On kirjoja joiden lukemisesta saa hyvän mielen ja on niitä,
joiden sisältö saattaa jopa ahdistaa. Saksalaisen Nina Georgen Pieni Kirjapuoti
Pariisissa (suom. Veera Kski, Bazar 2016, 351 s.) on ihastuttava kevät- ja
kesäkirja. Kirjapuoti on vanhassa proomussa Seinen rannalla. Kirjakauppias myy
asiakkailleen kirjoja, jotka sopivat heidän mielentilaansa.
Kirjallisuusapteekkari pystyy auttamaan ”potilaitaan” paremmin kuin etevin
lääkäri. Jean Perdu osaa auttaa kaikkia muita paitsi itseään. Hän on
kaksikymmentä vuotta surrut menetettyä rakkauttaan. Viisi vuotta kestänyt suhde
loppui yllättäen, kun Perdu sai kirjeen.
Se oli viimeinen viesti rakastetulta.
Perdu ei koskaan avannut kirjettä.
Proomuun ilmestyy menestysteoksen julkaissut nuori
kirjailija, joka pakenee kustantajaa ja ihailijoitaan ja jää Perdun luokse.
Yllättäen Perdu päättää lähteä proomullaan pois Pariisista ja kirjailija Max
lähtee mukaan retkelle, jota tehdään jokia pitkin. Kirjassa syödään hyvin ja
nautitaan rantojen hienoista maisemista, eläimistä, kukista ja kasveista ja
välillä käydään maissakin. Vähitellen tarina paljastaa mitä Perdun rakastetulle
on tapahtunut. Kun Perdu parantaa itseään syvänsuruistaan ja elämättömästä
elämästä hän miettii ”Lähetänpä varjoni ajassa taaksepäin ja käsken sen panna
elämäni järjestykseen. Miten houkuttelevaa. Miten valitettavan mahdotonta”.
Kirjat ovat läsnä lumoavassa ja mieltä lämmittävässä
teoksessa koko ajan. Kirjan lopussa on lista kirjoista, jotka auttavat
erilaisissa elämäntilanteissa ja mielialoissa. Astrid Lindgrenin Peppi
Pitkätossu sopii Nina Georgen mukaan ”opitun pessimismin sekä ihmeiden pelon
hoitoon, sivuvaituksena on kertotaulun unohtamista ja suihkussa
laulamista”
Häpeää japanilaisittain
Milena Michiko Flasarin Kutsuin häntä solmioksi (suom. Olli
Sarrivaara, Lurra Editions, 173 s.) on sukellus ainakin minulle ennen
tuntemattomaan maailmaan. Flasar on itävaltalais-japanilainen kirjailija.
Kutsuin häntä solmioksi on kertomus kahdesta miehestä: kotiinsa sulkeutuneesta
nuorukaisesta (heitä on Japanissa paljon ja heitä kutsutaan hikikomoriksi) ja
työttömäksi joutuneesta toimistotyöntekijäksi. He kohtaavat puistossa ja
tapaavat päivä toisensa jälkeen samalla penkillä. Vähitellen kumpikin alkaa
kertoa elämästään.
Molemmat miehet ovat kokeneet pelottavia ja vaikeita
asioita. Välillä tuntui että lukijana en kestä enää lisää mitään ikävää, mutta
kiehtovasti kerrottu tarina tempasi mukaansa ja pakotti lukemaan hiljalleen ja
mietiskellen. Kaiken lomassa on paljon ajatuksia elämästä, kohtalosta ja kaiken
tarkoituksesta. Flasarin kieli on kuulasta, moni-ilmeistä ja kaunista. ”Meidän
ystävyytemme oli se laajempi tila, johon oli ihastunut. Olin tapetoinut sen
seinät niiden ihmisten kuvilla, joista me olimme toisillemme kertoneet, ja
ajatus siitä, että minun olisi mahdollisesti poistuttava tuosta tilasta
käyttämällä ovea, josta en tiennyt mihin se johti, ajatus siitä, että minun
olisi alistuttava jollekin tuntemattomalle, piiritti minua uhkaavasti”.
Nyt
ymmärrän hieman enemmän japanilaisen yhteiskunnan merkillistä painetta pakottaa
kaikki selviytymään vahingoittumattona ja mieluummin olemaan reagoimatta
mihinkään vastoinkäymisiin. Pohjaton häpeä ajaa ihmiset umpikujaan, josta moni ei selviydy ollenkaan.