Sirpa Kähkösen 36 uurnaa

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia (Siltala 2023, 267 s.) on häkellyttävän hieno romaani. Romaanin sisältö on raskas, ahdistavakin, mutta samalla kertaa se on kuulasta ja raikasta kerrontaa. Romaanin kieli soi ja solisee. On kuin kirjailija olisi säästänyt tähän romaaniin ne kauheudet mitä hän ja häntä edeltävät sukupolvet ovat joutuneet läpikäymään. Samalla hän on kuitenkin saanut kaiken kerrottua koskettavasti. On kuin lukisi tämän päivän Kantelettaren runoja.

Kuopio-sarjassa ja Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010) Kähkönen on kuvannut ja kertonut sukunsa vaiheista. 36 uurnassa pääosassa on Kähkösen äiti Riitta. Äiti on kuollut ja tytär on kutsunut tämän yhdeksi vuorokaudeksi vieraakseen. Kun äitiä ollaan hautaamassa sukuhautaan, käy selville että, sukuhautaan mahtuu 36 uurnaa. Tytär ei päätä täyttää hautaa uurnilla vaan ryhtyy keräämään esineitä, jotka voisi laittaa hautaan äidin uurnan seuraksi.  

Ensin hautaan päätyvät villatakki, lankakerä, huopikkaat, mutta myös kansanvihollisuus, tulematta jääneet kirjeet, puuttuva nuoruus, kuritushuone. Jokaisella esineellä on oma tarinansa. Keskeiseksi nousee äidin ja tyttären suhde. Äiti ei ole koskaan hyväksynyt tytärtään, tämä on äidin omien sanojen mukaan pilannut hänen nuoruutensa. Useammin kuin kerran tyttö saa kuulla äidiltään, miten olisi ollut parempi jos tyttöä ei olisi ollut olemassa ollenkaan.

”Sinä olet tuhonnut minun elämäni”, sanoit, äitini, minulle jonkin riitamme keskellä. Ilmeeni viihdytti sinua, naurahtelit ja katsoit tarkkaan, kuinka sanat upposivat. … Olin ehkä kolmentoista, olit alkanut rusentaa minua koko painollasi… Sinä olit väkivaltainen minua kohtaan. Sinä olit väkivaltainen kaikkia läheisiäsi kohtaan.

Tarinassa ovat myös mukana isovanhemmat, etenkin ukki, joka on ollut tytön tuki ja turva. Omalle tyttärelleen Tammisaaren vankilassa virunut ja pakkosyötetty mies ei ole pystynyt olemaan rakastava isä. Tarina kiertyy paljolti 1930-luvun tapahtumiin, joista sukujen piirissä on keskusteltu vielä vähemmän kuin talvi- tai jatkosodasta.

36 uurnaa on säikehtivä romaani. Kirjailija on luonut itselleen uuden kielen, uuden tavan kertoa. Hieno romaani. 

 

 

Ella-Maria Nuttin Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ruotsalaisen Ella-Maria Nuttin esikoisromaani Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (suom. Jaana Nikula, Johnny Kniga 2023, 206 s.) on huikean hieno esikoisromaani. Romaani on kertomus äidin ja tyttären kohtaamisesta tai pikemminkin kohtaamattomuudesta. 

Äiti on jäänyt kotikonnuilleen Jällivaaraan. Suunnnitelmat lähtemisestä päättyivät siihen kun hän sai tyttären. Äiti on rohkaissut tytärtään lähtemään ja opiskelemaan. Nyt tytär on muuttunmut. Pukeutuu niin kuin muutkin tukholmalaiset ja puhuukin eri tavalla. Ja käy kotona pohjoisessa hyvin harvoin. 

Äidillä on tärkeää asiaa tyttärelle, sen kertominen ei onnistu puhelimessa, ei sitä voi kertoa teksti-viestillä, on lähdettävä tapaamaan tytärtä. Kaiken paljastaminen ei onnistu, vaikka äiti päivästä toiseen etsii sopivaa hetkeä asiansa kertomiseen. Ei omalla asiallaan voi kuormittaa toista, kun tämä on alakuloinen eikä silloinkaan kun tämä on hyväntuulinen. Salaisuus selviää sittenkin. 

Rankasta aiheestaan huolimatta kirja on lumoavan kaunis. Se on kuin balladi, jossa salaisuus jaetaan pala palalta. Kaiken vertauksena on pirtanauhan kutominen. Sitä kutoi tytön mummi ja nyt hän jatkaa kutomista.  

Ruotsin Lapista kotoisin oleva saamelaiskirjailija opiskelee psykologiaa Tukholmassa.  

Petri Tammisen Urheilijaelämäkerta

Täysosuma kirjaksi, joka pitää lukea tai kuunnella nyt kun Yleisurheilun MM-kisat ovat käynnissä Budapestissä, on Petri Tammisen Urheilijaelämäkerta (Otava 2023, 74 s.). Tamminen kirjoittaa omasta urheilijan urastaan, lastensa urheilemisesta ja elämyksistään katsojana, kokijana, fanina. Lyhyen lyhyet tarinat ovat hiottuja, tarkkoja ja paljon kertovia.

”Pelattiin vuoden 1998 jalkapallon MM-kisoja. Isä oli lainannut työpaikaltaan Ylestä matkatelevision, postikortin kokoisen. Katselimme sitä pienen mökkisaunan pikkuruisessa pukuhuoneessa. Hollannin Bergkamp otti pitkän keskityksen taitavasta haltuunsa ja sijoitti pallon ulkosyrjällä Argentiinan maalin takanurkkaan, Käännyin katsomaan isää, isä oli nukahtanut.”   

Kirjan minä on pitänyt monista urheilulajeista, kokeillut monia ja ollut toisissa hyvä, toisissa huono. Kaihoisalta ja vaikealta tuntui kun lapset lopettivat urheilemisen. Taustalla leijui ajatus, jospa heistä sittenkin olisi tullut hyviä. Urheiluhulluus on koko perheen sairaus tai rikkaus. Isoäiti ei pystynyt katsomaan jääkiekko-otteluita tv:stä, ei kuuntelemaan radiosta – ne olisivat olleet liian jännittäviä. Turvana oli tekstitelevision sivu 221.Turun Palloseura oli lähes satavuotiaalle se tärkein.

Petri Tamminen kirjoittaa samalla kertaa ironisesti ja rakastavasti. Hän katselee kirjansa urheilijaa ulkopuolelta, mutta kuitenkin samalla tämän sisimmästä. Ja ymmärtää suuresti.    

Elizabert Stroutin Lucy meren rannalla

Elizabeth Stroutin Lucy meren rannalla (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2023, 270 s.) on kuin ystävän kertomus siitä mitä tapahtui kun pakenee koronaa suurkaupungista maaseudun rauhaan. Romaanissa Lucy Barton (kirjailijan alter ego) lähtee koronaa pakoon Maineen merenrannalle entisen aviomiehensä Williamin kanssa. Romaanin henkilöt ovat tuttuja Stroutin aikaisemmista romaaneista Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Voi William!   

Pariskunnalla on kaksi aikuista tytärtä ja yhteisistä vuosista aikaa yli kaksikymmentä vuotta. Kumpikin on tahollaan ollut naimisissa. Lucy on menettänyt rakastamansa musiikkimiehensä vasta hiljattain. Aluksi Lucy ei ymmärrä miksi heidän pitäisi lähteä. William on loistutkija ja perillä siitä mistä maailmanlaajuisessa pandemiassa on kyse. Hän haluaa suojata itsensä lisäksi myös Lucyn. Tyttäret elävät omaa elämäänsä välittämättä mitä ympärillä tapahtuu. Viikkojen vieriessä useamman kuin yhden kerran Lucyn ja Williamin saavuttaa tietoa ystävän kuolemisesta koronaan.

Pariskunnan kotimaassa tapahtuu samaan aikaan muutakin: George Floydin murha ja sen aiheuttamat protestit sekä tammikuussa 2021 hyökkäys Capitol-kukkulalla. Ja vielä pelottavampaa on tulossa. Turvallisuuden tunne horjuu romaanissa yhtä voimakkaasti kuin se on tehnyt ihmisten mielissä ympäri maailmaa. Lucy ja William yrittävät ylläpitää uskoaan yhteisymmärryksen voimaan silloinkin kun naapuri  liimaa heidän autoonsa lapun, jossa nykkiläisiä kehotetaan painumaan kotiin. Nykkiläiset eivät lähde, vaan yrittävät selvittää miksi he ovat ansaitsemattoman vihan kohteena.    

Stroutin tapa kirjoittaa arkipäiväisesti ja kriisinkin keskellä levollisesti, viehättää ja rauhoittaa. Romaanin kirjailija havahtuu vähitellen ymmärtämään ettei maailma ole enää entisensä ja vähitellen hän löytää itsestään voimavaroja aloittaa kirjoittaminen. Hellyttävää on myös pariskunnan hiljalleen palaava yhteisymmärrys.     

Valérie Perrin Vettä kukille

Valérie Perrin Vettä kukille (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2023, 473 s.) on kesän hurmaavin ja lumoavin romaani. Se on perhekronikka, se on melkein kuin dekkari, se on tasokas viihderomaani, se on samalla kertaa tragedia ja komedia.

Meillä on mielikuva valloittavista ja vallattomista ranskalaisista miehistä. Se kohtelevat kunnioittavasti naisia, mutta pettävät heitä sen kun ehtivät. Vettä kukille kertoo juuri näistä miehistä ja heidän naisistaan. Henkilöiden elämänkohtaloat kietoutuvat yhteen ällistyttävällä tavalla. Mutta kaikessa kiemuraisuudessaan kaikki tuntuu hyvin uskottavalta.

Monen henkilön elämään liittyy raskaita kokemuksia ja monen lapsuus on ollut köyhääkin köyhempi monella tavalla. Romaanin kiehtovan ja hieman pelottavankin ilmapiirin luo se että päätapahtumapaikkana on hautausmaa. Päähenkilöinä on hautausmaan ja sen puutarhan hoitaja ja hänen aviomiehensä. Aviomies keskittyy enemmän moottoripyörällä ajamiseen kuin hautausmaan hoitamiseen.

Kirjan jokaisen luvun alussa on mietelause, joka useimmiten vaati pysähtymisen ja pohdintaa: ”Kaikki haalistuu, kaikki siirtyy muistin ulottumattomiin”. Kirjan kieli on kuvailevaa, viipyilevää ja kaunista. Kiitokset myös kääntäjä Saara Pääkköselle. Näinkin voi kuvata äidiksi tulemista.

Kun Léonine saapui, nuoruuteni pirstoutui säpäleiksi rajusti kuin kivilattiaan iskeytyvä posliinimaljakko. Hän hautasi minun huolettoman tytönelämäni. Muutamassa minuutissa viskouduin naurusta kyyneliin, auringonpaisteesta sateeseen. Olin kuin kevättaivas, jolla pouta ja räntäkuuro vuorottelivat. Kaikki aistini olivat vapaana, terävät kuin sokeilla.

Pakostakin aloin haaveilla, että helsinkiläisen Maunulan uurnalehdon kupeessa olisi pieni talo, jossa asuisi ystävällinen hautausmaan hoitaja, jota voisi tervehtiä kun hän tulee vastaan hautausmaan käytävillä. Hänellä olisi tarvittaessa aikaa ja voimia päättää tarvitsenko keskusteluseuraa, tukea tai teekupillisen tarjoamaa lohdutusta.  Vettä kukille -romaanin luettuani voin kuvitella talon ja sen kukkia ja ihmisiä rakastavan asukkaan.

Vettä kukille on ranskalaisen valokuvaajana ja käsikirjoittajana työskennelleen Valérie Perrin (s. 1967) toinen romaani. Teosta on myyty yli miljoona kappaletta yli 30 kielellä. Ranskan lisäksi se on ollut hyvin suosittu Italiassa, Norjassa ja Ruotsissa. Kirjan pohjalta on tehty teatteriesitys ja siitä on tekeillä tv-sarja.     

Lydia Sandgrenin Läpileikkaus

Mitä mahdollisuuksia on Göteborgiin perustetulla kustannusyhtiöllä selviytyä isompien yritysten puristuksessa? Entä voiko kuuluisaksi ja tunnetuksi taidemaalariksi tulla maalaamalla ystävänsä vaimosta muotokuvan toisensa jälkeen? Miksi ruotsalaiset opiskelijat haluavat hakea inspiraatiota uralleen Pariisista? Miksi kahden lapsen äiti haluaa kadota?

Näihin kysymyksiin ja moniin muihinkin etsitään vastaus Lydia Sandgrenin romaanissa Läpileikkaus (suom. Sanna Manninen, WSOY 2023, 718 s.). Läpileikkaus on Sandgrenin esikoisteos, jota hän kertoo kirjoittaneensa kymmenen vuotta. Romaanin alussa piti totutella siihen miten hienosti Sandgren osaa paneutua ja pureutua kahden miehen elämään ja ajatuksiin. Sandgrenin romaani on palkittu Ruotsin arvostetulla kirjallisuuspalkinnon August-palkinnolla 2020.

Martin Berg haaveilee kirjailijan urasta ja Gustav tietää että hän haluaa maalata ja tulla kuuluisaksi. Martin ajautuu perustamaan kustantamon ja kirjailijan ura jää novellikokoelman kokoiseksi. Sen sijaan Gustav Becker on ansainnut kannuksensa muotokuvamaalarina.

Martinin ja Gustavin ystävyys alkaa lukiovuosina ja kestää vaikka välillä onkin ajanjaksoja, jolloin he tapaavat vain harvoin. Romaanin päähenkilöitä on myös Martinin tytär Raakel. Isä yrittää houkutella tytärtä oman työnsä jatkajaksi ja antaa hänelle – saksan kielitaidon takia – arvioitavaksi romaanin, jonka Raakel epäilee kertovan hänen kadonneen äitinsä elämästä.

Martinia haastatellaan, kun hän on täyttämässä 50 vuotta. Vastatessaan toimittajan kysymyksiin romaani vie muistoihin, jotka kuvaavat niin Martitin, Gustafin kuin Ceciliankin opiskeluaikaa, aikuistumista ja selviytymistä vuosikymmenestä toiseen, heidän ystävyyttään. Romaanissa pohditaan paljon myös kirjallisuuden ja taiteen merkitystä, ratkotaan monimutkaisia ihmissuhteita ja kuvataan oman elämänsuunnan etsimistä.

Mammuttimainen romaani – 718 s. ja äänikirjana 32 tuntia – ei houkutellut, mutta olikin kiehtova lukukokemus. Se herätti harvinaisen paljon ajatuksia ja tuntemuksia.     

Eppu Nuotion Hopeamedaljonki

Eppu Nuotion Hopeamedaljonki (Gummerus 2023, 254 s.) on toivekirja kirjojen kesäkassiin. Päähenkilöinä romaanissa ovat Raakel Oksa ja Ellen Lähde, tuttuja Leninkimekosta. Raakel törmää työtehtävissään mielenkiintoisten ihmisten kohtaloihin. Tällä kertaa kunnostettavaksi tulee töölöläinen asunto, jonka yksinäinen asukas on testamentannut Maanmittarikillalle. Asunto on lattiasta kattoon täynnä tavaraa ja tavararöykkiöitä setviessä asukkaan elämänvaiheet ja kohtalo alkavat vähitellen selvitä. Töölöllä on oma roolinsa romaanissa.  

Hopeamedaljonki edustaa leppeää dekkarigenreä. Pääosassa on kuolleen elämää selvittävät henkilöt omine kohtaloineen. Sen alaotsikossa on lupaus: Raakel Oksa ratkaisee 2.     

Enni Mustosen Kasvattitytär

Enni Mustosen uuden romaanisarjan Rouvankartanon tarinoita avausteos ”Kasvattitytär” lunastaa varmasti heti paikkansa soljuvien kertomaromaanein ystävien parissa. Aika tavalla eksoottiseltakin tuntuu lukea uusmaalaisten kartanoiden elämänpiiristä ja niiden asukkaista vuosina 1774-1775. Herrasväki elää omassa kuplassaan, vaikka 17-vuotias romaanin päähenkilö Hedda Noora Lilliehöök välillä joutuukin melkein tekemään oikeita töitä.

Hedda on joutunut kasvattityttäreksi tätinsä perheeseen. Hänen Ruotsissa asuva perheensä on köyhtynyt ja lapseton täti haluaa Hedddan omaan kartanoonsa kasvatettavaksi. Hyvin nuorena Hedda kuitenkin joutuu emäntäpiian sijaiseksi yhdessä sukunsa kartanoissa. Kartanoelämän kuvaus ja ylipäätään ajan kuvaus on romaanissa Mustomaiseen tapaan huolellisesti tutkittua ja kiehtovaa, hieno tietopaketti.   

Oman ulottuvuutensa tarinalle tuo Heddan rakastuminen tai oikeastaan jo pikkutyttönä alkanut ihastus. Kaikki ei kuitenkaan suju ihan niin kuin Hedda olisi halunnut, mutta naimisiin Hedda kuitenkin päätyy. Hätkähdyttävää on ajatella miten tietämättömiä naisen elämään liittyvistä asioista – kureliivejä, hopeiden kiillottamisia, kapioiden nimikointia ja poloneesin askelkuvioita lukuun ottamatta – nuoret naiset olivat.   

Romaanin lukemista helpottaa alun sukutaulu ja henkilöiden taustojen esittely, karttalehti kartanoiden sijaintipaikoista, 1700-luvun sanaston selitysosio ja kattava luettelo monipuolisesta lähdemateriaalista. Kartanoissa liikutaan Mäntsälässä, Pornaisissa, Sipoossa ja Tuusulassa.      

Hedda Nooran esikuva on Hedvig Eleonoora Lilliehöök (1756-1833), tätinsä Hedvig Juliana Nordenskiöldin kasvattitytär, Nordenskiöldin suvun miniä ja Frugårdin kartanon emäntä.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

  

.

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun

 ”Minun muistini oli sammalen alla piilevä suonsilmä.”

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun (Tammi 2023, 256 s.) on tarina tyttärestä joka huolehtii isästä, jonka elämä on täynnä loputtomia uusia alkuja ja käänteitä. Mistään ei kuitenkaan tule mitään. Romaanin kertoja on lapsesta asti tottunut kantamaan huolta isästä, aavistamaan tulossa olevaa, estämään kohtausten tuhoisat seuraukset, viemään hoitoon, pitämään yhteyttä isää hoitavaan henkilökuntaan, rakastamaan ja vihaamaan.

Kun Vasantola pohti voisiko hän kirjoittaa kirjan isästään ja siinä ohessa myös omasta elämästään, hän lopulta rohkeni kysyä asiaa isältä. Flinkkilä & Kellomäki – ohjelmassa hän kertoi neljä kertaa kysyneensä isältä voisiko hän kirjoittaa kirjan. Isä mukaan hänen suurin haaveensa on, että tytär kirjoittaisi hänestä kirjan.

Romaanin maanis-depressiivisellä Erikillä mania ja masennus seuraavat toisiaan. Maanisen periodin aikana isä suunnittelee ostavansa jopa Raippaluodon sillan, koko Merenkurkun ja rakentavansa sinne uuden New Yorkin. Erikin elämä on ollut ylä- ja alamäkeä, mutta sairaus on tehnyt hänestä ennalta-arvaamattoman. Kun isän tanssikengät ovat poissa, tietää tytär että nyt on lähdettävä etsimään isää. Romaanissa retki vie läpi Suomen.  

Romaani on sukellus sairaan henkilön mielenmaisemaan. Se on myös sairaskertomus siitä, miten psyykkisesti sairasta meillä hoidetaan tai jätetään hoitamaan. Ennen kaikkea häkellyttävää on omaisten väheksyntä hoitamisessa. Saman olen kokenut monessa eri paikassa ja moneen kertaan muistisairaan omaisen hoitamisessa. Romaani on myös matka tyttären mielen maisemaan, lapsuuden muistoihin, eletyn elämän läpikäymiseen.

Vasantola kirjoittaa taiturimaisesti mielen hajoamisesta, omaisen huolesta, voimattomuudesta, turhautumisesta. ”Pitäisi jaksaa hymyillä ja myötäillä, paitsi ymmärtää ja odottaa, niin helvetin monessa paikassa pitäisi niellä kaikki kiellot ja selän kääntämiset, mutta kurkkuni oli nielemisestä kulunut, sen pinta hiertynyt rikki, kaikki uusi kirveli.”  

Romaani ei ole kuitenkaan pelkkä sairaskertomus, se on myös kertomus pyyteettömästä rakkaudesta ja välittämisestä. Kaiken kehyksenä on tämän päivän kesäinen Suomi. Rankasta aiheesta huolimatta kirjanm kerronta on kaunista ja ajatonta.   

  

Alex Schulmanin Kiirehdi rakkain

Alex Schulmanin Kiirehdi rakkain (suom. Jaana Nikula, Otava 2023, 126 s.) on kaunis ja herkkä kirja hänen isästään. Olemme tottunut siihen, että Schulman kirjoittaa perheestään ja sukulaisistaan suorasukaisesti ja vähemmän hienovaraisesti. Isästään Allan Schulmanista (1919-2003) hän kirjoittaa aivan eri tavalla. Allan Schulman oli syntynyt Suomessa ja muuttanut Ruotsiin 1953.

Isä poikkeaa Alexin kavereiden isästä siitä syystä, että tämä on vanha. Isä ei paini poikiensa kanssa eikä heittele heitä ilmaan. Mutta kaikissa haastatteluissa isä kertoo miten hienoa on tulla isäksi vanhoilla päivillään. Hän on saanut tavallaan uuden elämän. Kun Alex syntyy on hänen isänsä 57-vuotias ja äiti 25-vuotias, vanhin veli on kaksi vuotta Alexia vanhempi ja nuorin veli kolme vuotta nuorempi.

Alex ei veljiensä tavoin osaa pitää tilannetta mitenkään outona. Koulussa hänelle paljastuu erilaisuus. Kun luokkatoverit lukevat aikakauslehdestä Alexin isän haastattelun, he aloittavat kiusaamisen. Miten jollakulla voi olla noin vanha isä? Alex ei kerro kiusaajista, isää ei pidä rasittaa millään turhalla.

Isä on hyvin uppoutunut töihinsä toimittajana ja tuottajana. Hän on hyvin tunnettu ja ansioitunut ammattilainen. Alexin elämän jännittäviä kokemuksia onkin pääsy isän töihin. TV-studion ilmapiiri on aivan omanlaisensa. Lähetyksen seuraaminen on pikkupojalle luottotehtävä, on oltava hipihiljaa, kun lähetys on alkanut.   

Schulman kuvaa lapsuuttaan ja tuntemuksiaan hienosti, lapsen kertojan ääni on tarkka ja ymmärtäväinen kaikkea kohtaan. Kun isä vanhenee huolehtivat pojat hänestä yhtä enemmän ja enemmän. Vaikka isän voimat heikkenevät, yrittävät pojat kannustaa häntä selviytymään. Isän ja poikien yhteinen perinne on juhannuksen Coca-Cola -kisa, joka kisataan vielä sinäkin juhannuksena kun mökille ei enää päästä ja isän voimat ovat huvenneet. 

Kuvaukset isän jatkuvista kaatumisista ja apuun rientämisestä, hoitokotijaksoista ja reisiluun leikkauksesta ovat hyvin realistisia. Olen kokenut saman aviomieheni rinnalla. Ruotsalaisen hoitokodin ilmapiiri ja elämänmeno on hyvin samanlaista kuin meillä. Taitaisi rapujen salakuljettaminen läheiselle onnistua meidänkin hoitokodeissamme.

Kiirehdi rakkain kertoo lämpimästi ja koruttomasti isän kuolemasta ja kuoleman aiheuttamasta surusta.  Kirjan nimi on peräisiin Tove Jansson Syyslaulusta. Laulu lauletaan isän hautajaisissa. Isän muisto seuraa Alexia hyvänä ja välillä pahanakin.   

Aikaisemmin Alex Schulmanin tuotannosta on suomennettu Unohda minut (2017) – pääosassa äiti, Polta nämä kirjeet (2029) – suvun salaisuudet, Eoonjääneet (2021) – Alex ja hänen veljensä.

Satu Rämöm Rósa ja Björk

Tämän kevään odotetuin romaani on varmaan Satu Rämön Rósa ja Björk (WSOY 2023, 360 s.). Se jatkaa viime vuonna ilmestyneen Hildur-romaanin päähenkilön elämäntarinaa.  Hildur-poliisin työparina on edelleen työharjoittelijaksi Islannin Länsivuonoille tullut suomalainen Jakob. Nyt parivaljakko saa selvitettäväkseen korruptoituneen kunnallispoliitikon kuoleman. Hyvin pian siihen rinnalle nousee pienlentokoneen putoaminen ja lentäjän kuolema.

Satu Rämö on kehittänyt alun romaanitrilogiaansa – kirjailija kertoi heti että dekkareita tulee kolme – keittiön pöydän ääressä. Kun korona-aika alkoi, vähenivät matkaoppaan työt, matkailuaiheiset jutut eivät kiinnostaneet lehtiä. Hän oli saanut valmiiksi kirjansa Talo maailman laidalla ja hänestä tuntui, ettei Islannista ole enää mitään kerrottavaa. Oli tyhjää tilaa ajatella. Jotain uutta pitäisi löytää.  Kirjailija myöntää pohtineensa voisinko kirjoittaa jotain mikä ei olisi totta, ei faktaa vaan fiktiota.

Syntyi idea Hildur-nimisestä poliisista ja hänen työparistaan suomalaisesta Jakobista. Ensin piti tarkistaa Reykjavikin kirjastossa kaikki kymmenen vuoden sisällä ilmestyneet islantilaiset dekkarit, olisiko niissä päähenkilönä Hildur (suomeksi taistelija). Ei ollut ja niin Hildurin tarina sai siivet alleen.

Ròsassa ja Björkissä selvitetään kahta Hildurin kotikylässä tapahtunutta rikosta ja siihen rinnalle nousee Hildurin kahden pikkusiskon kohtalo. Rämö jatkaa uudessakin kirjassa islantilaisen luonnon hienoa kuvaamista ja lisäksi islantilaisen mielenlaadun analysointia. Kirjailija myöntää, että Islannissa kaikki tuntevat toisensa. Virallista tietä hoitaen asioiden hoitaminen kestää.  Asiat järjestyvät, jos tuntee jonkun, jolle soittaa ja joka voi auttaa.

Vaikutusvaltaiset rapsuttelivat toistensa selkiä kaikessa rauhassa. Muuri heidän ja tavallisten ihmisten välillä oli niin korkea, että ylintä taloudellista ja sitä kautta myös poliittista valtaa käyttävien valta-asemia oli vaikea rikkoa.  

Tähän romaanin kunnallispolitiikan mahtimies on luottanut. Hän uskoi voivansa loputtomiin hoitaa asioita omalla tavallaan ja saada aina enemmistön puolelleen valtuustossakin. Mutta on mies, joka on päättänyt tehdä lopun tälle vehkeilylle. Järin omaperäinen ei asetelma rikoskudelmassa ole, mutta Satu Rämö kirjoittaa tarinansa vetävästi ja punoo kaiken toisaalta riittävän helpoksi ja riittävän vaikeaksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Jännite säilyy kun näennäisesti ja selvään kuvioon tuleekin yllättäen ihan muuta kuin lukija on olettanut.  

Siinä missä Satu Rämö on taiturimainen juonen käänteiden punoja, on romaanin Hildur erinomainen poliisi. Ja nyt hänestä tulee myös rohkea oma itsensä, kun hän alkaa jälleen kerran selvittää sisarustensa kohtaloa. Se purkautuu ja selviää yllättävällä tavalla. Vanhat valokuvat auttavat. Omalla tahollaan Jakob alkaa rakentaa uudenlaista elämää itselleen. Hän saa puhtia hoitaa huostajuuskiistaa norjalaisen ex-vaimonsa oikeuksiensa mukaisesti.

Hildur -romaani myytiin viime vuonna kaikki formaatit huomioon ottaen 79 000 kappaletta – enemmän kuin mitään muuta romaania. Samanlaista menestystä uskallan ennustaa uudellekin romaanille. Kirjailija kirjoittaa parhaillaan kolmatta HJildur-kirjaa, se ilmestyy marraskuussa ja siinä Hildur tuo Jakobin Suomeen.

 

Satu Rämön kuva Reijo Suomela