tiistai 29. marraskuuta 2022

Alex Schulmanin Malman asema

Alex Schulmanin Malman asema (suom. Jaana Nikula, Nemo 2022, 295 s.) on häkellyttävä romaani. Se pureutuu perheen salaisuuksiin, sisarusten välisiin suhteisiin, vanhempien kyvyttömyyteen elää yhdessä ja olla vanhempia, lapsen liian suureen taakkaan, kun hän ei saa olla lapsi.

Romaanissa on kolme kertojaa ja heidän tarinoittensa kautta kaikki selviää lukijalle vähitellen. Mihin äidit ovat kadonneet, miksi sisarukset eivät saa kasvaa yhdessä, miksi rakastaminen on niin vaikeaa, Tärkeintä on saada selville miksi kaikki matkustavat Malman asemalle, missä ei ole mitään eikä ketään.

Schulman on ammentanut aiheet moneen kirjaansa omasta elämästään. Viidestä teoksesta on suomennettu Unohda minut (suom. Raija Rintamäki, Nemo 2017), Polta nämä kirjeet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2020) ja Eloonjääneet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2021). Kaikki niitä kirjoja, jotka jäävät askarruttamaan mieltä eivätkä unohdu.

Malman asemaa lukiessa ei ole tarvetta miettiä miltä lukiessa tuntuu kurkistaa ruotsalaisten kulttuuriperheiden verhojen taakse. Mutta samansukuisesta perheenjäsenten verkostosta on kyse nytkin. Schulmanilla on ainutlaatuinen kyky kuvata hyljeksityn lapsen tuntoja. Kun aikuiset ovat kykenemättömiä elämään omaa elämäänsä säällisesti, he ovat kykeneväisiä hylkäämään lapsensa – myös henkisesti.

Milloin tietää menettäneensä lapsensa? Tähän haetaan myös vastausta. Ehkäpä kaikki alkaa ennen kuin sitä huomaa. Ystävä hämmästelee: ”Mutta etkö ole huomannut, että kaikki muut pitävät lapsiaan sylissä, mutta te ette koskekaan tyttöön… En tiedä olenko koskaan nähnyt sinun pitävän häntä sylissä”.

 Malman aseman kertomuksessa on salaperäisellä tavalla myös toivoa kaikesta ankeudesta huolimatta. Hieno romaani.   

 


keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Annie Ernaux`n Isästä ja Äidistä

On helppo kertoa olevansa tänä vuonna Nobel-palkinnon saaneen ranskalaisen kirjailijan Annie Ernaux`n ihailija. Isästä ja äidistä (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2022, 152 s.) on hieno kirja. Samoissa kansissa on kaksi kirjaa. Isästä on tarina miehestä, joka häpesi koko ikänsä taustaansa ja äidistä, joka on näennäisesti vahvempi. Päästäkseen lähemmäksi keskiluokkaa pariskunta ryhtyy yrittäjäksi. Isä pyörittää kahvilaa ja äiti ruokakauppaa. Isä on kuitenkin edelleen tyytymätön elämäänsä. Äidillä on kahdet kasvot: toiset asiakkaille ja toiset kotiväelle..  

Tyytymättömyys omaan itseensä ja elämäänsä, saa äidin ja isän jäkättämään toisilleen. Normaali puhetapa ei kuulu perheen kulttuuriin.  Köyhyyden kammoksuminen tarttuu tyttäreen ja tämä aloittaa keskiluokan ihastelemisen hyvin varhain.

Koska vanhemmat eivät ole voineet käydä koulua kuin muutaman pakollisen vuoden, he haluavat tarjota tyttärelleen mahdollisuuden opiskella. Sitä mukaa kun tyttärelle karttuu kouluvuosia, hän erkaantuu vanhemmistaan. Vähitellen hän huomaa, ettei hänellä ole mitään puhuttavaa isälleen. Äidin kanssa välit pysyvät läheisempinä.

Annie Ernaux myöntää kirjoittavansa omasta elämästään, mutta tarkastelee yksilön kohtalon läpi yleistä yhteiskunnallista kehitystä. Hän on sanonut, että kirjoittaminen on poliittinen teko, joka avaa silmämme sosiaaliselle epätasa-arvoisuudelle.

Epätasa-arvoisuudesta kärsivät romaaneissa sekä isä että äiti. Kohti maineikkaan kirjailijan uraa kipuava Ernaux on halunnut pitää kiinni työläistaustastaan. Mutta hän pystyy myös myöntämään että hänen tavoitteenaan on samalla ollut myös erottautuminen siitä.  

Ruotsin akatemia perusteli Nobel-palkinnon myöntämistä ”rohkeudella ja kliinisellä täsmällisyydellä, jolla hän selvittää henkilökohtaisen muistojen juuret, vieraantumiset ja kollektiiviset pidäkkeet”. Palkinnon julkistamistilaisuudessa Akatemian sihteeri painotti, että Ernaux`n tuotanto on kirjallisuutta kaikille.

Puhutteleva kirja. On kuin lukisi omasta nuoruudestaan. Kotonani ei rähisty, mutta tarve sosiaalisesta noususta on hyvin tuttu. Vanhempani eivät kumpikaan koulumenestyksestä huolimatta voineet jatkaa opintojaan keskikoulussa. Koulutuksen kaipuu ja arvostaminen sai heidät pitämään huolta siitä, että me lapset saimme opiskella. Mutta samalla se toi välillä pintaan omat pettymykset ja toteutumattomat toiveet.

Luokkaero oli samalla tavalla kuin Ernaux`n elämässä tosi asia, sitä ei vain aina haluttu myöntää. Vanhempani olivat ylpeitä lastensa menestyksestä. Kouluvuosina saattoi äiti tuuskahtaa näsäviisaalle tyttärelleen: ”Tuollaiseksi sitä tulee kun käy oppikoulua”. Omalla käytökselläni ja puheilla ansaitsin huomautuksen.

Ymmärryksellä ja rakkaudella Annie Ernaux kuvaa äitinsä muistisairautta, sen mukanaan tuomia elämänmuutoksia ja äidin kuolemaa. Kirjan loppu on kaunis.

En enää saa kuulla äidin ääntö. Äiti ja hänen sanansa, hänen kätensä ja eleensä, hänen tapansa nauraa ja kävellä yhdistävät tämän naisen, joka minä nyt olen, siihen lapseen, joka minä joskus olin. Olen menettänyt viimeisen siteeni siihen maailmaan, josta olen kotoisin.   

 


keskiviikko 9. marraskuuta 2022

Johan Bargum Ikämiehiä

Jos voisin ostaa isälleni isänpäivälahjaksi kirjan, tiedän minkä kirjan olisin hänelle antanut. Isäni piti historiallisista romaaneista ja tamperelaisena tietysti yli kaiken Väinö Linnan ja Lauri Viidan teoksista. Isäni ei ole enää lahjaa vastaanottamassa, mutta olen varma että hän olisi pitää nyt 137 -sivuisesta Johan Bargumin novellikokoelmasta Ikämiehiä (suom. Outi Menna, Teos Förlaget 2022).

Novelleissa on eletyn elämän maku. Vaikka novellin kertoja muistelee lapsuuttaan, osaa hän nyt suhtautua siihen kaikella sillä ymmärryksellä mitä hänelle on vuosien saatossa kertynyt. Kun eläkkeellä oleva näyttelijä menee kysymään teatterinjohtajalta töitä, hän päätyy vaatenaulakon hoitajaksi. Tarkoitushan oli saada jokin rooli, vaikka kuinka pieni ja päästä takaisin näyttämölle. Mutta tarpeelliseksi voi tuntea itsensä naulakollakin.

Vanhat miehet ovat itse asiassa aika alakuloisia, kaikki muistot eivät ole pelkästään hyviä. Mutta kun yrittää pysyä elämänsyrjässä kiinni, kestää vanhojenkin muistelemisen helpommin. Eläkkeellä oleva taksiyrittäjä, ajaa silloin tällöin vanhalla autollaan keikan, kun hänen kyytiinsä tottunut asiakas sitä haluaa. Pakostakin hän joutuu miettimään ”minne kaikki ihmiset ovat matkalla. Vaikka on toki selvää, että kullakin heistä on oma määränpäänsä. Kaikkia ratin takana istuvia odottaa joku”.

Bargumin novellien sanomaksi haluan nostaa Huvila myytävänä kertomuksen kiteytetyn viestin: ”Ihmisen pitää unohtaa. Jollei unohda, ei voi elää. Kyky unohtaa on ihmiselle siunaus”.  Onneksi kokoelman ikämiehet eivät ole unohtaneet kaikkea mitä heidän elämänsä varrella on tapahtunut. Ilman muistia ei olisi tarinoita.     



 

perjantai 14. lokakuuta 2022

Èdouard Louisin Naisen taistelut ja muodonmuutokset

Èdouard Louisin Naisen taistelut ja muodonmuutokset (suom. Lotta Toivanen, Tammi 2022, 103 s.) on lumoavan hieno romaani. Louis kirjoittaa äitinsä elämästä samalla kertaa lämpimästi ja analysoiden äitinsä yhteiskunnallista asemaa. Romaanissa on samaa maagista vetovoimaa kuin Louisin 21-vuotiaana kirjoittamassa Ei enää Eddy ja Kuka tappoi isäni -romaaneissa.   

Louis kertoo yksilön elämäntarinan, mutta nivoo sen hienosti osaksi ranskalaista yhteiskuntaa. Äidin elämänkohtalo ei ole vain yhden naisen ajelehtimista vaikeudesta toiseen, se on myös kiinteä osa sitä epätasa-arvoista yhteiskuntaa, jonka jäsen hän on ja joka antaa vain vähäisiä mahdollisuuksia muuttaa elämän kulkua.

Nuori nainen tulee raskaaksi lukiolaisena, avioituu ja saa toisenkin lapsen. Muutaman vuoden kuluttua hänellä on uusi aviomies ja viisi lasta eikä minkäänlaista tietä umpikujasta, johon hän on alkoholisoituneen miehen rinnalla joutunut. Hän on kotiäiti, joka on kaikessa riippuvainen miehestään. Hän elää köyhyydessä ja jatkuvan väkivallan uhan alaisena, kunnes hän 45-vuotiaana soittaa pojalleen ja kertoo jättäneensä pojan isän. Nyt hän on vapaa. Hän on rikkonut edes osan yhteiskunnan kahleista, joista ei yleensä ole ulospääsyä.  

Louisin tapa kirjoittaa ja asettaa yhteiskunta vastuuseen on sukua tänä syksynä Nobel-palkitun kirjailijan Annie Ernauxin teoksille Isästä ja äidistä (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2022, 152 s. ) ja Vuodet (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2021, 215 s.).

Omaa irtiotostaan perheensä luokka-asemasta Louis kuvaa kirpeästi. Hän kertoo kohdanneensa lukiossa itselleen aivan vieraan maailman. ”Olin asettunut niiden ihmisten maailmaan, joita sinä olit aina kutsunut porvareiksi, ja halusin heti olla heidän kaltaisensa.” Poika haluaa myös heti osoittaa äidilleen, ettei hän enää kuulu tämän kanssa samaan joukkoon. Ranskassa yhteiskunnallinen asema paljastuu helposti kielen avulla. ”Kun olin lapsi, me häpesimme yhdessä – kotiamme, köyhyyttämme. Nyt minä häpesin sinua, sinun takaisi. Häpeämme erkanivat toisistaan.” Pojalla ja äidillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen. Pojan ja äidin läheneminen alkaa sen myötä, kun äiti itsenäistyy.

Miten hienolla tavalla Èdouard Louis kirjoittaa. Miten osuvasti hän lomittaa kaiken osaksi yhteiskuntaa ja sen asettamia luokkarajoja. Pieni romaani kertoo tämän päivän Ranskasta ja Euroopastakin enemmän kuin  mlaajinkaan yhteiskunnallinen raportti tai tutkimus.    



 

tiistai 11. lokakuuta 2022

Olli Jalosen Stalker-vuodet

Olli Jalosen Stalker-vuodet (Otava 2022, 509 s.) on työläiskodista opiskelemaan lähteneen nuoren miehen kasvutarina. Hän pääsee opiskelemaan yliopistoon, hänet napataan mukaan suureen kohorttitutkimukseen tutkijaksi ja valmistumisen jälkeen työpaikaksi löytyy työvoimatoimiston ilmoitustaulun pienen lapun avulla Indonesian Tasavallan Helsingin Suurlähetystön tiedotusapulaisen tehtävä.   

Tutkijan paikan vastaanottamisesta vuonna 1974 on vaikea kieltäytyä, vaikka tehtävän anto on jo alusta lähtien hieman outo. Tehtävänä on raportoida entisten koulutovereitten elämästä ja heidän poliittisista asenteistaan. Aluksi on aika mahdotonta keksiä syitä miksi ottaa yhtäkkiä yhteyttä koulutovereihin, joiden kanssa ei ole liiemmälti ollut tekemisissä kouluaikana eikä etenkään kouluvuosien jälkeen. Vähitellen lähestyminen onnistuu. Raporttien kirjoittaminen tuntuu välillä lähes ylivoimaiselta. Ei kaikkien seurattavien elämässä tapahdu kaiken aikaa jotain suurta ja uutta. Politiikka ja muutkaan yhteiskunnalliset tapahtumat ja ilmiöt eivät kaikkia kiinnostua. Pakko on välillä hieman värittää kertomuksia ja kehitellä niitä ”omasta päästä”.  

Työpaikka omine vaatimuksineen tekee elämästä oikeastaan vielä kummallisemman. Kaikan aikaa tiedotusapulainen tietää ja aavistaa mitä Indonesiassa oikeasti tapahtuu. Mutta hänen on kirjoitettava lehtiin vastineita ja pidettävä yhteyttä jopa lehtien päätoimittajiin ja vaadittava näitä oikaisemaan ”vääriä tietoja”, jotka hän tietää oikeiksi. Työ on tiukasti kontrolloitua.

Kun kirjoittaa viikosta viikkoon valeita ja vääristelyä, ei se voi olla vaikuttamatta, vaan alkaa pitää väärää tavallisena. Silti yritin ajatella että ei tämä ole muuta kuin työtä, ja kun hoidan sen hyvin, ei muuta ole.

Aika ajoin käy ilmi että päähenkilön omaakin elämää seurataan. Elämän uusille raiteille saaminen on hankalaa. Voimavaroja niin suureen ponnistukseen ei riitä. Aika muuttaa monta asiaa, mutta elämä ei muuttuessakaan oikein vastaa niitä odotuksia, joita sen varalle on joskus rakentanut. Äidin menettäminen tuntuu kohtuuttomalta, vaikka hyvä asia on, että isä selviytyy yksin paremmin kuin poika on uskaltanut odottaa. Seurustelutkaan eivät oikein tahdo johtaa alkua pidemmälle.  

Kuplat puhkeavat aikanaan. Romaani on hyvin tarkkapiirteinen. Ajankuvaus on uskottavaa ja analyyttistä. Kaikki kerrotaan päähenkilön kokemana ja hänen kauttaan. Taustalla on se Suomi ja maailma, jossa hän elää suomettumisineen ja lama-aikoineen.       

 


 

 

sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Päivi Lipposen Toivon että tapaamme

Päivi Lipposen toinen romaani Toivon että tapaamme (Otava 2022, 367 s.) on mielenkiintoinen yhdistelmä tarua totta. Filosofian tohtori on tehnyt perusteellista taustatyötä rakentaessaan Sofian elämäntarinan. Romaani on tulvillaan historian oikeita henkilöitä, puhumattakaan tapahtumista.

Huutolaiseksi lapsena joutunut tyttö päätyy Pietarin palatseihin palvelijaksi ja tapaa palveluspaikassaan kaikki oman aikansa kuuluisuudet, näkee jopa Rasputinin murhan. Nuori nainen rakastuu aatteelleen omistautuneeseen kommunistiin ja ryhtyy itsekin uudistamaan maailmaa. Kaikki ei mene kuitenkaan Sofian suunnitelmien mukaan. Pari poikkipuolista sanaa sopimattomassa yhteydessä koituu hänen kohtalokseen.

Monien vaiheiden jälkeen Sofia pääsee takaisin Suomeen ja tekee vuosia töitä Elannon leipomossa, kunnes 1958 hänen kotikadullaan on musta autoa ja ”virkapukuiset” KGP:n agentit. Sofia saa tehtävän, jonka hän päättää suorittaa. Matka takaisin Neuvostoliittoon alkaa junalla. Kirjan tyyli on hyvin intensiivinen ja hyvin yksityiskohtainen, äänessä on vain Sofia, jota askarruttaa onko hän tehnyt elämässään kaiken parhaalla mahdollisella tavalla.

Sinänsä Sofian tarinassa ei ole mitään uutta, mutta sen tapahtumat on punottu kasaan tarkasti ja mukaansa tempaavasti. Oliko Sofian kuljettaman postin sisältö ihan oikeasti se mitä Lipponen kirjassaan kertoo? Sitä emme ehkä koskaan saa tietää.



perjantai 9. syyskuuta 2022

Tommi Kinnusen Pimeät kuut

Tommi Kinnusen Pimeät kuut. Talvikirja (WSOY 2022, 284 s.) on kertomus 1940-luvun lopulla itärajan tuntumassa opettajan työtä hoitavan kansakoulunopettajan Elna Suojärven kouluvuodesta. Kuusikymppinen Elna on syrjäseudun koulun ainoa opettaja. Koulua käydään erikoisen mallin mukaan: syksyllä alaluokkalaiset käyvät koulua joka päivä, vanhemmat lapset vain lauantaisin, talvella vuorot vaihdetaan ja keväällä palataan syksyn käytäntöön. Vanhempien lasten on oltava kotona auttamassa pelto- ja muissa töissä syksyllä ja keväällä. Näin koulun johtokunta on päättänyt vastoin yleisen oppivelvollisuuden vaatimuksia.

Koulua käydään hatarassa, vetoisessa parakissa, jonka toisessa päässä on Elnan ”työsuhdeasunto”. Oppikirjoja ja koulutarvikkeita joutuu ruinaamaan johtokunnalta. Uusi koulu on rakenteille naapuritontille. Uudessa rakennuksessa on kaksi luokkahuonetta, miesopettajalle perheasunto ja naisopettajalle pieni huone – yleisen käytännön mukaisesti.

Romaanissa on kertojana koko ajan Elna. Samalla kun hän kuvaa ankeaa kouluvuottaan, hän läpikäy omaa elämäänsä. Tärkeä ihminen joka on hänen ajatuksissaan kaiken aikaa on Niilo. Sen verran heti alussa selviää, että Niilo on menettänyt mielenterveytensä sodassa. Elnan välit ainoaan sisareen ovat katkenneet.

Elna pakottaa itsensä selviytymään sairaudestaan (MS-tauti) huolimatta työstään mahdollisimman hyvin. Työmäärä tuntuu mahdottomalta, Elna joutuu hoitamaan yksinään kahden opettajan työt. Oppitunnit on suunniteltava huolellisesti, koska samaan aikaan on opetettava montaa luokka-astetta. 

Harvoin ehdin tehdä mitään omaa. Oppituntien valmistelua on niin paljon, ja ihan pelkästään parakin lämmittämistäkin, kun mikään ei varaa lämpöä.  

Elna ei päästä ketään lähelle itseään, töykeän ulkokuoren alla on kuitenkin lähimmäisiä arvostava sydän. Hän ei osallistua kylän rientoihin millään tavalla. Hän ei liioin kiinny oppilaisiinsa millään tavalla. Pimeät kuut on alusta loppuun kunnianosoitus opettajille.

Harva näkee opettajaa työtä tekevänä ammattilaisena, vaan kuin lapsenpiikana, joka omaksi ilokseen puuhastelee luokkahuoneessa pienten kanssa. Aikuisetkin ihmiset palaavat opettajan edessä pahatapaisen lapsen asemaan ja kiukuttelevat niin kuin kouluaikaan kiukkusivat.    

Romaani on myös itsenäisen naisen puolustuspuheenvuoro. Elnaa ei nujerra viranomaisten nuiva suhtautuminen hänen pyrkimykseensä saada eläkettä hieman etuajassa. Hänen on pakko uskoa omiin voimavaroihinsa. Hän ei ole vihainen eikä väsynyt, hän on varma.

Varmaa on minulle se, että Tommi Kinnusen uusi romaani on aina tapaus.   



 

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Petra Rautiaisen Meren muisti

Petra Rautiaisen Meren muisti (Otava 2022, 207 s.) on vangitseva romaani. Kaikki se mistä romaani on alusta alkaen kertonut, selviää lukijalle yksityiskohdissaan vasta romaanin viimeisillä sivuilla. Lukija joutuu monta kertaa pidättämään hengitystään, kun olettaa kaiken ratkeavan, mutta ei kuitenkaan.

Aava, nelikymppinen nainen on vuosien jälkeen palannut kotiseudulleen Ruijaan Tenojoen suulle Jäämerelle. Hän on öljyteollisuuden palveluksessa ja hänen tehtävänään on käsikirjoittaa dokumentti-ohjelmaa, jossa on tietoa Norjan öljylöydöistä ja ylipäätään öljystä. Hän myöntää itse, että kyseessä on mainosvideo, joka on täyttä propagandaa. Kotiseudullaan suomalaisten, norjalaisten ja kveenien asuttamassa kylässä, hän pystyy lopulta myöntämään, että ilmaston lämpeneminen on tosiasia ja sen tuhot luonnossa ovat nähtävillä, ovat olleet nähtävillä jo vuosikausia.

Norjan suuri öljylöytö tehtiin 1969 ja romaanin tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle. Silloin tutkimukset siitä mikä merkitys öljynporaamisella on luonnolle olivat hyvin hataria. Kaikki se, mitä olemme kokeneet ja joudumme kokemaan oli jo silloin olemassa. Sitä ei tiedetty ja jos tiedettiin, kukaan ei uskaltanut kertoa.   

Aava myöntää sen minkä hän omasta kokemuksestaan tietää: ”Öljyteollisuus on soluttautunut joka puolelle. Ne ovat hankkineet ystäviä jokaisesta merkittävästä uutistoimituksesta ja sanelevat, mitä öljyntuotannosta saa sanoa ja mitä ei. He maksavat vastustajat hiljaisiksi. He valehtelevat.”

Hän tajuaa vähitellen päästessään lukemaan enonsa hallussa olevia asiakirjoja, että tietoa oli mutta se oli salattu. Tutkimushankkeessa  vuodelta 1958-1959 selvitettiin Arktisen jään sulamisen prosessia pitkällä aikavälillä niin kutsutun ilmaston lämpenemisen seurauksena, ja sen vaikutuksia valaisiin.

Romaani on myös hieno tietopaketti merten suojelun tarpeellisuudesta ja siitä mitä seuraa kun merta pidetään vain joutomaana. Romaanin tunnelmassa on jotain samanlaista, mitä koin aikanaan lukiessani ensimmäistä kertaa Ernest Hemingwayn Vanhusta ja merta.  En yleensä anna tähtiä, mutta nyt annan viisi.  




 

tiistai 30. elokuuta 2022

Christy Lefterin Laululinnut

Christy Lefterin Laululinnut (suom. Leena Ojalatva, S&S 2022, 379 s. perustuu tapahtumiin, joita on sattunut Kyproksella työskenteleville kotiapulaisille ja heidän lapsilleen. Lefter on kirjoittanut puhuttelevan, mutta samalla kiehtovan tarinan Nishasta, joka on matkannut Sri Lankalta kotiapulaiseksi Kyprokselle. Hän on saanut välitystoimiston kautta asiallisen työnantajan. Nisha on apulaisena leskeksi jääneen optikko-yrittäjän perheessä. Hän on kasvattanut perheen tyttären ja on tälle läheisempi kuin tytön oma äiti. Hän on huolehtinut kaikesta vuosia. Omaan tyttäreensä hän pitää yhteyttä puhelujen avulla. Tärkeintä on, että hän pystyy lähettämään rahaa, jotta tytär ja äiti pärjäävät.  

Lisäväriä kertomukseen tuo Nishan miesystävä, joka myy pyydystämiään pikkulintuja mustassa pörssissä. Kaiken aikaa leijuu yllä pelko että puuhasta jää kiinni. Salapyydystystä pyörittävät tahot myös pitävät huolen siitä, että hankkeesta ei voi hypätä syrjään. Kielikelloja ei kaivata!

Riipaisevinta romaanissa on viranomaisten yliolkainen suhtautuminen kotiapulaisten kohteluun ja asemaan. Pahoihinpitelyihin ei uskota. Naisten katoaminenkaan ei kiinnosta poliisia. Kadonneen löytäminen jää työnantajaperheen ja kadonneet ystävien harteille.

Lefteri on kietonut romaaniinsa upealla tavalla faktaa ja fiktiota. Idean romaaniinsa hän on saanut tutustuttuaan Kyproksella Sri Lankalta muuttaneeseen kotiapulaiseen.              



keskiviikko 10. elokuuta 2022

Satu Rämön Hildur

 Miksi antaa tottumusten määritellä sitä, miten elämäänsä elää? Muut voivat tehdä sitä mitä osaavat, mutta minä teen sitä mitä haluan. Ja sitten opettelen, jos en tarpeeksi hyvin osaa, mutta tarpeeksi paljon haluan. Kesäisin ratsastan työkseni islanninhevosilla ja vien matkailijoita seikkailulomille Islantiin. Talvisin istun toimistolla tekemässä konseptisuunnitelmia ja pyörittämässä tiedostoja Rivissä ja Dropboxissa. Koulutan, mentoroin ja kirjoitan kirjoja. Kirjoitan tätä blogia.

Blogin kirjoittaja on Satu Rämö, suomalainen tietokirjailija ja moniosaaja, joka on asunut vuosia Islannissa. Rämö osaa kirjoittaa ja nyt hän on osoittanut myös sen, että hän osaa kirjoittaa dekkarin ja kaiken lisäksi hyvän dekkarin.

Rämön dekkarin Hildurin (WSOY 2022, 232 s.) päähenkilö on rikosetsivä, joka asuu Islannin Länsivuonoilla pienessä kyläyhteisössä. Hildur pitää poliisin työstä, mutta vielä enemmän hän pitää surffaamisesta ja lenkkeilystä. Hildurin elämää varjostaa pikkusiskojen selvittämätön katoaminen 25 vuotta sitten. Tytöt myöhästyivät koulubussista ja päättivät kävellä kotiin uuden, ei vielä liikenteelle käyttöön otetun tunnelin kautta. Tyttöjen jäljet päättyvät tunnelin suulle.  

Hildurin työpaikalle on tullut suomalainen Jakob, harjoittelija, joka pakenee menneisyyttään ja neuloo villapaitoja. Pian Hildur apulaisineen saa selvitettäväkseen lumivyöryn alle jääneestä talosta löytyneen murhatun miehen kohtalon. Mies on pedofiili, jonka luota poliisi on usein hakenut pois teini-ikäisiä poikia. Muutaman päivän kuluttua reykjavikilaisessa parkkihallissa kuolee menestynyt, mutta monen inhoama lakimies. Äkkipäätä näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä keskenään. Mutta ehkä sittenkin.

Välillä Hildur uskoo jopa, että uusien rikosten myötä hänen sisarustensa kohtalo selviäisi. Dekkarin juoni on sopivan yllätyksellinen ja uskottava. Luonnon kuvaus on huikean hienoa ja muutenkin islantilainen yhteiskunta tulee monella tavalla tutuksi.

Parasta on että lukija jää kaipaamaan Hilduria ja Jakobia. Satu Rämö on luvannut Hildurille jatkoa. Jossain vaiheessahan siskojen kohtalosta on saatava lisää tietoa.




maanantai 25. heinäkuuta 2022

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

Tansanian Sansibarissa syntynyt ja akateemisen uran Isossa-Britanniassa tehnyt kirjailija Abdulrazak Gurnah sai Nobel-palkinnon 2011. Hänen uusin romaaninsa Loppuelämät (suom. Einari Aaltonen, Tammi 2022, 339 s.) on huikea kuvaus Afrikan maiden itsenäistymisestä. Romaanissa seurataan nuoren askarin (sotilaan) Hamzan selviytymistä Saksan siirtomaaimperiumin sotajoukoissa.

Saksan ItäAfrikka oli Saksan keisarikunnan siirtomaa Itä-Afrikassa. Se käsitti nykyisten Burundin ja Ruandan sekä Tansanian mantereenpuoleisen osan alueet. Saksa valloitti siirtomaan 1880-luvulla ja menetti ne ensimmäisessä maailmansodassa Britannialle ja Belgialle. Sodan päätyttyä siirtomaa luovutettiin Kansainlitoon haltuun. Asukkaita siirtomaassa oli vuonna 1913 noin 7,7 miljoonaa. 

Mikään sana ei oikein pysty kuvaamaan sitä kurjuutta ja väkivaltaisuutta mitä nuoret soturit joutuvat kokemaan. Heillä ei ole oikein käsitystä siitä missä he ovat eikä etenkään siitä missä heidän perheensä ovat. Nuorten selviytymiskyky on käsittämätön. Esimiehet ja sellaisiksi itsensä tuntevat voivat kohdella ”alaisiaan” miten vain – etenkin väkivaltaisesti.

Sodan jälkeenkin kodittoman ja perheettömän Hamzan elämä on kädestä suuhun elämistä, päivästä toiseen selviytymistä. Ainoastaan se väkivalta jonka kohteena hän oli ollut, on loppunut. Jäljellä ovat fyysiset vammat. Nyt hän tutustuu toisenlaiseen väkivaltaan, salakuljetukseen ja kavaltamiseen.  

Siihen aikaan Hamza ei ymmärtänyt paljoakaan, vaikka matkusti sisämaassa ja kuuli siirtomaavallan lujittumisesta. Sen sijaan hän ymmärsi oman orjuutensa ja voimattomuutensa, tosin vain hämärästi, mutta kuinka kahleet kuristivat häntä ja näivettivät hänet haamuksi.

Gurnahin kerronta on intensiivistä ja mieliin painuvaa. Hämmentävää on huomata miten pintapuolisia tietoni Afrikan historiasta ovat. Ei niitä saa vaikka olisi ollut ihastelemassa Tansanian kauneutta ja kauhistelemassa maan köyhyyttä ja kiipeämässä Kilimanjarolle.  




Alex Schulmanin Malman asema

Alex Schulmanin Malman asema (suom. Jaana Nikula, Nemo 2022, 295 s.) on häkellyttävä romaani. Se pureutuu perheen salaisuuksiin, sisarusten ...