Johanna Annola: Langenneiden naisten talo

Johanna Annolan toinen romaani Langenneiden naisten talo (Siltala 2026, 336 s.) kertoo entisen opettajan Mathildan ylläpitämästä suojakodista. Tarkoitus on auttaa vankilasta vapautunutta, entistä katutyttöä tai huonojen elintapojen takia potkut saanutta piikaa aloittamaan uusi elämä. 

Turvakotia ylläpidetään pyykin pesemisellä. Erikoisuutena on miesten kaulusten peseminen, silittäminen ja tärkkääminen. Tekla on joutunut suojakotiin, koska häntä on kotipaikkakunnalle syytetty huonoista tavoista. Teklan käytöstä arvostelleet eivät myöskään unohtaneet muistuttaa aina miten huono esimerkki Teklan äiti oli ollut tyttärelleen. Tekla ei aio jäädä suojakotiin, hän aikoo karata. Hänelle ei riitä, että etenisi silittäjäksi.

Suojakodin kummallisuus on Mathildan aviomies. Eelis haluaisi tulla kuuluisaksi ja saada kirjoituksiaan julkisuuteen. Mathilda ja Eelis ovat mukana uskovien hurmosmaisessa liikkeessä. Mathildan suojattien on pakko osallistua liikkeen kokouksiin. Eelis kokee että häntä syrjitään liikkeen piirissä ja vähitellen hänen henkiset voimavaransa hupenevat. 

Annola kuvaa suojakodin tyttöjen ja naisten kanssakäymistä hyvin. On keskinäistä kateutta ja kyräilyä. Vasta kun Mathilda sairastuu tyttöjen keskinäinen solidaarisuus kohenee edes hiukan. Samalla tavalla kun Annola kuvaa langenneiden naisten kohtelua ja elämää 1800-luvun lopulla, hän kuvaa myös Helsingin elämää.

Johanna Annola on filosofian tohtori ja historian tutkija. Hän kertoo kirjan loppusanoissa saaneensa kipinän langenneitten naisten elämästä kertomiseen omista historiallisista tutkimuksistaan. Hän on tutkinut ja kirjoittanut yhteiskunnallisesta liikkuvuudesta ja syrjäytymisestä Suomessa 1800-luvulla. Hänen esikoisromaaninsa Valkenee kaukainen ranta ilmestyi 2024.  

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Alia Trabucco Zeràn: Puhdas

Alia Trabucco Zerànin Puhdas (suom. Emmi Ketonen, Tammi 2026, 241 s.) on samalla kertaa kuvaus chileläisen Estelan työstä varakkaan perheen kotiapulaisena ja thrillerimäinen tarina siitä mitä Estellalle oikein tapahtui Chilen pääkaupungissa Santiagossa.  

Estella jättää perheensä maaseudulle ja hankkii itselleen kotiapulaisen paikan. Lehti-ilmoituksen mukaan edellytyksenä oli siisti ulkoasu ja täysiaikaisuus. Estella saa paikan ilman suosituksia. Perheen rouva on raskaana, mutta kukaan ei kysy Estellalta onko hänellä kokemusta lasten hoitamisesta. Vastaus olisi ollut ei.

Pariskunta kohtelee palvelijaansa hyvin ulkokohtaisesti. Jopa hänen nimensä oikeassa muodossa ääntämiseen menee monta viikkoa. Töitten tekemistä ei pahemmin ohjata. Apulainen on kuin äänetön yhtiömies – jos jotain jäisi tekemättä sen huomaisi, mutta se mikä tehdään toiveitten mukaan, sitä ei kukaan erityisesti huomaa.

Näennäisesti Estellaan yritetään suhtautua kuin hän olisi perheenjäsen. Estelle ei hairahdu luulemaan että jonkinlaista tasa-arvoa tai tasavertaisuutta olisi hänen ja perheen herran ja rouvan välillä. Zeràn kuvaa hyvin chileläisen yhteiskunnan luokkaeroja. Purevasti kirjailija analysoi sitä kaikkea mitä Estella tietää perheen elämästä ja oikeastaan hän ei saisi tietää yhtään mitään.  

Lukiessa kesti aikansa ennen kuin ymmärsi lukiko kotiapulaisen elämäkertaa vai kuulustelupöytäkirjaa.

…kaikki se hiljaisuus sai aikaan romahduksen. Niin minulle talossa kävi. Yksinkertaisemmatkin ajatukset hajosivat, arkiset toimet katosivat: miten niellä tukehtumatta, miten puhaltaa ilma ulos keuhkoista, miten kutsua toista sydämenlyöntiä. Kun niin käy, on kovin vaikea ymmärtää todellisuutta.

Vangitseva lukukokemus. Turhaan ei kirjailijaa ole luokiteltu yhdeksi Latinalaisen Amerikan ansioituneimmista kirjailijoista. Santiagossa asuva kirjailija on palkittu monilla merkittävillä palkinnoilla. Pudas-romaanin tv-oikeudet on hankkinut Netflix ja romaanin käännösoikeudet on myyty 18 kielelle.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Joel Haahtela: Talvikappeli

Joel Haahtelan Talvikappeli (Otava 2026, 207 s.) jatkaa kirjailijan kuulasta ja pohdiskelevaa tuotantoa. Talvikappeli on Haahtelan seitsemästoista romaani. Haahtela on psykiatri ja ortodoksisen kirkon diakoni. Hänen hieno kirjailija-uransa on kaikkien näiden taitojen ja tietojen upea yhdistelmä.

Talvikappelissa eletään vuotta 1348. Freskomaalari on saanut mantovalaiselta ruhtinaalta pyynnön tulla koristelemaan ruhtinaan rakennuttama kappeli. Ruhtinas arvelee, että koristeltu kappeli auttaa häntä saamaan synnit anteeksi.

Maalari saapuu kahden juutalaisen apulaisensa kanssa Mantovaan siitä huolimatta, että siellä raivoaa rutto. Rutto oli hyvin tuhoisa, se tappoi puolet Italian väestöstä. Maalari on saanut vapaat kädet toteuttaa kappelin koristelun oman mielensä mukaisesti. Taiteilija valitsee aiheekseen Jeesuksen elämän. Kuvatessaan Jeesuksen elämän viimeisiä aikoja, hän maalaa Juudakselle omat kasvonsa.

Romaanissa on äänessä vain taiteilija. Ruhtinasta hän ei tapaa lainkaan. Sen sijaan melkein heti työskentelyn alkaessa taiteilija huomaa, että ruhtinatar Signora Marghareta on hiipinyt kappelin varjoihin seuraamaan taiteilijan työskentelyä. Signora on menettänyt lapsensa eikä ole puhunut kahteen vuoteen. Hänen mielensä järkkyminen murtuu kun hän kuulee toisen taiteilijan apulaisen laulamista.

Hyvin tarkasti Haahtela kuvaa työn etenemistä. Apulaisia tarvitaan valmistamaan juuri oikeanlaista pohjustusta maalauksille. On tärkeää millaista savea ja hiekkaa käytetään. Hyvin yksityiskohtaisesti lukija pääsee mukaan maalausten valmistamiseen. Maalaaminen ei ole vain seinien peittämistä kuvilla, se on myös taiteilijalle elämän sisältö.  

Tämänkertainen tehtävä myös oman elämän raiteilleen saattaminen. Paljon taiteilija kokee saaneensa eväitä koko elämäänsä mestari Filippolta. Taiteen tekemisen lisäksi on mieleen jäänyt myös oppi-isän nuorukaiselle opettamat seitsemän laupeuden tekoa: Anna vettä janoiselle. Anna ruokaa nälkäiselle. Anna yösija kodittomalle. Vieraile vangitun luona. Lohduta sairasta. Vaateta alaston. Hautaa kuollut.

Olen vankkumaton Haahtelan teosten ihailija. Tekee mieli verrata Talvikappelia koruun, joka useimmiten ilahduttaa, joskus hämmästyttää ja useimmiten rauhoittaa. 

Mantovan ja Veronan maisemat, rakennukset, kujat ja torit tulevat väistämättä mieleen, vaikka käynnistä siellä on kulunut vuosia.   

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Niina Niskanen: Harakanmuna

Niina Niskasen Harakanmuna (Otava 2026, 470 s.) on kirjailijan Palvelijattaret-sarjan ensimmäinen osa. Kirja on kertomus sisaruksista, jotka syksyllä 1915 tulevat Helsinkiin. Sisaruksista vanhin Milda, 16 on lähtenyt junalla kohti Helsinkiä. Veli on luvannut järjestää hänelle työpaikan. 12-vuotias pikkusisko on karannut ja onnistuu pääsemään samaan junaan Mildan kanssa. Tyttöjen keskustelu ja yhteenotot junassa paljastavat heti millaiset välit heillä on.  

Milda ei missään nimessä halua pikkusiskoa ristikseen. Hän on lähtenyt pois kotoa aloittaakseen uuden elämän. Tytöt saavat kumpikin työpaikan, Amilda eli Milda arkkitehti-perheestä ja Ellida eli Lelu tohtori Kittelbergin hoitolaitoksesta.

Kummallekin selviää hyvin pian millainen on palvelijan tai pikkupiian (Lelu) asema. Ei riitä että heidän yläpuolellaan on työnantaja-perheen herra ja rouva. Sitä ovat myös muut heitä vanhemmat ja pidempään perheissä olleet palvelijat. Vaikka teet työsi miten hyvin, et saa kiitosta keneltäkään. Pieninkin rike on syy rangaistuksiin.

Tytöt päätyvät lopulta saman professoriperheen palvelukseen. Lelulla on hyvin vilkas mielikuvitus ja hän ei millään tahdo alistua palvelijan asemaan, jossa on toteltava kaikkia ja suvaittava millaista käytöstä hyvänsä. Lelu nimittää uuden työpaikkansa taloudenhoitajaa Pahaneidiksi. Keittäjä ottaa Lelun siipiensä suojaan. Perheen äiti hoitaa kasveja. Lapsilla on ruotsalainen lastenhoitaja. 

 Milda yrittää parhaansa mukaan selviytyä omin voimin ja keinoin. Lelu pitää jatkuvasti yhteyttä veljeensä, mutta veljen seura ei liiemmin kiinnosta Mildaa. Milda ei perimmältään ole ilkeä pahemmin muita kohtaan kuin Lelua. Lelu sairastaa migreeniä, joka nujertaa hänet aika ajoin työkyvyttömäksi. Milda ei Lelun pahimpienkaan kohtauksien aikana halua ymmärtää sairasta eikä sairautta.

Romaanin tapahtumat ulottuvat maaliskuuhun 1918. Helsingissä tilanne on jo hyvin vaikea ruokapulan takia jo vuonna 1917. Tyttöjen veli ystävineen on mukana punaisten valmistautumisessa tuleviin yhteenottoihin. Lelu on kiinnostunut yhteiskunnan kuhinoista ja kuitenkin Milda on se joka romaanin lopulla joutuu osalliseksi taisteluihin.

Niskanen kertoo hyvin uskottavasti palvelijoiden kohtelusta ja heidän elämänsä näköalattomuudesta. Kirjailija on perehtynyt kuvaamaansa aikakauteen hyvin. On helppo kuvitella kulkevansa pitkin Helsingin katuja yli sata vuotta sitten. 

 Olen saanut kirjan kustantajalta.       

 

Alex Schulman; 17. kesäkuuta

Alex Schulmanin 17. kesäkuuta (suom. Jaana Nikula, Nemo 267 s.) jatkaa kirjailijan tutulla tiellä perheasioiden setvimisellä. Keski-ikäinen opettaja Vidar on hyllytetty työstään. Hänet syytetään oppilaan pahoinpitelystä.  Tilanne oli opettajan näkövinkkelistä normaalia puuttumista oppilaiden nahisteluun. Koulun johto kuitenkin näki tilanteen toisella tavalla.

Vidarilla on nyt aikaa tutustua kellarikomerosta löytyneisiin isänsä papereihin. Paperien joukossa on vanha paperinen puhelinluettelo. Hän löytää lapsuuden perheensä kesämökin puhelinnumeron ja mielijohteesta valitsee numeron ja siihen vastataan. Puhelimen kautta Vidar pitää yhteyttä perheensä jäseniin.

Tästä alkaa romaanissa Schulmanille epätavallinen asioiden käsittely. Nuoren pojan mieleen on jäänyt erityisenä päivänä 17. kesäkuuta. Nyt keski-ikäisenä Vidar ei tarkasti muista mitä silloin tapahtui, joka tapauksessa päivä oli merkittävä. Puhelinkeskustelujen avulla tärkeän päivän tapahtumat alkavat vähitellen ratketa. Välillä keskustelut tuntuivat siltä kuin ne oikeasti voisivat olla mahdollisia ja välillä lukijana olin vankasti sitä mieltä ettei tämä näin voi mennä.

Mutta epäluuloinen lukija tavoittaa kaikesta huolimatta tunnelmat ja sen miten itsepäinen Vidar saa lapsuutensa palaset kohdalleen.  Siinä ohessa käsitellään monia muitakin yhteiskunnallisia asioita. Kirjan outous suli vähitellen. Eikä se liioin horjuta mieltymistäni Alex Schulmanin kirjoihin.  

  

Minna Rytisalo: Sylvia

Minna Rytisalon Sylvian (WSOY 2025, 296 s.) pari ensimmäistä sivua kertoo hollantilaisesta Sylvia Petronella van der Moerista (1923-2014). Nainen ilmestyi Helsinkiin kesäkuussa 1949 rahattomana ja paperittomana. Hän yöpyy tasokkaissa hotelleissa ja söi hienoissa ravintoloissa, mutta poistui aina jättäen laskunsa maksamatta. Hän pakeni Lappiin ja matkasi siellä jalan yli sata kilometriä geologi Klaus Säynäjärven kanssa ja päätyi kullankaivajien kämpälle kokiksi.

Suojelupoliisi alkoi selvittää naisen tekemisiä. Aika pian syntyi ajatus, että nainen oli vakooja. Eritoten tätä olettamusta elätteli Suojelupoliisin kanslisti, joka lähetettiin Lappiin noutamaan Sylvia kuulusteltavaksi Helsinkiin. Van der Moer karkotettiin Suomesta. Vaikka hänellä ei ollut pysyviä siteitä Suomeen, hän toivoi, että osa hänen tuhkastaan ripoteltaisiin Lappiin. 

Sinänsä aika niukkojen tietojen pohjalta kirjailija on luonut tarinan, jossa naisen arvoituksellinen olemus jää ns. ikuiseksi arvoitukseksi. Kirjailijan mielikuvituskaan ei pysty ratkaisemaan miksi nainen päätyi Suomeen ja mikä hänen vaikuttimensa loppujen lopuksi oli.

Sodan jälkeinen Suomia oli sen verran sekava, ettei kaikkia Suopon listoille joutuneita ehditty kunnolla tutkija. Kirjailijan luoma Sylvia selittää elämänsä kulkua isoäitinsä toteamuksella: ”Sylvia, sinulla on kulkurin sielu.”

Naisen on pakko myöntää Kalifornian auringon alla, minne hän lopulta päätyi, ettei sielu muutu, eikä näköjään kauheasti muutu sekään, miten seikkailevaan naiseen suhtaudutaan.   

Kaikessa arvoituksellisuudessaan viehättävä romaani.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Jenni Räinä: Vaino

Jenni Räinän Vaino (Otava 2025, 255 s.) kertoo Isonvihan ajasta vuonna 1715 Pohjois-Pohjanmaalla. Lukiessa hiipii mieleen vääjäämättä ajatus että tämä on kuvausta myös siitä mitä ympärillämme käynnissä olevissa sodissa - etenkin Ukrainassa - tapahtuu. Venäläisten sotilaiden julmuudet Isonvihan vuosina ovat järkyttäviä ja voisi melkein väittää uskomattomia. Mutta Jenni Räinän tutkimusten mukaan kaikki saattoi tapahtua juuri niin kuin hän kuvaa.

Jenni Räinä on oululainen kirjailija, joka voitti Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksellaan Metsä meidän jälkeemme (2019). Hänen esikoisromaaninsa on Suo muistaa (2018). Metsässä ja suolla ollaan Vainossakin koko ajan.

Köyhän töllin lapsilta katoaa ensin isä ja vähän myöhemmin myös äiti. Valpurille ja hänen veljilleen ei jää muuta mahdollisuutta kuin paeta venäläisiä kasakoita. Heitä patistaa myös liikkeelle mökissään eristyksissä asuva kalastajan leski, jonka luona pakolaiset poikkeavat.

”Teijän häätyy mennä kauas teistä ja poluista. Ette voi kulkia tuttuja reittejä kun sinne ne pirutkin hakeutuu. Kulkekaa jokivarren mettiä yötä myöten niin ne eivät teitä nää.”

Vaino on karua luettavaa. On suoranainen ihme että karkulaiset ylipäätään selviytyvät hengissä. Sotilaita on joka puolella eivätkä he tunne armoa ketään kohtaan. Räinän kuvaamilla lapsilla on kärsivällisyyttä ja niukoissa oloissa opittuja taitoja.

Räinä kertoo kirjan jälkisanoissa että kirjassa kuvattu nimismies Gustaf Gabrielsson Lillbäck ja hänen poikansa Gustaf Gustafsson ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Venäläiset sieppasivat nimismiehen kolme poikaa ja poikien serkun Kirstoffer Toppeliuksen. Toppelius päätyi palvelijaksi Venäjällä ja palasi myöhemmin jalkaisin Suomeen. Hänen pojanpojanpoikansa oli Zacharias Topelius.

Nimismiehen pojista keskimmäisestä tuli venäläisten renki. Hänet kastettiin ortodoksiksi ja hänelle annettiin uusi nimi ja uusi isä. Aikalaisten mukaan hän oli julmempi kuin venäläiset konsanaan. Hän anoi armahdusta kuningattarelta, mutta se hylättiin ja hänet teloitettiin. Monia ”ryssänrenkejä” kuningatar armahti.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

                 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro

Vuoden 2025 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Paavo Teittinen teoksellaan Pitkä vuoro – kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus 2025, 385 s.). Hienoa että Helsingin Sanomat on suonut toimittajalleen mahdollisuuden pureutua asiaan, jossa ensimmäisestä jutusta lähtien on ymmärretty miten suurisuuntaiseen ja karmaisemaan ilmiöön toimittaja oli tarttunut. Toimituksessa tiedettiin miten taitava Teittinen on työssään. 

Ihmiskaupasta ja laittomasta työvoimasta tulee välittömästi mieleen marjanpoimijat, ravintola- ja rakennustyöläiset. Teittisen tutkimukset alkoivat ravintoloista. Kirjassa kerrotaan kymmenistä ihmisistä, jotka ovat lähtömaassa maksaneet suuri summia Suomessa odottavasta työpaikasta. Totuus on useimmiten karu: laittomat työolosuhteet, ala-arvoinen asuminen, ei palkkaa, ei ruokaa, vaan uhkailua ja kiristystä.

Teittinen käyttää ilmiöstä termiä moderni orjuus. Kyse on alistetusta tilasta, joka ei haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen kohdalla näy kahleina, vaan kietoutuu yhteiskunnan rakenteisiin. 

Politiikan tekijöiden, koko virkakunnan ja kaikenlaisten eliittien jäsenten pitäisi lukea tämä teos ja ryhtyä toimenpiteisiin. Työkenttä on maailman laajuinen. 

Arvostan suuresti Teittisen tekemää tytötä. 

 

Suvi Ratisen Pakolainen (Otava 2025, 332 s.) murtaa täysin käsitykseni että tiedän kirjailija Aino Kallaksesta (1878 – 1956) hyvin paljon. Pakolainen kertoo Aino Kallaksen ja hänen miehensä elämästä pakolaisena Ruotsissa. Kallakset saivat turvapaikan Ruotsista 1944. He halusivat paeta Viron uutta valloittajaa. Moni heidän ystävänsä oli joutunut uuden vallanpitäjän vangiksi. Aino Kallas olisi halunnut palata Suomeen, mutta sitä piti jopa valtion johto liian vaarallisena. Neuvostoliitto olisi voinut karkottaa Kallakset Siperiaan.    

Kun Aino Kallas, suomalaisen Krohnin kulttuurisuvun jäsen, avioitui vähän yli 20-vuotiaana virolaisen kulttuurin tutkijan ja diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa, hän menetti Suomen kansalaisuuden ja hänestä tuli virolainen. Tätä ansioitunut kirjailija suri koko pakolaisaikansa. Oskar Kallas kuoli Tukholmassa 1946. Aino Kallas tunsi itsensä entistä yksinäisemmäksi.

Hän suri kotinsa ja tavaroittensa menettämistä niin Virossa kuin Suomessakin. Kallas halusi kirjoittaa, mutta koki ettei hän saanut tukea omalta kustantajaltaan Otavalla. Kun Kallas ehdotti päiväkirjojensa julkaisemista, siitä kustantaja innostui.

Mitä hän oikeastaan kirjoittaisi, jos voisi kertoa vapaasti

välittämättä pelosta, että kirjeet avataan ja kirjoitetuista sanoista

saattaisi koitua vahinkoa,

kertoisiko hän kauhusta ja epävarmuudesta,

miten hän kuvailisi uhkaavaa tunnetta, kun ei uskalla tulla

synnyinmaahansa ilman vaaraa joutua valvontakomission hampaisiin.      

Pakolainen kuvaa uskottavasti ja hienovaraisesti kirjailijaa, joka tietää olevansa tunnettu ja ansioitunut, mutta joka samalla kokee olevansa kaikkien hylkäämä. Tukholmaan hän ei sopeudu ollenkaan. ”Tukholma ei ole merkinnyt hänelle koskaan mitään muuta kuin hätäsatamaa.” Ratinen käy läpi Kallaksen uraa ja hienovaraisesti palaa aina välillä Aino Kallaksen suureen rakkauteen Eino Leino.

Ratinen kirjoittaa tyylillisesti hyvin modernisti ja omaperäisesti. Pisteet ja pilkut häviävät välillä, kappalejako on erikoinen. Mutta tämä kaikki tekee kirjasta jännittävän. Aika ajoin unohtuu täysin että kertojanana ei ole kirjailija Aino Kallas vaan kirjailija Suvi Ratinen.   

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä

Claire Keeganin Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä (suom. Kristiina Rikman, Tammi, 108 s.) on kaunis helmi novellikokoelmien valikoimassa. Keegan on lukuisilla palkinnoilla palkittu irlantilainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Hänen teoksistaan on suomennettu Nämä pienet asiat (suom. 2021) ja Kasvatti (suom. 2024). Novellien kuulautta ja selkeäsanaisuutta vain lisää niiden aika hätkähdyttävätkin käänteet.

Aivan viime hetkellä on kolmen vavahduttavan novellin kokoelma. Ensimmäisessä kirjan niminovellissa pureudutaan ikiaikaiseen ongelmaan: miten vaikeaa miesten ja naisten on ymmärtää toisiaan. Kun kumpikin on visusti omien mielipiteittensä takana, ei yhteiselämän lähtökohdat ole kovin otolliset. Novellin päähenkilön on nieltävä tilanne mihin hänen ranskalainen morsiamensa on heidät ajanut. Nainen häipyy kesken häävalmistelujen. Miesmäisen lohduttava on veljen kommentti: ” Parempi sinun on ilman sitä ranskalaista huoraa.”   

Toisessa novellissa Pitkä ja tuskallinen kuolema kirjailija on saanut etuoikeuden työskennellä Heinrich Böll -residenssissä. Hänen luonaan tulee käymään saksalainen kirjallisuuden professori, joka nyreksyy suuresti kaikkia jotka viettävät aikaansa Böllin residenssissä. Professorin töykeä käytös laukaisee kuitenkin kirjailijassa vimman kirjoittaa ja pohtia omaa suhtautumistaan miehiin. Häntä on moni mies kosinut, hän on vastannut myöntävästi mutta ei kuitenkaan ole mennyt naimisiin.    

Onnellisesti naimisissa oleva nainen päättää selvittää millaista olisi maata toisen miehen kanssa. Hän on jättänyt vuoallisen juustomakaronia lapsille ja hakenut miehen puvun pesulasta. Miehelle hän on kertonut lähtevänsä jouluostoksille. Kokeilu oli toteutettava nyt kun hän kokee olevansa siihen valmis. Lauantaina on helppo päästä pubissa juttusille oudon mielenkiintoisen miehen kanssa. Kaikki on tietysti aluksi ihan hyvin. Keeganin novelleille tyypillisesti loppu on enemmän kuin yllättävä.  

Olen saanut kirjan kustantajalta.

 

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen. Anni Polvan elämä ja teokset

Juha Hurmeen Suomen nuijituin nainen, Anni Polvan elämä ja teokset (Teos 2025, 262 s.) antaa kunnian sille kelle se kuuluu. Anni Polva (1915-2003) julkaisi  vuosina 1945-1988 kaksi romaania, 38 viihderomaania, kaksitoista nuortenromaania,  29 Tiina-kirjaa, 17 kuvitettua satukirjaa, viisi muistelmaa ja yhden matkakirjan, yhteensä 104 kirjaa.

Innostuimme keräämään nuorimman tyttäreni kanssa Tiina-kirjoja. Viimeiset Tiinat löytyivät Jyväskylän kirjakaupasta siinä vaiheessa, kun tyttö ei enää lukenut Tiinoja. Mutta kirjahyllyssä oli pitkä rivi mieluisia kirjoja. Pitkä pätkä Polven viihderomaaneja olisi kertynyt äitini kirjahyllyyn, jos sinne olisi koottu kaikki Polvan kirjat. Useimmat äiti oli lainannut kirjastosta.

Juha Hurme aloittaa kirjansa lainaamalla Polven puhetta kirjailijaseminaarissa Joensuussa kesällä 1981: ” Kyllä se rakkaat ystävät niin on, että tässä te nyt näette Suomen kaikkein nuijituimman naisen. Arvostelijat ovat yrittäneet 36 vuotta iskeä mua maan sisään, mutta kyllä mun täytyy sanoa, että kiitos lukijoiden, ne ei vielä ole tähän mennessä onnistuneet. ”

Lukijat – niin nuoret kuin aikuisetkin – rakastivat Polvan kirjoja. Niitä on myyty yli 2,5 miljoonaa kappaletta. Aloittelin vuonna 1981 kirjallisuusarvostelujen vakituista kirjoittamista. Mieleeni ei juolahtanutkaan, esittää että kirjoittaisin Anni Polvan viihderomaaneista. Olin muutaman lukenut, mutta se riitti. Merkillisiin arvovalintoihin perustuen viihderomaanit eivät olleet oikeaa kirjallisuutta.

Anni opiskeli Tampereella Tammelan kansakoulussa, Tampereen Tyttölyseossa ja Tampereen kauppaoppilaitoksessa. Anni sai kauppaopistossa tukea kirjoittamiseen ja näyttelemiseen koulun rehtorilta Kyösti ”Kökkö” Kaukovallalta.  Anni oli ahkera opiskelija. Aikuisena hän suoritti mitä ihmeellisimpiä kursseja avartaakseen tietojaan ja taitojaan. Mentyään naimisiin, hän muutti Kuopioon ja sieltä Turkuun.

Ensimmäisen kirjansa käsin kirjoitetun käsikirjoituksen Anni Polviander lähetti WSOY:n kustantamoon ja sai käsiksensä takaisin. Kustannustoimittaja kehotti Annia lähettämään käsikirjoituksensa pienemmälle kustantajalle. Anni kirje lähti Karistolle. Yhtä kirjaa lukuun ottamatta Karisto on kustantanut Polvan kirjat.

Hurmeen elämäkertateos etenee kronologisessa järjestyksessä. Melko seikkaperäisesti Hurme myös kertoo monien romaanien sisällöstä. On ilo lukea naisesta, joka ehti elämänsä aikana tehdä vaikka mitä. Ja tarkasti Hurme niistä kertookin. Kaikessa kerronnassa on mukana Hurmeen kunnioitus Anni Polvaa kohtaan. Vaikka Polva itsekin piti itseään nuijittuna naisena, ei kirjassa ole katkeruudesta tietoakaan. Pikemminkin kirja kasvattaa hienolla tavalla kunnioitusta Anni Polvaa kohtaan.