perjantai 15. lokakuuta 2021

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessaan vuosia Itä-Berliinissä ja opiskellut politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinissä.

Romaani kertoo DDR:stä ennen ja jälkeen Saksojen yhdistämisen. Kirjan päähenkilö on Vilja, joka muuttaa perheensä kanssa Itä-Berliiniin. Perheen isä on suomalaisen vasemmistolehden kirjeenvaihtaja. Vilja käy lastentarhassa ja kasvaa sairastelevan veljensä ja vanhempiensa avioliiton haurastumisen keskellä. Vilja löytää isänsä kuoltua tämän jäämistöstä nipun kirjeitä, joiden allekirjoittajana on Margit. Hän haluaa ratkaista kuka on Margot. Välillä ystävät jaksavat tukea häntä, välillä ei.

..ei kai unohtaminen ole muistamisen vastakohta. Unohtaminen on sitä, että lakkaa kirjoittamasta muistia uudelleen.    

Kirjassa siirrytään soljuvasti vuosikymmenistä toiseen. Välillä eletään Itä-Berliinissä ja ollaan sosialistiseen järjestelmään tyytymättömien Viljan vanhempien ystävien parissa, varotaan Stasin valvovan silmän alle joutumista, välillä kiidetään ajassa eteenpäin ja tutustutaan millaista on Berliinissä Saksojen yhdistymisen jälkeen.

Kirjan rakenne on kiehtova. Lukija tietää Viljaa ennen mistä kaikesta on oikein kysymys. Romaanin voi luokitella kauniiksi kertomukseksi suuresta rakkaudesta, joka kesti, mutta ei päättynyt onnellisesti.    


 

 

 

 

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Sirpa Kähkösen Vihreä sali

Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan yhdeksäs romaani Vihreä sali (Otava 2021, 315 s.) kuuluu ehdottomasti sarjan huippuihin. Sen kieli on kuulasta, kerronta yllätyksellistä, kokonaisuus kiehtovaa.  

Romaanissa eletään vuotta 1964. On kolme nuorta 17-vuotiaat Irene, Jaakko ja Leo etsimässä itseään ja paikkaansa yhteiskunnassa. Kolmikon heikoin lenkki Leo on pienestä pitäen ollut kaikkien silmätikkuna, jopa hänen isänsä ei ole osannut suhtautua lukihäiriöstä kärsivään poikaansa myötämielellä. Leo on nuorista se, jonka perhe on hyvinvoiva, mutta sisäisesti rikkinäinen. Samalla tavalla kuin Irenenkin äiti kärsii Leonkin äiti mielenterveydenongelmista. Niistä ei vaan saa hiiskua.



Varjona on jokaisella edellisten sukupolvien teot ja elämänkäänteet ja sodat. Nuoret eivät tahdo löytää tukea ja rakkautta toinen toisiltaan, vaikka sitä selkeästi on olemassa. Vielä 1960-luvulla oli hyvin tavallista, että nuoret eivät saaneet pyrkimyksilleen tukea aikuisilta. Leo uskaltaa repäistä kerran ja matkustaa Helsinkiin, mutta isä hakee hänet pois viikon kuluttua. Irenekin haluaisi kadota, mutta mihin.

Vanhempaan sukupolveen kuuluvat kukkakauppias Santeri Juurinen lähtee Leningradiin etsimään kadonnutta sisartaan kommunisti Tuomen houkuttelemana. Juurinen kestää melkein loppuun saakka urhoollisesti roolinsa tärkeän valtuuskunnan jäsenenä. Kähkönen kietoo hienosti yhteen tämän hetken tapahtumat ja kaiken sen mitä itse kunkin menneisyydessä on tapahtunut. Kaikki kerrotaan hienovaraisesti ja kiihkottomasti.

Kirjan kieli on monin paikoin hyvin runollista, kaunista. Tavalliset asiat ovat enemmän kuin pelkkiä asioita: ”Olisin tahtonut kysyä, lähtisikö hän uimaan kanssani. Mutta viivyttelin ja puiden varjot lepattivat yllämme; asunnossa oli kuuma, olisin voinut hakea edes sen kolapullon, joka odotti jääkylmänä minua ja Ireneä, olisimme edes voineet san jakaa”.  

Vihreä sali on ei millään tavalla edellytä Kuopio -sarjan aiemmin ilmestyneiden romaanien lukemista.   

 

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Juha Itkosen Kaikki oli heidän

Juha Itkonen on kirjoittanut kuuden vuoden tauon jälkeen fiktiivisen romaanin. Kaikki oli heidän (Otava 2021, 394 s.). Taukoa hän ei kirjoittamisesta ole pitänyt, häneltä on julkaistu useampikin ns. autofiktiivinen teos. Nyt Itkonen palaa aiemmassakin tuotannossaan tuttuun isä-poika teemaan. Tällä kertaa kerrotaan miehistä neljässä sukupolvessa.

On sodasta henkisesti riekaleina palannut isä, hänen lvi-alalla elämäntyönsä tekevä poika Markku, tämän näytelmäohjaaja poika Ilmari ja neljännen sukupolven edustajana isänsä jalanjälkiä seuraava poika Vilho.

Kaikki alkaa siitä kun Ilmari rientäessään kotiin kiireellä töytäisee autollaan kotinsa lähellä polkupyörällä ajavaa pikkupoikaa. Nopeasti Ilmari tarkastaa että poika ei loukkaantunut ja palaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Särön menevään elämään tuo, kun isä-Markku ei äidin kuoleman jälkeen oikein enää selviydy yksinään ja Ilmari pyytää isän kotiinsa. Isä ja poika eivät saman katon alla asumisesta huolimatta pysty lähentymään. Kumpikaan miehistä ei ole ns. pehmeä isä, he eivät pääse eroon aikaisemmilta sukupolvilta siirtyneistä toimintatavoista. Voi jopa väittää että isät ja pojat edustavat käytäntöä: välit ovat poikki ikuisesti. Ja kuitenkin Ilmari on yrittänyt.  

Ei hän tiennyt, miten miehenä perheessä olisi pitänyt elää. Hän ei ollut voinut oppia sitä isältään, isän antama malli oli ollut vanhentunut ja sitä paitsi kelvoton. Hän oli kuitenkin yrittänyt.

Romaanin kiehtovaa osuutta on teatterin tekeminen. Ilmari kuvaa näyttelijöitään hyvin ja jopa niin että monille on helposti löytää esimerkkejä oikeasta elämästä. Ilmarin menestyneen taiteilijan uralle nousee vastakohtana kuvataiteilija Minttu, jonka kanssa Ilmarilla on ollut suhde ja jonka poikaan Ilmari on törmännyt autollaan. Minttu on katkera kaikille ja kaikesta. Elämä ei ole mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Hän vuodattaa someen tarinan Ilmarista, joka melkein tappoi hänen poikansa. Ilmari musertuu some-hyökkäyksen alle ja vetäytyy kaikesta. Hän menehtyy sairaskohtaukseen. Vilholle jää tunne että isä sittenkin itse edisti kuolemaan.

Mutta voiko täältä olla valmis lähtemään? Voiko olla valmis kohtaamaan oman lopullisen katoamisensa maailmasta, joka kaikesta paskasta huolimatta on edelleen maailma, edelleen olemassa, edelleen säännöllisesti ihmeiltään yllättävä?   

Juha Itkonen sanoi Turun kirjamessuilla kirjan esittelytilaisuudessa, että ihmiselle käy huonosti, jos hän ei pysty antamaan anteeksi. Tuntuu että Vilhon sukupolvi saattaa olla se, joka antaa anteeksi. Sodan varjo haalistuu vuosi vuodelta – onneksi. Hienosti ajassa kiinni oleva romaani.  





 

lauantai 25. syyskuuta 2021

Jari Järvelän Aino A.

 Jari Järvelän Aino A. (Tammi 2021, 395 s.) on kunnianosoitus arkkitehti Aino Aallolle (25.1.1894-13.1.1949). Kirjailijan vapaudella Järvelä kertoo, miten Aino jää arkkitehtinä miehensä varjoon. Alvar Aalto (3.2.1898-11.5.1976) arvostaa vaimoaan, mutta pitää huolen, että monet rakennukset, huonekalut, astiat, paviljongit kirjataan hänen aikaansaannoksikseen – ei Ainon, vaikka tämä tosiasiassa olisi tekijä.

 Aino alistuu ajan mukaan, vaikka tiedostaakin tilanteen erittäin hyvin. Romaanissa Ainolla on käpyvihko, johon hän on hyvin nuoresta alkaen purkanut mieltään. Niissä teksteissä Järvelä laittaa Ainon myöntämään, että hän tekee itseään kohtaan väärin hyväksyessään hulttiomaisen aviomiehensä edesottamukset. Alvarin vekselikierre pakottaa perheen muuttamaan kaupungista toiseen – uuteen on lähdettävä, kun asuinpaikkakunnan pankeista ei enää saa lainaa.

Itse asiassa Aino solmi avioliiton Alvarin kanssa, koska tiesi, että naisarkkitehtiä ei ”oteta täydestä”. Miehensä kanssa hän pääsee tekemään oikeita töitä, ei väliä vaikka mies työntääkin hänet monessa tilanteessa taka-alalle. Aino on sinnikäs ja jaksaa puurtaa saman asian parissa pitkään – toisin kuin miehensä.

”Nykyisin Aino on kuitenkin jo varma, että parhaatkin Alvarin ideat jäisivät raakileiksi, jos hänellä ei olisi rinnallaan Ainoa… Raakileesta raakileeseen, niin Alvarin ajatukset monesti hyppivät ilman, että hän malttaa kypsyttää niitä.”

Jari Järvelä ansaitsee hatun noston naisten työn arvostamisesta. Hänen edellisessä  romaanissaan Klik (Tammi 2020) lyhytkasvuinen valokuvaaja-nainen opetti häntä ylenkatsovia miehiä ottamaan hyviä kuvia.




perjantai 17. syyskuuta 2021

Laura Malmivaaran Vaiti

 Kun entinen aviomies on viikkoja Suomen vihatuin mies. Mitä tekisit? Liittoutuisitko arvostelijoiden riveihin? Yrittäisitkö unohtaa koko asian? Ryhtyisitkö puolustamaan ja väittämään että syytökset eivät pidä paikkaansa.

Laura Malmivaara, tunnettu näyttelijä ja valokuvaaja on kirjoittanut autofiktiivisen romaanin Vaiti (Otava 2021, 243 s.), jossa hän kertaa mitä sinä kesänä, jolloin hänen entinen aviomiehensä joutui vastaamaan ohjaajan työssään tekemistään virheistä, tapahtui hänelle, hänen perheelleen ja lapsilleen.

Malmivaara on halunnut kirjallaan rikkoa hiljaisuuden. Kun kohu oli kiivaimmillaan hän ei ryhtynyt puolustamaan Attea, kuten miestä kirjassa nimitetään. Eikä hän ryhtynyt arvostelemaan eikä olemaan samaa mieltä kuin hänen ystävänsä. Samalla kun hän kertoo mitä hänen mielestään oikein tapahtui, hän kuvaa hyvin myös lapsuuttaan ja vanhempiaan. Kaikesta huokuu se miten suurena tukena vanhemmat ovat hänelle olleet, miten läheinen perhe heillä on.

Kuuntelin kirjan, jonka Laura Malmivaara luki pääosin itse. Vain hänen äitinsä ajatukset, jotka kirjassakin on merkitty kursiivilla, luki Marja Packalén. Vanhan naisen viisaudella äiti yrittää auttaa tytärtään ja välillä vähän neuvoo mitä ehkä kannattaisi tehdä. Kaiken muun keskellä äiti ja tytär joutuvat selvittämään välejään.  

Samalla tavalla kuin kirjoittajan äiti toivoo, että teini-ikäisiä tyttäriä suojeltaisiin kaikelta kohulta, toivoo sitä myös kirjan kirjoittaja, mutta se on mahdotonta. Ei aikuistuvia tyttöjä voi suojella kaikelta siltä mitä heidän isänsä päälle heitetään. Eniten kaikesta jäi askarruttamaan se, mitä kaikkea Aten lapset ovat joutuneet kestämään. Toinen kirjoittajan tyttäristä tuuskahtaakin kohun keskellä, että hän haluaa vaihtaa sukunimensä.

Ihailen Laura Malmivaaran rehellisyyttä ja rohkeutta.

 


 

torstai 9. syyskuuta 2021

Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan

Kati Outinen on paljon muutakin kuin Aki Kaurismäen elokuvien tähtinäyttelijä. Mielikuva hänestä perustuu Tulitikkutehtaan tytön Iriksen hiljaiseen, kaikkea tarkkailevaan ja omaan kuoreensa vetäytyvään rooliin. Hän on paljon muutakin. Hän on näytellyt niin elokuvissa kuin teatterissa. Hän on ollut vuosia Teatterikorkeakoulun opettaja ja professori. Hän on tuottelias käsikirjoittaja, ollut mukana kirjoittamassa mm. Salattuja elämiä ja kuunnelmia, kirjoittanut ja esittänyt monologin Niin kauas kuin siivet kantaa muistisairaista ja monologin Minä maalaan teidät kaikki Helene Schjerfbeckistä. Hän on Kainuun runoviikkojen johtaja. Kokemusta työttömyydestäkin. on. Hän on kasvattanut tyttärensä yksinhuoltaja. Nyt hän on myös kirjailija.

Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan (Karisto 2021, 349 s.) on rehellinen ja koskettava elämäkerta. Kati Outinen kirjoittaa elämästään nöyrästi ja muille kiitoksia jaellen. Pidän elämäkerroista, joissa sankari ei ole kaikkivoipa ja erehtymätön. Taiteellisesta lahjakuudestaan huolimatta Kati Outinen on yksi ihminen muiden joukossa.

Outinen on kertonut, (HS 22.8.2021), että hänellä on tallessa kalentereita merkintöineen ja muistilappuineen vuodesta 1989. Ensin Outisen piti siivota äitinsä jäämistö ennen kuin hän havahtui, että hänen omatkin paperinsa pitäisi järjestää. Aluksi hänen tarkoituksensa oli siirtää tiedot Word-tiedostoiksi. Kun pandemia sulki teatterit, oli Outisella ylimääräistä aikaa ja kalenterimerkinnät alkoivat elää ja hän ryhtyi kirjoittamaan elämästään.

Erityisen koskettavaa on miten hän aina pitää huolta tyttärestään Idasta, josta on tullut ansioitunut käsikirjoittaja. Outisen vanhemmat auttavat hänen tytön kasvattamisessa ja hoitamisessa. Tyttö on äitinsä mukana matkoilla aina kun se vain onnistui, jopa Kom-teatterin kiertueella Kuubassa.

Kati Outinen on kokeillut millaista on apua muutaman askeleen päässä työpaikastaan tai yli tunnin mittaisen työmatkan päässä. Aluksi vetäytyminen Helsingin keskustasta tuntui hyvältä, kunnes junamatka Karjaalta Helsinkiin alkoi puuduttaa. Vaikka työmatkoilla saattoikin tehdä töitä, lukea tai tehdä käsitöitä. Karjaan vuosina Outinen kertoo saaneensa valmiiksi ohuesta langasta virkatuista palasista kahdeksan iso päiväpeittoa, lukemattoman määrän sukkia ja kaulahuiveja. Rehellinen, sensaatioita kaihtamaton hienovireinen kertomus yhden hienoimman näyttelijämme, tekisi mieli sanoa filmitähden elämästä. 

                                                                                                                                                                                       Kati Outinen                                         

                                       Kuva Malla Hukkanen 


sunnuntai 29. elokuuta 2021

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elmä

 Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala, 2021, 211 s.) on kustantajan mukaan ”vaikuttava taidonnäyte, poikkeuksellisen kiehtovasti ajassa liikkuva romaani, joka jättää lukijaansa lähtemättömän muistijäljen.” Kerrankin on helppo olla samaa mieltä markkinointiin tarkoitetun kehuvan tekstin kanssa.

Punainen mekko, punatut huulet ja hiukset sykeröllä pään päällä antavat varmuutta 15-vuotiaalla tytölle, joka valmistautuu äitinsä hautajaisiin. Samalla hän suree sitä, että hänellä on pienemmät rinnat kuin hyvällä ystävättärellä ja muillakin luokan tytöillä. Ajatukset pyörivät myös poikaystävässä. Isä odottaa tytärtään pihalla mustiin pukeutuneena. Mutta hyväksyy tyttärensä valinnan. Heidän molempien on selviydyttävä hautajaispäivästä ja jokaisesta muustakin päivästä sen jälkeen.

Kirjan ensi lehdiltä lukija saa selville, että tytön äiti on kuollut ja tyttö syyttää äitinsä kuolemasta itseään. Siitäkin huolimatta että äiti on ollut vuosikausia psyykkisesti sairas. Kirja etenee kuvaamalla tytön kehittymistä nuoreksi naiseksi ja lopulta aikuiseksi, hänen mielialojaan, vaikeuksiaan ja ennen kaikkea ylivoimaiselta tuntuvaa tehtävää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Rakastamisen vaikeus on musertaa naisen täysin.

Äidin varjo seuraa Helenaa vääjäämättömästi. Välillä hän eristäytyy kaikista ja kaikesta. Isän puheluihin hän vastaa kerran kuussa ärtyisenä. On kuin pelkkä isän ääni muistuttaisi kaikesta siitä mitä hän on kokenut lapsuuden kodissaan.

Päiviin ja tunteihin on tullut säröjä, yksinäisyys päässyt jälleen sisälleni, suru alkanut lainehtia päivien reunoilla harmaana, sinnikkäänä, vain jotenkuten siedettävänä.

Helenan tilanne vain pahenee ja pahenee. Hän ei pysty kertomaan rakastamalleen miehelle millainen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on oikeasti ollut. Hän valitsee työkseen lasten pelastamisen, lastensuojelun kautta. Vie aikansa ennen kuin hän ymmärtää, että tämä ei ole hänelle tarkoitettu työ. Työnohjaus on helpompaa, mutta sekin kuluttaa kohtuuttomasti hänen henkisiä voimavarojaan.

Rakkaus pakottaa myös ottamaan kantaa siihen, haluaako Helena lapsia vai ei. Hän ei halua, mutta sen kertominen miehelle, joka selkeästi haluaisi perheen, on tuskallista. Helmi Kekkosen kuvaamana pahinkin ahdistus on samalla kertaa epätoivoista ja toivoa herättävää. Kirjan kieli on kaunista ja kuulasta. Sen avulla lukijan on helppo selviytyä ahdistavista ja pelottavista asioista. Ja tästä syystä kirjan muistijälki on painava, kuten kustantaja uskoo. Kirjailija ei liioittele eikä kauhistele, hän kuvaa ja pakottaa lukijan väkisinkin pohtimaan tasapainoisen mielenterveyden arvoa.

Me emme voi muuttaa sitä mitä tapahtui, mutta voimme vaikuttaa siihen miten sinä siihen suhtaudut.

Kirjailija Helmi Kekkonen myöntää, että kirjan kirjoittaminen on ollut uskomattoman vaikeaa ja raskasta. ”Vaikeampaa kuin mikään tähän mennessä kirjoittamani, ja samalla uskomattoman palkitsevaa.” Kirjan kirjoittaminen on kestänyt viisi vuotta.  Kirjailija kertoo oivaltaneensa, että hän kykenee laajentamaan katsettaan ja tuomaan kerrontaan uusia sävyjä. Hän kertoo saaneena vaikutteita monelta kirjailijalta. Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ja Normaaleja ihmisiä hän mainitsee ensimmäisenä.  Listalle ovat päässeet myös Emma Clinen Tytöt, Venla Saalon Kukkia maan alla ja Pirkko Saision Punainen erokirja ja Vigdis Hjorthin Perintötekijät.  

 


 

 

 

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Deborah Levyn Mitä en halua tietää

Deborah Levyn omaeläkerrallisessa romaani Mitä en halua tietää (suom. Pauliin Vanhatalo, Kustantamo S&S 2021, 125 s.) on kesän kirjasadon monella tapaa sykähdyttävin teos. Kirjan nimilehdellä kerrotaan että kirja on vastaus George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan”.

Deborah Levy on kirjoittanut pikkutytöstä lähtien. Aikuisena hän ymmärtää että hän kirjoitti ja kirjoittaa jotta ymmärtäisi miksi hänen rotuerottelua vastustava isänsä virui vankilassa vuosikausia Etelä-Afrikassa, mitä hänen perheelleen tapahtui, kun he isän vapauduttua muuttivat Englantiin ja ennen kaikkea miksi hänestä tuli juuri sellainen ihminen mitä hän on.



Hyvin varhain tyttö oppii ymmärtämään mitä eri puolilla kaupunkia olevat kyltit tarkoittavat, vaikkapa sen mitä tarkoitti: ”Tämä uimaranta on varattu yksinomaan valkoiseen rotuun kuuluville.” Jo seitsenvuotiaana hän oppii ymmärtämään, että joidenkin ihmisten kanssa olo ei tuntunut turvalliselta, vaikka heitä pidettiin turvallisina. Oppia hän ymmärtämään senkin että valkoiset lapset pelkäsivät sisimmässään mustia lapsia. Kirja on tulvillaan aforistimäistä pohdintaa. Ihmisten pahuus hämmensi pientä tyttöä.

”Valkoiset pelkäsivät mustia koska olivat tehneet heille pahaa. Jos ihminen tekee toisille pahaa, hänestä ei tunnu turvalliselta. Ja jos hänestä ei tunnu turvalliselta, hänestä ei tunnu normaalilta. Etelä-Afrikan valkoiset ihmiset eivät ole normaaleja.” 

Uudessa kotimaassaan Englannissa tyttö kokee olevansa kaikkialla ulkopuolinen, etenkin luostarikoulussa. Kukaan ei kuuntele eikä ymmärrä häntä. Vain kirjoittaminen pitää hänen mielensä terveenä. ”Kirjailijaksi tullakseni minun täytyi oppia keskeyttämään, käyttämään ääntäni, puhumaan vähän kovempaa, ja vielä kovempaa, ja vielä kovempaa, ja sitten vain puhumaan omalla äänelläni, joka ei ole lainkaan kova”. Kaikesta lapsen varttumiseen liittyvästä ankeudesta ja ahtaasta ilmapiiristä huolimatta Lewyn teos on kuulas ja monella tavalla sykähdyttävä. Kirjailija on hienosti tavoittanut lapselle tyypillisen myötämielisen suhtautumisen vaikeisiinkin olosuhteisiin.

Mitä en halua tietää on Deborah Levyn elämäkerran ensimmäinen osa. Tulossa on trilogia. Kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, runoja ja näytelmiä, kuvaa omaelämäkerrallisia teoksiaan eläviksi elämäkerroiksi, koska ”ne eivät ole syntyneet lopun jälkiviisaudessa, vaan keskellä elämän myrskyä.”     

 

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Ocean Vuongin Lyhyt maallinen loistomme

Ennen kuin aloin lukea Ocean Vuongin romaania Lyhyt maallinen loistomme (suom. Tero Valkonen, S&S 2021, 268 s.) olin selvillä, että Vietnamista Filippiinien kautta kaksivuotiaana  Yhdysvaltoihin perheensä kanssa muuttanut kirjailija on sukunsa ensimmäinen luku- ja kirjoitustaitoinen jäsen. Tuleva kirjailijakin oppi lukihäiriönsä takia lukemaan vasta 11-vuotiaana.  

Maailman maineeseen yltäneeltä Vuongilta on julkaistu kaksi teosta. Runoteos Night Sky with Exit Wounds 2016 palkittiin T.S. Elliot ja Whiting-palkinnoilla. Lyhyt maallinen loistomme on noteerattu pääsyllä arvostetuimman kirjapalkinnon National Book Awardin listalle Yhdysvalloissa. Häkellyttävä ja uskomaton saavutus. Vuong on opiskellut kirjallisuutta ja opettaa nyt kirjoittamista apulaisprofessorina.

Lyhyt maallinen loistomme on kirje Vuongin lukutaidottomalle äidille, joka ei koskaan kykene itse lukemaan mitä hänen poikansa on kirjoittanut heidän perheensä ja sukunsa elämästä ensin Vietnamissa ja myöhemmin Yhdysvalloissa. Vietnamiin liittyvät tarinat kirjailija kertoo kuulleensa isoäidiltään ja äidiltään. Hänen vietnamilainen isoäitinsä rakastui sodan aikana amerikkalaiseen sotilaaseen. Heille syntyi lapsia, mutta sodan melskeissä he ajautuivat erilleen.

Yhdysvalloissa isoäidin mieli pirstoutuu ja hän ei saa millään tavalla enää elämästä kiinni. Pikkukoiran, kuten naiset poikaa nimittävät, äiti työskentelee kynsisalongissa. Työpäivät ovat pitkiä ja fyysisesti hyvin raskaita.

Hoitolan yleisin englannin kielen sana oli anteeksi. Juuri se oli kertosäe, jolla ilmaistiin mitä työskentely kauneuden palveluksessa oikeastaan merkitsi… Sillä ei enää pelkästään pyydetä anteeksi, vaan sillä melkein intetään, muistutetaan: Minä olen täällä, tässä, sinun allasi. Pitää alentaa itsensä, jotta asiakas tuntee olevansa oikeassa, ylempiarvoinen ja aulis.

Kirjan tarinat ovat riipaisevia ja sen kuvaama elämä karua. Elämä ylipäätään Yhdysvalloissa on ankaraa taistelua olemassaolosta ja lähes näköalatonta. Vuong ei kaunistele mitään, vaan kertoo kaiken sellaisena kuin hän on se kokenut. Hyvä elämä, joka kaikki Yhdysvalloissa tavoittelevat, on hänelle ja hänen kanssaihmisilleen aivan omanlaista.

Täällä hyvä on sitä että löytää ritilään tarttuneen dollarin, sitä kun äidillä riittää syntymäpäivänä rahaa leffan vuokraamiseen plus viiden dollarin Easy Franks`-pizzaan, jonka sulaneen juuston ja pepperonin keskelle tökätään kahdeksan kynttilää. Hyvä on sitä kun tietää, että jossain sattui ampumavälikohtaus, mutta oma veli oli se joka palasi kotiin tai oli tapahtumahetkellä jo vieressä, söi juustomakaronia.    

Kirjassa Pikkukoira kasvaa aikuiseksi, rakastuu ja menettää rakkaansa. Yhdysvaltalaisen elämäntavan nurja puoli kulminoituu Pikkukoiran rakkaassa Tervorissa, joka menehtyy huumeisiin.

Vaikka kirjan tarinat ovat karuja, elämä rankkaa, on kirja kaunis. Sen kieli on lumoavaa, samoin kirjailijan tapa kertoa tarinaansa. Kaikkien vaikeuksien ja koettelemusten ohessa, elämässä on aina myös toivoa.

Vähän niin kuin että edessä on kaiken aikaa nähnyt vain kielekkeen, mutta yhtäkkiä tyhjästä ilmaantuukin silta, ja sen yli kiiruhtaa tietäen, että ennen pitkää toisella puolella odottaa toinen kieleke. Mitä jos suruni on itse asiassa julmin opettajani? Ja läksy on aina tämä: Ei ole pakko toimia niin kuin puhveli. Voi pysähtyä.       

 

tiistai 29. kesäkuuta 2021

Susanna Alakosken Pumpulienkeli

 Susanna Alakosken Pumpulienkeli (suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, WSOY 2021, 484 s.) on perusteellinen kertomus Vaasan pumpulitehtaasta ja sen työläisistä alkaen vuodesta 1905.  Kirjan päähenkilö on Pohjanmaalla Sorolan talossa kasvanut Hilda. Tytön äiti on sairastunut Hildan syntymän jälkeen sikäläisen sanonnan mukaan ”tuijotustautiin”. Tytön on kasvattanut hänen tätinsä. Sanna täti opettaa tytölle itsenäistä elämää, tarinoiden kautta elämisen taitoja sekä maatalossa tarvittavia käytännön taitoja.

Kristillisestä ja raittiushenkisestä kasvatuksestaan huolimatta tai ehkäpä juuri sen takia Hildalle ”käy hullusti” ja hänen karkotetaan pois kotitalosta. Hilda päätyy Vaasaan pumpulitehtaalle ja ystävystyy siellä Hellin kanssa. Helli on omansa aikana feministi ja ammattiyhdistysliikkeen harras kannattaja. Hilda joutuu tavan takaa päivittelemään ystävättärensä tinkimättömyyttä, mutta joutuu usein myöntämään, että tämä on vaatimuksissaan oikeassa.    

Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat (2006) oli menestys, se palkittiin August-palkinnolla ja siitä tehtiin elokuva. Alakoski on syntynyt Vaasassa ja elänyt jo lapsesta lähtien Ruotsissa. Pumpulienkelissäkin Hildan poika vaimoineen lähtee ”paremman elämän” perässä Ruotsiin.

Alakoski on kertonut saaneensa idean suomalaisen työläisnaisen elämästä kertovat romaanista toistakymmentä vuotta sitten. Hän alkoi kerätä materiaalia Pumpulitehtaasta ja sen työläisistä. Luvassa on jatkoa tarinalle. Suunnitteilla on neliosainen sarja. Hieman liian seikkaperäisesti romaanissa kerrotaan pumpulitehtaan toiminnasta, tuntuu että koneet jyskäävät ympärillä, langat ja kankaat risteilevät näkökentässä. Ehkäpä hieman löyhempi historiallisen materiaalin käyttö olisi lisännyt romaanin luettavuutta.

Henkilöt ja heidän elämänkaarensa olivat niin kiinnostavia, että jatkoa ilman muuta odottaa. Kirjan motto: ”Isoäiti teki viisikymmentä vuotta töitä tekstiilitehtaassa. Yhdestäkään työpäivästä hän ei koko elämänsä aikana puhunut” houkuttelee lukemaan ja lupaa paljon.   

 


lauantai 5. kesäkuuta 2021

Anna-Liisa Haavikon Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä

 Anna-Liisa Haavikko on tehnyt Kaari Utriosta seikkaperäisen ja osittain myös mahtipontisen elämäkerran Kaari (Siltala 2020, 505 s.). Kaari Utrio on pikkutytöstä lähtien kirjoittanut kaiken kalkeropaperilla eli kaikesta tekstistä on syntynyt kaksi kappaletta, toisen on voinut lähettää kirjeenä tai antaa luettavaksi muuten vain. Toisen kopion kirjoittaja on säästänyt itsellään. Haavikolla on ollut materiaalia työhönsä yllin kyllin. Lukuisat haastattelut elävöittävät Kaari Utrion elämäntaipaletta hienosti.

Kustannusalalla elämäntyönsä tehnyt Untamo Utrio antoi kotikeskusteluissa alkeisopetusta kirjojen kustantamisesta tytölle, joka jaksoi kuunnella ja joka sai hyvin varhain kirjoituskoneen lahjaksi isältään. Isä oli vakaasti sitä mieltä, että tytön elämäntyönä olisi kirjoittaminen, isän mielessä kangasteli toimittajan työ. Kaarin äiti Meri Utrio toimitti muoti- ja sisustusjuttuja ja käänsi kaunokirjallisuutta. Kääntäjän paikalla ei Meri Utrion nimeä kirjoissa juuri ollut. Oli parempi, että mm. Netta Musketin kirjat oli suomentanut Lea Karvonen. Se oli peitenimi, jonka takana oli kymmeniä kirjailijoita.

Oli itsestään selvää että Kaarin kirjat kustantaisi Tammi. Hän kiikutti käsikirjoituksensa kustantamoon isänsä seuraajalle Jarl Hellemannille muutaman päivän kuluttua siitä, kun isä-Untamo oli jäänyt eläkkeelle. Ja julkaistavaa Tammella riitti.  Kaari Utrion tuotanto on huikea. Liki neljäkymmentä historiallista romaania, kymmeniä tietokirjoja, jatkoromaaneja, novelleja, artikkeleita, kirjallisuuskritiikkejä, kolumneja, tv- ja radiokäsikirjoituksia. Hän on myös ollut ohjaajana kirjoittajaseminaareissa Orivedellä ja Salossa ja Somerolla, pitänyt kymmeniä luentoja kotimaassa ja ulkomailla.

Yhdessä puolisonsa Kai Linnilän kanssa he perustivat oman kustantamon Amanitan. Amanita osti yhdessä Tammen kanssa uutiskuvatoimisto Finlandia-Kuvan arkiston, satatuhatta valokuvaa. Niitä ryhtyi arkistoimaan ja hoitamaan Meri Utrio. Perheyritys sai alkunsa. Myöhemmin Amanitan johtajaksi nousi Lauri Linnilä ja hänen vaimonsa oli myös Amanitan palveluksessa.    

Vuosikausia Utrion tuotanto ei monessa mielessä ”otettu vakavasti”. Viihderomaanithan eivät olleet oikeaa kirjallisuutta. Ei vaikka ne oli kirjoittanut historian maisteri ja joka näki valtavasti vaivaa tarkistaakseen kaiken mistä kirjoitti. Vähitellen arvostelijoiden mielipide muuttui ja Utriosta tuli niin viihdekirjailijana kuin historiallisten romaanien kirjoittajana tien raivaaja. Elämäkerta valottaa hienosti kaikkien romaanien taustaa ja niiden merkitystä ilmestymisajankohtana.

Utrio on ansioitunut ja palkittu kirjailija, hän on vaikuttanut mielipiteillään monilla eri areenoilla, ottanut kantaa ja myös toiminut. Sen verran hän mitannut poliittista kannatustaan, että sillä sarallakin hän olisi voinut edetä jos olisi halunnut. Kotikuntansa Someron kunnallispolitiikassa Utrio vaikutti pitkään ja oli myös presidentin valitsijamiehenä, kun Koivisto valittiin presidentiksi. Hän oli kannattamassa Elisabeth Rehniä ja oli myös Tarja Halosen kansalaisvaltuuskunnan puheenjohtaja. Siinä vaiheessa Kaari Utrio oli jo taiteilijaprofessori.

Samalla kun ihailen ja arvostan Utrion mahtavaa uraa ja hänen monipuolista yhteiskunnallista osallistumistaan ja aikaansaannoksia, on pakko ihailla myös Anna-Liisa Haavikon elämäkertaa. Huikeiden saavutusten ohella kuvataan myös elämän nurjat puolet, hienovaraisesti ja totuudellisesti. Teos on kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas.  

 


  

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...