun oksat kertovat luonnon kiertokulusta.  

Kirjan ulkoasu on viehättävä, suunnittelijana on ollut Eva Monchecourt. Suomennettu kieli on kaunista ja kuulasta. Kirjassa on paljon dialogeja, vuoropuheluita. Romaanista on tehty elokuva Kirsikkapuiden alla, sen on ohjannut Naomi Kawase.




Pääsiäisviikon lukusaalis

Ann-Luise Bertellin Ikävän jälkeen (suom. Vappu Orlov, Tammi 2022, 200 s.) on ravisuttava kertomus nuoresta naisesta joka lähtee veljensä pe...