keskiviikko 10. elokuuta 2022

Satu Rämön Hildur

 Miksi antaa tottumusten määritellä sitä, miten elämäänsä elää? Muut voivat tehdä sitä mitä osaavat, mutta minä teen sitä mitä haluan. Ja sitten opettelen, jos en tarpeeksi hyvin osaa, mutta tarpeeksi paljon haluan. Kesäisin ratsastan työkseni islanninhevosilla ja vien matkailijoita seikkailulomille Islantiin. Talvisin istun toimistolla tekemässä konseptisuunnitelmia ja pyörittämässä tiedostoja Rivissä ja Dropboxissa. Koulutan, mentoroin ja kirjoitan kirjoja. Kirjoitan tätä blogia.

Blogin kirjoittaja on Satu Rämö, suomalainen tietokirjailija ja moniosaaja, joka on asunut vuosia Islannissa. Rämö osaa kirjoittaa ja nyt hän on osoittanut myös sen, että hän osaa kirjoittaa dekkarin ja kaiken lisäksi hyvän dekkarin.

Rämön dekkarin Hildurin (WSOY 2022, 232 s.) päähenkilö on rikosetsivä, joka asuu Islannin Länsivuonoilla pienessä kyläyhteisössä. Hildur pitää poliisin työstä, mutta vielä enemmän hän pitää surffaamisesta ja lenkkeilystä. Hildurin elämää varjostaa pikkusiskojen selvittämätön katoaminen 25 vuotta sitten. Tytöt myöhästyivät koulubussista ja päättivät kävellä kotiin uuden, ei vielä liikenteelle käyttöön otetun tunnelin kautta. Tyttöjen jäljet päättyvät tunnelin suulle.  

Hildurin työpaikalle on tullut suomalainen Jakob, harjoittelija, joka pakenee menneisyyttään ja neuloo villapaitoja. Pian Hildur apulaisineen saa selvitettäväkseen lumivyöryn alle jääneestä talosta löytyneen murhatun miehen kohtalon. Mies on pedofiili, jonka luota poliisi on usein hakenut pois teini-ikäisiä poikia. Muutaman päivän kuluttua reykjavikilaisessa parkkihallissa kuolee menestynyt, mutta monen inhoama lakimies. Äkkipäätä näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä keskenään. Mutta ehkä sittenkin.

Välillä Hildur uskoo jopa, että uusien rikosten myötä hänen sisarustensa kohtalo selviäisi. Dekkarin juoni on sopivan yllätyksellinen ja uskottava. Luonnon kuvaus on huikean hienoa ja muutenkin islantilainen yhteiskunta tulee monella tavalla tutuksi.

Parasta on että lukija jää kaipaamaan Hilduria ja Jakobia. Satu Rämö on luvannut Hildurille jatkoa. Jossain vaiheessahan siskojen kohtalosta on saatava lisää tietoa.




maanantai 25. heinäkuuta 2022

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

Tansanian Sansibarissa syntynyt ja akateemisen uran Isossa-Britanniassa tehnyt kirjailija Abdulrazak Gurnah sai Nobel-palkinnon 2011. Hänen uusin romaaninsa Loppuelämät (suom. Einari Aaltonen, Tammi 2022, 339 s.) on huikea kuvaus Afrikan maiden itsenäistymisestä. Romaanissa seurataan nuoren askarin (sotilaan) Hamzan selviytymistä Saksan siirtomaaimperiumin sotajoukoissa.

Saksan ItäAfrikka oli Saksan keisarikunnan siirtomaa Itä-Afrikassa. Se käsitti nykyisten Burundin ja Ruandan sekä Tansanian mantereenpuoleisen osan alueet. Saksa valloitti siirtomaan 1880-luvulla ja menetti ne ensimmäisessä maailmansodassa Britannialle ja Belgialle. Sodan päätyttyä siirtomaa luovutettiin Kansainlitoon haltuun. Asukkaita siirtomaassa oli vuonna 1913 noin 7,7 miljoonaa. 

Mikään sana ei oikein pysty kuvaamaan sitä kurjuutta ja väkivaltaisuutta mitä nuoret soturit joutuvat kokemaan. Heillä ei ole oikein käsitystä siitä missä he ovat eikä etenkään siitä missä heidän perheensä ovat. Nuorten selviytymiskyky on käsittämätön. Esimiehet ja sellaisiksi itsensä tuntevat voivat kohdella ”alaisiaan” miten vain – etenkin väkivaltaisesti.

Sodan jälkeenkin kodittoman ja perheettömän Hamzan elämä on kädestä suuhun elämistä, päivästä toiseen selviytymistä. Ainoastaan se väkivalta jonka kohteena hän oli ollut, on loppunut. Jäljellä ovat fyysiset vammat. Nyt hän tutustuu toisenlaiseen väkivaltaan, salakuljetukseen ja kavaltamiseen.  

Siihen aikaan Hamza ei ymmärtänyt paljoakaan, vaikka matkusti sisämaassa ja kuuli siirtomaavallan lujittumisesta. Sen sijaan hän ymmärsi oman orjuutensa ja voimattomuutensa, tosin vain hämärästi, mutta kuinka kahleet kuristivat häntä ja näivettivät hänet haamuksi.

Gurnahin kerronta on intensiivistä ja mieliin painuvaa. Hämmentävää on huomata miten pintapuolisia tietoni Afrikan historiasta ovat. Ei niitä saa vaikka olisi ollut ihastelemassa Tansanian kauneutta ja kauhistelemassa maan köyhyyttä ja kiipeämässä Kilimanjarolle.  




torstai 21. heinäkuuta 2022

Päivi Alasalmen Alamaailman kuningatar

Päivi Alasalmen Alamaailman kuningatar (Gummerus 2022, 347 s.) aloittaa uuden dekkarisarjan, jonka pääosassa on tamperelainen vanhempi rikoskonstaapeli Jarkko Hallavainen työtovereineen. Nyt Poliisien selvitettävä on omalaatuinen tilanne.

Asunnon jokaisessa huoneessa näkyi verijälki. Eteisessä, makuuhuoneessa ja olohuoneessa sitä oli tippoina tai tahroina, mutta keittiössä ja kylpyhuoneessa suurena lammikkona.

Tutkimukset junnaavat pitkään paikoillaan. Asunnon omistaja on varakas liikemies. Asunnossa asuu hänen poikansa avovaimonsa kanssa. Samaan aikaan kun poliisit yrittävät päästä selville mitä asunnossa oikein on tapahtunut, yrittää Oulusta Tampereelle muuttanut vastavalmistunut sosiaalityöntekijä Anu tutustua uuteen kotikaupunkiinsa ja perehtyä työhönsä kaltoin kohdeltujen ihmisten auttajana.

Anu joutuu merkillisiin tilanteisiin, häntä selkeästi seurataan, hänelle huudellaan asioita, joista hän ei ymmärrä mitään. Vähitellen Anu tulee vakuuttuneeksi siitä, että hän on todellisessa vaarassa. Tarinan edetessä Anu saa tietää hämmästyttäviä asioita omasta elämästään.

Alasalmen teksti on soljuvaa ja tarina monine sivuraiteineen mielenkiintoinen. Lukijan kyky päätellä millainen ihminen Alamaailman kuningatar oikein on, joutuu välillä koetukselle. Dekkarin kiehtovuutta lisäsi entiselle tamperelaiselle tuttujen paikkojen kuvaukset. Seppo Jokisen komisario Sakari Koskinen on joka tapauksessa edelleen tamperelainen suosikkipoliisini. Artturi Reinikaista ei lasketa, koska hän ei ole kirjojen sankari.  

Päivi Alasalmi on monipuolinen ja tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja, novelleja ja satukirjoja. Vainola (Gummeurs 1996) oli Finlandia-ehdokas. Se parodioi romanttista kartanoympäristöä goottilaisen kauhun kera. Viime vuonna ilmestynyt Sudenraudat kertoo vuosista 1880-1881, jolloin susi tai susipariskunta surmasi Turun seudulla yli kaksikymmentä lasta.  Sudenraudat on inhimillinen kertomus siitä miten taistelu luonnonvoimia vastaan on rankkaa ja turhauttavaa. Vaikka sudentappajaksi ja palkkioiden saajaksi nouseekin itsepäinen torppari, joka uhraa kaiken aikansa ja taitonsa susien nujertamiseksi, on kertomuksessa mukana myös yhteisöllisyyttä ja lähimmäisen auttamista.




torstai 14. heinäkuuta 2022

Elisabeth Stroutin Voi William! (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2022, 228 s.) on oivallinen lisä kahteen aikaisemmin ilmestyneeseen Lucy Barton -romaaniin. Lucylla on takanaan kolme avioliittoa. Kahdesta liitosta hän on lähtenyt pois, kolmas aviomies on kuollut ja jättänyt suuren aukon Lucyn elämään.

Yllättäen aviomiehistä ensimmäinen, William tarvitsee entisen vaimonsa tukea. Tuskin William on toipunut kolmannen vaimon jättämisestä, kun hän saa tietää omasta äidistään asioita, jotka ovat pysyneet salassa vuosikymmeniä. William itse on yli 70-vuotias ja hänen äitinsä kuolemasta on vuosia.

Hieman tahtomattaan Lucy lähtee Williamin kanssa matkalle, jossa he kohtaavat Williamin sukulaisia ja saavat selville millaisista oloista Williamin äiti on kotoisin. Lucya olosuhteet eivät hätkähdytä yhtä paljon kuin entistä aviomiestä. Onhan hän itse kotoisin köyhästä perheestä. Williamin on tavattoman vaikea kestää omaa menneisyyttään ja syntyperästään paljastuvia asioita.

Lucylle on itsestään selvää, että heidän kummankin elämässä on toteutunut amerikkalainen unelma.

Meidän isämme taistelivat sodassa toisiaan vastaan ja meidän äitimme nousivat köyhyydestä ja niin tein minäkin, ja katso nyt meitä, me asumme molemmat New Yorkissa ja olemme menestyneitä.

William muistaa miten hän ihmetteli tavattuaan Lucyn vanhemmat ja käytyään hänen kotonaan miten Lucy voi olla niin ainutlaatuinen ihminen. Eli niin kuin William asian kiteyttää: ”Sinä löydät tiesi ihmisten sydämiin”. Lucy puolestaan muistelee lämmöllä rakastumistaan Williamiin.  

Romaani on monella tapaa myös kuvaus äitiydestä. Se kertoo siitä millainen äiti Lucy kokee olevansa aikuisille tyttärilleen. Toinen heistä on hiljattain kokenut vaikean keskenmenon ja toivoo hartaasti tulevansa äidiksi. Lucy tapaa tyttäriään säännöllisesti ja huomaa vähitellen, että tyttärillä on enemmän asiaa toisilleen kuin hänelle. Williamin äidillä on tarinassa hyvin keskeinen rooli. Yksi romaanin äideistä on Williamin kolmas vaimo, jonka tyttäreen Lucyn ja Williamin tyttäret yrittävät tutustua.   

Romaani on tulvillaan omanlaistaan magiikkaa ensi sivuiltaan lähtien. Stroutin kieli – myös suomennettuna, kiitos Kristiina Rikmanin) on soljuvaa, kuvailevaa ja kaunista olipa kerrottavana ihania muistoja, tämän hetken tunnelmia tai elämän tarjoamia yllätyksiä.  

  • Elisabeth Stroutin romaaneja:
  • Nimeni on Lucy Barton (2016, suom. 2018)
  • Kaikki on mahdollista (2017, suom. 2019)
  • Olive Kitteridge (2008, suom. 2020)
  • Pikkukaupungin tyttö (1998, suom. 201/2020)
  • Oliver, taas (2019, suom. 2021)
  • Voi William! (2021, suom. 2022)

keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Frida Skybäck: Lukupiiri maailman laidalla

 Voisi väittää että lukupiirit ovat muotia, muodikas tapa kokoontua yhteen kaikkia osanottajia kiinnostavan asian pariin. Frida Skybäckin Lukupiiri maailman laidalla (suom. Annamari Typpö, WSOY 389 s.) kertoo lukupiiristä joka kokoontuu Skånessa Ljuskärin rantakaupungissa, lähellä Ystadia. Lukupiiriläiset ovat tuttuja toisilleen jo nuoruusvuosiltaan. Nyt lukupiiri on saanut kaksi harvinaista vierasta. Maailmanmaineeseen yltäneen näyttelijän, Mariannen. Toinen vieras on Amerikasta tullut Patricia, joka on saapunut toistamiseen paikkakunnalle selvittämään sisarensa Madeleinen katoamista yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Romaani on toisaalta dekkarimainen – samalla kun kerrotaan tästä päivästä, kerrotaan takautuvasti myös kaikesta siitä mitä Madeleinelle aikanaan tapahtui. Se on sukellus kanssaihmisten kyvyttömyyteen tulla hyvin toimeen toistensa kanssa. Mutta se on myös kuvaus ystävyydestä ja rakkaudesta, joka todella kestää melkein mitä vaan.

Punaisena lankana on vapaaseurakunnan ilmapiiri ja seurakunnan papin käyttäytyminen. Kaikki keritään yhteen lopussa ehkä tarpeettomankin yllätyksettömällä tavalla. Lukupiirikään ei oikein ehdi kokoontua kun kaiken aikaa on vireillä monta muuta asiaa. Tärkeimpänä kesäjuhlien järjestäminen.

Romaani kuvaa uskottavalla ja viehättävällä tavalla eri sukupolvien suhtautumista yrittämiseen, elämässä selviytymiseen ja rakkauteen. Hotellia pyörittävä 68-vuotias Mona on tyttärensä mielestä liian vanha yrittäjäksi, mutta Mona itse kokee vielä pystyvänsä mihin vain. Ja avukseen hän saa näyttelijäystävänsä ja tämän lapsenlapsen. Elämänmakuinen romaani, joka samalla on hieno puheenvuoro lukemisen tärkeydestä ja siitä miten se rikastuttaa elämää.  



tiistai 14. kesäkuuta 2022

Eppu Nuotio:Leinikkimekko

Eppu Nuotion Leinikkimekko. Raakel Oksa ratkaisee (Gummerus 2022, 232 s.) on uuden dekkarisarjan ensimmäinen teos. Päähenkilönä on puuseppä Raakel Oksa. Leinikkimekossa Raakel on saanut mieluisan korjausurakan. Vuonna 1906 Helsingin Töölöön valmistuneen talon huoneisto pitäisi nykyaikaistaa kaikkea vanhaa kunnioittaen. Urakan alkuvaiheessa on yksi jälkeenpäin asuntoon rakennettu väliseinä purettava. Seinä kaatuu hujauksessa. Kahden seinän välistä löytyy laatikko, jossa on leinikkikuviollisesta kankaasta tehty mekko, letti ja hartsinpalanen. Raakelia jää vaivaamaan miksi laatikko tavaroineen on kätketty. Hänen teini-ikäinen poikansa avustaa äitiä alkuun arvoituksen ratkaisemisessa.

Kustantaja mainostaa dekkaria hyvän tuulen dekkariksi ja sitä se todella on. Samaan aikaan kun lukija seuraa remontin etenemisestä, hän pääsee seuraamaan Raakelin sinnikästä toimintaa mekon ja letin arvoituksen ratkaisemiseksi. Raakel tutustuu ”salapoliisin” tehtävässä moneen mielenkiintoiseen ihmiseen. Apuna hänellä on poikansa lisäksi myös työtoveri, melkein Raakeliakin taitavampi puuseppä.

”Raakel tuntee kuinka jokin antaa periksi, kuinka aika keriytyy taaksepäin ja pyyhkii vuosikymmenet puhtaiksi unohduksen tomusta.”

Nuotio on kirjoittanut kymmeniä kirjoja. Uusi romaanisarjan sankari on kiehtova persoonallisuus, jonka tulevia tehtäviä jää jo nyt kaipaamaan. Onneksi Raakelin oma elämäkään ei ole ihan yksioikoista. Ketäpä ei harmittaisi kun entinen aviomies ilmaantuu aina paikalle huolitellumpana ja tyylikkäämpänä kuin yksikään miesmalli.     


 

lauantai 11. kesäkuuta 2022

Eve Hietamies: Numeroruuhka

Eve Hietamies on luonut Antti Pasasesta ja hänen pojastaan Paavosta rakastetun parivaljakon. Numeroruuhka (Otava 2022, 468 s.) kertoo samalla rennolla ja ymmärtäväisellä otteella parivaljakon elämästä ja edesottamuksista kuin kolme aikaisempaakin romaania Yösyöttö (2010), Tarhapäivä (2012) ja Hammaskeiju (2017). Kirjoista on tehty elokuviakin ja ne ovat olleet suosittuja.

Viisi vuotta sitten Eva Hietamies kertoi, että hän ei enää halua kirjoittaa Pasasista. Onneksi kirjailija on pyörtänyt sanansa. Eiväthän Pasasten kommellukset siitä mihinkään muutu vaikka isä vanhenee ja poika kasvaa. Koulussahan Paavo ehtii tehdä kaikkea sitä mitä alaluokkalainen poika vain voi tehdä. Wilma-viestejä sinkoilee sitä tahtia ettei Antti-isä pysy perässä. Antin elämää varjostaa työpaikan YT-neuvottelujen uhka. Naisasiatkaan eivät oikein suju ja kaiken lisäksi Antin isä joutuu sairaalajakson jälkeen putkiremontin takia Antti Pasasen vanhustenhoitoyksikköön.

Kaikkien Pasasten miesten elämää ilahduttaa Pipo-koira, joka sekin pystyy heiluttamaan Antin arkea tempauksillaan. Onneksi Pipo takaa pääsyn koirapuiston naiskaartin vaikutuspiiriin.

Numeroruuhka on täydellinen kuunneltava tai luettava kesäkirja. Ei haittaa vaikka koulut ovat kiinni.    



maanantai 30. toukokuuta 2022

Maggie O`Farrell: Hamnet

Maggie O`Farrell paljastaa romaanissaan Hamnet (suom. Arja Kantele, S & S 2022, 382 s) mitä on voinut tapahtua Englannissa Stratfordissa vuonna 1596. Historian kirjat kertovat että silloin kuoli William Shakespearen ja hänen vaimonsa Annan poika Hamnet 11-vuotiaana. Pariskunnalla oli myös kaksi tytärtä Susanna ja Judith, Hamnetin kaksoissisar. Neljä vuotta myöhemmin Shakespeare kirjoitti näytelmän Hamlet.

Romaanissa tapahtuu paljon sellaista, mitä on tapahtunut oikeasti, mutta myös paljon sellaista mikä on syntynyt kirjailijan mielessä. Romaanissa hansikkaantekijän perheen pojille on hankittu latinanopettajan. Perheen tytär, 8 vuotta opettajaa vanhempi Agnes ei latinan taitoja isänsä mielestä tarvitse. Riittää että hän osaa lennättää haukkaa ja tietää rohdoista ja yrteistä enemmän kuin kukaan muu lähiseudulla.

Latinanopettaja rakastuu silmittömästi omapäiseen nuoreen naiseen ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin. Nuoripari jatkaa asumista hansikasmaakarin, äreän ja moniin vilpillisiin liiketoimiin sekaantuneen käsityöläisen talossa. Agnes ehdottaa, että isä laajentaisi liiketoimiaan Lontooseen ja hänen miehensä lähtisi hoitamaan niitä. Vaimo pääsisi lasten kanssa muuttamaan perässä sitten kun asiat olisi saatu kuntoon. Latinanopettaja muuttaa Lontooseen, mutta aloittaa siellä teatterin tekemisen, kirjoittamisen, näyttelemisen, teatterin rakentamisen.

Yllättäen Judith sairastuu vakavasti ja äiti ymmärtää nopeasti että lapsi on sairastunut ruttoon. Romaanin pakahduttavimpia kohtauksia on Hamnetin epätoivoinen retki, kun hän yrittää löytää aikuisia auttamaan kun Judithin kunto heikkenee nopeasti. Aikuiset ovat omilla teillään. Kun äiti palaa kotiin onkin yhtäkkiä Hamnet kaksosista se, joka on sairaampi. Ennen kuin Lontoosta kirjeellä tavoitettu isä saapuu kotiin, on Hamnetin elämä päättänyt. Suunnaton suru on nujertaa niin äidin kuin kotiin saapuneen isänkin, puhumattakaan sisaruksista.

Agnes kuulostelee vielä, pinnistelee saadakseen yhteyden siihen, mitä hiljaisuuden takana ja alla piilee. Jospa tätä kautta onnistuisi tavoittamaan kaukaisuuden kohinaa, jonkin äänen, kenties viestin pojaltaan. Jos saisi jonkin aavistuksen siitä mihin Hamnet on joutunut, vihjeen paikasta josta hänet saattaisi yhyttää.   

Farrellin romaanissa on paikka paikoin hyvin maaginen tunnelma. Kieli on kaunista ja herkkää. Samaan aikaan se on historiallista 1500-luvun loppuvuosien ajan kuvausta. Perheen merkitys nuorten elämässä on paljon tiukempi kuin myöhempinä aikoina. Moni joutuu elämään isänsä mielivallan alla. Rakkauskaan ei riitä kaikesta irtaantumiseen.

Romaani on myös tarina suunnattomasta surusta, lapsen ja sisaruksen menettämisestä. Jokainen suree tahollaan ja tavallaan. Kaksossisko kuulee Hamnetin luudan suhahtelussa lattialla. Isosisko ei kestä kodin ahdistavaa ilmapiiriä vaan muuttaa mummulaan. Kajoamattomat vaatteet tuolilla ja kengät sen alla muistuttavat veljestä joka päivä. Mitään ei kuitenkaan puhuta – ei kotona, mutta ei mummulassakaan.   

Agnes ei ole enää entisensä. Hänellä oli kyky auttaa toisia. Hän kulki maan kamaralla sujukasti ja luottavasti. Pojan kuoleman jälkeen hän ajelehtii irrallaan, hän on joutunut hukkaan. Perheen isä karkottaa surun elämästään ahkeralla ja ankaralla työnteolla.



lauantai 28. toukokuuta 2022

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

 Kun kirjan kirjoittaja on Johanna Venho ja se kertoo suuresti ihailemastani näyttelijästä Martti Suosalosta, olivat odotukset korkealla. Venhon kirjoittama Martti Suosalon tähänastinen elämä (WSOY 2022, 492 s.) täytti kaikki odotukset. Sen vetovoimaa lisäsi myös se, että Suosalo itse on äänikirjan lukija.

Suosalolla on takana kuusikymmentä vuotta. Siinä vaiheessa on hyvä luoda katse taaksepäin ja kerrata mitä elämä on pitänyt sisällään. Venho on turvautunut elämäkerrassa tavanomaiseen rakenteeseen: asiat kerrotaan aikajärjestyksessä. Kirjaan on myös haastateltu muutamia Suosalon ystäviä, työtovereita ja vaimoa Virpi Suutaria. Suosalo on armoton tarinoiden kertoja ja tarinoista  taitava ja hyvä kirjoittaja Johanna Venho on tehnyt vetävän ja monipuolisen elämäkerran.  

Suosalon perhe asui eri puolilla Suomea. Paikkakuntaa vaihdettiin aina sen mukaan mistä perheen isä sai paremman työpaikan. Hän oli E-liikkeen palveluksessa ja lähti kuin armeijan sotilas aina uuteen kaupunkiin vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Lapsuudessaan Martti Suosalo asui ja varttui Oulun Tuirassa. Hän kuvaa itseään perässä kulkijana. Hän tottui pienestä pitäen noudattamaan isonsiskon ohjeita ja tekemään niin kuin sisko vaati.

Ensimmäinen julkinen esiintyminen oli Martilla kuusi-vuotiaana, kun hän oli mannekiinina Oulun Centrumin muotinäytöksessä. Näytöksestä jäi vain hyviä muistoja ja parasta siinä oli, ettei tarvinnut puhua. Esiintyminen ja esityksen tekeminen alkoi vähitellen viehättää pojan mieltä. Näytteleminen ei ollut aivan outoa, sillä Martin isoisä Martti Aleksander Suosalo oli näytellyt Vaasan työväen näyttämöllä 1920-luvulla. Hän jatkoi näyttelemistä ja teatterikurssien pitämistä sodan jälkeen Rovaniemellä. Martin sedän Paavo Suosalon mukaan Martti muistuttaa monella tapaa isoisäänsä.

”Monesti kun Martin juttuja katselen, nousee mieleen muistoja isästä, Tunnistan tuttuja eleitä ja liikkeitä. Osa on tietysti ihan meidän suvun miespuolisten geeniperinnössä: kävelytyyli ja ruumiinrakenne”.  

Kun Martti oli 9-vuotias, perhe muutti Turkuun. Oppikoulussa Martti ystävystyi Timo Kuhlmanin kanssa. Pojat ehdottivat äidinkielen opettajalle voisivatko he perjantaina viimeisellä äidinkielen tunnilla esittää jotakin. He saivat luvan ja niin alkoivat kahden miehen esitykset. Jalkapallo veti myös puoleensa ja Martti olikin hyvä pelaaja. Ouluun Suosalot muuttivat 1979, Martti oli lukion toisella luokalle ja löysi tiensä Oulun Nuorisoteatteriin. Koulunkäynti ei kiinnostanut enää ollenkaan. Oppitunneilla oli hauskempi lukea Nuorisoteatterin vetäjältä Janne Putkoselta saatuja Beckettin ja Shakespearen näytelmiä.  

Ensimmäisen kerran Suosalo pyrki Teatterikorkeakouluun keväällä 1981, jolloin hän oli jättänyt lukion Oulussa kesken. Taidot karttuivat Helsingissä Kellariteatterissa, niin että Jouko Turkka kumppaneineen hyväksyi Suosalon Teatterikorkean oppilaaksi. Alkoi vuosien likeinen työ Turkan opastuksessa. Suosalo samalla kertaa arvostaa suuresti Turkkaa ja vieroksuu toisaalta hänen opetusmetodejaan. Mutta myöntää oppineensa Turkalta paljon sellaista, mikä on kannatellut hänen näyttelijäntyötään vuosikaudet.

Millään rytinällä Martti Suosalosta ei tullut rakastettua ja ihailtua näyttelijää. Ryhmäteatterissakin hän kertoo mieluummin näytelleensä pieniä roolia kuin havitelleensa päärooleja. Rooleja karttui kasapäin ja kun mies vedettiin mukaan tv-ohjelmien ja elokuvien tekoon, alkoi nimi kantaa. Merkittävä elokuva oli Pekka Parikan ohjaama Talvisota.

”Pekka Parikka oli hieno, taitava ohjaaja. Hän antoi minulle kamman ja puisen tupakkakolkin. – Tässä on sun leikkikalut, leiki näillä.”

Timo Koivusalon elokuvissa Suosalo oli Reino Helismaa (Kulkuri ja joutsen), Irwin Goodman (Rentun ruusu) ja Jean Sibelius (Sibelius). Elokuvarooleja ja rooleja eri näytelmissä eri teattereissa on kertynyt lukuisia.

Martti Suosalo pitää kollegansa Mika Nuojuan kanssa hallussaan yhdenlaista enäätystä. He ovat esittäneet irlantilaisen Marie Jonesin Kiviä taskussa -näytelmää kaksikymmentä vuotta. Ensi-ilta oli Helsingin Kaupunginteatterissa 2002, esityksiä on nyt takana yli 850 eikä loppua näy. Tänä keväänä sai ensi-iltansa miesten uusi yhteisesitys Beckettin Huomenna hän tulee.

Näyttelijästä ei tule tunnettua, suosittua, rakastettua ilman valtavaa työpanosta. Martti Suosalo on niitä näyttelijöitä jotka paneutuvat uusiin rooleihinsa enemmän kuin perusteellisesti. Vuorosanatkin on painettava mieleen päällä seisten ja ne on osattava jo melkein ennen ensimmäisiä lukuharjoituksia.

Aviopari Suutari-Suosalo kertoo toisistaan kauniisti ja toisen ammattitaitoa arvostavasti. Kirjassa jopa raotetaan heidän tavallista perhe-elämääkin. Suosalo on kantapään kautta oppinut että näytelmiä on markkinoitava jopa antamalla haastatteluja naisten lehtiin.

Kaikkea ei Martti Suosalo on ole vielä näyttelijän urallaan saanut. Haaveissa on Sirkus Suosalon perustaminen. Ensin tarvitaan teltta, joka voidaan pystyttää ihan minne vaan ja jossa on paikat kahdelle ja puolelle sadalle katsojalle.

”Lähden teltan kanssa kiertämään ja esityksiä voi olla kummallisissakin paikoissa. Pääsen itse mukaan pystyttämään telttaa ja saan tehdä konkreettista ulkoilmahommaa… On mahdollisuus suunnitella oma teatteri ja tehdä esityksiä omien kavereiden kanssa.”

Matkaan on tarkoitus lähteä alkusyksyllä 2023. Mukaan otetaan halukkaita nuoria näyttelijöitä. Ensin opetellaan pystyttämään teatterirakennus, katsomo ja lava, myymään lippuja ja sitten esittämään sitä mitä on Suosalon johdolla opittu.     

    


     

lauantai 21. toukokuuta 2022

Enni Mustosen Tekijä

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinan viimeinen eli kahdestoista romaani Tekijä (Otava 2022, 480 s.) päättää kolmen sukupolven naisten tarinat. Kaikki alkoi Idan elämästä paimentyttönä 1880-luvulla. Tekijä päättyy vuoteen 1966. Suomi muuttui tavattomasti noiden vuosikymmenten aikana ja erityisesti muuttui naisen asema.

Tekijä alkaa siitä kun suvun kantaäidin Idan tyttären Kirstin tytär Viena on jättänyt taakseen  puvustajan työt Hollywoodissa. Vienan mies on kuollut lyhyen avioliiton jälkeen ja Viena on valmis rakentamaan itselleen uuden elämän Suomessa. Leppävaaran talo ja siellä omassa siivessään elävä mumma-Ida tarjoavat turvapaikan. Pitkään ei Viena työtä vailla joudu olemaan, kun hän onnellisten sattumien seurauksena saa töitä Marimekosta.

Suomen pienuutta ja tilannetta, jossa kaikki tuntevat kaikki, kuvaa se miten Viena saa taustatukea työhönsä ja erityisesti kanssakäymiseen Armi Ratian kanssa äidiltään. Kirstistä on tullut ammattikasvatushallituksen tarkastaja, takana ovat vuodet pukuompelun opettajana. Kirstin mies Martti Streng on kauppa- ja teollisuusministeriön osastopäällikkö.

Virkamiesten vastapainona romaanissa ovat Vienan velipuolen Ilpon ystävät Ylioppilasteatterista. Ida-mumman kuoltua Kirsti muuttaa miehensä kanssa pysyvästä Helsinkiin. Ilpon ”taiteilijaystävät” valtaavat Leppävaaran talon ja Kirsti pääsee läheltä seuraamaan nuorten elämää. Siinä ohessa hän tutustuu myös tulevaan mieheensä. On hauska lukea tarinoita tunnettujen näyttelijöiden ensiaskelista työurallaan. Romaanissa kuvataan Mikko Niskasen johdolla kulttielokuvan paikan saanutta Käpyä selän alla.

Samalla tavalla kuin Tekijän edeltäjässä Näkijässä lukija pääsi seuraamaan Hollywood-tähtien tekemisiä, nyt seurataan Armi Ratian Marimekon kasvua, menestystä, hiljaiseloa ja taas uudelleen kukoistukseen puhkeamista. Romaanin Kirstillä on moneen asiaan käytännönläheinen mutta samalla bissneksen tekemisen näkökulmasta oikea ote ja ratkaisu.  

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen sekoitus faktaa ja fiktiota. Pakostakin jää välillä miettimään oliko se Armi juuri tuollainen ja tuollako tavalla Viljo Ratia yritti pitää idearikasta vaimoaan jalat maassa. Ei ole itse asiassa väliä tapahtuiko kaikki niin kuin Enni Mustonen sen kertoo, kaikki on kerrottu niin että lukija uskoo että noin se meni. Romaanisarjaa on ollut ilo lukea ja sillä on paljon ystäviä.

        


tiistai 19. huhtikuuta 2022

Pääsiäisviikon lukusaalis

Ann-Luise Bertellin Ikävän jälkeen (suom. Vappu Orlov, Tammi 2022, 200 s.) on ravisuttava kertomus nuoresta naisesta joka lähtee veljensä perässä Kanadaan pakoon isäpuolta. Kirja perustuu kirjailijan äidinäidin elämäntarinaan. Romaanissa vanha nainen muistelee elämäänsä ja kirjoittaa siitä tyttärelleen. Hänen äitinsä avioitui aikanaan perheen isän kuoltua väkivaltaisen ja arvaamattomasti käyttäytyvän miehen kanssa. Isäpuoli ei selviydy ns. omien lastensa kohtalosta: kuolemasta ja erilaisuudesta. Kanadassa nainen joutuu selviytymään omin avuin ja päätyy samanlaisen miehen vaimoksi mitä oli hänen isäpuolensa. Vasta uusi rakkaus ja paluu Suomeen antaa toisenlaisen suunnan elämälle. Hinta tästä kaikesta on kuitenkin kova. Ikävä on ajanut naista eteenpäin eikä ikävöinti lopu koskaan. Bertell on näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja. Ikävän jälkeen on monelta osin kuin hyvän elokuvan käsikirjoitus. Bertellin Oma maa oli vuoden 2020 Finlandia-ehdokas.

Anni Saastamoisen Ja mutta että sitten (Gummeurs 2022, 218s.) on riipaiseva kertomus kolmekymppisestä naisesta ja miehestä. Naisen hyvä ystävätär on kuollut kaksi vuotta sitten eikä nainen tahdo millään selviytyä menetyksestään ja surustaan. Miehen parisuhde on kariutunut eikä hänelläkään tunnu enää olevan mitään syytä elää. Pienessä asunnossa on vain patja lattialla. Ostettu ruokapöytäkin on pakkauksessa nurkassa. Nainen miettii olevansa ihmisenä haalea tahra. ”Enkä usko jättäväni kehenkään mitään pysyvää jälkeä itsestäni”. Kirjassa kuvataan kummankin mielentiloja ja ajatuksia sekä eritellään yksinäisyyden perimmäistä olemusta hienovaraisesti ja uskottavasti. Ehkä iäkkäämpänä on sittenkin helppo ymmärtää nuoren ihmisen elämisen vaikeutta.      

Ninni Schulmanin Tyttölapsi nro 291 (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2022, 197 s.) on Ruotsissa suositun Hagfors-dekkarisarjan kirjoittajan kertomus hänen omasta elämästään.  ”Minulla oli synnynnäinen skolioosi, siis vino selkä. Lääkärit luulivat että kuolisin ennen kuin ehtisin aloittaa koulun, että selkäni kasvaisi niin vinoon että lopulta tukehtuisin.” Nelivuotiaana pienen tytön selkä leikataan ja hän makaa puoli vuotta sairaalassa. Muitakin sairauksia oli, mutta Ninni Schulman on selviytyjä. Hän kestää kiusaamiset niin koulussa kuin muuallakin. Hänestä kasvaa omanarvon tuntoinen aikuinen.

 


Seppo Jokisen Pahasti tehty (Crime Time 2020, 368 s.) on tuttua ja kuitenkin joka kerta on tarjolla uutta luettavaa komisario Koskisesta, hänen työtovereistaan, esimiehistään ja yksityiselämästään. Entisenä tamperelaisena oman lisävärinsä lukemiseen tuovat tutut paikat, jotka piirtyvät verkkokalvolle kuin parhaimmassakin elokuvassa. Koskisella ja kumppaneilla on ratkaistava henkirikos, johon ei löydy minkäänlaista motiivia eikä sen ratkaisemiseen mitään johtolankoja, kunnes palaset loksahtavat kohdilleen ja kaiken takaa paljastuukin jotain mitä poliisit ovat luulleet jättäneensä taakseen. Koskisen ja kumppaneiden ystävänä minulle alkaa olla pelko siitä, että Sakari Koskinen toteuttaa aikeensa jättää kaikki ja vetäytyä eläkkeelle.  Pahasti tehdyssä hän riisuukin henkilökortin kaulastaan ja laittaa sen viereen työpöydälle lapun, jossa lukee KIITOS KAIKESTA. Mutta onneksi henkilökortti on vielä laitettava paikoilleen ja lappu revittävä.        

 

 

    

 

Satu Rämön Hildur

  Miksi antaa tottumusten määritellä sitä, miten elämäänsä elää? Muut voivat tehdä sitä mitä osaavat, mutta minä teen sitä mitä haluan. Ja s...