Marku Nummi:Käräjät

Kaikki alkaa Markus Nummen Käräjissä (Otava 2024, 575 s.) kun pieneen pohjanmaalaiseen kylään ilmestyy lääninetsivä Juho Iivonen.  Selvitettäväksi on tullut niin visainen rikosvyyhti, että enää eivät oman kylän poliisien taidot riitä. Tulossa on suuri oikeudenkäynti, jossa puidaan sikiönlähdetyksiä ja nuoren tytön väkisinmakaamista.

Lääninetsivällä riittää töitä kun hän kuulustelee kymmeniä kyläläisiä. Sikiönlähdetys on vakava rikos, harva asiaan sekaantunut selviää ilman vankilatuomita. Romaanissa on kaksi kertojaa: on lääninetsivä, sittemmin komisario ja Vilja-täti, kylän kummajainen. Vilja on päätynyt asumaan ja elämään veljensä perheen luokse. Veli on kylän koulun opettaja.

Vilja-täti seuraa kylän elämänmenoa pääasiallisesti ikkunastaan. Koulu on keskellä kylää, joten Vilja-täti pysyy hyvin selvillä mitä tapahtuu. Mutta Vilja-tädillä on kyläyhteisössä oma tehtävänsä. Monet käyvät keventämässä sydäntään tädille, joka kesäaikaan istuskelee sireenipensaiden suojassa odottamassa, olisiko jollakulla hänelle kerrottavaa.

Ihan samalla tavalla kun Vilja-tätikin pohtii monien tekojen tarkoituksenmukaisuutta ja hyvyyttä tai pahuutta, pohtii tätä lääninetsiväkin. Lain pykälät eivät ota huomioon ihmisten inhimillistä hätää tai taloudellista ahdinkoa. Häpeä ja kyläläisten pelätty tuomio, ajaa myös ihmiset hankaliin tilanteisiin.

Käräjät pui isoja asioita, itse asiassa koko maalaiskylän hierarkista asujamistoa. Itsestään selvää ei ole kuka on paha ja kuka hyvä. Käräjät on järkelämäinen romaani muultakin osien kuin sivujensa määrässä. Se on lumoava, se pakottaa miettimään oikeudenmukaisuutta aivan uusista näkökulmista, se kertoo myös rakkaudesta, jota mikään ei kuihduta.

Nummen julkaisuvauhti on hyvin hidas. Edellinen romaani Karkkipäivä (Otava) ilmestyi 2010 ja ylsi Finlandia-ehdokkaaksi.  Esikoisteos Kadonnut Pariisi (Otava 1994) sai Helsingin Snomien kirjallisuuspalkinnon.  J.H. Erkon palkinnon. Kiinalainen puutarha (Otava) ilmestyi 2004. Nummi on työskennellyt myös käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana sekä elokuvien että teatterin tekemisessä.

Heidi Köngäs: Tango Frisk

Heidi Köngäksen Tango Frisk (Otava 2024, 400 s.) alkaa suuresta rakkaudesta ja päättyy pettymyksiin. Heidi Köngäs on vahvojen naisten kuvaaja. Vahva on – ainakin aluksi – karjakoksi hiljattain valmistunut pohjalaistyttö, joka rakastuu silmittömästi Ruotsista potkulaudalla jäitä pitkin Vaasaan tulleeseen Jalmari Friskiin. Kukaan ei tanssi yhtä hyvin kuin Jalmari eikä ole yhtä komea kuin hän. Alina tietää heidän ensimmäisen yhteisen tanssinsa jälkeen, että tässä on hänen tuleva miehensä ja lastensa isä.

Jalmarista tulee aviomies ja isä, mutta täysin erilainen mitä Alina on kuvitellut. Jalmari ei koskaan opettele puhumaan suomen kieltä, vaikka kaikki kuusi lasta puhuvat hänelle suomea, kuten ruotsin kieltä osaamaton Alinakin. Faari on ankara isä etenkin pojilleen. Ainoa lapsista jolle isä pystyy osoittamaan edes jonkinlaista rakkautta on nuorimmainen.

Eikä Alina ole ainoa nainen, joka joutuu Jalmarin lumoihin. Naisia riittää, mutta Alina ei halua tietää heistä mitään. Alina palvoo kaikesta huolimatta miestään, hoitaa kodin ja lapset nurkumatta. Jopa siinä määrin että tämän päivän vinkkelistä tilanne tuntuu lukijasta lähes käsittämättömältä.

Elämän kovin paikka on Alinalle vanhimman pojan kaatuminen. ”Kun Simo kaatui, se halkaisi sydämeni, eikä se enää koskaan tule tyhjäksi. Vaikka sota loppui rintamilla, niin minun sisälläni se jatkuu yhtä, nyt täällä kotirintamalla.”  

Alinan ja Jalmarin elämän taitekohta tulee eteen kun vanhin tytär rakastuu potilaaseensa sotilassairaalassa ja tulee raskaaksi. Kristiinalla on aviomies, josta hän eroaa. Mutta tuottaa isän mukaan niin suurta häpeää vanhemmilleen, että näiden on muutettava toiselle paikkakunnalle.  

Jalmarin mielettömät suunnitelma ryhtyä kanalan pitäjäksi, osoittautuu fiaskoksi. Uusi tilanne ”katkaisee kamelin kaulan”. Alinan voimavarat yksinkertaisesti loppuvat. Pakostakin ilmaan jää kysymys minkä arvoinen rakkaus on.

Heidi Köngäs kirjoittaa soljuvasti ja tv-ohjaajan ammattitaidolla kohtaus kohtaukselta tarina kasvaa ja syvenee.     

Colm Tóibín: Long Island

Irlantilainen Com Tóibín on taiturimainen arkielämän kuvaaja. Long Island (Tammi 2024, suom. Kaijamari Sivill, 345 s.) on hänen neljäs meillä julkaistu teoksensa. Long Island jatkaa samojen pienen irlantilaiskylän asukkaiden tarinaa, johon tutustuin lukiessani aikanaan Tóibínin Brooklynia (Tammi 2011). Molempien romaanien päähenkilö on Eilis, joka on nuorena lähtenyt Amerikkaan, mennyt siellä naimisiin italialaisen miehen kanssa ja saanut kaksi lasta. Hän on käynyt kotimaassaan kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt hän palaa juhlistamaan äitinsä 80-vuotispäivää.

Eilis on rakentanut koko elämänsä sen varaan että hänen tekemänsä elämän tärkeimpiin asioihin liittyvät päätökset ovat olleet oikeita. Kun ilmenee että Eilisin aviomies on saamansa lasta vieraan naisen kanssa, horjuu Eilisin maailma. Onneksi on äidin juhlat on syy lähteä Irlantiin. Mutta kotikylässään hän joutuu jälleen kerran pohtimaan ja päättämään mikä on hänen loppuelämänsä suunta. Ketä hän rakastaa?

Tóibín kirjoittaa kuulaasti ja tarinan käänteitä hyvin säästeliäästi paljastaen. Romaani on monella tapaa myös kurkistus irlantilaiseen elämänmenoon ja vähän italialaiseenkin.   

Tóibínilta on suomennettu myös novellikokoelma Äitejä ja poikia (Tammi 2013) ja romaani Nora Webster (Tammi 2016). Kaikki teokset on suomentanut Kaijamari Sivill.    

Kari Hotakainen: Helmi

Kari Hotakaisen Helmi (Siltala/Kesko 2024, 294 s.) on hauska ja liikuttava romaani Helmistä ja hänen ystävästään Ailista. Muistisairas Helmi eksyy kotinsa lähimetsään ja sieltä hänet löytää nuoripari. He ovat lähteneet etsimään suppilovahveroita ja joutuvat etsimään kodin naiselle, joka ei muista edes nimeään, osoitteesta puhumattakaan. 

Hotakaisen tyylin mukaisesti vakavan asian alta pilkistää aina myös mieltä lämmittävä ja usein hiven koominenkin asia tai ilmiö. Toni ja Mira ovat toivoneet lasta vuosia, mutta toive ei ole toteutunut. Monien käänteiden jälkeen he saavat lapsen sijalle kolme vanhusta. Ihan niin kuin he löysivät suppilovahveron sijasta metsästä apua tarvitsevan naisen. 

Kirjailija kertoo läpikäyneensä äitinsä vanhenemisen ja hiipumisen. Helmin ja miehensäs omaishoitajana toimivan Ailin elämän kuvaaminen on hyvin todenmukaista. 

Aili katsoi miestään, joka oli joskus ollut mies, vaan eipä ollut enää, ei ainakaan sama, ei se entinen, vaan uusi, tuntematon, jostain toisesta todellisuudesta eteiseen ilmestynyt , kuoret olivat samat, komeat ja harteikkaat."   

Hotakainen on hyvin tavoittanut muistisairaan vanhuksen mielen ja tekojan kaksijakoisuuden. Välillä Helmi on Hanoi Rocksin ja muidenkin bändien rautainen manageri. Välillä avuton vanhus. 

Hotakaisen romaanin sanoma vanhusten asemasta, on hautautunut täysin kirjan erikoisen myyntitavan vuoksi. MInua ei häirinnyt lainkaan ajatus mennä ostamaan kirja K-kaupasta. Olen ennenkin ostanut kirjoja ruokakaupasta, vaikka olisin voinut mennä ostamaan ne kirjakaupasta, joka pääkaupunkiseudulla on pääsääntöisesti Suomalainen Kirjakauppa, jossa on tunne että oikeastaan täällä myydään kaikkea muuta kuin kirjoja. 

Vuosia sitten löydin Henning Mankellin Wallander -dekkareita pokkareina isosta laarista Espoon Sellon Sittarista. Olin hyvin mielissäni kun sain ostettua halvalla monta, monta Wallanderia. 

Leena Lehtolainen Korkean paikan lumo

Leena Lehtolaisen Korkean paikan lumo (Tammi 2024, 327 s.) kuuluu osastoon Lehtolaisen muu proosa. Se ei ole Maria Kallio-romaani eikä se kuulu Henkivartija-sarjaan. Sinänsähän ei kenenkään kirjailijan tuotantoa pitäisi sulloa ahtaisiin raameihin, mutta pakostakin romaanista jäi ilmaan kysymys miksi tämä kirja on kirjoitettu.

Lehtolaisen runsaasta tuotannosta tiedämme jo että kirjailija on kotoisin Arpikylästä, jonka maisemassa kaivostornilla on tärkeä tehtävä. Ja tiedämme senkin että kirjailija tai romaanin minä haluaa ehdottomasti pois Arpikylästä, jonka esikuvana on Outokumpu.

Korkean paikan lumossa Riikalle tämä poislähteminen olisi jo hyvin varhain mahdollista. Hän voittaa nuorten laulukilpailun ja voisi sitä kautta päästä ”suureen maailmaan”.  Yllättävä sairaus turmelee Riikan laulunäänen ja laulajan ura saa jäädä. Hän ei ylipäätään laula vuosikausiin.

Uudeksi väyläksi löytyy laulujen sanoittaminen. Siinä Riika on tuottelias ja hyvä ja kaikki sanoitukset syntyvät päivätyön ohessa. Muuten Riikan elämä soljuu hyvin tavanomaisesti. Eli Lehtolainen ei oikein ole yltänyt parhaimmalle tasolleen kuvatessaan naista, joka ei ole tyytyväinen kaksoiselämäänsä.    

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

Jenni Linturin Äärimmäisellä laidalla (Gummerus 2024) on lukijansa tiukassa otteessa pitävä kertomus esiteini-ikäisistä tytöistä ja pojista 1970-luvun alkuvuosien helsinkiläisessä lähiössä, esimerkkinä on todennäköisesti kirjailijalla ollut Pihlajamäki.

Mirkun perhe on muuttanut Tampereelta Töölöön isovanhempien omistamaan asuntoon ja hyvin pian sieltä äärimmäiselle laidalle, elementtitalojen sekaan. Mirkun vanhemmat ovat toimittajia, joilla ei keskiluokkaisen mittapuun mukaan mene kovin hyvin. Perheen isä irtisanoutuu kaikesta tekemisestä Erkki Raatikaisen Yleisradion kanssa. Isän ja Mirkun tädin tekemä dokumenttiohjelma on hyllytetty.

Siinä missä Mirkku pikkusiskonsa kanssa saavat tietää kaiken Ylen perimmäisestä olemuksesta, saavat he tietää feminismistä, kansalaisoikeustaisteluista, alkuperäiskansojen ahdingosta, pihan muille lapsille täysin tuntemattomista asioista. Ja tärkeintä Mirkullekiin oikeastaan on ja olisi hyvien ystävien Pauliinan ja Janin seura.

Mutta seuraa on vaikea pitää kun ei tiedä kuka on suuttunut kenelle ja onko Pauliinalla äitiä ja jos on isä onko tämä väkivaltainen vai ei. Jan katoaa kavereittensa näköpiiristä – saattaa olla että Ruotsiin.

Kirjan ote tapahtumiin ja tapahtumattomuuteen on maaginen. Lukijakaan ei aina tiedä mikä on totta ja mikä lasten/nuorten mielikuvituksen tuotetta. Eikä sitä tarvitse tietäkään. Oman osansa kirjassa saa kieli. Se on häkellyttävää: lause voi katketa kesken kaiken ja jatkua seuraavassa vaikkapa vain sana kerrassaan.

Jenni Linturin (synt. 1979) esikoisromaani Isänmaan tähden (Teos) ilmestyi 2011. Se oli ehdolla Finlandia-palkinnon ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Malmi, 1917(Teos) ilmestyi 2013, Jälleenrakennus (Teos) 2017 ja Mullojoki, 1950 (Gummerus) 2020.  

 

 

Joel Haahtela; Marijan rakkaus

Yksi on ylitse muiden. Joel Haahtelan Marijan rakkaus (Otava, 192 s.) ihastutti, hämmensi, ajattelutti. Olen vankkumaton Haahtelan ihailija ja hänen uuteen teokseensa tarttuu aina vähän vapisevin käsin. Onko yhtä hyvä kuin entiset vai jotenkin vaisumpi tai peräti parempi.

Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka matkustaa Helsingistä Triesteen kirjoittamaan uutta teostaan. Onhan James Joycekin kirjoittanut teoksiaan Triestessa – miksei hänkin. Kirjoittaminen ei onnistu ja kirjailija päättää lähteä yöjunalla Roomaan. Rautatieasemalla hän näkee nuoruuden rakastettunsa sarajevolaisen Marijan, joka myös on matkalla Roomaan. Taidehistorioitsijana hän on saanut tehtäväkseen ratkaista hyvin vanhan taideteoksen alkuperää.

Romaanissa eletään tätä päivää, mutta käydään läpi myös sitä mitä kirjailijan ja Mariajan välillä tapahtui prahalaisessa hotellihuoneessa kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Mutta se miksi Marija poistui hotellista yllättäen eikä palannut koskaan takaisin jää arvoitukseksi. ”Se mikä silloin oli erottanut meidät oli edelleen olemassa. Enkä koskaan lakannut rakastamasta häntä, eikä hän minua. Tiesin sen nyt, kun Arezzon kaupunki tuli näkyviin kaukana kukkulan laella.”   

Rakkauden ohella kirjassa ovat pääosassa myös kirjailijan ja taidehistorioitsijan väliset keskustelut taideteoksista ja taiteen olemuksesta. Välillä kirjailija pohtii monenlaisia kulttuurin ilmiöitä ja elämän perimmäisiä kysymyksiä. Haahtelalla on tapana ripotella pohdintoja tarinan kertomisen lomaan tiiviisti, että ne eivät jää irrallisiksi.  

Pakko kliseemäisesti todeta: rakkaus on suurin kaikesta

Beatric Salvioni: En pelkää mitään

Italialaisen Beatrice Salvionin esikoisromaani En pelkää mitään (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä, Gummeus 2024, 321 s.) on hätkähdyttävää luettavaa. Kaikki kerrotaan ehtymättömällä vimmaisuudella. Päähenkilönä on 12-vuotias Francesca, hyvän perheen kiltiksi kasvatettu tyttö, joka ystävystyy aivan toisenlaisista olosuhteista kotoisin olevan Maddalenan kanssa. Maddalena on elinympäristössään leimattu ”pahan omaksi”.

Tekeepä Malnata 1930-luvun Monzassa mitä tahansa se leimataan pahan henkilön aikaansaannokseksi. Liejuisessa joessa sisiliskon häntiä pyydystävässä tytössä ja hänen ystävissään on Francescan mielestä kiehtovuutta, jota hän ei ole aikaisemmin elämässään kokenut missään.

Maddalena tietää uutta ystäväänsä enemmän elämän nurjasta puolesta. Mustapaitaisia miehiä alkaa näkyä yhä enemmän ja enemmän katukuvassa, Benito Mussolini puhuu radiossa ja Italia hyökkää Etiopiaan. Tytöt yrittävät saada selvyyttä omasta muuttumisestaan kohti naiseutta. Etenkin Maddalenalla on selkeä kuva miesten hallitsemasta maailmasta. ”Miehet kohtelevat naisia kuin sikoja”, on tytön vankkumaton mielipide ja kokemus.

Epäoikeudenmukaisuus tulee tyttöjä vastaan päivittäin koulussa. Kiusaajat ovat Maddalenan kimpussa eikä Francesca pysty tekemään mitään auttaakseen ystäväänsä. Usko Maddalenan pahuuteen on koulutovereidenkin keskuudessa vankkumaton: ”Koska niille, jotka joutuvat hänen lähelleen, käy lopulta kalpaten”. 

Romaanin voi lukea hyvän ja pahan taisteluna. Se mistä kaikki romaanissa alkaa, saa selityksensä lopussa. Eikä se ole kaunis käänne sykähdyttävän romaanin kerronnassa, vaikka Maddalena kirjan nimen mukaisesti julistaa ettei hän pelkää mitään.             

 

Guillamo Musso: Kirjailijoiden salattu elämä

Ranskalaisen Guillaume Musson Kirjailijoiden salattu elämä (suom. Anna Nurminen, Siltala 2024, 264 s.) on huikea lukukokemus. Musso on julkaissut kaksikymmentä romaania, yleensä joka vuosi on ilmestynyt uusi romaani ja kirjailija on pysynyt myyntilistojen kärjessä vuodesta toiseen. Kustantajan tietojen mukaan hänen teoksiaan on myyty yli 11 miljoonaa kappaletta ja käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Kirjailijoiden salattu elämä on toinen Mussolta suomennettu romaani. Ensimmäinen oli  valloittava Tyttö ja Yö (Siltala, 2023). Tällä kertaa päähenkilönä on mainetta kolmella romaanillaan niittänyt menestyskirjailija Fawles. Mielenkiinto kirjailijaa kohtaan on heltymätön. Hän ei ole julkaissut kahteenkymmeneen vuoteen mitään eikä ole suostunut selittämään vaikenemistaan julkisuudessa. Hän on vetäytynyt Beaumontin viehättävälle saarelle.

Saarelle matkaa nuori mies, jota odottaa kesätyöpaikka saaren kirjakaupassa. Saarelle matkaa myös nuori toimittaja Mathilde Monney. Raphaelilla on mukanaan romaaninsa käsikirjoitus. Siitä hän haluaa ehdottomasti saada tunnetun kirjailijan lausunnon ja Mathilde puolestaan haluaa murtaa Fawlesin ympärillä olevan salaisuuden verkon – miksi mies ei kirjoita.

Fawles yrittää parhaansa mukaan torjua niin kirjakauppa-apulaisen kuin toimittajan yhteydenotot. Aina hän ei onnistu. Tilanne muuttuu täysin kun saarelta löytyy ruumis ja löytyy toinenkin. Ei riitä että murhia ryhtyvät selvittämään viranomaiset. Kilpaa ajan ja tapahtumien kanssa etenevät niin kirjakauppa-apulainen kuin toimittajakin.

Kun tapahtumat alkavat vähitellen seljetä, on pakko hämmästellä millaisiin kauheuksiin ihmiset kykenevät toinen toisiaan kohtaan. Musson tapa juoksuttaa tapahtumia eteenpäin on hyvin koukuttava. Samalla tarinan käänteet pakottavat ja houkuttelevat lukijan selvittämään itse – ennen kuin kirjailija ehtii kertoa – mitä on oikeasti tapahtunut.

Kirjailijan suosiota ei näiden kahden suomennetun teoksen jälkeen jää enää ihmettelemään. Kolmas suomennettu romaani Elämä on romaani (Siltala) ilmestyy syksyllä.    

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

Karin Smirnoffin Sokerikäärme (suom. Outi Menna, Tammi 2024, 288 s.) on kuin kirpeänmakea hedelmämakeinen. Ensin se maistuu hyvältä, kunnes suolaisentahmea kirpeys poistaa makean maun suusta kokonaan. En mielelläni lue pedofiiileistä enkä heistä kertovista romaaneista. kerrotaan.

Sokerikäärme on poikkeus. Siinä on samaa hurjuutta, elämän risaisuutta ja toivorikkautta kuin kirjailijan Jana Kippo trilogiassa: Lähdin veljen luo (2021), Viedään äiti pohjoiseen (2022), Sitten mentiin kotiin (2023). Nyt eletään 1980-luvua Ruotsin Södertäljessä.

Kaikki alkaa tytöstä, jota hänen äitinsä ei olisi koskaan halunnut synnyttää. Tyttö kuulee äitinsä epäonnistuneesta elämästä niin pienestä kuin hän jotain voi ymmärtää merkillisestä tarinasta, jossa naisesta ei tulekaan kuuluisaa taiteilijaa vaan täysin lahjattoman lapsen äidin. Lapsi on kuitenkin kaikkea muuta kuin lahjaton ja sitähän äiti ei voi antaa lapselleen koskaan anteeksi.

Ja lahjakkaita ovat ne kaksi poikaa, joiden tiet kohtaavat tytön kanssa. Heidät yhdistää mies, joka haluaa lapsille vain hyvää. Hän haluaa auttaa kaikkia hyviksi taiteilijoiksi ja ehjiksi ihmisiksi. Kukaan muu kuin Leide ei välitä lapsista eikä heidän tulevaisuudestaan. Lapset on helppo houkutella sellaiseenkin, minkä he vaistoavat vääräksi. Omien olosuhteittensa vanki on väärintekijä ja hyväksikäyttäjäkin, mutta se ei lievennä hänen tekojaan vähääkään.

Romaanissa on maagista vetovoimaa. Pahuudenkin keskellä on hyvyyttä ja uskoa siihen, ettei olosuhteiden ole pakko nitistää kaikkia.

Pakko lainata lopuksi Veriges radion kommenttia romaanista: Sokerikäärme on kuin kuumehoure, huvipuisto jossa ei ole kuin vekkula ja kummitusjuna.

Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus

Suomalaisten sotavankien kohtalot talvi- ja jatkosodan aikana ovat melko lailla vaiettuja asioita. Toimittaja Petri Saraste löysi isänsä kirjoittamia kertomuksia tämän sotavankeusajasta ja kirjoitti aineistoon pohjautuen puhuttelevan kirjan Isäni vaiettu sotavankeus (Otava 2024, 237 s.).

Kauko Sarasteen vankeus kesti alle puoli vuotta. Saksan kieltä osaavana hän toimi vankileirillä tulkkina. Petri Saraste on käyttänyt kirjassa isänsä rauhan aikana kirjoittamat muistiinpanot alkuperäisinä. 

Kirjassa on myös tavoitettu hyvin Kaukon perheen hätä ja huoli. Perheen viisi poikaa oli sodassa: yksi kuoli, toinen haavoittui ja kolmas joutui sotavangiksi. Vangiksi joutuminen oli ikuinen häpeä. Saraste tilittää tuntojaan muistiinpanoissaan: ”Minäkin seisoin kädet ylhäällä, antautuneena, minä suojeluspoika ja sankarin teoista uniani nähnyt. Mitään pahempaa minulle opetettua ei ollut kuin antautua vangiksi”. 

Ukrainassakin sotakirjeenvaihtajana toiminut Petri Saraste on monella tavalla kokenut sen, ettei mikään ole muuttunut vuosikymmenien aikana. Hieno, uudenlainen näkökulma sotavuosiimme.