Miina Supinen: Hopeapeili

 Miina Supisen Hopeapeili (Otava 2026, 412 s.) on hurja ja häkellyttävä kuvaus neljän nuoren selviytymisestä 1900-luvun alun Karjalan rajamailla. Neljä isätöntä ja äiditöntä lasta päätyy huutolaislapsiksi pahamaiselle Morlon tilalle. Lapset joutuvat raatamaan maatilan töissä kuvaannollisesti ”nälkäpalkalla”. Oikeiden töiden ohessa he oppivat taitaviksi taskuvarkaiksi ja huijareiksi.

Kun nuoret karkaavat tuntemattomille ja oudoille seuduille, kaikki alkaa tuntua suurelta seikkailulta. Välillä voi joutua esiintymään sirkuksessa ja välillä olemaan kuuluisan meedion apuna ennustamassa tuleeko sota ja jos tulee niin millainen.

Hetkittäin asutaan hienossa pietarilaisessa palatsissa, sitten maakuopassa Karjalan korvessa. Karjalassa voi joutua luostariin, pyhiin paikkoihin. Pietarissa ajaudutaan seurustelemaan prostituoitujen kanssa ja perehdytään ajan poliittisiin liikkeisiin. Ollaan lähellä todellisia historiallisia tapahtumia. 

”Olin minä tietysti kuullut naisasiasta ennenkin. Sosialistit puhuivat naiskysymyksestä kaiken aikaa. Suomen puolella asia oli edistynyt viime vuosina sangen ripeästi. Tätä nykyä Somessa oli eduskunta, jossa oli toistakymmentä naispuolista kansanedustajaa.”  

Supisen tapa kertoa historiallisista tapahtumista on räväkkä. Henkilöt ovat yhteiskunnan alimmilta portailta. Synkkäkään asia ei Supisen kirjoittamana ole toivoton. Parhaimmillaan on kuin kirjailija ammentaisi kaiken omista sukujuuristaan Mantsin saarelta Karjalasta.

Olen saanut kirjan kustantajalta.  

Miina Supisen Hopeapeili (Otava 2026, 412 s.) on hurja ja häkellyttävä kuvaus neljän nuoren selviytymisestä 1900-luvun alun Karjalan rajamailla. Neljä isätöntä ja äiditöntä lasta päätyy huutolaislapsiksi pahamaiselle Morlon tilalle. Lapset joutuvat raatamaan maatilan töissä kuvaannollisesti ”nälkäpalkalla”. Oikeiden töiden ohessa he oppivat taitaviksi taskuvarkaiksi ja huijareiksi.

Kun nuoret karkaavat tuntemattomille ja oudoille seuduille, kaikki alkaa tuntua suurelta seikkailulta. Välillä voi joutua esiintymään sirkuksessa ja välillä olemaan kuuluisan meedion apuna ennustamassa tuleeko sota ja jos tulee niin millainen.

Hetkittäin asutaan hienossa pietarilaisessa palatsissa, sitten maakuopassa Karjalan korvessa. Karjalassa voi joutua luostariin, pyhiin paikkoihin. Pietarissa ajaudutaan seurustelemaan prostituoitujen kanssa ja perehdytään ajan poliittisiin liikkeisiin. Ollaan lähellä todellisia historiallisia tapahtumia. 

”Olin minä tietysti kuullut naisasiasta ennenkin. Sosialistit puhuivat naiskysymyksestä kaiken aikaa. Suomen puolella asia oli edistynyt viime vuosina sangen ripeästi. Tätä nykyä Somessa oli eduskunta, jossa oli toistakymmentä naispuolista kansanedustajaa.”  

Supisen tapa kertoa historiallisista tapahtumista on räväkkä. Henkilöt ovat yhteiskunnan alimmilta portailta. Synkkäkään asia ei Supisen kirjoittamana ole toivoton. Parhaimmillaan on kuin kirjailija ammentaisi kaiken omista sukujuuristaan Mantsin saarelta Karjalasta.

Olen saanut kirjan kustantajalta.  

Éduard Louis: Luhistuminen

Luhistuminen (suom. Lotta Toivanen, Tammi 2026, 94 s.) ranskalaisen Éduard Louisin seitsemäs romaani. Aikaisemmin ilmestyneiden romaanien tapaan hän ruotii tässäkin kirjassa suhtautumista omaan perheeseensä. Tällä kertaa pääroolissa on hänen vanhempi veljensä, joka kuoli 38-vuotiaana ja josta ei koskaan tullut yhtään mitään.

Kirjan kertoja ei ole kymmeneen vuoteen nähnyt veljeään. Hän ei ole halunnut tietää mitään miehestä, joka aiheutti ympäristölleen vain surua ja pelkoa. Veli alkoholisoitui, hän oli väkivaltainen, käytti huumeita ja nuorempana varasti ja joutui jatkuvasti tekemisiin virkavallan kanssa, uhkasi tappaa Louisin lukemattomia kertoja. Louis alkoi vihata veljeään.   

Vasta veljen kuolema pakottaa kirjailijan miettimään miten veljen elämä meni niin kuin meni. Vähitellen hän ymmärtää että kaikki on alkanut heidän kodissaan. Veljen isä oli hylännyt poikansa täysin ja isäpuoli halveksi ja vähätteli kaikkea mitä veli teki tai yritti tehdä. ”Väkivalta kiersi kehojamme välillä kuin virta, kuin sähkövuo. Sitä oli kaikkialla, se ei ollut kenenkään yksityisomaisuutta”.

Ankeaa lukemista joulun pyhinä. On ja ei. Toivoa antaa kirjailijan oma murtautuminen pois työläisperheen välivaltaisesta, vähävaraisesta ja homoseksuaalisuutta kammoksuvasta todellisuudesta.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

           

Maritta Lintunen: Halla

Maritta Lintusen Halla (WSOY 2026, 303 s.) on koskettava ja kuulas kertomus saman suvun neljästä eri sukupolven naisesta. Tarina alkaa Pietasta, joka hyvin nuorena isonvihan aikana vuonna 1713 pakenee vainolaista ja päätyy Hallan taloon. Pietan jälkeen ovat vuorossa Eliina 1800-luvulta, Tuomikki 1910-luvulta ja Hilja meidän ajaltamme.

Pääosassa on kuitenkin Hallan tila rakennuksineen ja sitä ympäröivä luonto. Halla antaa asukkailleen voimaa ja lohtua. Vahvat naiset pitävät huolta, että talo ”pysyy pystyssä”. Lintusen kaunis ja kuvaileva kieli vahvistaa ajan ja paikan merkitystä.

Halla on Pietan ja Eliinan elämän keskipiste, vasta 1914 Tuomikki uskaltaa jättää kotikontunsa ja muuttaa Kanadaan. Halla jää vuosiksi tyhjilleen, kunnes 1960-luvulla sinne muuttaa Hilja. Hiljan elämänkaaren mukana päättyy Lintusen tarina Hallan naisista.

Hilja joutuu näkemään ja kokemaan miten meidän aikamme tarvitsee Hallan kaltaisten tilojen maita ja metsiä aivan toisenlaisiin tarkoituksiin mitä menneet sukupolvet. Hiljan poika näkee vaaramaisemassa vain mahdollisuuden suuriin taloudellisiin voittoihin. Ja äiti-Hilja sijoitetaan helsinkiläiseen Syysalonki-hoitokotiin. Halla on tehnyt tehtävänsä.

Eikä Hiljan kaltaisen ponnekkaan vanhenevan naisen elämistä maaseudulla tue mikään. ”Vaikka maksaisin kultakolikoilla, ei pihaan enää tulevana talvena aurata tietä, valtatien varteen ei jaeta posti eikä kauppiaan lähetti tuo portailleni ruokia… Halla on tuomittu kaikkien palvelujen ulkopuolelle”.

Halla-romaanissa on vahva luontoa  ja ihmisiä kunnioittava tunnelma. Sen kaunis ja monipolvinen kieli tekee romaanista hurmaavaa luettavaa.

Lintuselta on julkaisu kolme runoteosta, viisi novellikokoelmaa ja seitsemän romaania. Romaani Sata auringonkiertoa (WSOY 2023) voitti Savonia-palkinnon. 

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Antti Heikkinen: Pääroolissa Esko Roine

Nyt on tilaisuus selvittää millainen henkilö on näyttelijä, teatterinjohtaja Esko Roine. Antti Heikkinen on kirjoittanut kirjan Pääroolissa Esko Roine (Otava 2026, 511 s). Kirjassa on sivuja paljon, mutta paljossa on kirjan päähenkilökin (s. 5.9.1944) ehtinyt olla mukana yli 60 vuotta jatkuneen uransa aikana.

Antti Heikkinen on ainutlaatuisen hyvä elämäkertojen kirjoittaja. Roineen suku on hänelle ennestään tuttu. Eila Roineesta kertova kirja ilmestyi 2023. Eila oli Esko Roineen vanhin sisar. Näyttelijä on myös hänen toinen sisarensa Tampereen Teatterissa pitkän uran tehnyt Liisa Roine. Heidän isänsä oli näyttelijä Eero Roine.

Eero Roine oli hyvin pidetty ja arvostettu näyttelijä. Muistan miten ”kaupungilla” pohdittiin mitähän se Roine on taas laittanut omiaan siihen uuteen näytelmään. Samanlainen sutkauttelija on myös Esko Roine.   

Kirjan lopussa on pienellä tekstillä kahdeksan sivun luettelo Roineen teatteritöistä. Lisäksi on elokuva- ja televisiotöitä, kuunnelmia ja kolme oopperaakin. Luottamustoimiakin mies on ehtinyt hoitaa ja johtaa teattereitakin.

Roine kiinnostui teatterin kokonaisvaltaisesta toiminnasta niin että päätyi johtamaan Tampereen Teatteria ja myöhemmin Tampereen Työväen Teatteria. Hän pääsi perille mitä kaikkea johtajan pitää tehdä, mutta näytteleminen on sittenkin ollut hänen ominta aluettaan.

Kirjassa on paljon äänessä päähenkilö itse. Se tuo tarinaan elävyyttä. Näyttelijöiden elämäkerrathan tahtovat olla luetteloa ja tarinaa heidän rooleistaan.

Olen saanut kirjan kustantajalta.     

Maria Mustranta: Toivon talo

Maria Mustrannan Toivon talo (WSOY 2026, 296 s.) kertoo mitä tapahtuu kun suomalainen avustustyöntekijä Martta kohtaa Jordaniassa Ammanissa sairaalassa 4-vuotiaan Nouran. Tytön vanhemmat ovat kuolleet. Muista sukulaisista ei tiedetä mitään. Ei tiedetä mitä kieltä hän osaa tehdä. Tyttö on vammainen, hänen kätensä ovat epätavallisen lyhyet. Martta ei pysty jättämään tyttöä oman onnensa varaan.  

Martta vierailee Nouran luona sairaalassa. Kun tyttö siirretään ankeaan lastenkotiin Toivon taloon, alkaa Martta vierailla siellä. Vähitellen Martta ryhtyy leikkimään myös muiden lasten kanssa. Lastenkodissa on vain kaksi työntekijää ja osa lapsista levottomia ja häiriintyneitä. Martta alkaa viettää päivänsä sairaalassa ja poistuu sieltä vasta kun Noura on nukahtanut.

Vähitellen Martan työnantaja huomauttaa tätä töitten laiminlyömisestä. Martta saa potkut, hänen rahansa alkavat olla vähissä, sisar Kerttu ei ymmärrä miksi vieras lapsi on lapsettomalle Martalle hyvin tärkeä.

Uutta tilannetta ei loputtomiin hyväksy myöskään Martan miesystävä, joka jaksaa aluksi odottaa toivorikkaana Martan paluuta Geneveen. Martta ei muuta mielipidettään kenenkään ”järkipuheilla”. Hänelle Nouran kohtalo on tärkeintä. Ensimmäinen tehtävä on saada selville onko Nouralla sukulaisia.

Kirjailija sai idean romaaniinsa luettuaan Helsingin Sanomista Syyrian sotarikosoikeudenkäynnissä syyttäjänä toimineen sveitsiläisen Carla Del Ponten haastattelun. Del Ponte oli tavannut jordanialaisessa sairaalassa pienen pojan ja etsinyt tälle adoptioperheen Sveitsistä.

Romaani on koskettava ja ajatuksia ja asenteita myllertävä. Hyvittääkö Martta käyttäytymisellään jotain, kaipaako hän sittenkin lasta, pakeneeko hän jotain. Vaikka romaanissa yritetään ratkaista yhden lapsen elämää, käsitellään sodan jalkoihin jääneiden lasten asemaa yleisemminkin. Samoin avustustyöntekijän ratkaisuja.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

 

Sirpa Kähkönen: Marius

Sirpa Kähkösen Marius (Siltala 2026, 216 s.) on julistettu uudenlaiseksi ja erilaiseksi Kähkösen romaaniksi. Sitä se onkin. Se on samalla kaunis luontoa palvova kirja ja kaunis kertomus rakkaudesta, joka syntyy ja jättää jäljet, jotka eivät koskaan katoa. Kyseessä on joukko pieniä kohtauksia, joista muistoksi jää siirtolapuutarhamökille miehen kaulahuivi.

Romaanissa on ripaus samanlaista levollisuutta kuin Sirpa Kähkösen ja Mari Leppäsen alkuvuodesta ilmestyneessä kirjeenvaihtokirjassa Kirjeitä läsnäolosta (SKS Kirjat, 2026. 197 s.). Naiset kirjoittavat harvakseltaan kirjeitä toisilleen ihan tavallisista tapahtumista ja mieltä askarruttavista asioista. Kirjan tunnelma on kuultavan kaunis, hyvin levollinen ja mieltä avartava.

Mariuksessa elämä kertojan puutarhamajassa on yksinkertaista ja luonnon ilmiöitä seuraava. Kirjaa lukiessa aistii kaiken sen mitä majassa ja sen ympärillä tapahtuu. Kertoja on parantunut rintasyövästään, mutta sairaus on jättänyt jälkensä.

”Ja hän täällä laakson pohjalla, vanhan omenapuun vartioimalla tontilla, levähtämässä hetken aikaa kuin päiväperho, aamulla ulos kotelosta, illalla jo väri alkoi varista hauraista siivistä”.  

Kirja on ulkoasultaan hyvin kaunis. Ruusut koristavat kansilehtiä aistikkaasti. Kirjan ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari.         

             Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Johanna Valkaman Kultalangan kehrääjä, Kauppahuoneen Maria (Otava, 2026, 298 s.) paljastaa hitusen naisesta, joka tuli menestynyt liikanainen. Usein kun olen kulkenut Tampereella vuonna 1901 valmistuneen hienon Tirkkosen talon ohi, olen miettinyt kuka oli talon omistaja Maria Tirkkonen.

Kauppakadun ja Kuninkaankadun risteyksessä oleva talo oli aikanaan kuuluisa Tirkkosen kaupan putkipostijärjestelmästä. Järjestelmä toimi niin että messinkiputkia pitkin siirrettiin rahaa ja paragon-kuitteja pääkassan ja myymälän kassojen välillä. Järjestelmä otettiin käyttöön 1907.    

Historiallisten romaanien kirjoittaja Johanna Valkama kertoo uudessa kirjasarjassaan Maria Enegrénistä (s. 19.12.1832, k. 2.2.1919), josta tuli taitava ja arvostettu kauppias.

 Romaanin alussa eletään nälkävuotta 1865. Maria palaa synnyinpitäjäänsä Tyrväälle. Hän on jättänyt palveluspaikkansa Turun arkkipiispan kartanossa. Kartanossa palvelleella nuorella naisella on korkeat vaatimukset tulevasta elämästään ja ennen kaikkea miehestä, jonka hän nyt tarvitsisi.

Matkalla Turusta Tyrväälle Maria kohtaa komean kulkukauppiaan. Ja kun päästään siihen vaiheeseen, että puhemies on pyytämässä Maria kättä kulkukauppiaalle, paljastetaan miten etevä ja hieno nainen Maria on.

Marian terävä mieli on juuri se mainio ja erityislaatuinen syy, miksi saanen tänään kunnian ehdottaa naimakauppaa hänelle… Maria on tehnyt ihmisenä suuren vaikutuksen tarkkasilmäisyydellään ja tarmollaan. Hän on oivallinen ja kunniallinen vaimo yritteliäälle miehelle.”   

Romaanin tarina etenee hieman verkalleen ja tuntuu että alusta lähtien on itsestään selvää, että Maria Tirkkonen on se henkilö, joka luo menestyksekkään yrityksen ja ylläpitää sitä. Ajan henki on hienosti vangittu romaanin sivuille. Jatkoa odotellen.

Olen saanut kirjan kustantajalta.

 

 

                                                 Tirkkosen talo 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnusen Pitkä aukea (WSOY 2026, 264 s. kertoo Löytövaaran Johanneksesta. Miehestä, joka rakastaa valokuvaamista ja vaimoaan, yrittää hyväksyä katkeroituneen äitinsä käyttäytymistä ja sanomisia, murehtii miehiä rakastaneen isänsä kohtaloa ja iloitsee kun hänen poikansa saa mennä naimisiin rakastamansa miehen kanssa.

Pitkä aukea on oikea paikka Kuusamossa, niin kuin on neljäntien risteyskin. Molemmat Kinnusen nimiä romaaneilleen. Neljäntienristeys (2014) oli hänen esikoisteoksensa ja Lopotti (2026) toinen romaani. Romaaneissa eletään Kuusamossa ja kuvataan Johanneksen suvun vaiheita.

Pitkä aukeaa on muistisairauden syövereihin sotkeutuneen Johanneksen huikea maatka menneeseen elämään ja sen aikaansaamiin ajatuksiin. Johannes elää elämäänsä tässä ja nyt. Valokuvaamon pyörittäminen ei sinänsä vastaa ollenkaan Johanneksen mielikuvaa valokuvaamisesta. Kaikki tapahtuu tuttujen kaavojen mukaan. Omia näkemyksiään Johannes toteuttaa vaeltamalla luonnossa ja kuvaamalla luonnon ilmiöitä ja ihmeitä.

Johannes rakastaa ja arvostaa vaimoaan suuresti. Hiljainen mies nousee vain ani harvoin puolustamaan eteläpohjalaista vaimoaan kärkkään ja teräväsanaisen äidin käsistä. On vaikea hyväksyä ettei Johannes puolusta vaimoaan, mutta samaa hämmennystä saa aikaan Kaarinankin kestäminen anopin ”kynsissä”.

Vasta kun äidin elämä alkaa olla päättymässä, rohkenee Johannes myöntää, että toisinkin olisi voinut olla. ”Näinkö helppoa olisi olla ihmisen edessä ihminen? Auttaa ja kannustaa, vaikean hetken tullen tarttua käteen ja kannatella. Millaisia meistä olisi tullut, jos olisimme sen osanneet?”

Romaanin loppusivuilla tuntuu, että luen sitä mitä muistisairauden loppuvaiheessa isäni ja mieheni kokivat ja ajattelivat. Heillä ei ehkä ollut Johanneksen merta, mutta eletty elämä oli ollut pitkä ja monivaiheinen molemmilla. Kyyneleitä…

”Hän riisuu yltään vanhan miehen vaateet ja puhdistelee harteiltaan niille kasautuneet vuodet. Mielensäkin hän tyhjentää jaa hylkää tien varteen kaikki rintaa painaneet pelot ja huolet. Askel on nopea, vauhti luja. Joka askeleella hän taittaa peninkulmia.” 

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

      

Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet

Riikka Pulkkisen Pienet joutsenet (Otava 2026, 448 s.) on samalla kertaa perusteellinen opas balettitanssijoiden taitojen oppimiseen ja maailmanpolitiikan myllerryksiin 1980-luvun lopulla. Oulussa asuva pikkutyttö leikkii ikätovereittensa lailla barbeille ja poneilla. Mutta hän harrastaa myös balettia.

Harrastaminen on oikeastaan liian lievä ilmaisu, sille mitä kaikkea venäläistaustaisen balettiopettajan tunneille tehdään. Hurjinta on kuvaus kovakärkisten balettitossujen käyttöön ottamisesta. Opettajalle kelpaa vain paras mahdollinen suoritus. Ja suomalaisilla pikkutytöillä ei hänen käsityksensä mukaan ole oikein edellytyksiä kehittyä niin hyviksi kuin Tsaikovskin Joutsenlammen esittäminen vaatii.

Balettityttöjen ja mukaan liittyneen Valentinin taitojen karttumisen rinnalle seurataan koko ajan Neuvostoliiton tapahtumia. ”Valtiollisella (tv-) kanavalla pyörii Joutsenlampi. Siksi televisionkatsojatkin ovat levottomia: kyllä he tietävät, että jos televisiossa esitetään Joutsenlampea jotakin on meneillään.”      

Harjoitussalilla nuorten tanssijoiden on välillä vaikea ymmärtää mitä heiltä oikein halutaan. Jokainen liike ja asento on hiottava mahdollisimman hyväksi. Kun esitys, jossa on vain osia kokonaisesta Joutsenlammesta, on alkamassa, tyttö valmistautuu muiden lailla esiripun takana. ”On pakko uhrautua, hän ajattelee, joko nyt tai myöhemmin, ehkä vasta aikuisena. Lavalle meneminen on luopumista elämästä … se on asettautumista väliaikaisesti uhrin tai ainakin sijaiskärsijän osaan, ja siksi sitä pelkää, siksi sitä rakastaa.”

Baletin maailman lisäksi tytöllä on elämässään suuri arvoitus: minkä takia hänen kaksi isoäitiään ovat riitaantuneet. Tytöt ovat olleet sydänystäviä ja jokin on tullut heidän väliinsä. Riidan aihe ei selviä perin pohjin siinäkään vaiheessa, kun molemmat vanhat naiset ovat hoidettavina samalla terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Ei tytölle eikä muillekaan tanssijoilla selviä mikä on heidän Joutsenlampensa loppu. Onko se totuus vai huijaus? Hehän eivät esitä balettia kokonaan.

Pulkkisen Pienet joutsenet on balettia harrastavalle tai sitä seuraavalle aarreaitta. Kirjan lopussa 14 sivun pituinen Klassisen baletin sanasto: Klassisen baletin tankosarjat, Port de bras, Askeleet, Asennot, Piruetit, Hypyt.

Pienet joutsenet on taiturimainen romaani. Sen monet eri tahot täydentävät oivallisesti toisiaan. Romaani on yhtä aikaa ravisteleva ja maaginen.   

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Elizabeth Stroutin Burgessin pojat (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2025, 398 s.) jatkaa kirjailijan paneutumista amerikkalaisten keskiluokkaisten valkoisten elämään. Burgessin perheessä on kaksi poikaa Jim ja Bob sekä yksi tyttö Susan. Jo kirjan alkusanoissa käy selväksi ettei kukaan oikeastaan piitannut kotikonnuilleen Maineen jääneestä Susanista ja vielä vähemmän hänen oudosta pojastaan, kunnes poika erehtyi tekemään jotain mikä suisti raiteiltaan hänen lähipiirinsä elämän.

Molemmat pojan enot ovat juristeja ja yrittävät auttaa Zachia, etenkin Jim laittaa koko arvovaltansa peliin. Onhan hän monissa julkisissa oikeudenkäynneissä ansioitunut puolustusasianajaja. Perheenjäsenet näennäisesti tukevat Susania ja Zachia, mutta sekaantuvat välillä oman elämänsä koukeroihin.

Borgessin perheessä on salaisuus, joka kulkee mukana romaanissa koko ajan ja jonka lopullinen ratkaisu jää osittain arvoitukseksi. Yhtä arvoitukselliseksi jää somaliyhdyskunnan suhtautuminen  heihin kohdistuneeseen ”ilkivaltaan” ja sen tekijään. Strout kuvaa hyvin somalien ristiriitaista elämäntilannetta. Toisaalta on hyvä olla Yhdysvalloissa ja toisaalta pitäisi palata takaisin.

Strout on arvostettu ja ansioitunut kirjailija. Huikein kunnianosoitus lienee Publishers Weekly -lehden arvio: ”Ei Stroutia turhaan ole Hemingwayhin verrattu. Tietyllä tapaa hän on vielä parempi”.

En ole vielä lukenut Haluan kuulla kaiken -romaania, joka yhdistää ensimmäistä kertaa Stroutin tuotannon kahden tärkeimmän naisen Lucy Bartonin ja Olive Kitteridgen tiet.   

Elisabeth Sroutin romaaneja:

Nimeni on Lucy Barton (2016, suom. 2018)

Kaikki on mahdollista (2017, suom. 2019)

Olive Kitteridge (2008, suom. 2020)

Pikkukaupungin tyttö (1998, suom. 201/2020)

Oliver, taas (2019, suom. 2021)

Voi William! (2021, suom. 2022)

Burgesin pojat (2013, suom. 2025)

Haluan kuulla kaiken (2024, suom. 2026)  

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

Claire Lombardon Onnen päiviä (suom. Terhi Vartioa, Tammi 2026, 582 s.) on järkälemäinen romaani niin ulkoasultaan kuin sisällöltään. Romaani on kertomus vuodesta toiseen intohimoisesti toisiaan rakastavista Marilynista ja Davidista ja heidän neljästä tyttärestään. Tyttärien rakkaudet ja rakastumiset ovat aivan toista luokkaa kuin heidän vanhempiensa välitön ja luottamuksellinen kanssakäyminen. David on lääkäri ja Marilyn kotiäiti.

Onnen päiviä on perusteellinen kuvaus tyttärien varttumisesta ja tarttumisesta omaan itsenäiseen elämään. Tytöt joutuvat kaikista ponnisteluistaan huolimatta välillä turvautumaan vanhempiensa apuun. Perheenjäsenten välit ovat osittain jännittyneet, osittain hyvin luottavaiset ja rakastavat.

Vanhin sisarista Wendy kokee elämässään rajuja takaiskuja ja vastapainoksi tulevat alkoholi ja holtittomat miessuhteet. Violet on melkein Wendyn kaksoissisko, tytöt ovat syntyneet samana vuonna. Violet on hyvin nuorena synnyttänyt lapsen, joka on päätynyt adoptoivaksi. Violetin poika Jonah tuo perhekuntaan uudenlaista rakkautta ja ymmärrystä.

Sisaruksista Liz opiskelee loppututkinnon ja saavuttaa paikkansa yliopistolla. Sen sijaan hänen elämänkumppaninsa hakee omaa paikkaansa. Nuorin sisaruksista on muuttanut kotiseudultaan pois ja pelkää että vanhemmat alkavat nyreksyä häntä, jos selviää ettei hän ole päässyt opiskelemaan, kuten on kertonut heille.

Kirjan kerronta on hyvin perusteellista, tapahtumat kuvataan yksityiskohtaisesti. Se paljolti lisää kirjan kiehtovuutta. Kun oli lukenut melkein kuusi sataa sivua perheen elämästä, tuli tunne että voiko tämä jo nyt loppua.

Kirjailija oli vain 30-vuotias, kun esikoisteos Onnen päiviä ilmestyi. Kirjailija on kiistänyt että hän kertoisi romaanissa omasta elämästään tai perheestään. Lombardo opettaa luovaa  kirjoittamista ja asuu Iowa Cityssä.