Anneli Kanto: Elämänlangalla

Anneli Kanto paljastaa Kolmen sodan päiväkirjassa Elämänlangalla (Gummerus 2026, 459 s.) millaista on olla tuottelias kirjailija ja käsikirjoittaja. Hän seuraa maailman ja Suomen tapahtumia, havannoi mitä lähiympäristössä tapahtuu ja seurustelee mielellään erilaisten ihmisten kanssa. Seurustelu -sanasta tulee jopa hieman hankala, kun kirjailija melkein alkaa seurustella.

Kannon tuotanto on hyvin laaja: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä 2007, Kuollut kulkee 2008, Veriruusut 2008, Tehtävä maassa 2010, Pala palalta pois – Kertomuksia alszheimerin taudista 2013, Lahtari 2017. Ennen kirjailijan uraa Kanto (synt. 1950) työskenteli toimittajana ja oli 1987-1997 Uusi nainen -lehden päätoimittaja.

Kanto on kirjoittanut useita lasten- ja nuortenkirjoja. Erityisen suosittu on Noora Katon kuvittama kuvakirjasarja Viisi villiä Virtasta. Näytelmien lista on myös pitkä. Romaaneja on dramatisoitu ja esitetty mm. KOM-teatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa.

Rottien pyhimys ilmestyi 2021 ja siivitti Kannon mainetta historiaan perehtyneenä ja taidokkaana kirjailijana. Rottien pyhimys on monikerroksinen hieno romaani. Eletään vuotta 1513 Hattulassa komean kivikirkon ympärillä. Kolmen miehen seurue on palkattu maalaaman kirkon sisälle kuvia, joista jokainen kirkossa kävijä voi oppia Raamatun tarinat.

Maalausurakka on valtava ja sitä vaikeuttavat maalarien loukkaantumiset ja jopa yhden mestarin kuolema. Mutta kaikki valmistuu ajallaan. Hyvässä kuvassa on monta merkitystä ja maalari näkee kaikki, toteaa mestari Andreas, kun kaikki on valmista.

 Eikä Kanto tyytynyt maineeseen historiallisten romaanien kirjoittajan. Häneltä on ilmestynyt kolme dekkariakin Haihtuneet (2023), Saalistetut (2023) ja Kaivatut (2024). Yksi viimeisimmistä töistä on Ilmajoen Isoviha-ooppera.

Päiväkirjan kirjoittamisen Kanto aloitti hälventääkseen aamusurut mielestään. Hän myöntää että ensimmäinen ajatus heräämisen jälkeen on usein: ”Hitto kuinka vanha olen, kuolen kohta”. Ajatusten purkaminen kirjoittamalla hälventää ahdistusta.

Elämänlangalla ei ole elämäkertaa, vaan yli 70-vuotiaan kirjailijan ajatuskokoelma, kuvaus siitä mitä hänelle tapahtuu ja mitä hänen ympärillään tapahtuu. Tarinoihin ja tunnelmiin on helppo samaistua, vaikka ei olekaan ansioitunut ja arvostettu kirjailija.

”Elämä olisi voinut mennä paljon huonomminkin. Minulla on ollut mielenkiintoinen toimittajan työ, en menettänyt vanhempiani nuorena, en ole sairastunut pahasti, lapset ovat löytäneet paikkansa maailmassa ja meillä on hyvät välit, olen saanut kirjailija riittävästi huomiota ja edelleen on kysyntää. Ei ole syytä valittaa, päinvastoin, kiitollisuuden aiheita on paljon”.  

   

Eila Kilpinen: Unen kalastaja

Unen kalastaja (Momentum Kirjat 2026, 319 s.) on helsinkiläisen Eila Kilpisen esikoisromaani. Hän on kirjoittanut romaaninsa  Päivät kuluvat sairastuneen miehen hoitamisessa ja lastenlasten seurassa. Unen kalastaja on runsauden sarvi, joka on tulvillaan Kilpisen toinen toistaan elävämpiä tarinoita monista töistä ja työpaikoista, hänen tapaamistaan ihmisistä ja elämänsä varrella kuulleista erikoisista tapahtumista. 

Pakostakin lukija nostaa hattua sitkeälle aikuisopiskelijalle ja kolmen lapsen äidille, joka kertoo tottuneensa öiseen kirjoittamiseen iltalukion vuosina. Ensin oli oltava töissä, sitten hoidettava perhe ja vasta sitten oli aikaa läksyille. Kilpinen päätyi erityisluokkien opettajaksi ja hänellä onkin vankkoja mielipiteitä nykykoulun uudistamisesta toimivaksi oppilaiden kyvyt paremmin huomioon ottavaksi.

”Ei riitä, että tuntee oppilaittensa tiedot ja taidot. On oltava ITSE innostunut ja motivoitunut työstään. Siksi panostin opettamiseen ja kertasimme ja kertasimme. Kun lapsi tai nuori

huomasi ymmärtävänsä, oppivansa, hänkin innostui uusista asioista”, kiteyttää Kilpinen ajatuksensa opetustyöstä.  

Kirjailija myöntää, että kirja on kertomus hänen omasta elämästään. Henkilöiden nimiä on vaihdettu. Kilpisellä on ollut tapana lukea miehelleen sen mitä hän on öisellä kirjoitustuokiollaan saanut aikaan. Miehen heikko kommunikaatiokyky ei estänyt häntä ottamasta kantaa vaimon aikaansaannoksiin.

Harvoin olen tavannut niin iloista ja työhönsä tyytyväistä esikoiskirjailijaa kuin Eila Kilpinen (synt. 1949). Ylpeys aikaansaannoksesta ei ole turha. 

Sain kirjan kirjailijalta.   

 

Enni Mustonen: Pappilan piika

Enni Mustosen uusi kirjasarja Kytösavun tarinoita alkaa Pappilan piika -romaanillla (Otva 2026, 366 s.). Pappila, mihin juuri ripiltä päässyt Hanna saa pestin, sijaitsee Etelä-Pohjanmaalla Lapuan suurpitäjän itälaidalla kuvitteellisessa Kytöjoen kappeliseurakunnassa – lainaan kirjailijan omaa määritelmää tapahtumapaikasta. Tapahtumapaikka määrittelee sen että kirjassa puhutaan Lapualla tyypillistä pohjaalaista murretta.

Kielen ymmärtämistä helpottaa suuresti kirjan loppuun koottu sanasto. Monta sanaa olen oppinut kotona Nokialta kotoisin olevalta äidiltäni, mutta oli joukossa ihan uusia. Enpä ole tiennyt että rustookset ovat kapioita, västi on kaksirivinen verka- tai sarkatakki, kurmu on lehmä. Tavoilleen uskollisena kirjailija on tehnyt runsaasti taustatyötä.

Vuosikaudet kirja kirjalta arvostin historiaan perehtyneen kirjailijan tarkkoja havaintoja ja eläviä kuvauksia, kunnes luin Syrjästäkatsojan tarinoista, että Leppävaaran asema on kauempana Helsingistä kuin Kauniainen. Kaikkihan me rantaradan junilla kulkijat tiedämme, että ensin tulee Leppävaara ja vasta sitten Kauniainen. Toivuin virheestä nopeasti.

Pappilan piika on tulvillaan hienoa ajankuvausta vuodelta 1877. Kytöjoen pappilan väkeen tutustuin viime vuonna ilmestyneessä Pikkupappilan joulussa (Otava 2025, 140 s.). Se on kuvaus pappilan joulusta vuonna 1876.

Pappilan piiassa on raikasta ja mukaansatempaava uusi ympäristö. Pohjalaiset ihmisetkin ovat hieman erilaisia kuin Mustosen aikaisemmin kuvaamat Etelä-Suomessa asuvat. Harmillista on että kerronta on välillä verkkaista ja yksityiskohtaista. Tapahtumat ovat aika lailla ennalta aavistettavia.        

Mutta Enni Mustosen ystäville uusi romaanikirja on iloinen yllätys. Minäkin jään kaipaamaan tarinalle jatkoa.

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Leíla Slimani: Kannan tulta mukanani

Tuleva kirjailija Leíla Slimani eli lapsuutensa Marokon Rabatissa. Hän muutti 17-vuotiaana opiskelemaan Pariisiin. Kannan tulta mukanani (suom. Lotta Toivonen, WSOY 2026, 387 s.) on Slimanin Toisten maa romaanisarjan kolmas teos ja sen päätösosa. Belhajin suvun nuorimmaiset Mia ja Inès elävät yläluokkaisessa perheessä. Siitä huolimatta heidän elämänsä on aika rajoitettua ja tytöt kaipaavat pois marokkolaisesta, ahdistavasta ilmapiiristä.

Samalla tavalla kuin kirjailija itse muutti nuorena Pariisiin, muuttavat sinne Belhajin sisaruksetkin. Pariisin piti olla unelmien täyttymys. Mutta siinä missä tunne ulkopuolisuudesta on ahdistanut Rabatissa, on se paljon jäytävämpää Ranskassa. Slimani kuvaa kahden yhteiskunnan kanssa kamppailevien tyttöjen elämää ja tuntemuksia hienovaraisesti ja lämmöllä.

Slimani kertoo myös hyvin paljon Marokon yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta. Samalla tavalla kun Mia ja Inés ovat ranskalaisten ystäviensä mielestä erilaisia ja mielenkiintoisia, on Marokon valtion todistettava olevansa erilainen kuin Algeria. Eikä se liioin tyttöjen liikemiesisän mielestä ole Sudan eikä Saudi-Arabia.   

Pariisissa asuva Slimani itse on murtanut juurettomuutensa. Hän hyvin ansioitunut ja palkittu kirjailija. Presidentti Macron nimitti Slimanin Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi 2017.

Olen saanut kirjan kustantajalta.

 

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Finlandia-palkintoa ei pitäisi antaa samalle henkilölle kuin yhden kerran, on monen kirjallisuuden ystävän mielipide. Olli Jalonen on saanut palkinnon kaksi kertaa: 1990 romaanistaan Isäksi ja tyttäreksi ja vuonna 2018 Taivaanpallosta.

Tasokas ja kilpailuun valmis on joka tapauksessa Olli Jalosen uusin romaani Puhdas viiruinen elämä (Otava 2026, 318 s.). Jalonen on omistanut kirjansa ”Mummulle ja Vaarille, Mammalle ja Papalle. Kaikkien kasvot ja äänen muistan. Tämän kirjan ajoista he eivät puhuneet minulle koskaan”. Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1910-luvun puolivälistä 1920-luvun loppuun.

Kirjailija on valinnut kirjaansa 12 henkilöä kertojiksi. Jokainen heistä saa vuorollaan puheenvuoron. Lukija saa aluksi olla tarkkana, sen verran hankalaa on välillä tietää kuka on kertoja. Tarinat saavat aivan uudenlaista syvyyttä, kun siirrytään vuoden 1981 tapahtumiin. Vähitellen jokainen joutuu valitsemaan puolensa. Tai epäselvissä tapauksissa vastapuolen pelurit tekevät päätöksen.   

Tarinan etenemistä ja tapahtumien todenmukaisuutta lisäävät lehtileikkeet, joita on ripoteltu fiktiivisen tekstin sekaan. Kirjailija on kertonut että on tehnyt kirjaansa taustatyötä, jotta aikalaisten kertomukset asettuvat paikoilleen.

Kirjan päähenkilöiksi nousevat Hämeenlinnan Rinkelinmäessä erilaisissa ympyröissä kasvaneet Kerttu ja Kalle. Kalle on apteekkarin poika ja Kerttu työläisvanhempansa menettänyt nuori nainen, joka lähtee työnhakuun Helsinkiin. Välimatka, säätyero, koulutustaustan erilaisuus, kansalaissota ei mikään erota nuoria. Rakkaus on se voima, jonka kirjailija nostaa päällimmäiseksi voimaksi yhteiskunnan melskeissä.

Ehkä kirjan sanoma kiteytyy muurarin vaimon Ainon ajatuksessa: ”Kaikki asettuu kun aika tasaa.” Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen aika tasasi kaiken hitaasti. Tämän kaiken Olli Jalonen on vanginnut romaaniinsa hienosti.        

 

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjossa

Ulla Raskin Kylmä meri -sarjan toinen osa Seitsemän tornin varjossa (WSOY 2026, 357 s.) pitää lukijan samalla tavalla otteessaan kuin sarjan ensimmäinen romaani Blanca (2025). Lyypekissä eletään vuotta 1611. Kevään mittaan kaupunkiin on levinnyt oman aikansa pelottavin ja tuhoisin tauti: rutto. Varakkaan kauppiaan Krausen talossa kaikki yrittävät tehdä parhaansa ettei kukaan sairastuisi. Toisin käy.

Aikakauden käsityksen mukaan kulkutautiin sairastuminen oli Jumalan synnistä langettama rangaistus. Blancan on vaikea hyväksyä yleistä käsitystä.  

Blanca joutuu ottamaan vastuun kauppahuoneen menestymisestä ja tekee hätäpäissään ratkaisun, jolla on kauaskantoiset ja huonot seuraukset. Lopulta Blanca pakenee kotoaan lapsensa, miehensä tyttären ja tämän lapsen sekä yhden palvelijan kanssa. Ennen pakomatkaa Blanca karkottaa talostaan palvelijansa Margon, jonka kanssa he olivat selviytyneet Tallinnasta Lyypekkiin henkensä kaupalla.

Seitsemän tornin varjossa on kiehtova ja hyvin omaa aikaansa kuvaava romaani. Henkilöt ovat hyvin uskottavia – niin hyvät kuin pahatkin. Loppujen lopuksi naiset ovat paljon vahvempia mitä he itsekään tietävät ja uskovat, miehet sen sijaan aivan jotain muuta.

Historiallisen romaanin viehättävyyttä lisää ja jännitystä ylläpitävät aikakauden hyvin tiukat rajat sille kuka saa ketäkin rakastaa. Eikä Seitsemän tornin varjossa petä tässäkään.     

Linda Wilgus: Meren lapsi

Linda Wilgusin Meren lapsi (suom. Satu Loitsu, Otava 2026, 368 s.) vie lukijan nuoren Isabel Henleyn kanssa Cornwallin karuille kallioille ja meren rannoille. Isabel on palannut lyhyen avioliittonsa jälkeen lapsuutensa maisemiin. Isabelin mies on saanut surmansa Napoleonin sotien taisteluissa.

Isabel on löydetty muutaman vuoden ikäisenä meren rannalta. Kukaan ei kaivannut pientä tyttöä eikä koskaan selvinnyt mitä oikein oli tapahtunut. Isabel kasvoi rakastavien kasvatusvanhempiensa huomassa. Vasta iän karttuessa hän ymmärtää että kyläläiset haluavat selittää hänen kohtaloaan mereen liittyvien tarinoiden avulla.

Meri vetää Isabelaa puoleensa vääjäämättömästi. Hän on asettunut asumaan pieneen vuokramökkiin, mihin yhtenä päivänä kannetaan suojaan salakuljettamiseen erikoistuneen laivan haavoittunut kapteeni.

Isabelin elämä saa vähitellen uuden tarkoituksen ja hän alkaa haaveilla unelmansa toteuttamisesta. Vaikka välillä lukijalle vääjäämättä tulee tunne: keskitytäänkö tässä pelkästään siihen saavatko he toisensa vai ei.

Kirjan takakannen mukaan tarjolla on kertomus huumaavasta rakkaustarinasta. On, mutta on myös paljon muuta. Kirjailija kuvaa tarkkaan laivojen liikkeitä, meren haasteita, kansanperinteen uskomuksia ja ennen muuta sitä mikä on naiselle sopivaa ja mikä ei 1800-luvun alkuvuosina.

Linda Wilgus on kasvanut Alankomaissa ja asunut Italiassa, Belgiassa ja Yhdysvalloissa. Nykyisin hän asuu Isossa-Britanniassa. Hän on työskennellyt kirjakauppiaana, suunnitellut neuleohjeita ja kirjoittanut novelleja. 

     

 

 

Johanna Annola: Langenneiden naisten talo

Johanna Annolan toinen romaani Langenneiden naisten talo (Siltala 2026, 336 s.) kertoo entisen opettajan Mathildan ylläpitämästä suojakodista. Tarkoitus on auttaa vankilasta vapautunutta, entistä katutyttöä tai huonojen elintapojen takia potkut saanutta piikaa aloittamaan uusi elämä. 

Turvakotia ylläpidetään pyykin pesemisellä. Erikoisuutena on miesten kaulusten peseminen, silittäminen ja tärkkääminen. Tekla on joutunut suojakotiin, koska häntä on kotipaikkakunnalle syytetty huonoista tavoista. Teklan käytöstä arvostelleet eivät myöskään unohtaneet muistuttaa aina miten huono esimerkki Teklan äiti oli ollut tyttärelleen. Tekla ei aio jäädä suojakotiin, hän aikoo karata. Hänelle ei riitä, että etenisi silittäjäksi.

Suojakodin kummallisuus on Mathildan aviomies. Eelis haluaisi tulla kuuluisaksi ja saada kirjoituksiaan julkisuuteen. Mathilda ja Eelis ovat mukana uskovien hurmosmaisessa liikkeessä. Mathildan suojattien on pakko osallistua liikkeen kokouksiin. Eelis kokee että häntä syrjitään liikkeen piirissä ja vähitellen hänen henkiset voimavaransa hupenevat. 

Annola kuvaa suojakodin tyttöjen ja naisten kanssakäymistä hyvin. On keskinäistä kateutta ja kyräilyä. Vasta kun Mathilda sairastuu tyttöjen keskinäinen solidaarisuus kohenee edes hiukan. Samalla tavalla kun Annola kuvaa langenneiden naisten kohtelua ja elämää 1800-luvun lopulla, hän kuvaa myös Helsingin elämää.

Johanna Annola on filosofian tohtori ja historian tutkija. Hän kertoo kirjan loppusanoissa saaneensa kipinän langenneitten naisten elämästä kertomiseen omista historiallisista tutkimuksistaan. Hän on tutkinut ja kirjoittanut yhteiskunnallisesta liikkuvuudesta ja syrjäytymisestä Suomessa 1800-luvulla. Hänen esikoisromaaninsa Valkenee kaukainen ranta ilmestyi 2024.  

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Alia Trabucco Zeràn: Puhdas

Alia Trabucco Zerànin Puhdas (suom. Emmi Ketonen, Tammi 2026, 241 s.) on samalla kertaa kuvaus chileläisen Estelan työstä varakkaan perheen kotiapulaisena ja thrillerimäinen tarina siitä mitä Estellalle oikein tapahtui Chilen pääkaupungissa Santiagossa.  

Estella jättää perheensä maaseudulle ja hankkii itselleen kotiapulaisen paikan. Lehti-ilmoituksen mukaan edellytyksenä oli siisti ulkoasu ja täysiaikaisuus. Estella saa paikan ilman suosituksia. Perheen rouva on raskaana, mutta kukaan ei kysy Estellalta onko hänellä kokemusta lasten hoitamisesta. Vastaus olisi ollut ei.

Pariskunta kohtelee palvelijaansa hyvin ulkokohtaisesti. Jopa hänen nimensä oikeassa muodossa ääntämiseen menee monta viikkoa. Töitten tekemistä ei pahemmin ohjata. Apulainen on kuin äänetön yhtiömies – jos jotain jäisi tekemättä sen huomaisi, mutta se mikä tehdään toiveitten mukaan, sitä ei kukaan erityisesti huomaa.

Näennäisesti Estellaan yritetään suhtautua kuin hän olisi perheenjäsen. Estelle ei hairahdu luulemaan että jonkinlaista tasa-arvoa tai tasavertaisuutta olisi hänen ja perheen herran ja rouvan välillä. Zeràn kuvaa hyvin chileläisen yhteiskunnan luokkaeroja. Purevasti kirjailija analysoi sitä kaikkea mitä Estella tietää perheen elämästä ja oikeastaan hän ei saisi tietää yhtään mitään.  

Lukiessa kesti aikansa ennen kuin ymmärsi lukiko kotiapulaisen elämäkertaa vai kuulustelupöytäkirjaa.

…kaikki se hiljaisuus sai aikaan romahduksen. Niin minulle talossa kävi. Yksinkertaisemmatkin ajatukset hajosivat, arkiset toimet katosivat: miten niellä tukehtumatta, miten puhaltaa ilma ulos keuhkoista, miten kutsua toista sydämenlyöntiä. Kun niin käy, on kovin vaikea ymmärtää todellisuutta.

Vangitseva lukukokemus. Turhaan ei kirjailijaa ole luokiteltu yhdeksi Latinalaisen Amerikan ansioituneimmista kirjailijoista. Santiagossa asuva kirjailija on palkittu monilla merkittävillä palkinnoilla. Pudas-romaanin tv-oikeudet on hankkinut Netflix ja romaanin käännösoikeudet on myyty 18 kielelle.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Joel Haahtela: Talvikappeli

Joel Haahtelan Talvikappeli (Otava 2026, 207 s.) jatkaa kirjailijan kuulasta ja pohdiskelevaa tuotantoa. Talvikappeli on Haahtelan seitsemästoista romaani. Haahtela on psykiatri ja ortodoksisen kirkon diakoni. Hänen hieno kirjailija-uransa on kaikkien näiden taitojen ja tietojen upea yhdistelmä.

Talvikappelissa eletään vuotta 1348. Freskomaalari on saanut mantovalaiselta ruhtinaalta pyynnön tulla koristelemaan ruhtinaan rakennuttama kappeli. Ruhtinas arvelee, että koristeltu kappeli auttaa häntä saamaan synnit anteeksi.

Maalari saapuu kahden juutalaisen apulaisensa kanssa Mantovaan siitä huolimatta, että siellä raivoaa rutto. Rutto oli hyvin tuhoisa, se tappoi puolet Italian väestöstä. Maalari on saanut vapaat kädet toteuttaa kappelin koristelun oman mielensä mukaisesti. Taiteilija valitsee aiheekseen Jeesuksen elämän. Kuvatessaan Jeesuksen elämän viimeisiä aikoja, hän maalaa Juudakselle omat kasvonsa.

Romaanissa on äänessä vain taiteilija. Ruhtinasta hän ei tapaa lainkaan. Sen sijaan melkein heti työskentelyn alkaessa taiteilija huomaa, että ruhtinatar Signora Marghareta on hiipinyt kappelin varjoihin seuraamaan taiteilijan työskentelyä. Signora on menettänyt lapsensa eikä ole puhunut kahteen vuoteen. Hänen mielensä järkkyminen murtuu kun hän kuulee toisen taiteilijan apulaisen laulamista.

Hyvin tarkasti Haahtela kuvaa työn etenemistä. Apulaisia tarvitaan valmistamaan juuri oikeanlaista pohjustusta maalauksille. On tärkeää millaista savea ja hiekkaa käytetään. Hyvin yksityiskohtaisesti lukija pääsee mukaan maalausten valmistamiseen. Maalaaminen ei ole vain seinien peittämistä kuvilla, se on myös taiteilijalle elämän sisältö.  

Tämänkertainen tehtävä myös oman elämän raiteilleen saattaminen. Paljon taiteilija kokee saaneensa eväitä koko elämäänsä mestari Filippolta. Taiteen tekemisen lisäksi on mieleen jäänyt myös oppi-isän nuorukaiselle opettamat seitsemän laupeuden tekoa: Anna vettä janoiselle. Anna ruokaa nälkäiselle. Anna yösija kodittomalle. Vieraile vangitun luona. Lohduta sairasta. Vaateta alaston. Hautaa kuollut.

Olen vankkumaton Haahtelan teosten ihailija. Tekee mieli verrata Talvikappelia koruun, joka useimmiten ilahduttaa, joskus hämmästyttää ja useimmiten rauhoittaa. 

Mantovan ja Veronan maisemat, rakennukset, kujat ja torit tulevat väistämättä mieleen, vaikka käynnistä siellä on kulunut vuosia.   

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Niina Niskanen: Harakanmuna

Niina Niskasen Harakanmuna (Otava 2026, 470 s.) on kirjailijan Palvelijattaret-sarjan ensimmäinen osa. Kirja on kertomus sisaruksista, jotka syksyllä 1915 tulevat Helsinkiin. Sisaruksista vanhin Milda, 16 on lähtenyt junalla kohti Helsinkiä. Veli on luvannut järjestää hänelle työpaikan. 12-vuotias pikkusisko on karannut ja onnistuu pääsemään samaan junaan Mildan kanssa. Tyttöjen keskustelu ja yhteenotot junassa paljastavat heti millaiset välit heillä on.  

Milda ei missään nimessä halua pikkusiskoa ristikseen. Hän on lähtenyt pois kotoa aloittaakseen uuden elämän. Tytöt saavat kumpikin työpaikan, Amilda eli Milda arkkitehti-perheestä ja Ellida eli Lelu tohtori Kittelbergin hoitolaitoksesta.

Kummallekin selviää hyvin pian millainen on palvelijan tai pikkupiian (Lelu) asema. Ei riitä että heidän yläpuolellaan on työnantaja-perheen herra ja rouva. Sitä ovat myös muut heitä vanhemmat ja pidempään perheissä olleet palvelijat. Vaikka teet työsi miten hyvin, et saa kiitosta keneltäkään. Pieninkin rike on syy rangaistuksiin.

Tytöt päätyvät lopulta saman professoriperheen palvelukseen. Lelulla on hyvin vilkas mielikuvitus ja hän ei millään tahdo alistua palvelijan asemaan, jossa on toteltava kaikkia ja suvaittava millaista käytöstä hyvänsä. Lelu nimittää uuden työpaikkansa taloudenhoitajaa Pahaneidiksi. Keittäjä ottaa Lelun siipiensä suojaan. Perheen äiti hoitaa kasveja. Lapsilla on ruotsalainen lastenhoitaja. 

 Milda yrittää parhaansa mukaan selviytyä omin voimin ja keinoin. Lelu pitää jatkuvasti yhteyttä veljeensä, mutta veljen seura ei liiemmin kiinnosta Mildaa. Milda ei perimmältään ole ilkeä pahemmin muita kohtaan kuin Lelua. Lelu sairastaa migreeniä, joka nujertaa hänet aika ajoin työkyvyttömäksi. Milda ei Lelun pahimpienkaan kohtauksien aikana halua ymmärtää sairasta eikä sairautta.

Romaanin tapahtumat ulottuvat maaliskuuhun 1918. Helsingissä tilanne on jo hyvin vaikea ruokapulan takia jo vuonna 1917. Tyttöjen veli ystävineen on mukana punaisten valmistautumisessa tuleviin yhteenottoihin. Lelu on kiinnostunut yhteiskunnan kuhinoista ja kuitenkin Milda on se joka romaanin lopulla joutuu osalliseksi taisteluihin.

Niskanen kertoo hyvin uskottavasti palvelijoiden kohtelusta ja heidän elämänsä näköalattomuudesta. Kirjailija on perehtynyt kuvaamaansa aikakauteen hyvin. On helppo kuvitella kulkevansa pitkin Helsingin katuja yli sata vuotta sitten. 

 Olen saanut kirjan kustantajalta.