Anneli Kannon Saalistetut

Anneli Kannon Saalistetut  (CrimeTime 2023, 237 s.) on sopivaa ja erittäin hyvää luettavaa ei-liian-jännittävän dekkarin lukijalle. Monipuolinen ja ansioitunut kirjailija Kanto ilahdutti vajaa vuosi lukijoitaan Näkijä-sarjan ensimmäisellä romaanilla Haihdutetut. Romaanin päähenkilönä on meedio Noora Näkijä.

Nyt Noora saa työtarjouksen Lapista. Hänen pitäisi viihdyttää niin ulkomaisia kuin kotimaisiakin matkailijoita lumikävelyn, poroajelun, pannukahvin ja laskettelun lomassa. Hiihtokeskuksessa olisi luvassa täysylläpito ja asunto. Tarjous on houkutteleva ja Noora päätyy omaan pikkumökkiinsä. Hiljalleen hän tutustuu työtovereihinsa. Töitä riittää.

Hiihtokeskuksessa alkaa kuitenkin tapahtua kummia. Keskuksen siivoojan auto suistetaan tieltä, siivoojan teini-ikäinen tytär huumataan kotibileissä, perheen koiraa vahingoitetaan ja tyttären ystävätär siepataan – tytöt ovat vaihtaneet toppatakkeja, joten siepatuksi päätyy väärä tyttö.

Anneli Kanto kirjoittaa kepeästi ja tarkasti. Hän on armoton yksityiskohtien tarkkailija ja löytäjä. Sivukaupalla on tunne etteihän tässä nyt ylipäätään mitään rikosta ole, mutta on kuitenkin. Romaanin loppupuolella arvoitus ratkeaa pala palalta, aika maltillisella tahdilla, mutta hyvin harkitusti. Lukija kykenee pienistä vihjeistä ja palasista selvittämään tapahtumien kulun.   

Noora Näkijä ei ole romaanissa erehtymätön meedio. Hän yrittää tarjota asiakkailleen vaihtoehtoja ja kannustaa tekemään muutoksia. Välillä käy niinkin ettei meedio halua nähdä mitä valitut kortit kertovat. Välillä ennustajan ja asiakkaan välille syntyy tiivis yhteisymmärryksen henki. ”Marinan käsi lepäsi pöydällä. Se oli punaiseksi kulunut, työtä tekevän ihmisen käsi, kynnet saksilla lyhyiksi leikellyt. Se oli liikuttava, kosketusta pyytävä käsi, jonka nöyryyden vuoksi näkijä uskalsi hivuttaa oman kätensä pöydän yli ja tarttua siihen. ”

Sarjan ensimmäinen osa on Haihtuneet (CrimeTime 2023, 254 s.).   

Satu Rämön Jakob

Satu Rämön Jakob (WSOY 2023, 400 s.) jatkaa jo varsin monille lukijoille tutuksi tulleen islantilaispoliisin Hildurin ja Islannissa opiskelujaan päättävän suomalaisen poliisin Jakobin tarinaa. Hildur-sarjan toinen osa keskittyi Hildurin sisarusten Rosan ja Björkin kohtalon selvittämiseen.

Jakobissa ratkotaan murhia ja pahoinpitelyjä Islannissa, mutta välillä ollaan Äkäslompolassa tai Helsingissä. Rikosten yhteisenä tekijänä on luonnon- ja eläintensuojelu. Jakobin huoltajuuskiistat ja ex-vaimon elämäntilanne ovat myös selvittelyn kohteena. Tallella on Hildurin tarve päästä välillä merelle surffailemaan ja Jakobin neulominen vain yltyy. Jakobin elämässä solmukohtia riittää. 

Selkeästi kolmas kirja on lähellä tavanomaista dekkarin rakennetta ja luonnetta, rikoksiakin on tällä kertaa ratkovana kosolti useampia kuin aikaisemmin. Uutuudenviehätyksenä Hildurissa oli Islannin luonto ja ylipäätään islantilaisuus. Nyt ollaan paljon Suomessa ja hämmästellään meidän elämänmenoamme. Tarina jää sen verran avoimeksi, että jatkoa voi ounastella.  

Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa

Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa (WSOY 2023, 325 s.) kertoo nelihenkisestä perheestä joka muuttaa Pohjois-Karjalasta 1970-luvulla Göteborgiin, missä on luvassa töitä perheen isälle Volvon tehtaalta. Pikkutilan hoitaminen ja metsätyöt eivät enää elätä perhettä.

Perheen teini-ikäinen tytär Leena on haltioissaan uudesta kotimaastaan, hän sopeutuu vaivattomasti ja oppii uuden kielenkin nopeasti. Vanhemmat hyväksyvät uuden elämäntilanteensa pakon edessä. Perheen aikuistuva poika Seppo tietää oltuaan vuoden Ruotsissa, että hänen paikkansa on kotikylällä, kotitalossa.

Seppo on innokas lukija ja tutustuu sattumalta hänen mailleen eksyneeseen kirjailija Matti Pulkkiseen. Vasta Pulkkisen avulla Seppo tajuaa syvällisemmin mikä hänet sitoo kotiseutuun ja sen kieleen. Kirjassa on käytetty paljon murretta, mikä antaa kirjalle syvyyttä ja tuntumaa siihen mitä muuttajat ovat menettäneet.

Tätä kaikkea alkaa tutkia Leenan tytär göteborgilaisen lehden toimittaja nähtyään dokumentti-ohjelman, joka on tehty hänen äitinsä perheestä ja heidän muutostaan. Kirjassa ovat äänessä monen sukupolven edustajat. Mitä vanhemmista henkilöistä on kyse sitä haluttomampia he ovat kertomaan kokemastaan. Leenan alkuvuosien innostus haalenee vuosien myötä. Kaiken ylle kiertyy ulkopuolisuus ja suru vanhempien hylkäämisestä vanhoille kotikonnuille.  

Lämminhenkisesti kirjoitetussa romaanissa on monikerroksisuutta. Kipeidenkin tuntemusten

kanssa on mahdollista, osittain myös pakko elää. Pakostakin jäin miettimään miten paljon rankempaa ja vaikeampaa oman kotimaansa mahdottomia elinolosuhteita pakenevien on sopeutua uusiin oloihin.  

 

Guillaume Musson Tyttö ja yö

Guillaume Musson Tyttö ja yö (suom. suom. Anna Nurminen, Siltala 2023, 357 s.) on ranskalaisen suositun kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos. Musson kirjoja on myyty yli 11 miljoonaa kappaletta ja niitä on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Romaania ei voi luokitella dekkariksi, koska se leima antaisi liian yksipuolisen kuvan Musson monikerroksisesta kertomuksesta.

Musso on tällä kertaa sijoittanut kirjansa tapahtunut lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin Etelä-Ranskaan, jonne kirjan päähenkilö kirjailija on palannut kahdenkymmenen viiden vuoden tauon jälkeen. Hän on saanut tietää että hänen vanhan koulunsa yhteydessä oleva liikuntahalli puretaan uuden rakennuksen tieltä. Hän on varma, että vuosikymmenten takaiset asiat tulevat julki ja liikuntahallin rakenteisiin kätketty ruumis tulee päivänvaloon. Siitä huolimatta kirjailija on tullut paikalle.  

Tästä alkavat tapahtumat jotka eivät miltään osin vastaa etukäteisoletuksia, joita tekevät sekä romaanin henkilöt että etenkin lukija, joka välillä kuvittelee olevansa paremmin perillä tapahtumien kulusta ja uusien henkilöiden osuudesta siihen mitä tapahtuu.

Henkilöitä vyörytetään välillä melko kiivaaseen tahtiin. Paljon useammalla kuin Thomas epäilee, on tietoa kaikesta ja paljon useampi kuin voi aavistakaan on ollut osallisena filosofian opettajan ja hänen kuvankauniin oppilaansa katoamiseen.

Kustantajan mukaan kyseessä on trilleri, missä on piirteitä Twin Peaksistakin. Ja hyviä piirteitä onkin.   

Silja-Elisa Laitosen Haavat

Silja-Elisa Laitosen Haavat (Tammi 2023, 560 s.) on hiottu ajankuvaus jatkosotaa seuranneista vuosista ja ihmisistä, jotka yrittävät rimpuilla irti mieltä vaivaavista kauheistakin sota-vuosien kokemuksista. Laitonen on työskennellyt poliisina ja sitä kokemustaan hän hyödyntää monella tavalla seuratessaan päähenkilöittensä elämää. Raakel on ollut lottana -  tästä ajasta Laitonen kertoo esikoisromaanissaan Valinta (Tammi 2022, 480 s.). 

Rauhan tultua Raakel etsii monen nuoren tavoin paikkaansa sodasta toipuvassa Suomessa. Mieluisa työpaikka löytyy yllättävältä taholta. Raakel joutuu kestämään sen että hänen valintansa ei täytä vanhempien toiveita. 

Romaanin ajan kuvaus on hyvin uskottavaa, samoin päähenkilöitten henkinen repaleisuus. Rakkaus on paljolti se mikä pitää mielensä murtaneet kasassa. Laitosen kieli ja aiheet ovat arkipäiväisiä, kerronta hiottua ja henkilöt ristiriitoineen kaikkiaan hyvin uskottavia. Raakel kuuluu selkeästi kirjallisuutemme vahvoihin naisiin. Oman miellyttävän lisän romaanin lukemiseen tuo Helsinkiä tuntevalle paikkojen kuvaus vuosikymmenten takaa.  

 Olisi ilo lukea Raakelin myöhemmistäkin elämänvaiheista. Kirjailija kirjoittaa parhaillaan käsikirjoitusta Valinta-romaaniin perustuvalle elokuvalle. 

Kjell Westön Molly & Henry.

Kjell Westön Molly & Henry. Romaani sotavuosilta (suom. Laura Beck, Otava 2023, 509 s.) on kuvaus helsinkiläisten keskiluokkaisten ihmisten elämästä vuosina 1939-1941, pääpaino ajanjaksossa, jota olemme tottuneet kutsumaan välirauhaksi. Romaanin alussa talvisodan raastavina kuukausina Molly on näyttelijäkiertueella Ruotsissa ja Henry toimittajana rintamalla.

Molly on niittänyt mainetta filmitähtenä. Ikää on alkanut kertyä ja yli 30-vuotiaalle näyttelijättärelle ei liikene enää loistokkaita rooleja ei elokuvissa eikä teatterissa. Ruotsin kiertueella on tarkoitus kerätä tukea sotivalle Suomelle. Molly pohtii kautta romaanin taiteilijan asemaa ja naisen syrjintää teatterin maailmassa. Katkeralta tuntuu kun aikaisemmat ansiot unohtuvat nopeasti.

Ruotsissa Molly murehtii myös rakastamansa miehen Henry kohtaloa. Henry on Hufvudstadsbladetin toimittaja. Henryn kirjoituksista Molly osaa lukea että niiden sävy on sotakuukausien myötä muuttunut. Palattuaan rintamalta Henry ajautuu todelliseen ahdinkoon, kun välit toimituksen johtoon heikkenevät niin että hän ei enää saa kirjoittaa reportaasejaan. Lehti ei halua julkaista juttua mielisairaalaan joutuneesta sotilaasta Sinänsä Henry ymmärtää ja hänet on kurssitettukin siihen että sodasta saa kirjoittaa vain voittajan näkökulmasta.

Romaanin keskiössä on Helsinki. Välirauhan Helsinkikin on kuin huonosti voiva leikkauspotilas. Vaikka Henry ja Molly liikkuvat lukijallekin tutuissa paikoissa, on kuin kaiken yllä olisi pelottava odotus. Tuleeko uusi sota vai ei.

Sota on muuttanut Mollyn ja Henryn ystävä- ja sukulaispiiriä. Moni ystävä ja sukulainen on kaatunut. Mollyn sisaren mies haavoittunut. Lukija pakostakin etsii yhtymäkohtia Ukrainan sotaan. Kirjailija kertoo romaanin jälkisanoissa aloittaneensa kirjan kirjoittamisen 2019. Tavoitteena oli romaani, joka ei kertoisi hänen sukunsa historiasta. Kirjailijan toinen isoisä kaatui talvisodassa helmikuussa 1940 ja toinen jatkosodassa elokuussa 1941. Henryn samaistan monestakin syystä kirjailijaan itseensä. Kirja myös vilisee 1940-luvun kulttuuriväkeä, osa omalla nimellään, osa peitenimellä – moni on aika helppo tunnistaa.

Kirjan päähenkilöt ajautuvat tilapäiseen välirikkoon, jonka aikana kumpikaan ei voi erityisen hyvin. Etenkin Henryn mieltä painaa jatkuvasti hänen käyttäytymisensä 1918 tapahtumissa. Vaikka hän kuinka miettii, hän ei pysty kertomaan niistä Mollylle. Kaikesta huolimatta hän vähitellen myöntää itselleen että hän rakastaa Mollyä, rakkautensa myöntää myös Molly.    

Romaanissa on samaa lumovoimaa mitä on ollut Westöön monessa aikaisemmin ilmestyneessä romaanissa. Vaikka kaiken yllä on sodan aiheuttama ahdistus ja näköalattomuus, on sittenkin olemassa toivoa.              

  

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia (Siltala 2023, 267 s.) on häkellyttävän hieno romaani. Romaanin sisältö on raskas, ahdistavakin, mutta samalla kertaa se on kuulasta ja raikasta kerrontaa. Romaanin kieli soi ja solisee. On kuin kirjailija olisi säästänyt tähän romaaniin ne kauheudet mitä hän ja häntä edeltävät sukupolvet ovat joutuneet läpikäymään. Samalla hän on kuitenkin saanut kaiken kerrottua koskettavasti. On kuin lukisi tämän päivän Kantelettaren runoja.

Kuopio-sarjassa ja Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010) Kähkönen on kuvannut ja kertonut sukunsa vaiheista. 36 uurnassa pääosassa on Kähkösen äiti Riitta. Äiti on kuollut ja tytär on kutsunut tämän yhdeksi vuorokaudeksi vieraakseen. Kun äitiä ollaan hautaamassa sukuhautaan, käy selville että, sukuhautaan mahtuu 36 uurnaa. Tytär ei päätä täyttää hautaa uurnilla vaan ryhtyy keräämään esineitä, jotka voisi laittaa hautaan äidin uurnan seuraksi.  

Ensin hautaan päätyvät villatakki, lankakerä, huopikkaat, mutta myös kansanvihollisuus, tulematta jääneet kirjeet, puuttuva nuoruus, kuritushuone. Jokaisella esineellä on oma tarinansa. Keskeiseksi nousee äidin ja tyttären suhde. Äiti ei ole koskaan hyväksynyt tytärtään, tämä on äidin omien sanojen mukaan pilannut hänen nuoruutensa. Useammin kuin kerran tyttö saa kuulla äidiltään, miten olisi ollut parempi jos tyttöä ei olisi ollut olemassa ollenkaan.

”Sinä olet tuhonnut minun elämäni”, sanoit, äitini, minulle jonkin riitamme keskellä. Ilmeeni viihdytti sinua, naurahtelit ja katsoit tarkkaan, kuinka sanat upposivat. … Olin ehkä kolmentoista, olit alkanut rusentaa minua koko painollasi… Sinä olit väkivaltainen minua kohtaan. Sinä olit väkivaltainen kaikkia läheisiäsi kohtaan.

Tarinassa ovat myös mukana isovanhemmat, etenkin ukki, joka on ollut tytön tuki ja turva. Omalle tyttärelleen Tammisaaren vankilassa virunut ja pakkosyötetty mies ei ole pystynyt olemaan rakastava isä. Tarina kiertyy paljolti 1930-luvun tapahtumiin, joista sukujen piirissä on keskusteltu vielä vähemmän kuin talvi- tai jatkosodasta.

36 uurnaa on säikehtivä romaani. Kirjailija on luonut itselleen uuden kielen, uuden tavan kertoa. Hieno romaani. 

 

 

Ella-Maria Nuttin Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ruotsalaisen Ella-Maria Nuttin esikoisromaani Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (suom. Jaana Nikula, Johnny Kniga 2023, 206 s.) on huikean hieno esikoisromaani. Romaani on kertomus äidin ja tyttären kohtaamisesta tai pikemminkin kohtaamattomuudesta. 

Äiti on jäänyt kotikonnuilleen Jällivaaraan. Suunnnitelmat lähtemisestä päättyivät siihen kun hän sai tyttären. Äiti on rohkaissut tytärtään lähtemään ja opiskelemaan. Nyt tytär on muuttunmut. Pukeutuu niin kuin muutkin tukholmalaiset ja puhuukin eri tavalla. Ja käy kotona pohjoisessa hyvin harvoin. 

Äidillä on tärkeää asiaa tyttärelle, sen kertominen ei onnistu puhelimessa, ei sitä voi kertoa teksti-viestillä, on lähdettävä tapaamaan tytärtä. Kaiken paljastaminen ei onnistu, vaikka äiti päivästä toiseen etsii sopivaa hetkeä asiansa kertomiseen. Ei omalla asiallaan voi kuormittaa toista, kun tämä on alakuloinen eikä silloinkaan kun tämä on hyväntuulinen. Salaisuus selviää sittenkin. 

Rankasta aiheestaan huolimatta kirja on lumoavan kaunis. Se on kuin balladi, jossa salaisuus jaetaan pala palalta. Kaiken vertauksena on pirtanauhan kutominen. Sitä kutoi tytön mummi ja nyt hän jatkaa kutomista.  

Ruotsin Lapista kotoisin oleva saamelaiskirjailija opiskelee psykologiaa Tukholmassa.  

Petri Tammisen Urheilijaelämäkerta

Täysosuma kirjaksi, joka pitää lukea tai kuunnella nyt kun Yleisurheilun MM-kisat ovat käynnissä Budapestissä, on Petri Tammisen Urheilijaelämäkerta (Otava 2023, 74 s.). Tamminen kirjoittaa omasta urheilijan urastaan, lastensa urheilemisesta ja elämyksistään katsojana, kokijana, fanina. Lyhyen lyhyet tarinat ovat hiottuja, tarkkoja ja paljon kertovia.

”Pelattiin vuoden 1998 jalkapallon MM-kisoja. Isä oli lainannut työpaikaltaan Ylestä matkatelevision, postikortin kokoisen. Katselimme sitä pienen mökkisaunan pikkuruisessa pukuhuoneessa. Hollannin Bergkamp otti pitkän keskityksen taitavasta haltuunsa ja sijoitti pallon ulkosyrjällä Argentiinan maalin takanurkkaan, Käännyin katsomaan isää, isä oli nukahtanut.”   

Kirjan minä on pitänyt monista urheilulajeista, kokeillut monia ja ollut toisissa hyvä, toisissa huono. Kaihoisalta ja vaikealta tuntui kun lapset lopettivat urheilemisen. Taustalla leijui ajatus, jospa heistä sittenkin olisi tullut hyviä. Urheiluhulluus on koko perheen sairaus tai rikkaus. Isoäiti ei pystynyt katsomaan jääkiekko-otteluita tv:stä, ei kuuntelemaan radiosta – ne olisivat olleet liian jännittäviä. Turvana oli tekstitelevision sivu 221.Turun Palloseura oli lähes satavuotiaalle se tärkein.

Petri Tamminen kirjoittaa samalla kertaa ironisesti ja rakastavasti. Hän katselee kirjansa urheilijaa ulkopuolelta, mutta kuitenkin samalla tämän sisimmästä. Ja ymmärtää suuresti.    

Elizabert Stroutin Lucy meren rannalla

Elizabeth Stroutin Lucy meren rannalla (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2023, 270 s.) on kuin ystävän kertomus siitä mitä tapahtui kun pakenee koronaa suurkaupungista maaseudun rauhaan. Romaanissa Lucy Barton (kirjailijan alter ego) lähtee koronaa pakoon Maineen merenrannalle entisen aviomiehensä Williamin kanssa. Romaanin henkilöt ovat tuttuja Stroutin aikaisemmista romaaneista Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Voi William!   

Pariskunnalla on kaksi aikuista tytärtä ja yhteisistä vuosista aikaa yli kaksikymmentä vuotta. Kumpikin on tahollaan ollut naimisissa. Lucy on menettänyt rakastamansa musiikkimiehensä vasta hiljattain. Aluksi Lucy ei ymmärrä miksi heidän pitäisi lähteä. William on loistutkija ja perillä siitä mistä maailmanlaajuisessa pandemiassa on kyse. Hän haluaa suojata itsensä lisäksi myös Lucyn. Tyttäret elävät omaa elämäänsä välittämättä mitä ympärillä tapahtuu. Viikkojen vieriessä useamman kuin yhden kerran Lucyn ja Williamin saavuttaa tietoa ystävän kuolemisesta koronaan.

Pariskunnan kotimaassa tapahtuu samaan aikaan muutakin: George Floydin murha ja sen aiheuttamat protestit sekä tammikuussa 2021 hyökkäys Capitol-kukkulalla. Ja vielä pelottavampaa on tulossa. Turvallisuuden tunne horjuu romaanissa yhtä voimakkaasti kuin se on tehnyt ihmisten mielissä ympäri maailmaa. Lucy ja William yrittävät ylläpitää uskoaan yhteisymmärryksen voimaan silloinkin kun naapuri  liimaa heidän autoonsa lapun, jossa nykkiläisiä kehotetaan painumaan kotiin. Nykkiläiset eivät lähde, vaan yrittävät selvittää miksi he ovat ansaitsemattoman vihan kohteena.    

Stroutin tapa kirjoittaa arkipäiväisesti ja kriisinkin keskellä levollisesti, viehättää ja rauhoittaa. Romaanin kirjailija havahtuu vähitellen ymmärtämään ettei maailma ole enää entisensä ja vähitellen hän löytää itsestään voimavaroja aloittaa kirjoittaminen. Hellyttävää on myös pariskunnan hiljalleen palaava yhteisymmärrys.     

Valérie Perrin Vettä kukille

Valérie Perrin Vettä kukille (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2023, 473 s.) on kesän hurmaavin ja lumoavin romaani. Se on perhekronikka, se on melkein kuin dekkari, se on tasokas viihderomaani, se on samalla kertaa tragedia ja komedia.

Meillä on mielikuva valloittavista ja vallattomista ranskalaisista miehistä. Se kohtelevat kunnioittavasti naisia, mutta pettävät heitä sen kun ehtivät. Vettä kukille kertoo juuri näistä miehistä ja heidän naisistaan. Henkilöiden elämänkohtaloat kietoutuvat yhteen ällistyttävällä tavalla. Mutta kaikessa kiemuraisuudessaan kaikki tuntuu hyvin uskottavalta.

Monen henkilön elämään liittyy raskaita kokemuksia ja monen lapsuus on ollut köyhääkin köyhempi monella tavalla. Romaanin kiehtovan ja hieman pelottavankin ilmapiirin luo se että päätapahtumapaikkana on hautausmaa. Päähenkilöinä on hautausmaan ja sen puutarhan hoitaja ja hänen aviomiehensä. Aviomies keskittyy enemmän moottoripyörällä ajamiseen kuin hautausmaan hoitamiseen.

Kirjan jokaisen luvun alussa on mietelause, joka useimmiten vaati pysähtymisen ja pohdintaa: ”Kaikki haalistuu, kaikki siirtyy muistin ulottumattomiin”. Kirjan kieli on kuvailevaa, viipyilevää ja kaunista. Kiitokset myös kääntäjä Saara Pääkköselle. Näinkin voi kuvata äidiksi tulemista.

Kun Léonine saapui, nuoruuteni pirstoutui säpäleiksi rajusti kuin kivilattiaan iskeytyvä posliinimaljakko. Hän hautasi minun huolettoman tytönelämäni. Muutamassa minuutissa viskouduin naurusta kyyneliin, auringonpaisteesta sateeseen. Olin kuin kevättaivas, jolla pouta ja räntäkuuro vuorottelivat. Kaikki aistini olivat vapaana, terävät kuin sokeilla.

Pakostakin aloin haaveilla, että helsinkiläisen Maunulan uurnalehdon kupeessa olisi pieni talo, jossa asuisi ystävällinen hautausmaan hoitaja, jota voisi tervehtiä kun hän tulee vastaan hautausmaan käytävillä. Hänellä olisi tarvittaessa aikaa ja voimia päättää tarvitsenko keskusteluseuraa, tukea tai teekupillisen tarjoamaa lohdutusta.  Vettä kukille -romaanin luettuani voin kuvitella talon ja sen kukkia ja ihmisiä rakastavan asukkaan.

Vettä kukille on ranskalaisen valokuvaajana ja käsikirjoittajana työskennelleen Valérie Perrin (s. 1967) toinen romaani. Teosta on myyty yli miljoona kappaletta yli 30 kielellä. Ranskan lisäksi se on ollut hyvin suosittu Italiassa, Norjassa ja Ruotsissa. Kirjan pohjalta on tehty teatteriesitys ja siitä on tekeillä tv-sarja.