maanantai 10. tammikuuta 2022

Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner

 

Muistan tummatukkaisen naisen Tampereen Ojakadulta, kun olin koulupäivän jälkeen palaamassa kotiin Tampereen Kauppaoppilaitokselta. Olin myös kuullut, että ihailemani runoilija oli asunut muutaman vuoden kotikadullani Mäntykadulla, mutta ehtinyt muuttaa sieltä pois ennen kuin perheemme muutti sinne.

Eeva-Liisa Manner (1921-1995) oli kuuluisa runoilija jo 1960-luvun puolivälissä. Häntä näki Tampereen katukuvassa sen jälkeen enää harvemmin, koska hän asui osan vuotta Espanjan Andalusiassa ja vietti kesiään Ruoveden kesätorpassaan tai Havisevan kesämökillään.

Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner. Matka yli vaihtelevien äärten (Tammi 2021, 265 s.) valottaa hienolla tavalla hieman arvoitukselliseksi jääneen runoilijan elämää. Mannerin aikana kirjailija ei myynyt aikaansaannoksiaan omalla olemuksellaan vaan teokset puhuivat itse omasta puolestaan.

Manner on sodanjälkeisen kirjallisuutemme merkittävimpiä kirjailijoita. Hän oli runoilija, näytelmäkirjailija, romaanien kirjoittaja, suomentaja ja kriitikko. Vuonna 19512 ilmestynyt Tyttö taivaan laiturilla oli vuosikymmeniä paras koskaan lukemani kirja. Luimme kirjan kouluni Tampereen Yhteislyseon kirjallisuuspiirissä. Tutustuimme myös Mannerin runoihin.

Tuurnan elämäkerta on hieno kunnianosoitus hienolle taiteilijalle. Monipuolisesti Tuurna valottaa Mannerin elämänvaiheita ja niiden yhteyttä hänen runouteensa.

Olemme panneet ajan

liian ahtaaseen astiaan?

Aika ei virtaa, ei ole perättäinen, vaan,

kaikki aika on ympärillä?

 

Näyte on Kokoelmasta Fahrenheit, 1968. Tuurna pohtii tämän runonäytteen avulla Mannerin suhdetta maisemaan. ”Se (maisema) merkitsee hänelle avaruutta ja sellaista aikaa, jossa menneisyyteen sisältyy myös tulevaisuus. Ajan rinnastaminen maisemaan merkitsee sitä, että tapahtumat ovat jo valmiina ja tulevat aikanaan kohdalle.”  

 


sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Brit Bennettin Mikä meidät erottaa

 Brit Bennettin Mikä meidät erottaa (suom. Maria Lyytinen, Tammi 2021, 403 s.) on kertomus naisista, joiden elämää säätelee heidän ihonvärinsä  - toisaalta niin kuin yhteisö määrää ja toisaalta niin kuin nainen itse haluaa. Kaksostytöt asuvat pienessä kaupungissa, jossa valtaosa väestöstä on vaaleaihoisia mustia. Tyttöjen isä kuolee tapaturmaisesti ja omalla paikkakunnalla töitä olisi tarjolla vain piikana. Tytöt karistavat pikkupaikkakunnan pölyt jaloistaan ja muuttavat New Orleansiin. Siellä toinen tytöistä, Stella katoaa.

Tästä eteenpäin kirjailija kertoo kummankin tytön elämäntarinan erillään. Desiree päätyy väkivaltaisen miehen vaimoksi ja saa tyttären, joka useimpien mielestä on se tummin heidän koskaan tapaamansa lapsi. Lopulta Desiree pakenee miestään ja päätyy kotikaupunkiinsa. Mies palkkaa yksityisetsivä Earlyn etsimään vaimoaan, mutta Early päätyykin Desireen miesystäväksi ja suojelijaksi. Early yrittää myös saada selville mihin Desireen sisar Stella on kadonnut, mutta ei onnistu selvittämään kadonneen jalanjälkiä.

Vuosia myöhemmin Desireen tytär Jude on varma, että hän on nähnyt Los Angelesissa äidin kaksoisolennon. Kun Jude tutustuu Stellan tyttäreen, alkaa kadonneen sisaren arvoitus vähitellen ratketa. Stella on oikeastaan sattuman seurauksena ryhtynyt ”valkoiseksi” ja päättänyt salata menneisyytensä kaikilta. Jos salaisuus paljastuisi, hänen elämänsä luhistuisi. On kuin lukisi dekkaria, kun Stellan elämä alkaa selvitä hänen perheelleen.

Bennettin romaani on ollut ilmestyttyään viikkoja New York Timesin best-sellerlistalla. Bennettin kaksosten kohtalossa on hyvin paljon yleisinhimillistä ulottuvuutta, yhteisön,  perheenjäsenten rakkauden ja hyväksymisen merkitystä.   



  

Suvi Ratisen Omat huoneet

Suvi Ratisen Omat huoneet. Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi 2021, 179 s.) kertoo missä syntyivät Aino Kallaksen, Helmi Krohnin, Anni Swanin, Maria Jotunin, Elsa Heporaudan, Hilja Haahdin, Maila Talvion, Hella Wuolijoen, L. Onervan ja Ain`Elisabet Pennasen teokset. Suvi Ratinen sai idean kirjaansa Virginia Woolfin esseestä Oma huone, joka ilmestyi englanniksi 1929, ruotsiksi 1958 ja suomeksi 1980. 

Joku suomalaisista kirjailijanaisista halusi täydellisen työrauhan, toinen kirjoitti tapahtumien keskipisteessä keittiön pöydän ääressä, kolmas vetäytyi metsän keskelle, neljäs jäi kesällä kaupunkiin kirjoittamaan kun muu perhe matkasi kesäasunnolle, viides kirjoitti kartanonsa upeissa saleissa, kuudes keuhkotautiparantolassa.

Omat huoneet ei ole tarina vain olosuhteista missä naiset kirjoittivat, se on myös kulttuurihistoriallinen katsaus Suomeen ja kirjailijoiden ja heidän perheittensä elämään sata vuotta sitten. On ilahduttavaa kun tutkija löytää uusia näkökulmia kirjailijoiden kannanottoihin ja ylipäänsä kertoo heidän elämästään omana aikakautenaan muunakin vaikuttajana kuin kirjailijana.

Monella tavalla raikas ja vanhoja mielikuvia ravisteleva teos. Vanhat valokuvat vahvistavat mielikuvien luomista kirjailijoiden elämästä ja elinolosuhteista. Kirjan kansi – Emmi Kyytsösen käsialaa - jo sinänsä houkuttelee tutustumaan kirjaan.    



maanantai 27. joulukuuta 2021

Päivi Alasalmen Sudenraudat

Päivi Alasalmen Sudenraudat (Gummerus 2021, 402 s.) kertoo vuosista 1880-1881, jolloin Turun seudulla yksi susi tai susipariskunta surmasi yli kaksikymmentä lasta. Suden suusta pelastuivat halikkolainen Ida Kustaantytär ja Yläneellä asunut Juho Laiho. Kummankin haastattelut tapahtumista ovat tallella. Asuntojen pihapiiriin tulleet sudet herättivät suuria tunteita. Niiden surmaamisesta luvattiin isot rahat ja jopa armeija organisoi joukkojaan susijahtiin.

Sudet olivat ovelampia kuin ihmiset. Sudet livahtivat helposti suurenkin metsästäjäjoukon ulottuvilta helposti. Alasalmi on pystynyt hyvin vangitsemaan romaaniinsa aikakauden hengen. Köyhät elävät kurjissa oloissa ja yrittävät suojella lapsiaan. Herrasväki pohtii mitä voitaisiin tehdä. Susien surmaamisen lomassa otetaan kantaa aikakauden politiikkaan. Suomalaisuusaate on leviämässä ja varsinaissuomalaiset eivät halua pyytää apua muualta, koska he haluavat näyttää, että suomalainen talonpoika osaa hoitaa asiansa itse.

Tämän syksyn romaanien ja tietokirjojen tapaan Sudenraudoissakin on yhtenä henkilönä itsenäinen nainen, nuori turkulainen Henny. Hän on romaanissa ainoa, joka kyseenalaistaa susien tappamisen. Hän myös pitää kiinni omasta haaveestaan päästä Pariisiin kartuttamaan maalarin taitojaan, vaihtoehtona olisi naimisiin meneminen.  

Sudenraudat on hyvin inhimillinen kertomus siitä miten taistelu luonnonvoimia vastaan on rankkaa ja turhauttavaa. Lasten kuoleminen tuntuu niin tarpeettomalta ja ahdistavalta. Vaikka sudentappajaksi ja palkkioiden saajaksi nouseekin itsepäinen torppari, joka uhraa kaiken aikansa ja taitonsa susien nujertamiseksi, on kertomuksessa mukana myös yhteisöllisyyttä ja lähimmäisen auttamista.  



perjantai 17. joulukuuta 2021

Durian Sukegawan Tokuen resepti

 Japanilaisen Durian Sukegawan Tokuen resepti (suom. Raisa Porrasmaa, Sammakko 2021, 196 s.) on hellyttävä tarina siitä miten vastoin tahtoaan pientä konditoriaa pitävä, elämässään ajelehtiva Sentaro oppii valmistamaan oikeita ja maukkaita dorayaki-leivonnaisia. Viisikymmentä vuotta leivonnaisia tehnyt Tokue poikkeaa konditoriaan ja ryhtyy vähitellen juttusille Sentaron kanssa ja tarjoutuu tulemaan töihin ja opettamaan oikeanlaisen leivonnaisiin kuuluvan paputahnan valmistamisen.

Samalla kun jo hieman raihnaistunut Tokue yrittää maltillisesti opettaa Sentaroa muhennoksen tekemisessä, hän jakaa elämänkokemuksiaan uuden ystävänsä, oikeastaan pomonsa kanssa. Molempia elämä on kolhinut eivätkä he itsekään aina ole käyttäytyneet parhaalla mahdollisella tavalla.

Vähitellen Sentaro alkaa ymmärtää, että oman elämänsä kulkuun voi vaikuttaa omilla valinnoillaan. Hänellä valinnan mahdollisuuksia on, Tokuella ei hänen nuoruutensa sairauden takia niitä ole ollut.  

Uskon, että minkä tahansa unelman voi jonakin päivänä toteuttaa, koska meitä ohjaava ääni auttaa löytämään sen, mitä tarvitsemme. Ihmisen elämä ei ole vain yhtä väriä, ja joskus kaikki värit muuttuvat kerralla.   

Konditorian vieressä on kirsikkapuita ja niiden muuntuminen vuodenajasta toiseen on kirjassa keskeisessä roolissa. Milloin puut ovat kukkia tulvillaan, milloin kukkien terälehdet leijailevat tuulen mukana alas, milloin vain puun oksat kertovat luonnon kiertokulusta.  

Kirjan ulkoasu on viehättävä, suunnittelijana on ollut Eva Monchecourt. Suomennettu kieli on kaunista ja kuulasta. Kirjassa on paljon dialogeja, vuoropuheluita. Romaanista on tehty elokuva Kirsikkapuiden alla, sen on ohjannut Naomi Kawase.




tiistai 9. marraskuuta 2021

Pirkko Saision Passio

 Pirkko Saision Passio (Siltala 2021, 732 s.) on järkälemäinen sekä ulkoiselta että sisäiseltä olemukseltaan. Tarina alkaa vuonna 1498. Munkki Girolamo Savonarola saarnaa tapainturmellusta vastaan Firenzessä ja päätyy roviolle. Munkin kohtalo puhuttele nuorta ruhtinatarta. 

Hän on saanut mieheltään lahjaksi kultariipuksen, jossa hyvän ja pahan tiedon puuta koristavat jalokiviomenat ja ympärillä on rubiinikielinen käärme. Ruhtinaan rakastajatar on synnyttänyt pojan ja vaimoa pitää hyvittää. Ruhtinatar epäilee että korulla on taito lukea kantajansa hyvät ja pahat ajatukset ja toteuttaa ne.

Tästä alkaa korun matka halki Euroopan ja se päätyy 1950-luvun Helsinkiin. Henkilöitä on paljon, filosofista pohdintaa, aatteita ja eri aikakausien ilmiöitä. Tapahtumat ovat ajoittain uskomattoman huikeita ja henkilöiden kohtaamiset hienosti punottuja sattumuksia. Saision kieli on kaunista, se solisee, uhkaa, puolustaa ja syyttää.

Luonto on tiiviisti läsnä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. ”Ilta oli tummunut musteen siniseksi. Harmajan majakka vilkutti rytmikästä valosarjaa veteen joka tummui hitaammin kuin taivas. Meri oli tyyni, ja pienet tuulenpuuskat rypyttivät sen pintaa, niin että oli helppo nähdä mistä tuuli tuli ja minne se oli menossa.” Kirja on aarreaitta, josta löytyy kaikki mitä hyvältä romaanilta toivoo.

Äänikirjan on lukenut Pirkko Saisio itse ja se tekee kuuntelemisesta kiehtovan. Välillä oli luettava samat kohtaukset mitä oli kuunnellut. Kiehtova kirja.   



perjantai 29. lokakuuta 2021

Anja Snellmanin Kaikki minun isäni

Suomessa on ainakin 200 000 alkoholistia. Anja Snellmanin isä oli yksi heistä. Nyt liki 70-vuotiaana Snellman on pystynyt kirjoittamaan isästään, hurmaavasta alkoholistista, joka jäi tyttärelleen vieraaksi. Kaikki minun isäni (WSOY 2021, 238 s.) on kuin balladi, jossa hyvä ja paha taistelevat loputtomasti keskenään.

Kirjailija kertoo kirjoittaneensa kirjaa kolme vuotta. Aikaisemmin hän on kirjoittanut äidistään ja sisarestaan. Snellmanin isä Ensio Kauranen oli vakuutusvirkailija, venäjän kielen tulkki, ikuinen Karjalan, Sortavalan evakko, sotainvalidi, uskoton ja kelvoton perheenisä. Kaurasen hylkäsivät sekä isä että äiti sylivauvana. Samalla tavalla kuin isällä oli kaipuu lapsuuteen, jota ei ollut, on kirjailijalla isän kaipuu. Ehkä sittenkin enemmän kaipuu tavalliseen isään, ei sellaiseen jona Anja isänsä muistaa. 

"Orpous, haavoittuminen, sota-ajan avioliitto, alkoholisoituminen, pakolaisuus, ryssänleima, sydämen pettäminen. Unelmia, häpeää, syyllisyyttä, katumusta, katkeruutta, uupumusta."

Tätä kaikkea kuvaisi elokuva, jos sellainen Ensio Kaurasesta tehtäisiin ja käsikirjoittajana olisi tytär. Hyvin monelta osin sitä samaa mitä voisi kertoa kenen tahansa alkoholistin elämästä. 

Autofiktiivisen kirjan muut miehet kuin isä, eivät esiinny omilla nimillään. Yhteistä on että useimmat heistäkin ovat juoppojen lapsia. Eniten kirjailija kertoo ystävästään Janista, joka joutuu syytetyksi seksuaalisesta häirinnästä. Ristiriitaiset tunteet valtaavat kirjailijan mielen, kun hän ei tiedä suhtautua tilanteeseen. Rankasta aiheesta huolimatta toivoa antava teos. Riipaiseva rehellisyys koskettaa.  



perjantai 15. lokakuuta 2021

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessaan vuosia Itä-Berliinissä ja opiskellut politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinissä.

Romaani kertoo DDR:stä ennen ja jälkeen Saksojen yhdistämisen. Kirjan päähenkilö on Vilja, joka muuttaa perheensä kanssa Itä-Berliiniin. Perheen isä on suomalaisen vasemmistolehden kirjeenvaihtaja. Vilja käy lastentarhassa ja kasvaa sairastelevan veljensä ja vanhempiensa avioliiton haurastumisen keskellä. Vilja löytää isänsä kuoltua tämän jäämistöstä nipun kirjeitä, joiden allekirjoittajana on Margot. Hän haluaa ratkaista kuka on Margot. Välillä ystävät jaksavat tukea häntä, välillä ei.

..ei kai unohtaminen ole muistamisen vastakohta. Unohtaminen on sitä, että lakkaa kirjoittamasta muistia uudelleen.    

Kirjassa siirrytään soljuvasti vuosikymmenistä toiseen. Välillä eletään Itä-Berliinissä ja ollaan sosialistiseen järjestelmään tyytymättömien Viljan vanhempien ystävien parissa, varotaan Stasin valvovan silmän alle joutumista, välillä kiidetään ajassa eteenpäin ja tutustutaan millaista on Berliinissä Saksojen yhdistymisen jälkeen.

Kirjan rakenne on kiehtova. Lukija tietää Viljaa ennen mistä kaikesta on oikein kysymys. Romaanin voi luokitella kauniiksi kertomukseksi suuresta rakkaudesta, joka kesti, mutta ei päättynyt onnellisesti.    


 

 

 

 

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Sirpa Kähkösen Vihreä sali

Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan yhdeksäs romaani Vihreä sali (Otava 2021, 315 s.) kuuluu ehdottomasti sarjan huippuihin. Sen kieli on kuulasta, kerronta yllätyksellistä, kokonaisuus kiehtovaa.  

Romaanissa eletään vuotta 1964. On kolme nuorta 17-vuotiaat Irene, Jaakko ja Leo etsimässä itseään ja paikkaansa yhteiskunnassa. Kolmikon heikoin lenkki Leo on pienestä pitäen ollut kaikkien silmätikkuna, jopa hänen isänsä ei ole osannut suhtautua lukihäiriöstä kärsivään poikaansa myötämielellä. Leo on nuorista se, jonka perhe on hyvinvoiva, mutta sisäisesti rikkinäinen. Samalla tavalla kuin Irenenkin äiti kärsii Leonkin äiti mielenterveydenongelmista. Niistä ei vaan saa hiiskua.



Varjona on jokaisella edellisten sukupolvien teot ja elämänkäänteet ja sodat. Nuoret eivät tahdo löytää tukea ja rakkautta toinen toisiltaan, vaikka sitä selkeästi on olemassa. Vielä 1960-luvulla oli hyvin tavallista, että nuoret eivät saaneet pyrkimyksilleen tukea aikuisilta. Leo uskaltaa repäistä kerran ja matkustaa Helsinkiin, mutta isä hakee hänet pois viikon kuluttua. Irenekin haluaisi kadota, mutta mihin.

Vanhempaan sukupolveen kuuluvat kukkakauppias Santeri Juurinen lähtee Leningradiin etsimään kadonnutta sisartaan kommunisti Tuomen houkuttelemana. Juurinen kestää melkein loppuun saakka urhoollisesti roolinsa tärkeän valtuuskunnan jäsenenä. Kähkönen kietoo hienosti yhteen tämän hetken tapahtumat ja kaiken sen mitä itse kunkin menneisyydessä on tapahtunut. Kaikki kerrotaan hienovaraisesti ja kiihkottomasti.

Kirjan kieli on monin paikoin hyvin runollista, kaunista. Tavalliset asiat ovat enemmän kuin pelkkiä asioita: ”Olisin tahtonut kysyä, lähtisikö hän uimaan kanssani. Mutta viivyttelin ja puiden varjot lepattivat yllämme; asunnossa oli kuuma, olisin voinut hakea edes sen kolapullon, joka odotti jääkylmänä minua ja Ireneä, olisimme edes voineet san jakaa”.  

Vihreä sali on ei millään tavalla edellytä Kuopio -sarjan aiemmin ilmestyneiden romaanien lukemista.   

 

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Juha Itkosen Kaikki oli heidän

Juha Itkonen on kirjoittanut kuuden vuoden tauon jälkeen fiktiivisen romaanin. Kaikki oli heidän (Otava 2021, 394 s.). Taukoa hän ei kirjoittamisesta ole pitänyt, häneltä on julkaistu useampikin ns. autofiktiivinen teos. Nyt Itkonen palaa aiemmassakin tuotannossaan tuttuun isä-poika teemaan. Tällä kertaa kerrotaan miehistä neljässä sukupolvessa.

On sodasta henkisesti riekaleina palannut isä, hänen lvi-alalla elämäntyönsä tekevä poika Markku, tämän näytelmäohjaaja poika Ilmari ja neljännen sukupolven edustajana isänsä jalanjälkiä seuraava poika Vilho.

Kaikki alkaa siitä kun Ilmari rientäessään kotiin kiireellä töytäisee autollaan kotinsa lähellä polkupyörällä ajavaa pikkupoikaa. Nopeasti Ilmari tarkastaa että poika ei loukkaantunut ja palaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Särön menevään elämään tuo, kun isä-Markku ei äidin kuoleman jälkeen oikein enää selviydy yksinään ja Ilmari pyytää isän kotiinsa. Isä ja poika eivät saman katon alla asumisesta huolimatta pysty lähentymään. Kumpikaan miehistä ei ole ns. pehmeä isä, he eivät pääse eroon aikaisemmilta sukupolvilta siirtyneistä toimintatavoista. Voi jopa väittää että isät ja pojat edustavat käytäntöä: välit ovat poikki ikuisesti. Ja kuitenkin Ilmari on yrittänyt.  

Ei hän tiennyt, miten miehenä perheessä olisi pitänyt elää. Hän ei ollut voinut oppia sitä isältään, isän antama malli oli ollut vanhentunut ja sitä paitsi kelvoton. Hän oli kuitenkin yrittänyt.

Romaanin kiehtovaa osuutta on teatterin tekeminen. Ilmari kuvaa näyttelijöitään hyvin ja jopa niin että monille on helposti löytää esimerkkejä oikeasta elämästä. Ilmarin menestyneen taiteilijan uralle nousee vastakohtana kuvataiteilija Minttu, jonka kanssa Ilmarilla on ollut suhde ja jonka poikaan Ilmari on törmännyt autollaan. Minttu on katkera kaikille ja kaikesta. Elämä ei ole mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Hän vuodattaa someen tarinan Ilmarista, joka melkein tappoi hänen poikansa. Ilmari musertuu some-hyökkäyksen alle ja vetäytyy kaikesta. Hän menehtyy sairaskohtaukseen. Vilholle jää tunne että isä sittenkin itse edisti kuolemaan.

Mutta voiko täältä olla valmis lähtemään? Voiko olla valmis kohtaamaan oman lopullisen katoamisensa maailmasta, joka kaikesta paskasta huolimatta on edelleen maailma, edelleen olemassa, edelleen säännöllisesti ihmeiltään yllättävä?   

Juha Itkonen sanoi Turun kirjamessuilla kirjan esittelytilaisuudessa, että ihmiselle käy huonosti, jos hän ei pysty antamaan anteeksi. Tuntuu että Vilhon sukupolvi saattaa olla se, joka antaa anteeksi. Sodan varjo haalistuu vuosi vuodelta – onneksi. Hienosti ajassa kiinni oleva romaani.  





 

lauantai 25. syyskuuta 2021

Jari Järvelän Aino A.

 Jari Järvelän Aino A. (Tammi 2021, 395 s.) on kunnianosoitus arkkitehti Aino Aallolle (25.1.1894-13.1.1949). Kirjailijan vapaudella Järvelä kertoo, miten Aino jää arkkitehtinä miehensä varjoon. Alvar Aalto (3.2.1898-11.5.1976) arvostaa vaimoaan, mutta pitää huolen, että monet rakennukset, huonekalut, astiat, paviljongit kirjataan hänen aikaansaannoksikseen – ei Ainon, vaikka tämä tosiasiassa olisi tekijä.

 Aino alistuu ajan mukaan, vaikka tiedostaakin tilanteen erittäin hyvin. Romaanissa Ainolla on käpyvihko, johon hän on hyvin nuoresta alkaen purkanut mieltään. Niissä teksteissä Järvelä laittaa Ainon myöntämään, että hän tekee itseään kohtaan väärin hyväksyessään hulttiomaisen aviomiehensä edesottamukset. Alvarin vekselikierre pakottaa perheen muuttamaan kaupungista toiseen – uuteen on lähdettävä, kun asuinpaikkakunnan pankeista ei enää saa lainaa.

Itse asiassa Aino solmi avioliiton Alvarin kanssa, koska tiesi, että naisarkkitehtiä ei ”oteta täydestä”. Miehensä kanssa hän pääsee tekemään oikeita töitä, ei väliä vaikka mies työntääkin hänet monessa tilanteessa taka-alalle. Aino on sinnikäs ja jaksaa puurtaa saman asian parissa pitkään – toisin kuin miehensä.

”Nykyisin Aino on kuitenkin jo varma, että parhaatkin Alvarin ideat jäisivät raakileiksi, jos hänellä ei olisi rinnallaan Ainoa… Raakileesta raakileeseen, niin Alvarin ajatukset monesti hyppivät ilman, että hän malttaa kypsyttää niitä.”

Jari Järvelä ansaitsee hatun noston naisten työn arvostamisesta. Hänen edellisessä  romaanissaan Klik (Tammi 2020) lyhytkasvuinen valokuvaaja-nainen opetti häntä ylenkatsovia miehiä ottamaan hyviä kuvia.




Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner

  Muistan tummatukkaisen naisen Tampereen Ojakadulta, kun olin koulupäivän jälkeen palaamassa kotiin Tampereen Kauppaoppilaitokselta. Olin m...