perjantai 17. syyskuuta 2021

Laura Malmivaaran Vaiti

 Kun entinen aviomies on viikkoja Suomen vihatuin mies. Mitä tekisit? Liittoutuisitko arvostelijoiden riveihin? Yrittäisitkö unohtaa koko asian? Ryhtyisitkö puolustamaan ja väittämään että syytökset eivät pidä paikkaansa.

Laura Malmivaara, tunnettu näyttelijä ja valokuvaaja on kirjoittanut autofiktiivisen romaanin Vaiti (Otava 2021, 243 s.), jossa hän kertaa mitä sinä kesänä, jolloin hänen entinen aviomiehensä joutui vastaamaan ohjaajan työssään tekemistään virheistä, tapahtui hänelle, hänen perheelleen ja lapsilleen.

Malmivaara on halunnut kirjallaan rikkoa hiljaisuuden. Kun kohu oli kiivaimmillaan hän ei ryhtynyt puolustamaan Attea, kuten miestä kirjassa nimitetään. Eikä hän ryhtynyt arvostelemaan eikä olemaan samaa mieltä kuin hänen ystävänsä. Samalla kun hän kertoo mitä hänen mielestään oikein tapahtui, hän kuvaa hyvin myös lapsuuttaan ja vanhempiaan. Kaikesta huokuu se miten suurena tukena vanhemmat ovat hänelle olleet, miten läheinen perhe heillä on.

Kuuntelin kirjan, jonka Laura Malmivaara luki pääosin itse. Vain hänen äitinsä ajatukset, jotka kirjassakin on merkitty kursiivilla, luki Marja Packalén. Vanhan naisen viisaudella äiti yrittää auttaa tytärtään ja välillä vähän neuvoo mitä ehkä kannattaisi tehdä. Kaiken muun keskellä äiti ja tytär joutuvat selvittämään välejään.  

Samalla tavalla kuin kirjoittajan äiti toivoo, että teini-ikäisiä tyttäriä suojeltaisiin kaikelta kohulta, toivoo sitä myös kirjan kirjoittaja, mutta se on mahdotonta. Ei aikuistuvia tyttöjä voi suojella kaikelta siltä mitä heidän isänsä päälle heitetään. Eniten kaikesta jäi askarruttamaan se, mitä kaikkea Aten lapset ovat joutuneet kestämään. Toinen kirjoittajan tyttäristä tuuskahtaakin kohun keskellä, että hän haluaa vaihtaa sukunimensä.

Ihailen Laura Malmivaaran rehellisyyttä ja rohkeutta.

 


 

torstai 9. syyskuuta 2021

Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan

Kati Outinen on paljon muutakin kuin Aki Kaurismäen elokuvien tähtinäyttelijä. Mielikuva hänestä perustuu Tulitikkutehtaan tytön Iriksen hiljaiseen, kaikkea tarkkailevaan ja omaan kuoreensa vetäytyvään rooliin. Hän on paljon muutakin. Hän on näytellyt niin elokuvissa kuin teatterissa. Hän on ollut vuosia Teatterikorkeakoulun opettaja ja professori. Hän on tuottelias käsikirjoittaja, ollut mukana kirjoittamassa mm. Salattuja elämiä ja kuunnelmia, kirjoittanut ja esittänyt monologin Niin kauas kuin siivet kantaa muistisairaista ja monologin Minä maalaan teidät kaikki Helene Schjerfbeckistä. Hän on Kainuun runoviikkojen johtaja. Kokemusta työttömyydestäkin. on. Hän on kasvattanut tyttärensä yksinhuoltaja. Nyt hän on myös kirjailija.

Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan (Karisto 2021, 349 s.) on rehellinen ja koskettava elämäkerta. Kati Outinen kirjoittaa elämästään nöyrästi ja muille kiitoksia jaellen. Pidän elämäkerroista, joissa sankari ei ole kaikkivoipa ja erehtymätön. Taiteellisesta lahjakuudestaan huolimatta Kati Outinen on yksi ihminen muiden joukossa.

Outinen on kertonut, (HS 22.8.2021), että hänellä on tallessa kalentereita merkintöineen ja muistilappuineen vuodesta 1989. Ensin Outisen piti siivota äitinsä jäämistö ennen kuin hän havahtui, että hänen omatkin paperinsa pitäisi järjestää. Aluksi hänen tarkoituksensa oli siirtää tiedot Word-tiedostoiksi. Kun pandemia sulki teatterit, oli Outisella ylimääräistä aikaa ja kalenterimerkinnät alkoivat elää ja hän ryhtyi kirjoittamaan elämästään.

Erityisen koskettavaa on miten hän aina pitää huolta tyttärestään Idasta, josta on tullut ansioitunut käsikirjoittaja. Outisen vanhemmat auttavat hänen tytön kasvattamisessa ja hoitamisessa. Tyttö on äitinsä mukana matkoilla aina kun se vain onnistui, jopa Kom-teatterin kiertueella Kuubassa.

Kati Outinen on kokeillut millaista on apua muutaman askeleen päässä työpaikastaan tai yli tunnin mittaisen työmatkan päässä. Aluksi vetäytyminen Helsingin keskustasta tuntui hyvältä, kunnes junamatka Karjaalta Helsinkiin alkoi puuduttaa. Vaikka työmatkoilla saattoikin tehdä töitä, lukea tai tehdä käsitöitä. Karjaan vuosina Outinen kertoo saaneensa valmiiksi ohuesta langasta virkatuista palasista kahdeksan iso päiväpeittoa, lukemattoman määrän sukkia ja kaulahuiveja. Rehellinen, sensaatioita kaihtamaton hienovireinen kertomus yhden hienoimman näyttelijämme, tekisi mieli sanoa filmitähden elämästä. 

                                                                                                                                                                                       Kati Outinen                                         

                                       Kuva Malla Hukkanen 


sunnuntai 29. elokuuta 2021

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elmä

 Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala, 2021, 211 s.) on kustantajan mukaan ”vaikuttava taidonnäyte, poikkeuksellisen kiehtovasti ajassa liikkuva romaani, joka jättää lukijaansa lähtemättömän muistijäljen.” Kerrankin on helppo olla samaa mieltä markkinointiin tarkoitetun kehuvan tekstin kanssa.

Punainen mekko, punatut huulet ja hiukset sykeröllä pään päällä antavat varmuutta 15-vuotiaalla tytölle, joka valmistautuu äitinsä hautajaisiin. Samalla hän suree sitä, että hänellä on pienemmät rinnat kuin hyvällä ystävättärellä ja muillakin luokan tytöillä. Ajatukset pyörivät myös poikaystävässä. Isä odottaa tytärtään pihalla mustiin pukeutuneena. Mutta hyväksyy tyttärensä valinnan. Heidän molempien on selviydyttävä hautajaispäivästä ja jokaisesta muustakin päivästä sen jälkeen.

Kirjan ensi lehdiltä lukija saa selville, että tytön äiti on kuollut ja tyttö syyttää äitinsä kuolemasta itseään. Siitäkin huolimatta että äiti on ollut vuosikausia psyykkisesti sairas. Kirja etenee kuvaamalla tytön kehittymistä nuoreksi naiseksi ja lopulta aikuiseksi, hänen mielialojaan, vaikeuksiaan ja ennen kaikkea ylivoimaiselta tuntuvaa tehtävää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Rakastamisen vaikeus on musertaa naisen täysin.

Äidin varjo seuraa Helenaa vääjäämättömästi. Välillä hän eristäytyy kaikista ja kaikesta. Isän puheluihin hän vastaa kerran kuussa ärtyisenä. On kuin pelkkä isän ääni muistuttaisi kaikesta siitä mitä hän on kokenut lapsuuden kodissaan.

Päiviin ja tunteihin on tullut säröjä, yksinäisyys päässyt jälleen sisälleni, suru alkanut lainehtia päivien reunoilla harmaana, sinnikkäänä, vain jotenkuten siedettävänä.

Helenan tilanne vain pahenee ja pahenee. Hän ei pysty kertomaan rakastamalleen miehelle millainen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on oikeasti ollut. Hän valitsee työkseen lasten pelastamisen, lastensuojelun kautta. Vie aikansa ennen kuin hän ymmärtää, että tämä ei ole hänelle tarkoitettu työ. Työnohjaus on helpompaa, mutta sekin kuluttaa kohtuuttomasti hänen henkisiä voimavarojaan.

Rakkaus pakottaa myös ottamaan kantaa siihen, haluaako Helena lapsia vai ei. Hän ei halua, mutta sen kertominen miehelle, joka selkeästi haluaisi perheen, on tuskallista. Helmi Kekkosen kuvaamana pahinkin ahdistus on samalla kertaa epätoivoista ja toivoa herättävää. Kirjan kieli on kaunista ja kuulasta. Sen avulla lukijan on helppo selviytyä ahdistavista ja pelottavista asioista. Ja tästä syystä kirjan muistijälki on painava, kuten kustantaja uskoo. Kirjailija ei liioittele eikä kauhistele, hän kuvaa ja pakottaa lukijan väkisinkin pohtimaan tasapainoisen mielenterveyden arvoa.

Me emme voi muuttaa sitä mitä tapahtui, mutta voimme vaikuttaa siihen miten sinä siihen suhtaudut.

Kirjailija Helmi Kekkonen myöntää, että kirjan kirjoittaminen on ollut uskomattoman vaikeaa ja raskasta. ”Vaikeampaa kuin mikään tähän mennessä kirjoittamani, ja samalla uskomattoman palkitsevaa.” Kirjan kirjoittaminen on kestänyt viisi vuotta.  Kirjailija kertoo oivaltaneensa, että hän kykenee laajentamaan katsettaan ja tuomaan kerrontaan uusia sävyjä. Hän kertoo saaneena vaikutteita monelta kirjailijalta. Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ja Normaaleja ihmisiä hän mainitsee ensimmäisenä.  Listalle ovat päässeet myös Emma Clinen Tytöt, Venla Saalon Kukkia maan alla ja Pirkko Saision Punainen erokirja ja Vigdis Hjorthin Perintötekijät.  

 


 

 

 

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Deborah Levyn Mitä en halua tietää

Deborah Levyn omaeläkerrallisessa romaani Mitä en halua tietää (suom. Pauliin Vanhatalo, Kustantamo S&S 2021, 125 s.) on kesän kirjasadon monella tapaa sykähdyttävin teos. Kirjan nimilehdellä kerrotaan että kirja on vastaus George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan”.

Deborah Levy on kirjoittanut pikkutytöstä lähtien. Aikuisena hän ymmärtää että hän kirjoitti ja kirjoittaa jotta ymmärtäisi miksi hänen rotuerottelua vastustava isänsä virui vankilassa vuosikausia Etelä-Afrikassa, mitä hänen perheelleen tapahtui, kun he isän vapauduttua muuttivat Englantiin ja ennen kaikkea miksi hänestä tuli juuri sellainen ihminen mitä hän on.



Hyvin varhain tyttö oppii ymmärtämään mitä eri puolilla kaupunkia olevat kyltit tarkoittavat, vaikkapa sen mitä tarkoitti: ”Tämä uimaranta on varattu yksinomaan valkoiseen rotuun kuuluville.” Jo seitsenvuotiaana hän oppii ymmärtämään, että joidenkin ihmisten kanssa olo ei tuntunut turvalliselta, vaikka heitä pidettiin turvallisina. Oppia hän ymmärtämään senkin että valkoiset lapset pelkäsivät sisimmässään mustia lapsia. Kirja on tulvillaan aforistimäistä pohdintaa. Ihmisten pahuus hämmensi pientä tyttöä.

”Valkoiset pelkäsivät mustia koska olivat tehneet heille pahaa. Jos ihminen tekee toisille pahaa, hänestä ei tunnu turvalliselta. Ja jos hänestä ei tunnu turvalliselta, hänestä ei tunnu normaalilta. Etelä-Afrikan valkoiset ihmiset eivät ole normaaleja.” 

Uudessa kotimaassaan Englannissa tyttö kokee olevansa kaikkialla ulkopuolinen, etenkin luostarikoulussa. Kukaan ei kuuntele eikä ymmärrä häntä. Vain kirjoittaminen pitää hänen mielensä terveenä. ”Kirjailijaksi tullakseni minun täytyi oppia keskeyttämään, käyttämään ääntäni, puhumaan vähän kovempaa, ja vielä kovempaa, ja vielä kovempaa, ja sitten vain puhumaan omalla äänelläni, joka ei ole lainkaan kova”. Kaikesta lapsen varttumiseen liittyvästä ankeudesta ja ahtaasta ilmapiiristä huolimatta Lewyn teos on kuulas ja monella tavalla sykähdyttävä. Kirjailija on hienosti tavoittanut lapselle tyypillisen myötämielisen suhtautumisen vaikeisiinkin olosuhteisiin.

Mitä en halua tietää on Deborah Levyn elämäkerran ensimmäinen osa. Tulossa on trilogia. Kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, runoja ja näytelmiä, kuvaa omaelämäkerrallisia teoksiaan eläviksi elämäkerroiksi, koska ”ne eivät ole syntyneet lopun jälkiviisaudessa, vaan keskellä elämän myrskyä.”     

 

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Ocean Vuongin Lyhyt maallinen loistomme

Ennen kuin aloin lukea Ocean Vuongin romaania Lyhyt maallinen loistomme (suom. Tero Valkonen, S&S 2021, 268 s.) olin selvillä, että Vietnamista Filippiinien kautta kaksivuotiaana  Yhdysvaltoihin perheensä kanssa muuttanut kirjailija on sukunsa ensimmäinen luku- ja kirjoitustaitoinen jäsen. Tuleva kirjailijakin oppi lukihäiriönsä takia lukemaan vasta 11-vuotiaana.  

Maailman maineeseen yltäneeltä Vuongilta on julkaistu kaksi teosta. Runoteos Night Sky with Exit Wounds 2016 palkittiin T.S. Elliot ja Whiting-palkinnoilla. Lyhyt maallinen loistomme on noteerattu pääsyllä arvostetuimman kirjapalkinnon National Book Awardin listalle Yhdysvalloissa. Häkellyttävä ja uskomaton saavutus. Vuong on opiskellut kirjallisuutta ja opettaa nyt kirjoittamista apulaisprofessorina.

Lyhyt maallinen loistomme on kirje Vuongin lukutaidottomalle äidille, joka ei koskaan kykene itse lukemaan mitä hänen poikansa on kirjoittanut heidän perheensä ja sukunsa elämästä ensin Vietnamissa ja myöhemmin Yhdysvalloissa. Vietnamiin liittyvät tarinat kirjailija kertoo kuulleensa isoäidiltään ja äidiltään. Hänen vietnamilainen isoäitinsä rakastui sodan aikana amerikkalaiseen sotilaaseen. Heille syntyi lapsia, mutta sodan melskeissä he ajautuivat erilleen.

Yhdysvalloissa isoäidin mieli pirstoutuu ja hän ei saa millään tavalla enää elämästä kiinni. Pikkukoiran, kuten naiset poikaa nimittävät, äiti työskentelee kynsisalongissa. Työpäivät ovat pitkiä ja fyysisesti hyvin raskaita.

Hoitolan yleisin englannin kielen sana oli anteeksi. Juuri se oli kertosäe, jolla ilmaistiin mitä työskentely kauneuden palveluksessa oikeastaan merkitsi… Sillä ei enää pelkästään pyydetä anteeksi, vaan sillä melkein intetään, muistutetaan: Minä olen täällä, tässä, sinun allasi. Pitää alentaa itsensä, jotta asiakas tuntee olevansa oikeassa, ylempiarvoinen ja aulis.

Kirjan tarinat ovat riipaisevia ja sen kuvaama elämä karua. Elämä ylipäätään Yhdysvalloissa on ankaraa taistelua olemassaolosta ja lähes näköalatonta. Vuong ei kaunistele mitään, vaan kertoo kaiken sellaisena kuin hän on se kokenut. Hyvä elämä, joka kaikki Yhdysvalloissa tavoittelevat, on hänelle ja hänen kanssaihmisilleen aivan omanlaista.

Täällä hyvä on sitä että löytää ritilään tarttuneen dollarin, sitä kun äidillä riittää syntymäpäivänä rahaa leffan vuokraamiseen plus viiden dollarin Easy Franks`-pizzaan, jonka sulaneen juuston ja pepperonin keskelle tökätään kahdeksan kynttilää. Hyvä on sitä kun tietää, että jossain sattui ampumavälikohtaus, mutta oma veli oli se joka palasi kotiin tai oli tapahtumahetkellä jo vieressä, söi juustomakaronia.    

Kirjassa Pikkukoira kasvaa aikuiseksi, rakastuu ja menettää rakkaansa. Yhdysvaltalaisen elämäntavan nurja puoli kulminoituu Pikkukoiran rakkaassa Tervorissa, joka menehtyy huumeisiin.

Vaikka kirjan tarinat ovat karuja, elämä rankkaa, on kirja kaunis. Sen kieli on lumoavaa, samoin kirjailijan tapa kertoa tarinaansa. Kaikkien vaikeuksien ja koettelemusten ohessa, elämässä on aina myös toivoa.

Vähän niin kuin että edessä on kaiken aikaa nähnyt vain kielekkeen, mutta yhtäkkiä tyhjästä ilmaantuukin silta, ja sen yli kiiruhtaa tietäen, että ennen pitkää toisella puolella odottaa toinen kieleke. Mitä jos suruni on itse asiassa julmin opettajani? Ja läksy on aina tämä: Ei ole pakko toimia niin kuin puhveli. Voi pysähtyä.       

 

tiistai 29. kesäkuuta 2021

Susanna Alakosken Pumpulienkeli

 Susanna Alakosken Pumpulienkeli (suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, WSOY 2021, 484 s.) on perusteellinen kertomus Vaasan pumpulitehtaasta ja sen työläisistä alkaen vuodesta 1905.  Kirjan päähenkilö on Pohjanmaalla Sorolan talossa kasvanut Hilda. Tytön äiti on sairastunut Hildan syntymän jälkeen sikäläisen sanonnan mukaan ”tuijotustautiin”. Tytön on kasvattanut hänen tätinsä. Sanna täti opettaa tytölle itsenäistä elämää, tarinoiden kautta elämisen taitoja sekä maatalossa tarvittavia käytännön taitoja.

Kristillisestä ja raittiushenkisestä kasvatuksestaan huolimatta tai ehkäpä juuri sen takia Hildalle ”käy hullusti” ja hänen karkotetaan pois kotitalosta. Hilda päätyy Vaasaan pumpulitehtaalle ja ystävystyy siellä Hellin kanssa. Helli on omansa aikana feministi ja ammattiyhdistysliikkeen harras kannattaja. Hilda joutuu tavan takaa päivittelemään ystävättärensä tinkimättömyyttä, mutta joutuu usein myöntämään, että tämä on vaatimuksissaan oikeassa.    

Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat (2006) oli menestys, se palkittiin August-palkinnolla ja siitä tehtiin elokuva. Alakoski on syntynyt Vaasassa ja elänyt jo lapsesta lähtien Ruotsissa. Pumpulienkelissäkin Hildan poika vaimoineen lähtee ”paremman elämän” perässä Ruotsiin.

Alakoski on kertonut saaneensa idean suomalaisen työläisnaisen elämästä kertovat romaanista toistakymmentä vuotta sitten. Hän alkoi kerätä materiaalia Pumpulitehtaasta ja sen työläisistä. Luvassa on jatkoa tarinalle. Suunnitteilla on neliosainen sarja. Hieman liian seikkaperäisesti romaanissa kerrotaan pumpulitehtaan toiminnasta, tuntuu että koneet jyskäävät ympärillä, langat ja kankaat risteilevät näkökentässä. Ehkäpä hieman löyhempi historiallisen materiaalin käyttö olisi lisännyt romaanin luettavuutta.

Henkilöt ja heidän elämänkaarensa olivat niin kiinnostavia, että jatkoa ilman muuta odottaa. Kirjan motto: ”Isoäiti teki viisikymmentä vuotta töitä tekstiilitehtaassa. Yhdestäkään työpäivästä hän ei koko elämänsä aikana puhunut” houkuttelee lukemaan ja lupaa paljon.   

 


lauantai 5. kesäkuuta 2021

Anna-Liisa Haavikon Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä

 Anna-Liisa Haavikko on tehnyt Kaari Utriosta seikkaperäisen ja osittain myös mahtipontisen elämäkerran Kaari (Siltala 2020, 505 s.). Kaari Utrio on pikkutytöstä lähtien kirjoittanut kaiken kalkeropaperilla eli kaikesta tekstistä on syntynyt kaksi kappaletta, toisen on voinut lähettää kirjeenä tai antaa luettavaksi muuten vain. Toisen kopion kirjoittaja on säästänyt itsellään. Haavikolla on ollut materiaalia työhönsä yllin kyllin. Lukuisat haastattelut elävöittävät Kaari Utrion elämäntaipaletta hienosti.

Kustannusalalla elämäntyönsä tehnyt Untamo Utrio antoi kotikeskusteluissa alkeisopetusta kirjojen kustantamisesta tytölle, joka jaksoi kuunnella ja joka sai hyvin varhain kirjoituskoneen lahjaksi isältään. Isä oli vakaasti sitä mieltä, että tytön elämäntyönä olisi kirjoittaminen, isän mielessä kangasteli toimittajan työ. Kaarin äiti Meri Utrio toimitti muoti- ja sisustusjuttuja ja käänsi kaunokirjallisuutta. Kääntäjän paikalla ei Meri Utrion nimeä kirjoissa juuri ollut. Oli parempi, että mm. Netta Musketin kirjat oli suomentanut Lea Karvonen. Se oli peitenimi, jonka takana oli kymmeniä kirjailijoita.

Oli itsestään selvää että Kaarin kirjat kustantaisi Tammi. Hän kiikutti käsikirjoituksensa kustantamoon isänsä seuraajalle Jarl Hellemannille muutaman päivän kuluttua siitä, kun isä-Untamo oli jäänyt eläkkeelle. Ja julkaistavaa Tammella riitti.  Kaari Utrion tuotanto on huikea. Liki neljäkymmentä historiallista romaania, kymmeniä tietokirjoja, jatkoromaaneja, novelleja, artikkeleita, kirjallisuuskritiikkejä, kolumneja, tv- ja radiokäsikirjoituksia. Hän on myös ollut ohjaajana kirjoittajaseminaareissa Orivedellä ja Salossa ja Somerolla, pitänyt kymmeniä luentoja kotimaassa ja ulkomailla.

Yhdessä puolisonsa Kai Linnilän kanssa he perustivat oman kustantamon Amanitan. Amanita osti yhdessä Tammen kanssa uutiskuvatoimisto Finlandia-Kuvan arkiston, satatuhatta valokuvaa. Niitä ryhtyi arkistoimaan ja hoitamaan Meri Utrio. Perheyritys sai alkunsa. Myöhemmin Amanitan johtajaksi nousi Lauri Linnilä ja hänen vaimonsa oli myös Amanitan palveluksessa.    

Vuosikausia Utrion tuotanto ei monessa mielessä ”otettu vakavasti”. Viihderomaanithan eivät olleet oikeaa kirjallisuutta. Ei vaikka ne oli kirjoittanut historian maisteri ja joka näki valtavasti vaivaa tarkistaakseen kaiken mistä kirjoitti. Vähitellen arvostelijoiden mielipide muuttui ja Utriosta tuli niin viihdekirjailijana kuin historiallisten romaanien kirjoittajana tien raivaaja. Elämäkerta valottaa hienosti kaikkien romaanien taustaa ja niiden merkitystä ilmestymisajankohtana.

Utrio on ansioitunut ja palkittu kirjailija, hän on vaikuttanut mielipiteillään monilla eri areenoilla, ottanut kantaa ja myös toiminut. Sen verran hän mitannut poliittista kannatustaan, että sillä sarallakin hän olisi voinut edetä jos olisi halunnut. Kotikuntansa Someron kunnallispolitiikassa Utrio vaikutti pitkään ja oli myös presidentin valitsijamiehenä, kun Koivisto valittiin presidentiksi. Hän oli kannattamassa Elisabeth Rehniä ja oli myös Tarja Halosen kansalaisvaltuuskunnan puheenjohtaja. Siinä vaiheessa Kaari Utrio oli jo taiteilijaprofessori.

Samalla kun ihailen ja arvostan Utrion mahtavaa uraa ja hänen monipuolista yhteiskunnallista osallistumistaan ja aikaansaannoksia, on pakko ihailla myös Anna-Liisa Haavikon elämäkertaa. Huikeiden saavutusten ohella kuvataan myös elämän nurjat puolet, hienovaraisesti ja totuudellisesti. Teos on kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas.  

 


  

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Sofia Lundbergin Kuin höyhen tuulessa

Sofia Lundbergin Kuin Höyhen tuulessa. Yksi päivä, koko elämä (suom. Tuula Kojo, Otava 2021, 316 s.) on yhtä viehättävä hyvän mielen romaani kuin hänen aikaisemmin suomennetut teoksensa Punainen osoitekirja, Toinen puoli sydäntä ja Tavataan tammen alla.

Kuin höyhen tuulessa on ylistys ystävyydelle, joka joutuu tavattoman kovalle koetukselle, kun ystäväparin toinen osapuoli lähtee ilman ennakkovaroitusta eikä ota yhteyttä lapsuutensa parhaaseen ystävään vuosikymmeniin. Tytöt asuvat naapureina. Viola yhdessä vanhempiensa kanssa. Lilyn kotona on isän lisäksi kymmenen lasta. Elokuun 12. päivänä 1948 Lilyn äiti synnytti pienen pojan ja menehtyi itse. Lily haluaa vaalia äidin muistoa joka vuosi 12.8. Lily ja Viola viettävät kaiken liikenevän ajan yhdessä, tekevät kaikkea yhdessä, oppivat ja kokevat kaiken yhdessä. Violan äiti yrittää mahdollisuuksien mukaan tukea Lilyä.

Kaikki on hyvin, kunnes Lilly katoaa. Hänen veljensäkin, joka on ollut Violalle hyvin läheinen, lähtee pois Gotlannista. Lily ilmestyy sitten lehtien otsikoihin ja muuhunkin julkisuuteen loistoluokan laulajana. Viola seuraa ystävänsä uraa kaukaa. Kun tämä konsertoi Tukholmassa, lähtee Viola tyttäriensä kanssa konserttiin, johon he ovat saaneet liput taiteilijalta, joka ei kuitenkaan halua tavata heitä. Lilyn ystävyyden menettäminen koskettaa Violaa aina vain enemmän ja enemmän – etenkin sen jälkeen kun hänen miehensä kuolee.  

Sitä vanhenee ja viisastuu. Nyt lapsuus kuuluu meidän lapsille. Ja on meidän tehtävä pitää huoli siitä, että heillä on kaikki hyvin. Että heidän lapsuutensa nauru varastoituu sydämeen ja luo elämälle turvallisen pohjan.

Turhan kliseemäistä on , että kaiken urallaan saavuttava taiteilija on onneton. Hän ei löydä rauhaa mistään. Hän ottaa yllättäen yhteyttä ystäväänsä Pariisista käsin vasta kun hän vakavasti sairas. Riittävän ajoissa kumminkin.

Kirja on kaikesta huolimatta hellyttävä, vaikeat asiat voitetaan ja elämä kannattelee kaikissa tilanteissa. Kirjan tarina on yllätyksetön, mutta vangitseva.    



sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Arttu Tuomisen korkeatasoinen dekkari Vaiettu ihastuttaa

Arttu Tuomisen Vaiettu (WSOY 2021, 401 s.) on jatkoa Delta-sarjan kahdelle aikaisemmin ilmestyneelle dekkarille Verivelka ja Hyvitys. Kehuin niitä ja kehun tätä uusintakin. Vaietun voi lukea vaikka edelliset olisivat jääneet lukematta. 

Mitä mieltä on tappaa kaksi liki sata-vuotiasta, liikuntakyvytöntä miestä. Toisen tappaaminen hirttämällä onnistuu, toisen ei. Porilainen poliisikunta on ymmällään. Rikosta selvittelevä ryhmä on saanut uuden esimiehen ja hän tukee alaisiaan ponnekkaasti, vaikka merkillinen rikos viekin tutkijoiden kestokyvyn äärimmilleen. 

Dekkareitten tapaa poliisien henkilökohtainen elämä on retuperällä, avioliitot ovat tiensä päänsä, yksinäiset miehet eivät tahdo jaksaa elämäntilannettaan, joukossa kuuluu aina olla kaunis kollega, jonka seuraa yksi ja toinen kaipaa. Kiehtovin heistä on sisäänpäin kääntynyt, huippuhyvän muistin omaava miespoliisi, joka näennäisesti ei selvitä mitään, mutta jonka työn jälki on huippuluokkaa. 

Vaiettu kertoo Saksaan 1941 lähteneistä sotilaista, jotka kuvittelevat lähtevänsä saamaan lisäoppia sotilastaitoihinsa. Mutta he joutuvatkin toteuttamaan julmuuksia, sotarikoksia. Jokainen ymmärtää että päivänvaloa heidän tekonsa eivät kestä missään oloissa. 

Niinpä kostotoimenpiteiden kohteeksi kymmeniä vuosia myöhemmin joutuvat miehet ovat Suomeen palattuaan vaihtaneet nimensä ja vaienneet kaikesta siitä mitä heille on tapahtunut. 

Kun Albert Nousiainen "kaapataan" hoitokodista ja yritetään hirttää ja vielä uudemman kerran häneltä yritetään riistää henki sairaalassa, eivät hänen lapsensa suostu ollenkaan ymmärtämään että kenelläkään olisi mitään heidän isäänsä vastaan. 

Suomalaisista SS-vapaaehtoisista olen tiennyt vain pintapuolisesti. On julmaa että miesten on täytynyt koko ikänsä salata mitä he ovat tehneet, mutta anteeksi annettavaa se ei ole.

Arttu Tuomisen dekkareissa moni asia on samanlaista kuin muissakin dekkareissa, mutta kuitenkin kaikki on eri tavalla. Ne on kirjoitettu taiten, henkilökuvaus on uskattavaa ja rikos ainutlaatuinen ja myös sen kostaminen.    


 

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Anneli Kannon Rottien pyhimys

Ensi kesän yksi suosituimmista matkailukohteista on takuuvarmasti Hattulan kivikirkko ja eritoten sen hienot maalaukset. Anneli Kannon romaani Rottien pyhimys (Gummerus 2021, 406 s.) saa varmaan monen lukijan matkaamaan paikan päälle ihastelemaan kaikkea sitä mitä kirjan maalarit ovat ihan oikeasti saaneet aikaan.

Rottien pyhimys on monikerroksinen hieno romaani. Eletään vuotta 1513 Hattulassa komean kivikirkon ympärillä. Kolmen miehen seurue on matkalla kohti kirkkoa. Mäkeä ylös kapuavia on odottamassa kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus. Seurueen vanhin on kuuluisa mestari, monia kirkkoja Upplannissa ja Södermanlannissa maalannut Andreas Pictor, toinen mestari Martinus ja kolmas oppipoika Vilppu Niilonpoika. Tuomiokapituli ja piispa ovat valinneet maineikkaat maalarit ja tehneet listan pyhimyksistä, joiden kuvat on oltava kirkossa. Omat toiveet on myös urakan maksajilla linnanherra ja rouva Tottilla.  Aikaa työn tekemiseen on kokonainen kesä.

Tästä alkaa mahtava työrupeama, jonka jäljiltä Hattulan kivikirkossa on ainutlaatuiset kirkkomaalaukset. Anneli Kannon romaani on samalla kertaa kuvitteellinen tarina siitä mitä kirkon seinien sisällä ja ulkopuolellakin yhden kesän aikana tapahtui. Se on myös kertomus siitä miten Hattulassa eli tavallinen kansa sekä myös siitä millaista oli varakkaamman väen elämä, maalarithan pääsevät jopa vieraiksi Hämeen linnaan. Romaanissa on myös paljon pohdintaa uskosta, taiteesta ja taiteen tekemisestä.

Jälkipolville ei ole jäänyt minkäänlaista tietoa keitä kirkonmaalarit ovat olleet. Anneli Kannolle he ovat olleet mestari Andreas, mestari Martinus, oppipoika Vilppu ja ennen kaikkea kylältä palkattu tiilentekijä Rutgerin ottotytär Pelliina. Omalaatuisena pidetty Pelliina tarvitaan apuun kun Vilppu putoaa tikkailta ja satuttaa kätensä. On tietysti ennen kuulumatonta, että niin tärkeään tehtävään kuin kirkon maalaamiseen palkataan nuori nainen. Tyttö on kunnostautunut ruukkujen maalarina ja koristelijana. Häntä ei hyväksytä oman yhteisönsä jäseneksi. Tyttö kuitenkin uskaltautuu markkinoille myymään valmistamiaan ja koristelemiaan kuppeja ja vateja. Jostain hänen on saatava rahaa.  

Kun linnanherra Åke Tott pysähtyi käsikärryjen luokse, isäntä Klemetti kirosi itsekseen. Tuo mykkä tulenruoka ja kryppysukka pilaisi markkinoiden maineen. Tyttö taaskaan osannut olla… Tott kysyi tytöltä ruotsin kielellä jotakin ja tämä vastasi. Linnanherra ja tyttö näyttivät puhuvan astioista. Linnanherra otti vadin, tarkasteli sitä ja nyökytteli sen kuvioinnille hyväksyvästi, näytti sitä jopa rouvalleen. Rouva Märta tuli miehensä viereen, hymyili ja valitsi kärryiltä useita vateja, kuppeja ja jopa suuren kolmijalan, jotka hän omasta kukkarostaan maksoi ja nosti neitsyensä kantamaan koriin.

Tämän jälkeen markkinaväki ryntää jonottamaan Pelliinan kärryiltä samanlaisia astioita, joita linnanrouva osti. Linnan rouva oli se, joka vaatii kirkonisäntää ottamaan Pelliinan kirkon maalaukseen mukaan.      

Vaikka maalarit ovat saaneet tarkan listan pyhimyksistä joiden kuvat on oltava kirkon seinille, jää heidän oman mielikuvituksensa varaan se millaisena he nimien taakse kätkeytyvät henkilöt ja tapahtumat kuvaavat. Heti töiden alkuvaiheessa mestari Martinus piirtää Eevalle ja Aatamille ääriviivat ja hahmoista tulee kaksi kertaa niin isot kuin muista. Hauska yksityiskohta on sekin, että viikunanlehden asemasta Eeva ja Aatami peittävät häpynsä saunavihdalla. Ei tehtävän hoidettavakseen saanut oppipoika voinut tietää millaiselta viikunanlehti näyttää.

Andreas selittää ja opettaa mielellään Pelliinaa. Hän kysyy tytöltä tiesikö tämä mistä kuvat tulevat maalarin päähän.


Ne tulevat Taivaasta. Tuomas Akvinius, joka on melkein paavi, on kirjoittanut, että Taivaassa on häikäisevää valoa pulppuava lähde. Se lähettää niin taivaallisia ja ihania kuvia, että maalari saa tehdyksi niistä vain kalpean kuvajaisen. Silti yritämme maalata oven näkyvästä maailmasta näkymättömään.

Anneli Kanto on hienosti tavoittanut romaanissaan 1500-luvun arkisen elämän ja erityisesti san ajan ihmisten kielenkäytön. Pelliinan ajatukset on omissa luvuissaan kerrottu aivan omalla tyylillä. Virkkeet ovat pitkiä, ei välimerkkejä. Tytön ajatusmaailma on kuvattu hienosti.

Maalausurakka on valta ja sitä vaikeuttavat maalarien loukkaantumiset ja jopa mestari Martinuksen kuolema. Mutta kaikki valmistuu ajallaan. Hyvässä kuvassa on monta merkitystä ja maalari näkee kaikki, toteaa mestari Andreas Pelliinalle kun kaikki on valmista. Hattulan kirkon kohdalla se pitää paikkansa.

Rottien pyhimys on Anneli Kannolle uusi aluevaltaus. Hän on niittänyt kiitosta ja mainetta monilla historiallisilla romaaneillaan. Nyt hän on ylettänyt katseensa kauaksi nykyhetkestä. Lähtökohtana on oikeat kuvat, joiden takana on kuitenkin elämä satoja vuosia sitten.   




tiistai 4. toukokuuta 2021

Milka Hakkaraisen esikoisromaani Ei verta rantaa rakkaampaa

 Milka Hakkaraisen esikoisteos Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti 2021, 372 s) on luokiteltu jännitysromaaniksi. Se ei ole yhtä verta hyytyvä kuin useimmat dekkarit tai thrillerit ja romaanista se eroaa siinä, että kirjan juoni rakentuu kadonneiden, luonnollisesti kuolleiden ja murhattujen ympärille.

Päähenkilöinä ovat Tukholmasta virastaan ”hyllyllä” oleva poliisi ja potkut saanut rikostoimittaja. Molemmat ovat päätyneet pieneen Skutskärin kylään Ruotsin itärannikolle  sellutehtaan kupeeseen. Rosa on päättänyt rakentaa Ruotsissa uuden elämän itselleen, kun seinä on noussut vastaan koti-Suomessa. Hän on saanut uuden työpaikan pienestä paikallislehdestä. Juttuja tehdään eläkeläisyhdistyksistä ja Suomi-seurasta. Ei ole enää ratkottavana kiintoisia murhia tai tappoja.  Sen sijaan hän löytää itsensä järjestämästä Suomi-seuran juhlia. Jani palaa kotiseudulleen enon hautajaisiin. Hautajaisvierailusta tulee suunniteltua pitempi. Tukholmassa Jani on väärällä tavalla sekaantunut virkatehtävissä tappeluun.

Skutskärissä alkaa tapahtua kummia. Kaikki kuolemat eivät ole ns. luonnollisia kuolemia, vaikka sellaiseksi niitä yritetään selittää. Itsemurha on aina hyvä selitys, oli tapahtunut mitä tahansa. Jani alkaa myös epäillä, että hänen molempien isovanhempiensa kuolemaan saattaa liittyä ihan muuta mitä on aikaisemmin selitetty. Sekä Rosa että Jani alkavat selvittää omilla tahoillaan tapahtumia. Hieman kliseemäisesti he suhtautuvat toinen toisiinsa kuin kissa ja hiiri. Mutta lopulta he joutuvat myöntämään, että yhteistyöllä saa sittenkin enemmän aikaan kuin turhanpäiväisellä sooloilulla.

Kirjassa pohditaan paljon Suomesta Ruotsiin muuttaneiden kohtaloita ja ruotsalaisten asennetta heihin. Olipa ruotsinsuomalainen minkä ikäinen tahansa ja missä tahansa työssä hänet on leimattu finjäveliksi. Janikin on kokenut, että jos hänen sukujuurensa eivät olisi Suomessa, hänen poliisin uransa olisi ollut toisenlainen.

Milka Hakkarainen on asunut yli kymmenen vuotta Ruotsissa. Hän on työskennellyt toimittajana ja suomen kielen opettajana. Hänen novellejaan on julkaistu suomalaisissa lehdissä. Ei verta rantaa rakkaampaa -romaanin kerronnassa on myönteisellä tavalla toimittajamainen ote. Asiat soljuvat eteenpäin eikä saman asian ympärillä jahkailla. Henkilöt ovat hyvin uskottavia. Hieno esikoisteos. Rosasta ja Janista voisi lukea lisääkin.     

   


Laura Malmivaaran Vaiti

 Kun entinen aviomies on viikkoja Suomen vihatuin mies. Mitä tekisit? Liittoutuisitko arvostelijoiden riveihin? Yrittäisitkö unohtaa koko as...