lauantai 5. kesäkuuta 2021

Anna-Liisa Haavikon Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä

 Anna-Liisa Haavikko on tehnyt Kaari Utriosta seikkaperäisen ja osittain myös mahtipontisen elämäkerran Kaari (Siltala 2020, 505 s.). Kaari Utrio on pikkutytöstä lähtien kirjoittanut kaiken kalkeropaperilla eli kaikesta tekstistä on syntynyt kaksi kappaletta, toisen on voinut lähettää kirjeenä tai antaa luettavaksi muuten vain. Toisen kopion kirjoittaja on säästänyt itsellään. Haavikolla on ollut materiaalia työhönsä yllin kyllin. Lukuisat haastattelut elävöittävät Kaari Utrion elämäntaipaletta hienosti.

Kustannusalalla elämäntyönsä tehnyt Untamo Utrio antoi kotikeskusteluissa alkeisopetusta kirjojen kustantamisesta tytölle, joka jaksoi kuunnella ja joka sai hyvin varhain kirjoituskoneen lahjaksi isältään. Isä oli vakaasti sitä mieltä, että tytön elämäntyönä olisi kirjoittaminen, isän mielessä kangasteli toimittajan työ. Kaarin äiti Meri Utrio toimitti muoti- ja sisustusjuttuja ja käänsi kaunokirjallisuutta. Kääntäjän paikalla ei Meri Utrion nimeä kirjoissa juuri ollut. Oli parempi, että mm. Netta Musketin kirjat oli suomentanut Lea Karvonen. Se oli peitenimi, jonka takana oli kymmeniä kirjailijoita.

Oli itsestään selvää että Kaarin kirjat kustantaisi Tammi. Hän kiikutti käsikirjoituksensa kustantamoon isänsä seuraajalle Jarl Hellemannille muutaman päivän kuluttua siitä, kun isä-Untamo oli jäänyt eläkkeelle. Ja julkaistavaa Tammella riitti.  Kaari Utrion tuotanto on huikea. Liki neljäkymmentä historiallista romaania, kymmeniä tietokirjoja, jatkoromaaneja, novelleja, artikkeleita, kirjallisuuskritiikkejä, kolumneja, tv- ja radiokäsikirjoituksia. Hän on myös ollut ohjaajana kirjoittajaseminaareissa Orivedellä ja Salossa ja Somerolla, pitänyt kymmeniä luentoja kotimaassa ja ulkomailla.

Yhdessä puolisonsa Kai Linnilän kanssa he perustivat oman kustantamon Amanitan. Amanita osti yhdessä Tammen kanssa uutiskuvatoimisto Finlandia-Kuvan arkiston, satatuhatta valokuvaa. Niitä ryhtyi arkistoimaan ja hoitamaan Meri Utrio. Perheyritys sai alkunsa. Myöhemmin Amanitan johtajaksi nousi Lauri Linnilä ja hänen vaimonsa oli myös Amanitan palveluksessa.    

Vuosikausia Utrion tuotanto ei monessa mielessä ”otettu vakavasti”. Viihderomaanithan eivät olleet oikeaa kirjallisuutta. Ei vaikka ne oli kirjoittanut historian maisteri ja joka näki valtavasti vaivaa tarkistaakseen kaiken mistä kirjoitti. Vähitellen arvostelijoiden mielipide muuttui ja Utriosta tuli niin viihdekirjailijana kuin historiallisten romaanien kirjoittajana tien raivaaja. Elämäkerta valottaa hienosti kaikkien romaanien taustaa ja niiden merkitystä ilmestymisajankohtana.

Utrio on ansioitunut ja palkittu kirjailija, hän on vaikuttanut mielipiteillään monilla eri areenoilla, ottanut kantaa ja myös toiminut. Sen verran hän mitannut poliittista kannatustaan, että sillä sarallakin hän olisi voinut edetä jos olisi halunnut. Kotikuntansa Someron kunnallispolitiikassa Utrio vaikutti pitkään ja oli myös presidentin valitsijamiehenä, kun Koivisto valittiin presidentiksi. Hän oli kannattamassa Elisabeth Rehniä ja oli myös Tarja Halosen kansalaisvaltuuskunnan puheenjohtaja. Siinä vaiheessa Kaari Utrio oli jo taiteilijaprofessori.

Samalla kun ihailen ja arvostan Utrion mahtavaa uraa ja hänen monipuolista yhteiskunnallista osallistumistaan ja aikaansaannoksia, on pakko ihailla myös Anna-Liisa Haavikon elämäkertaa. Huikeiden saavutusten ohella kuvataan myös elämän nurjat puolet, hienovaraisesti ja totuudellisesti. Teos on kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas.  

 


  

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Sofia Lundbergin Kuin höyhen tuulessa

Sofia Lundbergin Kuin Höyhen tuulessa. Yksi päivä, koko elämä (suom. Tuula Kojo, Otava 2021, 316 s.) on yhtä viehättävä hyvän mielen romaani kuin hänen aikaisemmin suomennetut teoksensa Punainen osoitekirja, Toinen puoli sydäntä ja Tavataan tammen alla.

Kuin höyhen tuulessa on ylistys ystävyydelle, joka joutuu tavattoman kovalle koetukselle, kun ystäväparin toinen osapuoli lähtee ilman ennakkovaroitusta eikä ota yhteyttä lapsuutensa parhaaseen ystävään vuosikymmeniin. Tytöt asuvat naapureina. Viola yhdessä vanhempiensa kanssa. Lilyn kotona on isän lisäksi kymmenen lasta. Elokuun 12. päivänä 1948 Lilyn äiti synnytti pienen pojan ja menehtyi itse. Lily haluaa vaalia äidin muistoa joka vuosi 12.8. Lily ja Viola viettävät kaiken liikenevän ajan yhdessä, tekevät kaikkea yhdessä, oppivat ja kokevat kaiken yhdessä. Violan äiti yrittää mahdollisuuksien mukaan tukea Lilyä.

Kaikki on hyvin, kunnes Lilly katoaa. Hänen veljensäkin, joka on ollut Violalle hyvin läheinen, lähtee pois Gotlannista. Lily ilmestyy sitten lehtien otsikoihin ja muuhunkin julkisuuteen loistoluokan laulajana. Viola seuraa ystävänsä uraa kaukaa. Kun tämä konsertoi Tukholmassa, lähtee Viola tyttäriensä kanssa konserttiin, johon he ovat saaneet liput taiteilijalta, joka ei kuitenkaan halua tavata heitä. Lilyn ystävyyden menettäminen koskettaa Violaa aina vain enemmän ja enemmän – etenkin sen jälkeen kun hänen miehensä kuolee.  

Sitä vanhenee ja viisastuu. Nyt lapsuus kuuluu meidän lapsille. Ja on meidän tehtävä pitää huoli siitä, että heillä on kaikki hyvin. Että heidän lapsuutensa nauru varastoituu sydämeen ja luo elämälle turvallisen pohjan.

Turhan kliseemäistä on , että kaiken urallaan saavuttava taiteilija on onneton. Hän ei löydä rauhaa mistään. Hän ottaa yllättäen yhteyttä ystäväänsä Pariisista käsin vasta kun hän vakavasti sairas. Riittävän ajoissa kumminkin.

Kirja on kaikesta huolimatta hellyttävä, vaikeat asiat voitetaan ja elämä kannattelee kaikissa tilanteissa. Kirjan tarina on yllätyksetön, mutta vangitseva.    



sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Arttu Tuomisen korkeatasoinen dekkari Vaiettu ihastuttaa

Arttu Tuomisen Vaiettu (WSOY 2021, 401 s.) on jatkoa Delta-sarjan kahdelle aikaisemmin ilmestyneelle dekkarille Verivelka ja Hyvitys. Kehuin niitä ja kehun tätä uusintakin. Vaietun voi lukea vaikka edelliset olisivat jääneet lukematta. 

Mitä mieltä on tappaa kaksi liki sata-vuotiasta, liikuntakyvytöntä miestä. Toisen tappaaminen hirttämällä onnistuu, toisen ei. Porilainen poliisikunta on ymmällään. Rikosta selvittelevä ryhmä on saanut uuden esimiehen ja hän tukee alaisiaan ponnekkaasti, vaikka merkillinen rikos viekin tutkijoiden kestokyvyn äärimmilleen. 

Dekkareitten tapaa poliisien henkilökohtainen elämä on retuperällä, avioliitot ovat tiensä päänsä, yksinäiset miehet eivät tahdo jaksaa elämäntilannettaan, joukossa kuuluu aina olla kaunis kollega, jonka seuraa yksi ja toinen kaipaa. Kiehtovin heistä on sisäänpäin kääntynyt, huippuhyvän muistin omaava miespoliisi, joka näennäisesti ei selvitä mitään, mutta jonka työn jälki on huippuluokkaa. 

Vaiettu kertoo Saksaan 1941 lähteneistä sotilaista, jotka kuvittelevat lähtevänsä saamaan lisäoppia sotilastaitoihinsa. Mutta he joutuvatkin toteuttamaan julmuuksia, sotarikoksia. Jokainen ymmärtää että päivänvaloa heidän tekonsa eivät kestä missään oloissa. 

Niinpä kostotoimenpiteiden kohteeksi kymmeniä vuosia myöhemmin joutuvat miehet ovat Suomeen palattuaan vaihtaneet nimensä ja vaienneet kaikesta siitä mitä heille on tapahtunut. 

Kun Albert Nousiainen "kaapataan" hoitokodista ja yritetään hirttää ja vielä uudemman kerran häneltä yritetään riistää henki sairaalassa, eivät hänen lapsensa suostu ollenkaan ymmärtämään että kenelläkään olisi mitään heidän isäänsä vastaan. 

Suomalaisista SS-vapaaehtoisista olen tiennyt vain pintapuolisesti. On julmaa että miesten on täytynyt koko ikänsä salata mitä he ovat tehneet, mutta anteeksi annettavaa se ei ole.

Arttu Tuomisen dekkareissa moni asia on samanlaista kuin muissakin dekkareissa, mutta kuitenkin kaikki on eri tavalla. Ne on kirjoitettu taiten, henkilökuvaus on uskattavaa ja rikos ainutlaatuinen ja myös sen kostaminen.    


 

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Anneli Kannon Rottien pyhimys

Ensi kesän yksi suosituimmista matkailukohteista on takuuvarmasti Hattulan kivikirkko ja eritoten sen hienot maalaukset. Anneli Kannon romaani Rottien pyhimys (Gummerus 2021, 406 s.) saa varmaan monen lukijan matkaamaan paikan päälle ihastelemaan kaikkea sitä mitä kirjan maalarit ovat ihan oikeasti saaneet aikaan.

Rottien pyhimys on monikerroksinen hieno romaani. Eletään vuotta 1513 Hattulassa komean kivikirkon ympärillä. Kolmen miehen seurue on matkalla kohti kirkkoa. Mäkeä ylös kapuavia on odottamassa kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus. Seurueen vanhin on kuuluisa mestari, monia kirkkoja Upplannissa ja Södermanlannissa maalannut Andreas Pictor, toinen mestari Martinus ja kolmas oppipoika Vilppu Niilonpoika. Tuomiokapituli ja piispa ovat valinneet maineikkaat maalarit ja tehneet listan pyhimyksistä, joiden kuvat on oltava kirkossa. Omat toiveet on myös urakan maksajilla linnanherra ja rouva Tottilla.  Aikaa työn tekemiseen on kokonainen kesä.

Tästä alkaa mahtava työrupeama, jonka jäljiltä Hattulan kivikirkossa on ainutlaatuiset kirkkomaalaukset. Anneli Kannon romaani on samalla kertaa kuvitteellinen tarina siitä mitä kirkon seinien sisällä ja ulkopuolellakin yhden kesän aikana tapahtui. Se on myös kertomus siitä miten Hattulassa eli tavallinen kansa sekä myös siitä millaista oli varakkaamman väen elämä, maalarithan pääsevät jopa vieraiksi Hämeen linnaan. Romaanissa on myös paljon pohdintaa uskosta, taiteesta ja taiteen tekemisestä.

Jälkipolville ei ole jäänyt minkäänlaista tietoa keitä kirkonmaalarit ovat olleet. Anneli Kannolle he ovat olleet mestari Andreas, mestari Martinus, oppipoika Vilppu ja ennen kaikkea kylältä palkattu tiilentekijä Rutgerin ottotytär Pelliina. Omalaatuisena pidetty Pelliina tarvitaan apuun kun Vilppu putoaa tikkailta ja satuttaa kätensä. On tietysti ennen kuulumatonta, että niin tärkeään tehtävään kuin kirkon maalaamiseen palkataan nuori nainen. Tyttö on kunnostautunut ruukkujen maalarina ja koristelijana. Häntä ei hyväksytä oman yhteisönsä jäseneksi. Tyttö kuitenkin uskaltautuu markkinoille myymään valmistamiaan ja koristelemiaan kuppeja ja vateja. Jostain hänen on saatava rahaa.  

Kun linnanherra Åke Tott pysähtyi käsikärryjen luokse, isäntä Klemetti kirosi itsekseen. Tuo mykkä tulenruoka ja kryppysukka pilaisi markkinoiden maineen. Tyttö taaskaan osannut olla… Tott kysyi tytöltä ruotsin kielellä jotakin ja tämä vastasi. Linnanherra ja tyttö näyttivät puhuvan astioista. Linnanherra otti vadin, tarkasteli sitä ja nyökytteli sen kuvioinnille hyväksyvästi, näytti sitä jopa rouvalleen. Rouva Märta tuli miehensä viereen, hymyili ja valitsi kärryiltä useita vateja, kuppeja ja jopa suuren kolmijalan, jotka hän omasta kukkarostaan maksoi ja nosti neitsyensä kantamaan koriin.

Tämän jälkeen markkinaväki ryntää jonottamaan Pelliinan kärryiltä samanlaisia astioita, joita linnanrouva osti. Linnan rouva oli se, joka vaatii kirkonisäntää ottamaan Pelliinan kirkon maalaukseen mukaan.      

Vaikka maalarit ovat saaneet tarkan listan pyhimyksistä joiden kuvat on oltava kirkon seinille, jää heidän oman mielikuvituksensa varaan se millaisena he nimien taakse kätkeytyvät henkilöt ja tapahtumat kuvaavat. Heti töiden alkuvaiheessa mestari Martinus piirtää Eevalle ja Aatamille ääriviivat ja hahmoista tulee kaksi kertaa niin isot kuin muista. Hauska yksityiskohta on sekin, että viikunanlehden asemasta Eeva ja Aatami peittävät häpynsä saunavihdalla. Ei tehtävän hoidettavakseen saanut oppipoika voinut tietää millaiselta viikunanlehti näyttää.

Andreas selittää ja opettaa mielellään Pelliinaa. Hän kysyy tytöltä tiesikö tämä mistä kuvat tulevat maalarin päähän.


Ne tulevat Taivaasta. Tuomas Akvinius, joka on melkein paavi, on kirjoittanut, että Taivaassa on häikäisevää valoa pulppuava lähde. Se lähettää niin taivaallisia ja ihania kuvia, että maalari saa tehdyksi niistä vain kalpean kuvajaisen. Silti yritämme maalata oven näkyvästä maailmasta näkymättömään.

Anneli Kanto on hienosti tavoittanut romaanissaan 1500-luvun arkisen elämän ja erityisesti san ajan ihmisten kielenkäytön. Pelliinan ajatukset on omissa luvuissaan kerrottu aivan omalla tyylillä. Virkkeet ovat pitkiä, ei välimerkkejä. Tytön ajatusmaailma on kuvattu hienosti.

Maalausurakka on valta ja sitä vaikeuttavat maalarien loukkaantumiset ja jopa mestari Martinuksen kuolema. Mutta kaikki valmistuu ajallaan. Hyvässä kuvassa on monta merkitystä ja maalari näkee kaikki, toteaa mestari Andreas Pelliinalle kun kaikki on valmista. Hattulan kirkon kohdalla se pitää paikkansa.

Rottien pyhimys on Anneli Kannolle uusi aluevaltaus. Hän on niittänyt kiitosta ja mainetta monilla historiallisilla romaaneillaan. Nyt hän on ylettänyt katseensa kauaksi nykyhetkestä. Lähtökohtana on oikeat kuvat, joiden takana on kuitenkin elämä satoja vuosia sitten.   




tiistai 4. toukokuuta 2021

Milka Hakkaraisen esikoisromaani Ei verta rantaa rakkaampaa

 Milka Hakkaraisen esikoisteos Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti 2021, 372 s) on luokiteltu jännitysromaaniksi. Se ei ole yhtä verta hyytyvä kuin useimmat dekkarit tai thrillerit ja romaanista se eroaa siinä, että kirjan juoni rakentuu kadonneiden, luonnollisesti kuolleiden ja murhattujen ympärille.

Päähenkilöinä ovat Tukholmasta virastaan ”hyllyllä” oleva poliisi ja potkut saanut rikostoimittaja. Molemmat ovat päätyneet pieneen Skutskärin kylään Ruotsin itärannikolle  sellutehtaan kupeeseen. Rosa on päättänyt rakentaa Ruotsissa uuden elämän itselleen, kun seinä on noussut vastaan koti-Suomessa. Hän on saanut uuden työpaikan pienestä paikallislehdestä. Juttuja tehdään eläkeläisyhdistyksistä ja Suomi-seurasta. Ei ole enää ratkottavana kiintoisia murhia tai tappoja.  Sen sijaan hän löytää itsensä järjestämästä Suomi-seuran juhlia. Jani palaa kotiseudulleen enon hautajaisiin. Hautajaisvierailusta tulee suunniteltua pitempi. Tukholmassa Jani on väärällä tavalla sekaantunut virkatehtävissä tappeluun.

Skutskärissä alkaa tapahtua kummia. Kaikki kuolemat eivät ole ns. luonnollisia kuolemia, vaikka sellaiseksi niitä yritetään selittää. Itsemurha on aina hyvä selitys, oli tapahtunut mitä tahansa. Jani alkaa myös epäillä, että hänen molempien isovanhempiensa kuolemaan saattaa liittyä ihan muuta mitä on aikaisemmin selitetty. Sekä Rosa että Jani alkavat selvittää omilla tahoillaan tapahtumia. Hieman kliseemäisesti he suhtautuvat toinen toisiinsa kuin kissa ja hiiri. Mutta lopulta he joutuvat myöntämään, että yhteistyöllä saa sittenkin enemmän aikaan kuin turhanpäiväisellä sooloilulla.

Kirjassa pohditaan paljon Suomesta Ruotsiin muuttaneiden kohtaloita ja ruotsalaisten asennetta heihin. Olipa ruotsinsuomalainen minkä ikäinen tahansa ja missä tahansa työssä hänet on leimattu finjäveliksi. Janikin on kokenut, että jos hänen sukujuurensa eivät olisi Suomessa, hänen poliisin uransa olisi ollut toisenlainen.

Milka Hakkarainen on asunut yli kymmenen vuotta Ruotsissa. Hän on työskennellyt toimittajana ja suomen kielen opettajana. Hänen novellejaan on julkaistu suomalaisissa lehdissä. Ei verta rantaa rakkaampaa -romaanin kerronnassa on myönteisellä tavalla toimittajamainen ote. Asiat soljuvat eteenpäin eikä saman asian ympärillä jahkailla. Henkilöt ovat hyvin uskottavia. Hieno esikoisteos. Rosasta ja Janista voisi lukea lisääkin.     

   


perjantai 16. huhtikuuta 2021

Enni Mustosen Näkijä

Enni Mustosen (Kirsti Manninen) romaanisarja Syrjästäkatsojan tarina on edennyt yhdeksänteen osaan. Näkijän (Otava 2021, 666 s.) kertojana on tarinan aloittaneen Idan tyttären Kirstin tytär Viena. Vienasta on tullut elokuvien tekemisessä tärkeässä roolissa oleva pukija. Kirjassa eletään aikaa elokuusta 1953 joulukuuhun 1960. Viena päätyy Hollywoodiin Suomesta vuosia sitten Yhdysvaltoihin muuttaneen 20th Centary Foxin johtavan puvustonhoitajan Martan assistentiksi. Hollywoodin monet 1950-luvun elokuvamaailman tähdet, ohjaajat ja kuvaajat, pukusuunnittelijat ja lavastajat tulevat tutuiksi. Joka kertaa elokuvan ensi-illassa tai ennakkonäytöksessä Vienaa jännittää miltä kaikki valkokankaalla näyttää.  

Tutuiksi tulevat monet aikakauden tähdet Debbie Reynolds, Elisabet Taylor, Glark Gable, Elvis, Tony Curtis, Jack Lemon ja ennen muuta Marilyn Monroe. Kovin kaunista kuvaa ei elokuvamaailman huippuhenkilöistä anneta.

Ohjaajaksi kiinnitetty John Hudson oli ankarasti ryyppäävä despootti, joka sai ilmeisesti sadistista tyydytystä saattaessaan näyttelijöitään  hengenvaaraan

Puvustajan työ tulee lukijalle tutuksi. Nyt voi sitten innostua elokuvaa katsoessaan laskemaan miten monta asukokonaisuutta päätähdillä on. Lukijalle paljastetaan myös miten Marilynin vyötärö on niin kapea ja miten leninki jonka selkä on täysin avoin pysyy kantajansa päällä.   

Välillä Viena on Suomessa ja mukana Tuntemattoman sotilaankin kuvauksissa. Ei Vienalle Edvin Laineestakaan pelkkiä mukavia muistoja jää. Jospa onkin niin että ohjaaja ei olisi ohjaaja ellei hän jääräpäisesti pidä kiinni omista mielipiteistään ja näkemyksistään. Tuntemattoman sotilaan kuvauksista Mannisella on kerrottavana monta hauskaa tarinaa. Missä Tarmo Mannin housut ratkesivat, miksi Lehdon ja kumppaneiden lentokonekohtauksessa tarvittiin lakanoita, miksi Edvin Laine oli vaimonsa kanssa ostamassa kukkia Kauppatorilta, kun Åke Lindman ja hänen kaverinsa kaivoivat itselleen kovaan maahan poteroita kovalla kiireellä, kun kuvausten piti alkaa pikaisesti.  

Kirjan lopulla Viena jää Hollywoodissa työttömäksi ja palaa kotiinsa Espoon Leppävaaraan, missä mumma eli Ida edelleen asuu. Isoäiti on Vienalle rakas ja läheinen. Ja mumman elämänohjeita ei mikään voita.

Ei kannata surra sitä, mikä jäi sinne kauas, mumma sanoi. Kun yksi kierros on kuljettu, alkaa toinen. Minäkin olen alkanut elämäni monta kertaa aivan alusta ja aina se on loppujen lopuksi muuttunut paremmaksi.  

Kirjassa on sopivalla tavalla romantiikkaakin. Vienan ja hänen tapaamansa viulistin rakkaustarinakaan ei pääty ihan onnellisesti. Verevyyttä ja värikkyyttä tarinaan tuo Martan herkullinen murteen sävyttämä puhetapa ja suomalaisella sisulla varustettu ote kaikkiin elämän ilmiöihin ja kohdalle tulleisiin ihmisiin.  

Mustosen työn takeena on perusteellinen taustatyö ja se tekeekin hänen romaaneistaan moniulotteisia ja viihdyttäviä. Toki mukana on tarpeellinen määrä päähenkilöiden rakkauksia, pettymyksiä, ystäviä ja perheenjäseniä. Välillä tuntui että tarinan kertomiseen ei ihan olisi tarvittu lähes seitsemää sataa sivua. Tämän hetken tietojen mukaan Syrjästäkatsojan tarinasta puuttuu enää yksi osa.     

 


sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Hanna Brotherus Ainoa kotini

 Ennakkoluulot estävät monta kertaa tarttumasta kirjaan ja hyväkin kirja voi jäädä lukematta. Näin oli käydä Hanna Brotheruksen Ainoa kotini -romaanin kanssa (WSOY 2021, 329 s.). Hanna Brotherus on ansainnut arvostetun taiteilijan aseman työllään ohjaajana, koreografina ja tanssijana. Nyt hänen ansiolistalleen voi liittää myös kirjailijan tittelin. Sen hän ansainnut kirjoittamalla hyvän romaanin pitkälti omasta elämästään.

Romaani kertoo kirjoittajan lapsuuden perheestä, hänen elämästään taiteilijana, vaimona ja neljän lapsen äitinä. Mutta se kertoo myös millaista on olla syömishäiriöstä kärsivän tytön sisar ja siitä millaista on kun sisar kuolee rintasyöpään. On myös käytävä läpi avioero ja osattava olla äiti narkomaani-pojalleen ja syömishäiriöiselle tyttärelleen. Kirjoittamalla Brotherus saa myös vähitellen selvyyden omasta perimmäisestä olemuksestaan.

On erittäin vaikea myöntää, että minulla on sama sairaus kuin siskollani ja tyttärelläni. Niin kuin poliisiviranominen eristää teipeillä rikospaikan ympärille rajat, niin olen tehnyt koko elämäni ajan. Olen ajatellut pitkään, ettei syömishäiriö koske minua, jos vain päätän niin.

Ei Brotheruksella ole ollut aikaa ajatella itseään. Hän on huolehtija, joka asettaa ensi sijalle muut: sisaren, aviomiehen, lapset. Suhde äitiin on hyvin vaikea. Mutta vuosien karttuessa tytär alkaa myös ymmärtää äitiään. On ollut elettävä pitkä tiet, ennen kuin kirjoittaja pystyy myöntämään, että tosiasioiden myöntäminen on mittaamattoman arvokasta.  

Kirja on alkanut syntyä vuonna 2018 Pariisissa, minne Hanna Brotherus matkusti saadakseen olla rauhassa oman itsensä kanssa. Pariisi on tähän tarkoitukseen kliseemäinen paikka, mutta jos jo etukäteen tietää ja uskoo, että siellä on hyvä olla, miksei.  

Kirjan loppupuolella elämään tulee uusi rakkaus. Kirja ei paljasta mitään kuohuttavaa Brotheruksen aviomiehestä Mikko Kuutsosesta, lähinnä kai sen miten erilaisia he ovat temperamentiltaan ja monilta tavoiltaan. Uuden rakkauden kuvaamisessa on samanlaista kuulautta ja elämänmyönteisyyttä mitä koko kirjassa. Upea esikoisromaani.     


 

 

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Saara Turusen Järjettömiä asioita

 Saara Turusen Järjettömiä asioita (Tammi 2021, 337 s.) on tällä hetkellä paljon käytössä oleva minä-muotoinen (autofiktiinen, omaelämäkerrallinen) romaani. Romaanin päähenkilö on ollut Barcelonassa ja tavannut siellä mielenkiintoisen miehen. Nuoret rakastunut ja alkavat elää kahdessa maassa. Romaanin keskeinen teema on rakkaus, sen kestävyys, aitous, tarpeellisuus. Järki ja tunteet kamppailevat päähenkilön mielessä kaiken aikaa.

Kahden maan kulttuurin vertailu ja erilaisuus tuo romaanin mielenkiintoisen ulottuvuuden. Mies, kuten nainen rakastaan nimittää, on paljon tiiviimmin kiinni perheessään kuin nainen omassaan. Samalla se hämmentää ja ihastuttaa. Miehen veli sairastuu syöpään ja saa diagnoosin kuullessaan hyvin vähän elinaikaa. Koko perhekunta tukee häntä ja miehenkin elämässä veli on kaikkein tärkein asia. Nainen ei tätä aina ymmärrä.   

Naista myös viehättää tapa millä miehen perhe ja suku ottaa kantaa Katalonian itsenäistymispyrkimyksiin ja asian ympärillä käytävään keskusteluun ja politisoimiseen. Nainen ei pysty millään kuvittelemaan, että hänen kodissaan olisi käyty vastaavia poliittisia keskusteluja tai että perheen jäsenet olisivat avoimesti keskustelleet poliittisista näkemyksistään. Toisaalta ei naisen kotimaassa politiikka ole yhtä rajua kuin Kataloniassa.     

Samalla kun nainen pohtii haluaako hän sitoutua mieheen loppuiäkseen, hän pohtii myös sitä haluaako lasta vai ei. Kaiken epäröinnin ja epävarmuuden ohella pariskunta ryhtyy hakemaan lapsen saamiseen apua lapsettomuusklinikalta. Siellä häntä patistellaan korkean lähes 40 ikävuoden takia ryhtymään toimenpiteisiin nopeasti.  

Moneen kertaan kirjoittaja kiittää hissifirmaa saamastaan ruhtinaallisesta apurahasta. Hänen toimeentulonsa on turvattu ja romaanissa ei ehkä tästä syystä tarvitse koko ajan kuvata taiteilijan taloudellisesti epävarmaa olemassa oloa. Päällimmäiseksi nousee tasapainoiseen elämään tarvittava mielenrauha, jota ei edistä jatkuva pohdinta siitä, onko suhde oikea ja onko se kestävällä pohjalla. Mutta tätähän me muutkin kuin Saara Turunen pohdimme kaiken aikaa. Paljon kirjan minä myös pohtii sitä millaisia teoksia hänen pitäisi kirjoittaa.

Hän voi tehdä vain sen teoksen, joka kulloinkin elämällä on tarjottavanaan. Ja toisaalta ihmettelen, mikä oli saanut meidät ajattelemaan, että rakkaus aiheena olisi yhteiskunnasta irrallaan, kuin kyseessä olisi pelkkä tunne, ei mitään sen kummempaa. Niin meille oli kai jostakin ylhäältäpäin saneltu.

Hän muistelee myös kirjailijan uransa alkuaikoja ja opiskeluaikoja, jolloin mieleen iskostui ajatus että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Pitäisi kirjoittaa yhteiskunnallisesta ja poliittisesta ja tämän avulla saavuttaa asema uskottavana taiteilijana. Nyt vuosia myöhemmin saavutettuaan arvostetun aseman käsikirjoittajana ja kirjailijana, hän uskaltaa jopa väittää, että rakkaus on myös poliittista.    

Romaani on tulvillaan arkielämän kuvausta. Elämä joko soljuu eteenpäin ilman sen kummempia käänteitä tai tarjoaa käänteitä, joita kukaan ei ole odottanut eikä toivo tapahtuvaksi. Saara Turunen saa arkisetkin asiat tuntumaan merkittäviltä ja miellyttäviltä. Kiehtova romaani monella tasolla.      

 


 

 

 

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Alex Schulmanin Eloonjääneet

 Alex Schulmanin Eloonjääneet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2021, 288 s.) on yhtä huikea kuvaus yhden perheen vaiheista kuin hänen aiemmin suomennetut romaaninsa Unohda minut ja Polta nämä kirjeet. Uusimmassa romaanissa on samaa lumovoimaa kuin edellisissäkin. Siitäkin huolimatta että tapahtumat ja ihmiskohtalot eivät ole helppoja eivätkä kivuttomia. Kivun ja surun keskellä on kuitenkin ripaus toivoa. 

Eloonjääneissä kolme veljestä on menossa viemään äitinsä tuhkat perheen kesämökille. Miehet eivät ole aikuisina juuri tavanneet ja kukaan heistä ei ole käynyt mökillä kahteenkymmeneen vuoteen. Mökillä oleminen tuntuu hanlakalta. ”Tuntuu kuin osa minusta sanoisi, että olen tullut kotiin. Toinen osaa huutaa, että äkkiä pois täältä.” Äidin viimeisen toiveen täyttäminen on jokaisen mielestä tärkeää, vaikka tunteet äitiä kohtaan ovatkin ja olivat hyvin ristiriitaisia.

Tarina kerrotaan kahdella tasolla. Nykyhetkessä eletään yhden päivän tapahtumat yöstä aamusta eli aikajanalla takaperin. Lapsuuden muistot keritään auki vähitellen. Veljekset ovat olleet läheisiä toisilleen, he ovat yhdessä yrittäneet selviytyä isän ja äidin juomisen ja riitelyn keskellä. Vanhemmat ovat olleet arvaamattomia ja poikien kasvatus ristiriitoja täynnä. Koskaan ei ole voinut ennakolta tietää mitä tapahtuu tai millä tavalla vanhemmat reagoivat poikien tekemisiin.

Nyt miehet eivät ymmärrä toisiaan oikein missään asiassa. Kun yksi heistä ottaa valokuvia kuolleesta äidistä ja on aikanaan ottanut kuvia myös kuolleesta isästä, on toinen kauhistunut ja tuohtuu asiasta täysin. Pitkällisen sanasodan jälkeen sopu syntyy – edes hetkeksi.

Pojista keskimmäinen Benjamin kokee saaneensa huomiota ja rakkautta huomattavasti vähemmän kuin vanhempien erinomaisena pitämä vanhin veli tai hieman reppana-pikkuveli. Benjamin on kirjassa kaikkein eniten äänessä ja häneen kiertyvät myös perheen kovimmat koettelemukset. Benjamin on ollut moneen kertaan ajautumassa täydelliseen umpikujaan elämässään. Kun vanhin veli oli ylioppilaaksi tulonsa jälkeen lähtemässä vuodeksi matkalle, tuntui Benjamista että maailma hänen ympäriltään luhistuu. ”Olisi yksi ihminen vähemmän vakuuttamassa Benjamille, että perhe oli oikeasti totta ja hän itse kuului siihen. Ei olisi enää ketään vaihtamassa päivällispöydässä hiljaisia katseita jotka kertovat: Sinä olet olemassa.”   

Kirjailijan kertoman mukaan tarinassa on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, mutta ei yhtä paljon kuin aikaisemmissa romaaneissa. Schulmanin romaanit eivät unohdu, niiden lumovoima on ehtymätön.   

 


keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Pia Leinon Yliaika

Pia Leinon toisessa romaanissa Yliaika (S&S 2021, 232 s.) kerrotaan heti alussa Suomen perustuslain 5. pykälän muutoksesta 1.1.2030.

Suomen kansalaisuus

Suomen kansalaisuus loppuu henkilön täyttäessä 75 vuotta, minkä jälkeen hänellä ei ole Suomessa oikeustoimikelpoisuutta. 75 täyttäneen omaisuus takavarikoidaan valtiolle ja luovutetaan hänen perillisilleen kuoleman jälkeen, kuten laissa muualla on säädetty. Jos henkilö täyttää 76 vuotta, omaisuus siirtyy pysyvästi valtiolle.

Sen jälkeen alkaa tarina lain aikaansaajasta kansanedustaja ja ministeri Annastiina Kankaanrannasta. Annastiina oli alun perin toimittaja. Hän aloitti viihdetoimittajana, mutta nopeasti hänestä tuli tähtitoimittaja, joka päätyi tv-ruutuun ja ruudusta eduskuntaan.  Työtoverinsa ja ystävänsä mukaan hän löysi ihmisjoukosta aina ne, joilla oli eniten valtaa. Hän mielisteli, haastoi ja jäi mieleen. Kaiken lisäksi hän sai puolisokseen miehen, josta tuli pääministeri ja jonka hallitukseen Annastiinakin pääsi ministeriksi.

Kirjassa eletään vuotta 2052 ja Annastiina muistelee miten innokkaana hän otti vastaan mietinnön joka pohjusti uutta lakia. Laki tarvittiin koska jokainen suomalainen tuotti ilmastopäästöjä vielä vuonna 2030 moninkertaisesti verrattuna kiinalaisiin ja afrikkalaisiin. Päästöjä piti vähentää ja kätevimmin se kävisi vähentämällä väestöä. Kun lain säätämisestä on kulunut yli 20 vuotta, tilanne on toinen. Ilmastonmuutoksesta on selvitty. Pelkona oli myös talouden romahtaminen eläkepommiin. Tämäkin pelko on seljätetty.

Annastiina tarvitsee selitykset kun hänen oma kuolinpäivänsä lähestyy. Kaikki on valmista, puuttuvat vain viimeiset sanat mitkä hän lausuisi ennen kuolemaansa. Sanojen etsimessä ja kaikessa mitä Annastiina tekee hän saa apua digitaaliselta ystävältään, joka on melkein kuin oikea ihminen.

 Kaikki ei kuitenkaan romaanissa mene ennakkosuunnitelmien mukaan ja se saakin kaiken tuntumaan ja näyttämään ihan erilaiselta mitä kirjan alussa oletti. Romaani ei ole eutanasian puolustuspuheenvuoro, se ei myöskään ole kannanotto sitä vastaan. Pikemminkin se on vain tarina siitä miten ailahtelevaisia ja itsekkäitä kaikki ovat. Aika lailla kärki kohdistuu myös poliitikkojen valintoihin ja edesottamuksiin.  

Ajatuksia ja kannanottoja herättävä romaani, jota ei missään tapauksessa saa ottaa liian vakavasti.

Kenties jokaisen elämässä tuli vääjäämättä vastaan piste, jossa menneiden valintojen seuraukset oli vain kannettava eikä takaisin kääntymisen mahdollisuutta enää ollut.    

 


tiistai 2. maaliskuuta 2021

Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo

Raju oli sana, joka tuli mieleeni kun lopetin Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo (suom. Outi Menna, Tammi 2021, 298 s.) -romaanin lukemisen. Jana Kipo palaa kotitaloonsa Ruotsin  Länsi-Pohjaan pieneen kylään pelastamaan veljeään juomiselta. Hän saa paikan kunnan kotihoidossa ja hänestä tule osa merkillistä elämänmenoa, jossa kaikki tietävät kaiken toisistaan, mutta eivät kuitenkaan tiedä.

”Piiri pyöri edelleen samanlaisena. Ihmiset liikkuivat samoihin kellonaikoihin. Todellisuus jatkoi kulkuaan kuin äärettömän merkki.” 

Kirjan henkilöiden elämä on karua, on kuolemia – selkeitä ja epäselviä, perheväkivaltaa, pedofiliaa, pettämistä, mielenterveyden ongelmia, tulipaloja. Lapsetkin tekevät tekoja, joihin heidän ei pitäisi koskaan syyllistyä, vaikka vanhemmat ovat käyttäytyneet kuin hirviöt. Ei pikkutytön kuuluisi lyödä isäänsä vatsaan heinähangolla eikä pojan tappaa isäänsä. 

Luonnollinenkin kuolema tuntuu näissä olosuhteissa luonnottomalta. Kaikkia epäillään kaikesta. Mutta kaikki paha ei kuitenkaan ole aina pahaa, vaikka kyläläiset niin olettavatkin. On myös rakkautta ja jokaisen elämään kuuluvia hyviäkin hetkiä.

Janan elämäntarina ja kylän tapahtumat avautuvat lukijalle pala palalta. Mikään ei tässä romaanissa tapahdu ennalta aavistettavassa järjestyksessä eivätkä tapahtumatkaan ole ennakoitavissa. Siinä lienee romaanin kiehtovuuden syy. 

Kirjailijalle on hyvin persoonallinen tyyli, esim. nimet kirjoitetaan pienillä kirjaimilla, välimerkkejä ei käytetä. Ensin se häiritsi, mutta muuttui tyylikeinoksi.

Kirjasta on tullut Ruotsissa hyvin suosittu. Sitä on myyty yli 100 000 kappaletta ja se pääsi arvostetun August-kirjapalkinnon ehdokkaaksi. Lähdin veljen luo on ensimmäinen osa trilogiasta, jonka toinen osa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi 2022. Romaaneista on tekeillä tv-sarja, jonka tuottajana on sama tuotantoyhtiö, joka tuotti kiitosta niittäneen Sillan.

Karin Smirnoff (s. 1964) työskenteli toimittajana kunnes kyllästyi ja osti puutavarayrityksen Piitimestä Pohjois-Ruotsista. Hän on käynyt Lundin yliopiston kirjoittajakoulun, missä esikoisromaani Lähdin veljen luo sai alkunsa.







Anna-Liisa Haavikon Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä

 Anna-Liisa Haavikko on tehnyt Kaari Utriosta seikkaperäisen ja osittain myös mahtipontisen elämäkerran Kaari (Siltala 2020, 505 s.). Kaari ...