Antti Heikkinen: Pääroolissa Esko Roine

Nyt on tilaisuus selvittää millainen henkilö on näyttelijä, teatterinjohtaja Esko Roine. Antti Heikkinen on kirjoittanut kirjan Pääroolissa Esko Roine (Otava 2026, 511 s). Kirjassa on sivuja paljon, mutta paljossa on kirjan päähenkilökin (s. 5.9.1944) ehtinyt olla muna yli 60 vuotta jatkuneen uransa aikana.

Antti Heikkinen on ainutlaatuisen hyvä elämäkertojen kirjoittaja. Roineen suku on hänelle ennestään tuttu. Eila Roineesta kertova kirja ilmestyi 2023. Eila oli Esko Roineen vanhin sisar. Näyttelijä on myös hänen toinen sisarensa Tampereen Teatterissa pitkän uran tehnyt Liisa Roine. Heidän isänsä oli näyttelijä Eero Roine.

Eero Roine oli hyvin pidetty ja arvostettu näyttelijä. Muistan miten ”kaupungilla” pohdittiin mitähän se Roine on taas laittanut omiaan siihen uuteen näytelmään. Samanlainen sutkauttelija on myös Esko Roine.   

Kirjan lopussa on pienellä tekstillä kahdeksan sivun luettelo Roineen teatteritöistä. Lisäksi on elokuva- ja televisiotöitä, kuunnelmia ja kolme oopperaakin. Luottamustoimiakin mies on ehtinyt hoitaa ja johtaa teattereitakin.

Roine kiinnostui teatterin kokonaisvaltaisesta toiminnasta niin että päätyi johtamaan Tampereen Teatteria ja myöhemmin Tampereen Työväen Teatteria. Hän pääsi perille mitä kaikkea johtajan pitää tehdä, mutta näytteleminen on sittenkin ollut hänen ominta aluettaan.

Kirjassa on paljon äänessä päähenkilö itse. Se tuo tarinaan elävyyttä. Näyttelijöiden elämäkerrathan tahtovat olla luetteloa ja tarinaa heidän rooleistaan.

    

Maria Mustranta: Toivon talo

Maria Mustrannan Toivon talo (WSOY 2026, 296 s.) kertoo mitä tapahtuu kun suomalainen avustustyöntekijä Martta kohtaa Jordaniassa Ammanissa sairaalassa 4-vuotiaan Nouran. Tytön vanhemmat ovat kuolleet. Muista sukulaisista ei tiedetä mitään. Ei tiedetä mitä kieltä hän osaa tehdä. Tyttö on vammainen, hänen kätensä ovat epätavallisen lyhyet. Martta ei pysty jättämään tyttöä oman onnensa varaan.  

Martta vierailee Nouran luona sairaalassa. Kun tyttö siirretään ankeaan lastenkotiin Toivon taloon, alkaa Martta vierailla siellä. Vähitellen Martta ryhtyy leikkimään myös muiden lasten kanssa. Lastenkodissa on vain kaksi työntekijää ja osa lapsista levottomia ja häiriintyneitä. Martta alkaa viettää päivänsä sairaalassa ja poistuu sieltä vasta kun Noura on nukahtanut.

Vähitellen Martan työnantaja huomauttaa tätä töitten laiminlyömisestä. Martta saa potkut, hänen rahansa alkavat olla vähissä, sisar Kerttu ei ymmärrä miksi vieras lapsi on lapsettomalle Martalle hyvin tärkeä.

Uutta tilannetta ei loputtomiin hyväksy myöskään Martan miesystävä, joka jaksaa aluksi odottaa toivorikkaana Martan paluuta Geneveen. Martta ei muuta mielipidettään kenenkään ”järkipuheilla”. Hänelle Nouran kohtalo on tärkeintä. Ensimmäinen tehtävä on saada selville onko Nouralla sukulaisia.

Kirjailija sai idean romaaniinsa luettuaan Helsingin Sanomista Syyrian sotarikosoikeudenkäynnissä syyttäjänä toimineen sveitsiläisen Carla Del Ponten haastattelun. Del Ponte oli tavannut jordanialaisessa sairaalassa pienen pojan ja etsinyt tälle adoptioperheen Sveitsistä.

Romaani on koskettava ja ajatuksia ja asenteita myllertävä. Hyvittääkö Martta käyttäytymisellään jotain, kaipaako hän sittenkin lasta, pakeneeko hän jotain. Vaikka romaanissa yritetään ratkaista yhden lapsen elämää, käsitellään sodan jalkoihin jääneiden lasten asemaa yleisemminkin. Samoin avustustyöntekijän ratkaisuja.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

 

Sirpa Kähkönen: Marius

Sirpa Kähkösen Marius (Siltala 2026, 216 s.) on julistettu uudenlaiseksi ja erilaiseksi Kähkösen romaaniksi. Sitä se onkin. Se on samalla kaunis luontoa palvova kirja ja kaunis kertomus rakkaudesta, joka syntyy ja jättää jäljet, jotka eivät koskaan katoa. Kyseessä on joukko pieniä kohtauksia, joista muistoksi jää siirtolapuutarhamökille miehen kaulahuivi.

Romaanissa on ripaus samanlaista levollisuutta kuin Sirpa Kähkösen ja Mari Leppäsen alkuvuodesta ilmestyneessä kirjeenvaihtokirjassa Kirjeitä läsnäolosta (SKS Kirjat, 2026. 197 s.). Naiset kirjoittavat harvakseltaan kirjeitä toisilleen ihan tavallisista tapahtumista ja mieltä askarruttavista asioista. Kirjan tunnelma on kuultavan kaunis, hyvin levollinen ja mieltä avartava.

Mariuksessa elämä kertojan puutarhamajassa on yksinkertaista ja luonnon ilmiöitä seuraava. Kirjaa lukiessa aistii kaiken sen mitä majassa ja sen ympärillä tapahtuu. Kertoja on parantunut rintasyövästään, mutta sairaus on jättänyt jälkensä.

”Ja hän täällä laakson pohjalla, vanhan omenapuun vartioimalla tontilla, levähtämässä hetken aikaa kuin päiväperho, aamulla ulos kotelosta, illalla jo väri alkoi varista hauraista siivistä”.  

Kirja on ulkoasultaan hyvin kaunis. Ruusut koristavat kansilehtiä aistikkaasti. Kirjan ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari.         

             Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Johanna Valkaman Kultalangan kehrääjä, Kauppahuoneen Maria (Otava, 2026, 298 s.) paljastaa hitusen naisesta, joka tuli menestynyt liikanainen. Usein kun olen kulkenut Tampereella vuonna 1901 valmistuneen hienon Tirkkosen talon ohi, olen miettinyt kuka oli talon omistaja Maria Tirkkonen.

Kauppakadun ja Kuninkaankadun risteyksessä oleva talo oli aikanaan kuuluisa Tirkkosen kaupan putkipostijärjestelmästä. Järjestelmä toimi niin että messinkiputkia pitkin siirrettiin rahaa ja paragon-kuitteja pääkassan ja myymälän kassojen välillä. Järjestelmä otettiin käyttöön 1907.    

Historiallisten romaanien kirjoittaja Johanna Valkama kertoo uudessa kirjasarjassaan Maria Enegrénistä (s. 19.12.1832, k. 2.2.1919), josta tuli taitava ja arvostettu kauppias.

 Romaanin alussa eletään nälkävuotta 1865. Maria palaa synnyinpitäjäänsä Tyrväälle. Hän on jättänyt palveluspaikkansa Turun arkkipiispan kartanossa. Kartanossa palvelleella nuorella naisella on korkeat vaatimukset tulevasta elämästään ja ennen kaikkea miehestä, jonka hän nyt tarvitsisi.

Matkalla Turusta Tyrväälle Maria kohtaa komean kulkukauppiaan. Ja kun päästään siihen vaiheeseen, että puhemies on pyytämässä Maria kättä kulkukauppiaalle, paljastetaan miten etevä ja hieno nainen Maria on.

Marian terävä mieli on juuri se mainio ja erityislaatuinen syy, miksi saanen tänään kunnian ehdottaa naimakauppaa hänelle… Maria on tehnyt ihmisenä suuren vaikutuksen tarkkasilmäisyydellään ja tarmollaan. Hän on oivallinen ja kunniallinen vaimo yritteliäälle miehelle.”   

Romaanin tarina etenee hieman verkalleen ja tuntuu että alusta lähtien on itsestään selvää, että Maria Tirkkonen on se henkilö, joka luo menestyksekkään yrityksen ja ylläpitää sitä. Ajan henki on hienosti vangittu romaanin sivuille. Jatkoa odotellen.

Olen saanut kirjan kustantajalta.

 

 

                                                 Tirkkosen talo 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnusen Pitkä aukea (WSOY 2026, 264 s. kertoo Löytövaaran Johanneksesta. Miehestä, joka rakastaa valokuvaamista ja vaimoaan, yrittää hyväksyä katkeroituneen äitinsä käyttäytymistä ja sanomisia, murehtii miehiä rakastaneen isänsä kohtaloa ja iloitsee kun hänen poikansa saa mennä naimisiin rakastamansa miehen kanssa.

Pitkä aukea on oikea paikka Kuusamossa, niin kuin on neljäntien risteyskin. Molemmat Kinnusen nimiä romaaneilleen. Neljäntienristeys (2014) oli hänen esikoisteoksensa ja Lopotti (2026) toinen romaani. Romaaneissa eletään Kuusamossa ja kuvataan Johanneksen suvun vaiheita.

Pitkä aukeaa on muistisairauden syövereihin sotkeutuneen Johanneksen huikea maatka menneeseen elämään ja sen aikaansaamiin ajatuksiin. Johannes elää elämäänsä tässä ja nyt. Valokuvaamon pyörittäminen ei sinänsä vastaa ollenkaan Johanneksen mielikuvaa valokuvaamisesta. Kaikki tapahtuu tuttujen kaavojen mukaan. Omia näkemyksiään Johannes toteuttaa vaeltamalla luonnossa ja kuvaamalla luonnon ilmiöitä ja ihmeitä.

Johannes rakastaa ja arvostaa vaimoaan suuresti. Hiljainen mies nousee vain ani harvoin puolustamaan eteläpohjalaista vaimoaan kärkkään ja teräväsanaisen äidin käsistä. On vaikea hyväksyä ettei Johannes puolusta vaimoaan, mutta samaa hämmennystä saa aikaan Kaarinankin kestäminen anopin ”kynsissä”.

Vasta kun äidin elämä alkaa olla päättymässä, rohkenee Johannes myöntää, että toisinkin olisi voinut olla. ”Näinkö helppoa olisi olla ihmisen edessä ihminen? Auttaa ja kannustaa, vaikean hetken tullen tarttua käteen ja kannatella. Millaisia meistä olisi tullut, jos olisimme sen osanneet?”

Romaanin loppusivuilla tuntuu, että luen sitä mitä muistisairauden loppuvaiheessa isäni ja mieheni kokivat ja ajattelivat. Heillä ei ehkä ollut Johanneksen merta, mutta eletty elämä oli ollut pitkä ja monivaiheinen molemmilla. Kyyneleitä…

”Hän riisuu yltään vanhan miehen vaateet ja puhdistelee harteiltaan niille kasautuneet vuodet. Mielensäkin hän tyhjentää jaa hylkää tien varteen kaikki rintaa painaneet pelot ja huolet. Askel on nopea, vauhti luja. Joka askeleella hän taittaa peninkulmia.” 

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

      

Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet

Riikka Pulkkisen Pienet joutsenet (Otava 2026, 448 s.) on samalla kertaa perusteellinen opas balettitanssijoiden taitojen oppimiseen ja maailmanpolitiikan myllerryksiin 1980-luvun lopulla. Oulussa asuva pikkutyttö leikkii ikätovereittensa lailla barbeille ja poneilla. Mutta hän harrastaa myös balettia.

Harrastaminen on oikeastaan liian lievä ilmaisu, sille mitä kaikkea venäläistaustaisen balettiopettajan tunneille tehdään. Hurjinta on kuvaus kovakärkisten balettitossujen käyttöön ottamisesta. Opettajalle kelpaa vain paras mahdollinen suoritus. Ja suomalaisilla pikkutytöillä ei hänen käsityksensä mukaan ole oikein edellytyksiä kehittyä niin hyviksi kuin Tsaikovskin Joutsenlammen esittäminen vaatii.

Balettityttöjen ja mukaan liittyneen Valentinin taitojen karttumisen rinnalle seurataan koko ajan Neuvostoliiton tapahtumia. ”Valtiollisella (tv-) kanavalla pyörii Joutsenlampi. Siksi televisionkatsojatkin ovat levottomia: kyllä he tietävät, että jos televisiossa esitetään Joutsenlampea jotakin on meneillään.”      

Harjoitussalilla nuorten tanssijoiden on välillä vaikea ymmärtää mitä heiltä oikein halutaan. Jokainen liike ja asento on hiottava mahdollisimman hyväksi. Kun esitys, jossa on vain osia kokonaisesta Joutsenlammesta, on alkamassa, tyttö valmistautuu muiden lailla esiripun takana. ”On pakko uhrautua, hän ajattelee, joko nyt tai myöhemmin, ehkä vasta aikuisena. Lavalle meneminen on luopumista elämästä … se on asettautumista väliaikaisesti uhrin tai ainakin sijaiskärsijän osaan, ja siksi sitä pelkää, siksi sitä rakastaa.”

Baletin maailman lisäksi tytöllä on elämässään suuri arvoitus: minkä takia hänen kaksi isoäitiään ovat riitaantuneet. Tytöt ovat olleet sydänystäviä ja jokin on tullut heidän väliinsä. Riidan aihe ei selviä perin pohjin siinäkään vaiheessa, kun molemmat vanhat naiset ovat hoidettavina samalla terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Ei tytölle eikä muillekaan tanssijoilla selviä mikä on heidän Joutsenlampensa loppu. Onko se totuus vai huijaus? Hehän eivät esitä balettia kokonaan.

Pulkkisen Pienet joutsenet on balettia harrastavalle tai sitä seuraavalle aarreaitta. Kirjan lopussa 14 sivun pituinen Klassisen baletin sanasto: Klassisen baletin tankosarjat, Port de bras, Askeleet, Asennot, Piruetit, Hypyt.

Pienet joutsenet on taiturimainen romaani. Sen monet eri tahot täydentävät oivallisesti toisiaan. Romaani on yhtä aikaa ravisteleva ja maaginen.   

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Elizabeth Stroutin Burgessin pojat (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2025, 398 s.) jatkaa kirjailijan paneutumista amerikkalaisten keskiluokkaisten valkoisten elämään. Burgessin perheessä on kaksi poikaa Jim ja Bob sekä yksi tyttö Susan. Jo kirjan alkusanoissa käy selväksi ettei kukaan oikeastaan piitannut kotikonnuilleen Maineen jääneestä Susanista ja vielä vähemmän hänen oudosta pojastaan, kunnes poika erehtyi tekemään jotain mikä suisti raiteiltaan hänen lähipiirinsä elämän.

Molemmat pojan enot ovat juristeja ja yrittävät auttaa Zachia, etenkin Jim laittaa koko arvovaltansa peliin. Onhan hän monissa julkisissa oikeudenkäynneissä ansioitunut puolustusasianajaja. Perheenjäsenet näennäisesti tukevat Susania ja Zachia, mutta sekaantuvat välillä oman elämänsä koukeroihin.

Borgessin perheessä on salaisuus, joka kulkee mukana romaanissa koko ajan ja jonka lopullinen ratkaisu jää osittain arvoitukseksi. Yhtä arvoitukselliseksi jää somaliyhdyskunnan suhtautuminen  heihin kohdistuneeseen ”ilkivaltaan” ja sen tekijään. Strout kuvaa hyvin somalien ristiriitaista elämäntilannetta. Toisaalta on hyvä olla Yhdysvalloissa ja toisaalta pitäisi palata takaisin.

Strout on arvostettu ja ansioitunut kirjailija. Huikein kunnianosoitus lienee Publishers Weekly -lehden arvio: ”Ei Stroutia turhaan ole Hemingwayhin verrattu. Tietyllä tapaa hän on vielä parempi”.

En ole vielä lukenut Haluan kuulla kaiken -romaania, joka yhdistää ensimmäistä kertaa Stroutin tuotannon kahden tärkeimmän naisen Lucy Bartonin ja Olive Kitteridgen tiet.   

Elisabeth Sroutin romaaneja:

Nimeni on Lucy Barton (2016, suom. 2018)

Kaikki on mahdollista (2017, suom. 2019)

Olive Kitteridge (2008, suom. 2020)

Pikkukaupungin tyttö (1998, suom. 201/2020)

Oliver, taas (2019, suom. 2021)

Voi William! (2021, suom. 2022)

Burgesin pojat (2013, suom. 2025)

Haluan kuulla kaiken (2024, suom. 2026)  

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

Claire Lombardon Onnen päiviä (suom. Terhi Vartioa, Tammi 2026, 582 s.) on järkälemäinen romaani niin ulkoasultaan kuin sisällöltään. Romaani on kertomus vuodesta toiseen intohimoisesti toisiaan rakastavista Marilynista ja Davidista ja heidän neljästä tyttärestään. Tyttärien rakkaudet ja rakastumiset ovat aivan toista luokkaa kuin heidän vanhempiensa välitön ja luottamuksellinen kanssakäyminen. David on lääkäri ja Marilyn kotiäiti.

Onnen päiviä on perusteellinen kuvaus tyttärien varttumisesta ja tarttumisesta omaan itsenäiseen elämään. Tytöt joutuvat kaikista ponnisteluistaan huolimatta välillä turvautumaan vanhempiensa apuun. Perheenjäsenten välit ovat osittain jännittyneet, osittain hyvin luottavaiset ja rakastavat.

Vanhin sisarista Wendy kokee elämässään rajuja takaiskuja ja vastapainoksi tulevat alkoholi ja holtittomat miessuhteet. Violet on melkein Wendyn kaksoissisko, tytöt ovat syntyneet samana vuonna. Violet on hyvin nuorena synnyttänyt lapsen, joka on päätynyt adoptoivaksi. Violetin poika Jonah tuo perhekuntaan uudenlaista rakkautta ja ymmärrystä.

Sisaruksista Liz opiskelee loppututkinnon ja saavuttaa paikkansa yliopistolla. Sen sijaan hänen elämänkumppaninsa hakee omaa paikkaansa. Nuorin sisaruksista on muuttanut kotiseudultaan pois ja pelkää että vanhemmat alkavat nyreksyä häntä, jos selviää ettei hän ole päässyt opiskelemaan, kuten on kertonut heille.

Kirjan kerronta on hyvin perusteellista, tapahtumat kuvataan yksityiskohtaisesti. Se paljolti lisää kirjan kiehtovuutta. Kun oli lukenut melkein kuusi sataa sivua perheen elämästä, tuli tunne että voiko tämä jo nyt loppua.

Kirjailija oli vain 30-vuotias, kun esikoisteos Onnen päiviä ilmestyi. Kirjailija on kiistänyt että hän kertoisi romaanissa omasta elämästään tai perheestään. Lombardo opettaa luovaa  kirjoittamista ja asuu Iowa Cityssä.  

Kristin Harmel: Pariisin tytär

 Kristin Harmelin Pariisin tytär (suom. Aila Herronen, Tammi 2026, 336 s.) on kertomus kahdesta amerikkalaisesta naisesta, jotka tutustuvat vuonna 1939 Pariisissa. Elise on kuvanveistäjä ja hänellä on yksi tytär. Hänen miehensä on myös taiteilija. Mies on mukana vastarintaliikkeessä ja hyvin pian saksalaisten miehitettyä Ranskan, mies ei enää palaa kotiin. Julietta pitää kirjakauppaa ja hän on kolmen tytön äiti.

Naiset lupaavat toisilleen huolehtivansa toisen lapsesta ja/tai lapsista jos sodan tiimellyksessä tapahtuisi jotain. Ennen kuin naiset arvaavatkaan tulee ratkaisujen. Elise joutuu pakenemaan natsimiehitystä ja samalla päättämään lapsensa kohtalosta. Aikaisemmin hän on seurannut miten hänen ystävänsä Ruth luopuu lapsistaan.

Tämä maa ei enää tunnu meistä kodilta. En pysty unohtamaan, että se käänsi selkänsä minulle ja minun lapsilleni. Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa, enkä yksinkertaisesti voi jäädä tänne ja antaa lasten kasvaa aikuiseksi täällä. Mitä jos Ranska kääntää meille uudelleen selkänsä? Miten me voisimme tuntea olevamme turvassa?

Julietta jatkaa sodasta ja miehityksestä huolimatta kirjankaupan hoitamista, kunnes kirjakauppa tuhoutuu pommituksessa. Sen tuhot muuttavat päähenkilöiden elämän. Kirjailijan näkökulma sodan tapahtumiin ja sen vaikutukset romaanin henkilöiden elämään  ovat riipaisevia. Sotaa miettii uudella tavalla.     

Harmelin tuotannosta on käännetty Unohdettujen nimien kirja (2023) ja Katoavien tähtien metsä (2024).  

Valèrie Perrin: Kolmikko

Valèrie Perrin Kolmikko (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2026, 620 s.) on kuin lasi hyvää shampanjaa. Se kuplii, pirskahtelee, ilahduttaa ja jäädessään lasin pohjalle se hämmentää. Mihin hyvä häipyi? Kolmikko on ranskalaisen kirjailijan kolmas romaani. Esikoisromaani Sunnuntain unohdetut ilmestyi 2015, kun Perrin oli 48-vuotias. Suomeksi se ilmestyi 2025, kääntäjänä Saara Pääkkönen kuten muissakin romaaneissa. Toinen romaani Vettä kukille oli kansainvälinen menestys. Suomeksi se ilmestyi 2023. Kesti kauan ennen kuin suomenkieliset lukijat saivat luettavakseen ihastuttavat teokset.

Kolmikko kertoo nimensä mukaisesti kolmesta ystävyksestä. Kaksi poikaa ja yksi tyttö tapaavat 11-vuotiaina koulussa. Heistä tulee erottamaton joukko. Kun nuorten piti valita lukion aineet, valinnat tehtiin sen perusteella, että kolmikko voi olla mahdollisimman paljon samoilla tunneilla.

Kukaan heistä ei koskaan tee mitään ilman kahta muuta. Päätökset tehdään yhdessä. Mitkä housut, mikä mekko, mitä musiikkia, mikä T-paita, mitkä juhlat, mikä elokuva, mikä kirja, kenen luokse.    

Nuoret ovat hyvin erilaisista kodeista: on varakkaan perheen lapsi, isänsä hylkäämä yksinhuoltaja-äidin lapsi ja isoisän hoivissa kasvanut lapsi. Nopeasti lapset myös tutustuvat toistensa perheisiin ja saavat tukea myös muilta kuin oman perheensä jäseniltä. Ihastuupa toinen pojista kaverinsa siskoon.

Lukion jälkeen tiet eroavat ja tapahtumat ovat välillä uskomattomia, välillä hieman ennalta odotettuja. Vuosien myötä kolmikko tapaa ajoittain – harvemmin kaikki kolme yhtä aikaa. Välit menevät välillä poikki. Kaiken yllä leijuu tapahtuma josta on vuosikymmeniä, mutta joka kaihertaa kolmikon jäsenten mieltä. Se tekee myös romaanista jännittävän ja salaperäisyyttä huokuvan.

Ystävyyden pohja on kuitenkin niin vahva etteivät he pääse toisistaan irti tapahtuipa mitä tahansa. Ajoittain tapahtumat ovat rankkoja, välillä rakkauden ja välittämisen sävyttämiä.

Kolmikko on lumoava romaani. Sen jokainen luku, jokainen sivu on täynnä yllätyksiä. Säkenöivä on kustantajan myyntislogan, joka on hyvin kuvaava. Kannattaa asettautua ja olla Adrienin, Ètiennen ja Ninan seurassa 620 sivun verran. Tarina voisi jatkua…    

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Katja Ketun romaani Brita-Kajsa (Otava 2026, 329 s.) on räväkkä-henkinen kunnianosoitus lestadiolaisen herätysliikkeen perustajan Lars Levi Lestadiuksen vaimolle. Yleisesti ottaen tiedämme paljon Lars Levi Laestadiuksesta (1800-1801) ja samalla tiedämme hyvin vähän hänen vaimostaan Brita-Kajsasta (1805-1888). Brita-Kajsasta tiedetään vain hänen viidentoista synnyttämänsä lapsen nimet ja syntymävuodet.

Perusteellisen selvitystyön tuloksena Ketun romaani on enemmän kuin elämänmakuinen kertomus hurjapäisestä naisesta, joka piti puoliaan niin ystäviä kuin vihollisia vastaan. Ennen muuta hän piti itsensä ja lasten puolta. Eikä hän liioin yliarvostanut miestään, joka rauhattomasti vaelsi pitkin Lappia ja laajemmaltikin, vaikka lapset sairastuivat ja Brita-Kajsa eli voimiensa äärirajoilla.

Mutta alusta lähtien Brita-Kajsa oli tiennyt mitä halusi. ”Minusta sie et papinperkele huoraa ittelles tehe!”, oli naisen vankkumaton mielipide, kun hänelle selvisi ”miten oli käynyt”. on Brita-Kajsan rakkaus aviomieheen ei missään vaiheessa horju – pikemminkin päinvastoin.

Kirjan kieli jo sinänsä tekee lukemisesta nautinnollisen ja mielenkiintoisen. Brita-Kajsan käyttämä kieli on sekoitus Peräpohjolan murretta, meän kieltä, pohjoissaamea, ruotsia. Laestadius oli kotoisin Pohjois-Ruotsista ja äitinsa puolelta saamelainen. Suomen kielen hän oppi vasta aikuisesta. Hän oli teologi ja vihitty pappi, Karessuvan kirkkoherra, aikanaan tunnettu kasvitieteilijä. Laestadius oli myös kiinnostunut saamelaisesta mytologiasta.  

Herännäispapin vaimo eli tiiviisti mukana miehensä muuttumisessa. ”Vaan uusi usko. Ja sie sen vapahtaja. Aika pian sie hoksasit olevasi vähän niinko Johannes Kastaja. Sie pidit pauhavaa, karkiakielistä saarnaa. Kaikkia sie huoriksi ja kuolleen käärmeen myrkyn kytäjiksi soimasit... Kirkkoon alako tulla yhä enemmän uteliasta kansaa.”  

Ei näitä suurmiesten takana tähän asti säilytettyjä vaimoja turhan päiten tuoda päivänvaloon. 

Olen saanut kirjan kustantajalta.