Alex Schulmanin Kiirehdi rakkain

Alex Schulmanin Kiirehdi rakkain (suom. Jaana Nikula, Otava 2023, 126 s.) on kaunis ja herkkä kirja hänen isästään. Olemme tottunut siihen, että Schulman kirjoittaa perheestään ja sukulaisistaan suorasukaisesti ja vähemmän hienovaraisesti. Isästään Allan Schulmanista (1919-2003) hän kirjoittaa aivan eri tavalla. Allan Schulman oli syntynyt Suomessa ja muuttanut Ruotsiin 1953.

Isä poikkeaa Alexin kavereiden isästä siitä syystä, että tämä on vanha. Isä ei paini poikiensa kanssa eikä heittele heitä ilmaan. Mutta kaikissa haastatteluissa isä kertoo miten hienoa on tulla isäksi vanhoilla päivillään. Hän on saanut tavallaan uuden elämän. Kun Alex syntyy on hänen isänsä 57-vuotias ja äiti 25-vuotias, vanhin veli on kaksi vuotta Alexia vanhempi ja nuorin veli kolme vuotta nuorempi.

Alex ei veljiensä tavoin osaa pitää tilannetta mitenkään outona. Koulussa hänelle paljastuu erilaisuus. Kun luokkatoverit lukevat aikakauslehdestä Alexin isän haastattelun, he aloittavat kiusaamisen. Miten jollakulla voi olla noin vanha isä? Alex ei kerro kiusaajista, isää ei pidä rasittaa millään turhalla.

Isä on hyvin uppoutunut töihinsä toimittajana ja tuottajana. Hän on hyvin tunnettu ja ansioitunut ammattilainen. Alexin elämän jännittäviä kokemuksia onkin pääsy isän töihin. TV-studion ilmapiiri on aivan omanlaisensa. Lähetyksen seuraaminen on pikkupojalle luottotehtävä, on oltava hipihiljaa, kun lähetys on alkanut.   

Schulman kuvaa lapsuuttaan ja tuntemuksiaan hienosti, lapsen kertojan ääni on tarkka ja ymmärtäväinen kaikkea kohtaan. Kun isä vanhenee huolehtivat pojat hänestä yhtä enemmän ja enemmän. Vaikka isän voimat heikkenevät, yrittävät pojat kannustaa häntä selviytymään. Isän ja poikien yhteinen perinne on juhannuksen Coca-Cola -kisa, joka kisataan vielä sinäkin juhannuksena kun mökille ei enää päästä ja isän voimat ovat huvenneet. 

Kuvaukset isän jatkuvista kaatumisista ja apuun rientämisestä, hoitokotijaksoista ja reisiluun leikkauksesta ovat hyvin realistisia. Olen kokenut saman aviomieheni rinnalla. Ruotsalaisen hoitokodin ilmapiiri ja elämänmeno on hyvin samanlaista kuin meillä. Taitaisi rapujen salakuljettaminen läheiselle onnistua meidänkin hoitokodeissamme.

Kiirehdi rakkain kertoo lämpimästi ja koruttomasti isän kuolemasta ja kuoleman aiheuttamasta surusta.  Kirjan nimi on peräisiin Tove Jansson Syyslaulusta. Laulu lauletaan isän hautajaisissa. Isän muisto seuraa Alexia hyvänä ja välillä pahanakin.   

Aikaisemmin Alex Schulmanin tuotannosta on suomennettu Unohda minut (2017) – pääosassa äiti, Polta nämä kirjeet (2029) – suvun salaisuudet, Eoonjääneet (2021) – Alex ja hänen veljensä.

Satu Rämöm Rósa ja Björk

Tämän kevään odotetuin romaani on varmaan Satu Rämön Rósa ja Björk (WSOY 2023, 360 s.). Se jatkaa viime vuonna ilmestyneen Hildur-romaanin päähenkilön elämäntarinaa.  Hildur-poliisin työparina on edelleen työharjoittelijaksi Islannin Länsivuonoille tullut suomalainen Jakob. Nyt parivaljakko saa selvitettäväkseen korruptoituneen kunnallispoliitikon kuoleman. Hyvin pian siihen rinnalle nousee pienlentokoneen putoaminen ja lentäjän kuolema.

Satu Rämö on kehittänyt alun romaanitrilogiaansa – kirjailija kertoi heti että dekkareita tulee kolme – keittiön pöydän ääressä. Kun korona-aika alkoi, vähenivät matkaoppaan työt, matkailuaiheiset jutut eivät kiinnostaneet lehtiä. Hän oli saanut valmiiksi kirjansa Talo maailman laidalla ja hänestä tuntui, ettei Islannista ole enää mitään kerrottavaa. Oli tyhjää tilaa ajatella. Jotain uutta pitäisi löytää.  Kirjailija myöntää pohtineensa voisinko kirjoittaa jotain mikä ei olisi totta, ei faktaa vaan fiktiota.

Syntyi idea Hildur-nimisestä poliisista ja hänen työparistaan suomalaisesta Jakobista. Ensin piti tarkistaa Reykjavikin kirjastossa kaikki kymmenen vuoden sisällä ilmestyneet islantilaiset dekkarit, olisiko niissä päähenkilönä Hildur (suomeksi taistelija). Ei ollut ja niin Hildurin tarina sai siivet alleen.

Ròsassa ja Björkissä selvitetään kahta Hildurin kotikylässä tapahtunutta rikosta ja siihen rinnalle nousee Hildurin kahden pikkusiskon kohtalo. Rämö jatkaa uudessakin kirjassa islantilaisen luonnon hienoa kuvaamista ja lisäksi islantilaisen mielenlaadun analysointia. Kirjailija myöntää, että Islannissa kaikki tuntevat toisensa. Virallista tietä hoitaen asioiden hoitaminen kestää.  Asiat järjestyvät, jos tuntee jonkun, jolle soittaa ja joka voi auttaa.

Vaikutusvaltaiset rapsuttelivat toistensa selkiä kaikessa rauhassa. Muuri heidän ja tavallisten ihmisten välillä oli niin korkea, että ylintä taloudellista ja sitä kautta myös poliittista valtaa käyttävien valta-asemia oli vaikea rikkoa.  

Tähän romaanin kunnallispolitiikan mahtimies on luottanut. Hän uskoi voivansa loputtomiin hoitaa asioita omalla tavallaan ja saada aina enemmistön puolelleen valtuustossakin. Mutta on mies, joka on päättänyt tehdä lopun tälle vehkeilylle. Järin omaperäinen ei asetelma rikoskudelmassa ole, mutta Satu Rämö kirjoittaa tarinansa vetävästi ja punoo kaiken toisaalta riittävän helpoksi ja riittävän vaikeaksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Jännite säilyy kun näennäisesti ja selvään kuvioon tuleekin yllättäen ihan muuta kuin lukija on olettanut.  

Siinä missä Satu Rämö on taiturimainen juonen käänteiden punoja, on romaanin Hildur erinomainen poliisi. Ja nyt hänestä tulee myös rohkea oma itsensä, kun hän alkaa jälleen kerran selvittää sisarustensa kohtaloa. Se purkautuu ja selviää yllättävällä tavalla. Vanhat valokuvat auttavat. Omalla tahollaan Jakob alkaa rakentaa uudenlaista elämää itselleen. Hän saa puhtia hoitaa huostajuuskiistaa norjalaisen ex-vaimonsa oikeuksiensa mukaisesti.

Hildur -romaani myytiin viime vuonna kaikki formaatit huomioon ottaen 79 000 kappaletta – enemmän kuin mitään muuta romaania. Samanlaista menestystä uskallan ennustaa uudellekin romaanille. Kirjailija kirjoittaa parhaillaan kolmatta HJildur-kirjaa, se ilmestyy marraskuussa ja siinä Hildur tuo Jakobin Suomeen.

 

Satu Rämön kuva Reijo Suomela

Juha Itkosen Teoriani perheestä

Juha Itkosen Teoriani perheestä (Gummerus 2023, 191 s.) on kirjailijan pohdintaa siitä millaista on olla lapsuuden viisi-henkisen perheen lapsi ja millaista elämä on oman kuusi-henkisen perheen isänä. Juha Itkosen ja hänen vaimonsa perheen kasvaminen neli-lapsiseksi ei ollut itsestään selvää. Siitä Itkonen on kertonut kirjassaan Ihmettä kaikki (Otava 2018, 206 s.).

Itkonen on lukuisissa haastatteluissaan harmitellut sitä miten meillä valitetaan lapsiperheen elämän hankaluuksista. Itkosille pelkästään kaksosten saaminen on ollut ihme. Perheessä on myös kaksi isompaa lasta, lasten ikäero on sattumalta aina kuusi vuotta. Lapset ovat sairastaneet ihan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin lapset, mutta Itkonen pitää sitäkin puolta elämässä luonnollisena.

Pakostakin isoäidin näkövinkkelistä ihailen Itkosen mutkatonta tapaa kertoa miten arkipäivästä ja hankalistakin asioista selvitään, mitä nyt yhdestä kiukuspäissä rikotusta wc:n ovesta. Vaatii tavattoman hyvää organisointikykyä hoitaa kaksoset ja isompien lasten harrastukset. Aina tuntuu olevan ohjelmassa jotain lapsiin liittyvää. Ja siinä sivussa perheen äiti pyörittää menestyviä yrityksiä ja perheen isä luo uraa menestyvänä kirjailijana.  

Elämä on antoisaa ja Itkonen selvästi nauttii roolistaan ison perheen isänä. Hienosti hän kertoo aina välillä lapsuutensa perheestä, myös tänä päivänä. Vertailu oman isän ja tämän päivän isien roolien välillä on osuvaa.  Ei Itkonen oikeastaan ole isältään enempää läsnäoloa edes osannut vaatia. Paljon on lämpimiä muistoja perheen yhteisiltä matkoilta, hiihtoretkiltä isän kanssa. Erityisen lämmöllä Itkonen muistelee pikkusiskoaan.  Isoveli taluttamassa pikkusiskoa balettiharjoituksiin. Ja nyt viemässä omaa lastaan harjoituksiin.

Lämminhenkinen kirja.       

Victoria Belim: Punaiset seireenit

Luettuani Victoria Belimin (suom. Tero Valkonen, Tammi 2023, 307 s.) Punaiset seireenit uskon ymmärtäväni hitusen paremmin ukrainalaisia ja Ukrainaa. Victoria Belim asui elämänsä ensimmäiset 15 vuotta Ukrainassa. Sitten hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin Chicagoon ja sieltä Belim muutti Brysseliin. Vuosi 2014 muutti hänen suhtautumistaan synnyinmaahansa. Hän halusi tietää millaisesta maasta hän on kotoisin ja millaisia ihmisiä ovat olleet hänen sukulaisensa.

Alun perin hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa tietokirja Ukrainasta. Hän on opiskellut politiikantutkimusta. Hän matkusti äitinsä suvun kotiseudulle Pultavan lähelle. Siellä hänen isoäitinsä hoiti puutarhansa marjapensaita ja kirsikkapuita, viljeli tomaatteja ja perunaa. Isoäitiä puutarhatöissä auttaessaan Belim jutteli sukulaisista isoäidin kanssa ja päätti että tietokirjan asemasta hän haluaa kirjoittaa sukunsa tarinan.  

Hyvin pian hän törmäsi vaikenemisen muuriin. Pahiten tilanne kärjistyi Israelissa asuvan sedän kanssa. Tämä puolusti Putinia, ylisti venäläisyyttä ja muisteli ylpeänä nuoruutensa Neuvostoliiton saavutuksia. Kukaan sukulaisista ei halunnut kertoa mihin ja miksi Belimin isosetä eli isoisän veli Nikodim oli i kadonnut tai. Melkein Vladimir-setää vihamielisemmin Belimin uteluihin suhtautui hänen äitinsä äiti, rakas isoäiti, joka hyväksyi Belimin puutarhansa hoitajaksi, mutta ei suvun menneisyyden penkojaksi. Sukulaiset vaikenivat ja asiakirjojen metsästäminenkin oli tavattoman työlästä.

Asiakirjat 1930-luvun tapahtumista löytyivät Pultavan lähellä olevasta Kukkojen talosta, jossa valtiollinen turvallisuuspoliisi KGP toimi aikaisemmin ja jossa sen arkisto edelleen on. Kukkojen talon julkisivulla on koristeena julman näköiset seireenipatsaat ja niistä kirja on saanut nimensä.  Arkistojen kätköistä löytyi asiapapereita, joissa on yksityiskohtaiset selostukset kuulusteluista valheineen kaikkineen. Kirjailija tajusi  pian, että totuus löytyy rivien väleistä ei riveiltä. Isosetä Nikodin menetti henkensä sen sijaan Belimin isoisoisä arvostettu koulun rehtori selvisi kuuluisteluista hengissä.

”Elämää jatketaan ja puutarhaa hoidetaan päivä kerrallaan, puu kerrallaan.”

Kirjailija kertoo saaneensa kirjansa valmiiksi ennen 2022 sodan syttymistä eikä halunnut tehdä siihen muutoksia. Hänet sai pohtimaan ukrainalaisuutta vuoden 2014 ns. Krimin sota. Kirja on antoisaa luettavaa rankasta aiheesta huolimatta. Se on kiinteästi kiinni tässä ajassa, mutta menneisyys kulkee koko ajan rinnalla. Hieno ukrainalainen sukutarina.       

 

Anneli Kannon Haihtuneet

Anneli Kannon Haihtuneet (CrimeTime 2023, 254 s.) on kirjailijalta uusi aluevaltaus. Tuottelias kirjailija on tunnetuin historiallisiin tapahtumiin tai asioihin liittyvistä kirjoistaan. Erityisesti hän on kerännyt mainetta ja arvostusta Rottien pyhimyksellä. Hattulan vanha kirkko on kokenut täysin uuden elämän, kun moni kirjan lukenut on halunnut nähdä millaiselta kirkon satoja vuosia  säilyneet maalaukset oikein näyttävät.

Nyt kirjailija vie lukijan pieneen olemassaolostaan taistelevaan Kirkkojärven-kuntaan, johon ilmestyy yllättäen Onnibussista poikkeuksellisen näyttävän näköinen nainen punaisine kiharoineen. Pian selviää että kunnan elämää on tullut häiritsemään tai rikastuttamaan – kumman vaihtoehdon kukin valitsee – Näkijä, jolla on ennustamisen lahja. Näkijä itse tietää, että hänellä ei ole sen kummempia ennustajan lahjoja kuin kenellä tahansa muulla kulkijalla. Jotain työtä on kuitenkin tehtävä.  

Nopeasti Näkijä saa ensimmäiset asiakkaansa ja pääsee vähitellen perille kunnan moninaisista koukeroista ja menneistä tapahtumista. Samaan aikaan on kadonnut maalitehtaan johtaja ja kaksi teini-ikäistä tyttöä. Maalitehtaan tuotanto on lopetettu ja nyt sen tontista ja ympäristöstä olisi tarkoitus huippuhieno luoda Kultalampi-alue luksusasuntoineen ja puistoineen. Onpa Kirkkojärvellä nopeasti kasvanut Veripuhtaat-uskonlahko.

Tuntuu että kaikki kietoutuu kaikkeen. Näkijä Noora joutuu keskelle yhä ihmeellisempiä tapahtumia ja kuulee yhtä merkillisimmistä tapahtumista ja henkilöiden välisistä kiemuraisista suhteista.  

Haihtuneet on selkeästi uuden kirjasarjan avaus, koska etusivulla on jo maininta Näkijä 1. Romaani ei ole dekkari, mutta se on kiehtova ja mukaansa tempaava tarina. Johtolangat punoutuvat vähitellen yhteen. Käänteitä on paljon, mutta juuri ne pitävät lukijan valppaana ja loppuratkaisua odottaa malttamattomana.

Colleen Hooverin Se päättyy meihin

Colleen Hooverin Se päättyy meihin (suom. Sirpa Parviainen, WSOY 2023, 428 s.) on noussut yhdenlaiseksi kohuromaaniksi. TikTokissakin julkaistu romaani on kerännyt mainetta huomattavasti enemmän mitä se tällaisen iäkkään lukijan mielestä olisi ansainnut. Mutta romaanilla on myös ansionsa. Se on tyyliltään hyvin vetävä, sitä on helppo lukea, ankeat ja raskaatkin aiheet koskettavat ja pakottavat ajattelemaan. Kirjan naiset ovat pääsääntöisesti selviytyjiä eikä perheväkivalta nujerra heitä. Kaiken ankeuden ja tuhon keskellä on myös toivoa.

Ei pidä kavahtaa romaanin alkuasetelmaa. Päähenkilö Lily valmistuu ylipistosta ja perustaa haaveilemansa yrityksen. Kun hän kaiken lisäksi kohtaa komean ja mielenkiintoisen miehen, pitäisi kaiken olla kohdallaan. Lukija saattaa jo paljon ennen kuin Lily aavistaa että kaikki ei ole sitä miltä se näyttää ja tuntuu.

Luin aikanaan Anna Kareninan 14-vuotiaana. Kirja oli kodin kirjahyllyssä, joten sitä ei tarvinnut mennä kärkkymään kirjaston aikuisten osastolta – sieltä sai lainata kirjoja vasta 15-vuotiaana. Nyt eri palstoilla mietitään minkä ikäisenä olisi soveliasta lukea Hooverin romaania. Lukiessani Anna Kareninan aikuisena saatoin arvella mitä olin aikanaan siitä ”ymmärtänyt”. Ei ikärajoja kannata asetella.      

 

Kristin Hannahin Tuulen ja tomun maa

Tomun ja tuulen maa (suom. Marja Helanen, WSOY 2023. 533 s.) on Kristin Hannahin kolmas romaani. Esikoinen, Satakieli on edelleen yksi lempiromaaneistani. Alaskan taivaan alla ei ollut yhtä mieluisa. Tomun ja tuulen maa on kertomus urheasta Elsasta, joka kasvaa hyljeksitystä pikkutytöstä äidiksi, joka tekee kaikkensa, että hänen lapsensa ja hän itse selviytyy.

Kaikki on hyvin Yhdysvaltain suurilla tasangoilla, suurten Kalliovuorten itäpuolisella preerialla ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sadot olivat hyviä ja viljasta maksettiin hyvin. Kymmenen vuoden kuluttua kuivuus ja tomumyrskyt muuttavat kaiken. Eläimet nääntyvät ja menehtyvät kuivuudessa, mikään ei kasva. Yhä useampi perhe jättää sukunsa maat.   

Elsan mies lähtee Kaliforniaan, missä puuvillapelloilla on huhujen mukaan töitä. Elsakin joutuu antamaan periksi ja lähtee lapsiensa kanssa ikälopulla kuorma-autolla kohti Kaliforniaa. Vain iäkkäät appivanhemmat jäävät paikoilleen.

Elsan ja lasten matka Kaliforniaan on raskas. Aina ei ole majapaikkaa eikä oikein syötävääkään.  Perillä tilanne ei ole ollenkaan niin auvoinen kun he odottivat. Työtä on vaikea saata. Viljelijät kohtelevat työntekijöitä mielivaltaisesti, palkkoja alennetaan päivittäin, elintarvikkeet on pakko ostaa viljelijän omistamasta kaupasta ylihinnoin. Palkka on lappu, jolla voi lyhentää kaupan velkaa. Elsa ja hänen tyttärensä tutustuvat työväenyhdistyksen väkeen ja liittyvät mukaan. Elsa rakastuu joukon johtajaan ja hänen tyttärestään sukeutuu peloton oikeudenmukaisuuden ja työntekijöiden oikeuksien puolustaja, niin kuin äidistäkin.  

Tuulen ja tomun maa on ennen muuta vetävä ja hyvä lukuromaani. Tarina etenee soljuvasti, niin luonnon, ihmisten kuin olosuhteiden kuvaaminen on luontevaa ja kieli soljuvaa.  

 

 

Antti Tuomaisen Majavateoria

Antti Tuomaisen Majavateoria (Otava 2022, 286 s.) on vakuutusmatemaatikko ja seikkailupuistoyrittäjä Henri Koskisesta kertovan trilogian viimeinen osa. Koskinen on tullut tutuksi Jäniskertoimessa ja Hirvikaarassa. Koskinen tietää ja tuntee selviytyvänsä tilanteesta kuin tilanteesta matematiikan, etenkin todennäköisyyslaskennan avulla.

Kaikki laskelmat ja suunnitelmat ovat kovalle koetukselle, kun Koskisen seikkailupuistolle ilmaantuu kilpailija, joka on selkeästi päättänyt nujertaa Koskisen yrityksen, jonka hän on perinyt veljeltään. Kävijät katoavat ja velkojat ahdistelevat. Kaikki kulminoituu siihen kun Koskista aletaan epäillä vakavasta rikoksesta. Ei auta muu kuin ryhtyä itse selvittämään tilannetta.

Tuomaisen tarinointi on kekseliästä, sopivalla tavalla ironista ja mukaansa tempaavaa. Oman hauskan lisävärin Majavateoriaan tuo Koskisen uusi rooli uusperheen isänä. Ennen kuin hän huomaakaan hän on rakkaan Lauransa tyttären Tuulin luokkatovereiden isien Dads Clubin vastuullinen jäsen. Ja parisuhdettakin pitää hoitaa. Matematiikka ei takaa onnistumista sen paremmin puolisona kuin isänä. Mutta rikoksen selvittämisessä siitä on apua.

Paljon Tuomaisen tyylistä kertoo se, että Britannian arvostetuimpiin sanomalehtiin kuuluva The Times on nimennyt Tuomaisen 2019 Euroopan hauskimmaksi kirjailijaksi.

 

Sally Salmisen Aikani Amerikassa

Sally Salmisen (1906-1976) romaani Katriina voitti vuonna 1936 Holger Schildtin kustantamon ja ruotsalaisen Wahlström & Widstrandin kustantamon romaanikilpailun. Romaani käännettiin heti monille kielille ja Salmiselle ehdotettiin jopa Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Romaani julkaistiin suomeksi heti vuonna 1936. Toisen tulemisen romaani koki vuonna 2018 Juha Hurmeen suomentamana.

Salminen on julkaissut lukemattomia romaaneja, joista vain osa on suomennettu. Nyt ilmestynyt Sally Salminen Aikani Amerikassa (suom. Laura Jänisniemi, Teos 2022, 374 s.) kertoo nimensä mukaisesti Salmisen elämästä piikana Yhdysvalloissa ennen esikoisteoksen julkaisemisesta.

Vårdössä Ahvenanmaalla syntynyt Sally aloitti työuransa oman kylän kaupassa, mutta siirtyi sieltä pian Tukholmaan kotiapulaiseksi ja myyjäksi. Kolmen vuoden kuluttua hän muutti takaisin Ahvenanmaalle ja työskenteli Maarianhaminassa kassanhoitajana ja kirjanpitäjänä. Vuonna 1930 hän matkusti sisarensa Ailin kanssa Yhdysvaltoihin.

Salminen kartutti tietojaan ja taitojaan opiskelemalla kirjeopistossa. Hän opiskeli ja kirjoitti niinä harvoina vapaahetkinä, mitä piialle vihannesten kuorimiselta ja pilkkomiselta, hopea- ja teräsesineiden kuuraamiselta, kylpyammeiden puhdistamiselta ja kaikilta muilta keittiöhommilta jäi. Hän kuvaa ironisesti ja vähätellen isäntäväkeään eri paikoissa. Rikkaita tai vähemmän rikkaita ei kiinnostanut lainkaan millaiset ihmiset heitä palvelevat ja passaavat.

Aikani Amerikassa on eloisa ja puhutteleva kirja. Salminen pohtii paljon yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta. Moni Salmisen ystävistä tuntee vetoa kommunismiin. Amerikka ei sittenkään ole kaikille rajattomien mahdollisuuksien maa. Romaanin kirjoittamisesta tulee Salmiselle miltei pakkomielle, joka sitten aikanaan palkitaan. Tarina käsikirjoituksen tiestä romaanikilpailun voittajaksi on jännittävä seikkailu.

Sally Salminen avioitui tanskalaisen taidemaalari-toimittajan kanssa ja eli Tanskassa. Hänen sisaruksistaan Aili Nordgren ja Uno Salminen olivat myös kirjailijoita ja veli Runar runoilija. Heidän pikkuserkkunsa oli kirjailija Anni Blomqvist, Myrskyluodon Maija -romaanisarjan kirjoittaja.  

Tammikuussa on Tampereen Työväen Teatterissa Katriina -näytelmän ensi-ilta. Sally Salminen on taas ajankohtainen henkilö.  

      

 

Aki Ollikaisen Kristuksen toinen tuleminen

Aki Ollikaisen Kristuksen toinen tuleminen (Siltala 2022, 158 s.) on monikerroksinen romaani. Eletään vuotta 1914, Eurooppa on ajautumassa sotaan. Päähenkilöinä ovat  tuberkuloosiin sairastunut oopperalaulaja, maaseudun syrjäkylillä kiertävä saarnamies ja Kristukseksi julistettu omaa tietään kulkeva nuori mies. Neljäntenä henkilönä on luonto.

Oopperalaulaja joutuu luopumaan kaikesta. Keuhkotautiparantola on ankea elinympäristö. Toisten sairastamista on rankempaa seurata kuin omaa sairastamistaan. Saarnaaja sen sijaan hamuaa itselleen kaikkea. Hän haluaa saada seuraajia ja julistaa sanomaansa kaikille. Näennäisesti miesten tiet eivät kohtaa, mutta niin vain käy.

Koko tarina on kerrottu kuulaasti ja hienovireisesti. Kirjan kieli on kiehtovaa. Tyylillä kirjailija kuvaa senkin, mikä voisi olla hupaisaa ja kylähulluutta lähentelevää. Luontokuvaukset ovat huikeita. Joutsenen viimeinen lento saa hienot ulottuvuudet Ollikaisen kuvaamana.   

  ”Heidän laulunsa oli kuin vaskisoitinten konsertto. He lensivät ikiaikaisen                  vaistonsa     ajamina, alapuolellaan soljuvaa, tulvivaa joenuomaa seuraten,              kunnes kaarsivat oikealle ja lähtivät  seuraamaan pienempää jokea. Viimein          heidän edessään häämötti pieni järvi, juuri jääpeitteestä paljastunut. Sen he          valitsivat kodikseen, tai ehkä järvi oli valinnut heidät – kuka tietää.” 

Alex Schulmanin Malman asema

Alex Schulmanin Malman asema (suom. Jaana Nikula, Nemo 2022, 295 s.) on häkellyttävä romaani. Se pureutuu perheen salaisuuksiin, sisarusten välisiin suhteisiin, vanhempien kyvyttömyyteen elää yhdessä ja olla vanhempia, lapsen liian suureen taakkaan, kun hän ei saa olla lapsi.

Romaanissa on kolme kertojaa ja heidän tarinoittensa kautta kaikki selviää lukijalle vähitellen. Mihin äidit ovat kadonneet, miksi sisarukset eivät saa kasvaa yhdessä, miksi rakastaminen on niin vaikeaa, Tärkeintä on saada selville miksi kaikki matkustavat Malman asemalle, missä ei ole mitään eikä ketään.

Schulman on ammentanut aiheet moneen kirjaansa omasta elämästään. Viidestä teoksesta on suomennettu Unohda minut (suom. Raija Rintamäki, Nemo 2017), Polta nämä kirjeet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2020) ja Eloonjääneet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2021). Kaikki niitä kirjoja, jotka jäävät askarruttamaan mieltä eivätkä unohdu.

Malman asemaa lukiessa ei ole tarvetta miettiä miltä lukiessa tuntuu kurkistaa ruotsalaisten kulttuuriperheiden verhojen taakse. Mutta samansukuisesta perheenjäsenten verkostosta on kyse nytkin. Schulmanilla on ainutlaatuinen kyky kuvata hyljeksityn lapsen tuntoja. Kun aikuiset ovat kykenemättömiä elämään omaa elämäänsä säällisesti, he ovat kykeneväisiä hylkäämään lapsensa – myös henkisesti.

Milloin tietää menettäneensä lapsensa? Tähän haetaan myös vastausta. Ehkäpä kaikki alkaa ennen kuin sitä huomaa. Ystävä hämmästelee: ”Mutta etkö ole huomannut, että kaikki muut pitävät lapsiaan sylissä, mutta te ette koskekaan tyttöön… En tiedä olenko koskaan nähnyt sinun pitävän häntä sylissä”.

 Malman aseman kertomuksessa on salaperäisellä tavalla myös toivoa kaikesta ankeudesta huolimatta. Hieno romaani.