Guillamo Musso: Kirjailijoiden salattu elämä

Ranskalaisen Guillaume Musson Kirjailijoiden salattu elämä (suom. Anna Nurminen, Siltala 2024, 264 s.) on huikea lukukokemus. Musso on julkaissut kaksikymmentä romaania, yleensä joka vuosi on ilmestynyt uusi romaani ja kirjailija on pysynyt myyntilistojen kärjessä vuodesta toiseen. Kustantajan tietojen mukaan hänen teoksiaan on myyty yli 11 miljoonaa kappaletta ja käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Kirjailijoiden salattu elämä on toinen Mussolta suomennettu romaani. Ensimmäinen oli  valloittava Tyttö ja Yö (Siltala, 2023). Tällä kertaa päähenkilönä on mainetta kolmella romaanillaan niittänyt menestyskirjailija Fawles. Mielenkiinto kirjailijaa kohtaan on heltymätön. Hän ei ole julkaissut kahteenkymmeneen vuoteen mitään eikä ole suostunut selittämään vaikenemistaan julkisuudessa. Hän on vetäytynyt Beaumontin viehättävälle saarelle.

Saarelle matkaa nuori mies, jota odottaa kesätyöpaikka saaren kirjakaupassa. Saarelle matkaa myös nuori toimittaja Mathilde Monney. Raphaelilla on mukanaan romaaninsa käsikirjoitus. Siitä hän haluaa ehdottomasti saada tunnetun kirjailijan lausunnon ja Mathilde puolestaan haluaa murtaa Fawlesin ympärillä olevan salaisuuden verkon – miksi mies ei kirjoita.

Fawles yrittää parhaansa mukaan torjua niin kirjakauppa-apulaisen kuin toimittajan yhteydenotot. Aina hän ei onnistu. Tilanne muuttuu täysin kun saarelta löytyy ruumis ja löytyy toinenkin. Ei riitä että murhia ryhtyvät selvittämään viranomaiset. Kilpaa ajan ja tapahtumien kanssa etenevät niin kirjakauppa-apulainen kuin toimittajakin.

Kun tapahtumat alkavat vähitellen seljetä, on pakko hämmästellä millaisiin kauheuksiin ihmiset kykenevät toinen toisiaan kohtaan. Musson tapa juoksuttaa tapahtumia eteenpäin on hyvin koukuttava. Samalla tarinan käänteet pakottavat ja houkuttelevat lukijan selvittämään itse – ennen kuin kirjailija ehtii kertoa – mitä on oikeasti tapahtunut.

Kirjailijan suosiota ei näiden kahden suomennetun teoksen jälkeen jää enää ihmettelemään. Kolmas suomennettu romaani Elämä on romaani (Siltala) ilmestyy syksyllä.    

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

Karin Smirnoffin Sokerikäärme (suom. Outi Menna, Tammi 2024, 288 s.) on kuin kirpeänmakea hedelmämakeinen. Ensin se maistuu hyvältä, kunnes suolaisentahmea kirpeys poistaa makean maun suusta kokonaan. En mielelläni lue pedofiiileistä enkä heistä kertovista romaaneista. kerrotaan.

Sokerikäärme on poikkeus. Siinä on samaa hurjuutta, elämän risaisuutta ja toivorikkautta kuin kirjailijan Jana Kippo trilogiassa: Lähdin veljen luo (2021), Viedään äiti pohjoiseen (2022), Sitten mentiin kotiin (2023). Nyt eletään 1980-luvua Ruotsin Södertäljessä.

Kaikki alkaa tytöstä, jota hänen äitinsä ei olisi koskaan halunnut synnyttää. Tyttö kuulee äitinsä epäonnistuneesta elämästä niin pienestä kuin hän jotain voi ymmärtää merkillisestä tarinasta, jossa naisesta ei tulekaan kuuluisaa taiteilijaa vaan täysin lahjattoman lapsen äidin. Lapsi on kuitenkin kaikkea muuta kuin lahjaton ja sitähän äiti ei voi antaa lapselleen koskaan anteeksi.

Ja lahjakkaita ovat ne kaksi poikaa, joiden tiet kohtaavat tytön kanssa. Heidät yhdistää mies, joka haluaa lapsille vain hyvää. Hän haluaa auttaa kaikkia hyviksi taiteilijoiksi ja ehjiksi ihmisiksi. Kukaan muu kuin Leide ei välitä lapsista eikä heidän tulevaisuudestaan. Lapset on helppo houkutella sellaiseenkin, minkä he vaistoavat vääräksi. Omien olosuhteittensa vanki on väärintekijä ja hyväksikäyttäjäkin, mutta se ei lievennä hänen tekojaan vähääkään.

Romaanissa on maagista vetovoimaa. Pahuudenkin keskellä on hyvyyttä ja uskoa siihen, ettei olosuhteiden ole pakko nitistää kaikkia.

Pakko lainata lopuksi Veriges radion kommenttia romaanista: Sokerikäärme on kuin kuumehoure, huvipuisto jossa ei ole kuin vekkula ja kummitusjuna.

Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus

Suomalaisten sotavankien kohtalot talvi- ja jatkosodan aikana ovat melko lailla vaiettuja asioita. Toimittaja Petri Saraste löysi isänsä kirjoittamia kertomuksia tämän sotavankeusajasta ja kirjoitti aineistoon pohjautuen puhuttelevan kirjan Isäni vaiettu sotavankeus (Otava 2024, 237 s.).

Kauko Sarasteen vankeus kesti alle puoli vuotta. Saksan kieltä osaavana hän toimi vankileirillä tulkkina. Petri Saraste on käyttänyt kirjassa isänsä rauhan aikana kirjoittamat muistiinpanot alkuperäisinä. 

Kirjassa on myös tavoitettu hyvin Kaukon perheen hätä ja huoli. Perheen viisi poikaa oli sodassa: yksi kuoli, toinen haavoittui ja kolmas joutui sotavangiksi. Vangiksi joutuminen oli ikuinen häpeä. Saraste tilittää tuntojaan muistiinpanoissaan: ”Minäkin seisoin kädet ylhäällä, antautuneena, minä suojeluspoika ja sankarin teoista uniani nähnyt. Mitään pahempaa minulle opetettua ei ollut kuin antautua vangiksi”. 

Ukrainassakin sotakirjeenvaihtajana toiminut Petri Saraste on monella tavalla kokenut sen, ettei mikään ole muuttunut vuosikymmenien aikana. Hieno, uudenlainen näkökulma sotavuosiimme.      

Paul Auster: Baumgartner

Muistot kannattelevat Paul Austerin romaanin Baumgartner (suom. Arto Schroderus, Tammi 2024, 204 s.) päähenkilöä. Baumgartner on kirjailija, joka viimeistelee uusinta teostaan ja hämmästelee elämänsä kulkua. Vaimon kuolemasta on yli kymmenen vuotta ja vasta tässä vaiheessa mies uskaltaa perehtyä runoilija-vaimonsa jäljelle jättämiin papereihin.

Baumgartner ymmärtää että hänen vaimonsa on ollut paljon parempi kirjoittaja ja runoilija, mitä hän on koskaan osannut aavistaa. Anna ei ole juuri näyttänyt aikaansaannoksiaan kenellekään. Kirjailija pohtii olisiko aika nyt julkaista vaimon runoja ja kirjoituksia.

Romaanin päähenkilö on hyvin yksinäinen, niin kuin kuka tahansa yli 70-vuotias yksinjäänyt mies tai nainen, harvemmin mies. Baumgartneria on pidetty Paul Austerin testamenttina. Auster kuoli tämän vuoden vappuna 77-vuotiaana. Romaani on tulvillaan Austerin joko itselleen tai romaanin kirjailijalle asettamia tavoitteita ja ”elämänohjeita”.

Onko tapahtuman pakko olla totta ennen kuin hyväksytään totena, vai tekeekö jo usko tapahtuman totuuteen siitä totta, vaikka tapahtuneeksi oletettua asiaa ei ole tapahtunut?”

Tutustuin ja ihastuin Paul Austeriin hänen New York -trilogiansa kautta. Lasikaupunki (ilmestynyt 1985, suom. 1988), Aaveita (suom. 1988) ja Lukittu huone (suom. 1988) tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Hänen laaja tuotantonsa on välillä ihastuttanut, välillä pakottanut tarkastamaan omaa maailmankuvaansa ja ajatusmaailmaansa. Merkityksellinen kirjailija niin minulle kuin monelle muullekin.     

 

 

 

 

 

 

Seppo Jokinen satuttamisten summa

Alkukesä ja Seppo Jokisen uusi Komisario Koskinen -dekkari on kuulunut kuvioihini vuosikausia. Satuttamisten summa (Kirjosaari 2024, 303 s.) on 29:n Koskis-dekkari. Aluksi kirjat ilmestyivät syksyisin, mutta kirjailija on kirinyt rytmissään edelle aikataulustaan.

Siinä missä Koskis-kirjoista tehty tv-sarja ei oikein saanut tuulta siipiensä alle, ovat romaanit pitäneet pintansa. Uusin on samaa tasalaatuista työtä kuin aikaisemmatkin. Tällä kertaa rikoksen uhreja ovat poliisien läheiset. Väärän tuomion mielestään saanut haluaa kostaa.

Hyvin pian poliisien mielenkiinto kohdistuu kolmeen teini-ikäiseen poikaan. Mutta mikä saa heidät syyllistymään väkivallantekoihin? Kuten Jokisen romaaneissa aina nopeaa tahtia päästään rikollisen/rikollisten jäljille ja siinä ohessa käydään läpi Koskisen ja hänen alaistensa yksityiselämää. 

Sivupolun selkeään suunnitelmaan poliisien toiminnasta kostamiseen tuo Koskisen kollegan omistaman kesäasunnon polttaminen. Polttaja ei tiedä, että talo on väliaikaisesti Koskisen koti. Koskinen ei ole tapahtumahetkellä paikalla, mutta hänen omaisuuttaan tuhoutuu.

Uppström ei ottanut tosissaan Outiin kohdistuvaa uhkaa. Siinä se teki rikoksen. Mutta sehän tiedetään, että poliisit suojelevat toisiaan, ja sen vuoksi jonkun muun piti rangaista sitä.

Koskinen ja hänen työtoverinsa joutuvat ratkomaan raakojakin rikoksia. Niiden kuvaamisessa Seppo Jokinen on hyvin maltillinen. Tuntuu että tänä päivänä iltapäivälehtien ja somen mässäilyllä rikosten suhteen ei ole enää mitään rajoja.  

Syntyperäisen tamperelaisen – vaikkakin kauan sitten sieltä pois muuttaneen mieltä lämmitti kun Väkivaltajaoksen äitiyslomalla oleva tutkintasihteeri Roosa Rusinpää on näyttämässä vauvaansa kollegoilleen. Pieni poika on puettu tuttia myöten Ilveksen väreihin. Onhan hänen äitinsä ollut Ilveksen lupaava jalkapalloilija. Isä on kylläkin Tapparan jääkiekkojoukkueen pelaaja ja isän puoleisia sukulaisia tavatessa vauva puetaan Tapparan väreihin.

 

Helmi Kekkonen: Liv!

Helmi Kekkonen on mestarillinen kuvaamaan sisarusten ja eri sukupolvien naisten keskinäistä kanssakäymistä ja kommunikointi. Liv! (Siltala 2024, 183 s.) kuvaa sisaruksia jotka ovat äitinsä kanssa perheen kesämökillä saaristossa. 20-vuotias Liv on kyllästynyt lomailuun ja häntä ahdistaa saaren tapahtumattomuus.

Kaikki muuttuu, kun Liv tapaa kalliolla loikoillessaan tuntemattoman, mutta hyvin puoleensavetävän mies. Nopean tapaamisen jälkeen nuori nainen ei saa miestä mielestään. Romaanissa tihkuu ensi tapaamisesta lähtien myös pelko ja pahuus. Liv ei osaa aavistaa mitään.

Romaanissa ovat äänessä Liv ja hänen äitinsä sekä sisarensa ja paras ystävätär. Tyttöjen vanhemmat ovat eronneet. He suhtautuvat äitiinsä ja isäänsä eron jälkeen hyvin eri tavalla. Yksi kannustaa äitiä löytämään uuden rakkauden, toinen ei hyväksy isän uutta elämäntilannetta.

Vielä suuremmaksi henkilöiden suhtautumistavat, puheet ja teot tulevat kun Liville tapahtuu se mitä ei pitänyt koskaan tapahtua. Pelkästään siinä pitäisikö tapahtumasta ilmoittaa viranomaisille, poikkeavat eri henkilöiden mielipiteet suuresti.

Hyvin hienovaraisesti Helmi Kekkonen pohtii sitä miksi hyvin helposti pohdimme olisiko uhrin pitänyt käyttäytyä toisella tavalla, mikä oli uhrin vastuu tapahtumien kulussa, pitääkö uhrin takertua tapahtumiin ja kantaa taakkaa loppuikänsä. Puhutteleva ja ravisteleva romaani – ei huutaen vaan kirjan päähenkilön nimen jälkeen laitetun huutomerkin tavoin muistuttaen että naisten kokemasta väkivallasta ei puhuta liikaa.    

Tommi Kinnusen Kaarna

Tommi Kinnunen ammentaa romaaneihinsa toinen toistaan vavahduttavimpia sotavuosien tapahtumia sekä ihmisiä niiden pyörteissä. Kuten monissa muissakin romaaneissa niin Kaarnassakin (WSOY 2024, 205 s.) päähenkilönä on nainen. Romaanin alussa kolme sisarusta – kaksostytöt ja heitä vanhempi veli – ovat kokoontuneet hoitokotiin odottamaan äidin kuolemaa.

Kiireiset naiset eivät halua ymmärtää miksi veli on kutsunut heidät kotipaikkakunnalle, vaikka äiti on vielä elossa. Mutta Martti haluaisi saada sisaret päättämään siitä miten hautajaiset järjestetään ja mitä tapahtuu kotitalolle. Sota on jättänyt niin äidin kuin lastenkin mieliin syvät jäljet. Äiti ei koskaan ole puhunut paljoakaan sodasta ja vielä vähemmän heidän isäpuolensa. Laina on jäätyään sotaleskeksi avioitunut kiltin ja aika saamattoman miehen kanssa.

Romaanissa menneisyys paljastuu ja tarkentuu vähitellen. Romaanin nimi enteilee sen sisältöä. Kaarna on karkeaa eikä sitä tee paljon koskea. Se on ihan kuin Lainan ja hänen lastensa elämä. Laina on äitinä karu ja arvaamaton. Hän kurittaa lapsia eikä arvosta aviomiestään ollenkaan. Lasten on mahdotonta ymmärtää äitinsä ajoittain jopa pelottavaakin käyttäytymistä.

Samalla tavalla kuin kaarna kuoriutuu pala palalta pois puun kyljestä, selviää myös mitä Lainalle on sota-aikana tapahtunut. Kirjan tapahtumat eivät etene aikajärjestyksessä, vaan kohtaus kohtaukselta aikajanaa rikkoen

Äiti (Lainan äiti) kertoi joskus omasta nuoruudestaan, puhui nurkkatansseista ja iloisista kyläilyistä sukulaisissa. Sellaisia Laina ei ollut kokenut. Lapsena hän eli sotaa hautovassa maailmassa, nuorena sotaa käyvässä ja koko aikuisen ikänsä sodan muistoa kunnioittavassa maailmassa.  

Meillä on hyvin vähän puhuttu Neuvostoliitosta tulleista desanteista ja heidän hirmuteoistaan. Laina joutuu desanttien hyökkäyksen uhriksi. Desanttien hyökkäys Kaarnassa muistuttaa Savukosken Seitajärvellä Lapissa tapahtunutta tapahtumasarjaa, jossa neuvostosotilaat tappoivat yksitoista ihmistä ja ottivat mukaansa vankeja raiskattuaan ensin naiset.

Kaarnaa on jo kiitelty Tommi Kinnusen parhaaksi teokseksi (Outi Hytönen, Suomen Kuvalehti 19,10.5.2024). On helppo olla samaa mieltä. Pieni pala kaarnaa taskussa muistuttaa miten paha ei ole kadonnut maailmasta.   

Kaksi melkein oikeaa kirjaa

Kirjahyllyssäni on oma osasto elämäkerroille. Kirjat ovat aakkosjärjestyksessä ja kohdassa T on nyt kaksi kirjaa, joiden takakannessa on nimeni. Toinen on ”Maileri, viilari, vaari” ja toinen ”Rakkautta ja ristiriitoja”. Kirjat ovat ns. omakustanteita. En ole tarjonnut käsikirjoituksia kustannusyhtiöille, vaan kustantanut ne itse.

”Kirjoita kirja vaarin elämästä”, ehdotti sisareni poika vuosia sitten. Isäni jäljiltä oli olemassa sotilaspassi, palkintolusikoita, kolme Pirkan hiihdon mitalia, muutamia kirjeitä ja valokuvia. Houkuttelin sukulaisia muistelemaan isääni ja äitiäni.

Isäni oli ollut koneasentaja. Hän ei ollut aktiivisesti mukana yhteiskunnallisissa riennoissa eikä hänestä julkaistu muistokirjoitusta Aamulehdessä. Mutta hän oli ollut isämme ja vaarimme. Olin harrastanut sukututkimusta vuosia. Kaivoin esille kaikki sukututkimukseen liittyvät paperit sekä muistiinpanot tietokoneen kätköistä. Aloitin isäni ja äitini sukujen tarinat 1700-luvun lopulta.  

Menin kirjoittajakurssille työväenopistoon. Välillä tuskastuin kun piti lukea toisten kirjoittamia tekstejä ja kestää omien tekstien ”arvostelua”. Kursseista oli apua. Opettajilta sai henkilökohtaista palautetta. Ilman sitä, en olisi saanut kirjoja valmiiksi.

Isäni kertoi, että hänen isoäitinsä pyöräytti kaksospojat heinätöiden lomassa. Jo kaksosia ennen Anna Loviisa oli saanut kaksi poikaa, toinen kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Kirkonkirjoissa oli merkinnät piian äpäristä.  

Kirjoittaminen innosti ottamaan yhteyttä kaukaisiinkin sukulaisiin. Sain pikkuserkultani kopion haastattelusta, joka oli tehty toisesta kaksospojasta, isäni isän veljestä, 90 vuotta täyttäneestä ”eläintohtorista”. Ihmettelin kun artikkeli oli julkaistu maaliskuussa. Olin ollut niin isäni tarinan lumoissa, etten ollut huomannut ”virhettä”. Mitähän siellä heinäpellolla oikeasti oli tapahtunut?

Toimittajana minua kiehtoi asioiden selvittäminen ja tietojen tarkastaminen. Se on helppoa netin avulla. Ei tarvitse matkata arkistoihin ja kirjastoihin – paitsi välillä kun netti ei osaakaan kertoa tietoa mitä kaipaan. 

Kun keväällä 2020 sosiaalinen toiminta hiipui, aloin muokata keräämääni aineistoa lopulliseen kuntoon.  Tarvitsin ammattitaittajan, koska halusin kirjaan valokuvia. Sain suositukset taittajasta.  Emme voineet korona-epidemian takia tavata kasvokkain.

Lähetin tekstit taittajalle ja sain neuvon laittaa tekstiin merkinnät valokuvien paikoista. Laitoin kuvat kuvatiedostoon numerojärjestyksessä. Erilliseen tiedostoon kirjoitin kuvatekstit. Kannen suunnittelu oli helppoa, minulla oli ehdolla kaksi kuvaa. Kirjoittajakursseilla olin oppinut, että kirjassa pitää olla myös ”myyvä teksti” takakannessa. 

Taittaja hoiti puolestani tarjouspyynnöt painotaloilta. Päätin, että kirja painetaan Suomessa. Löysimme sopivan painotalon. Muutamilla yrityksillä on tarjolla kokonaisvaltainen palvelu kirjan julkaisemisesta. Halusin itse vaikuttaa kirjan ulkonäköön ja kuvien asetteluun. Kirjasta otettiin 45 kirjan suuruinen painos. Lahjoitin kirjan lähisukulaisille ja vieraammille myin kirjan. 

 

Nainen rakastuu korvillaan

Mieheni oli sairastunut ja päätynyt hoitokotiin. Kuukausi, vuosi toisensa jälkeen kävin hänen luonaan. Hän ei enää pystynyt keskustelemaan. Olimme vuosien varrella kumpikin jutelleet lapsuudestamme ja nuoruudestamme. Löysin mieheni kirjoituspöydän laatikoista työ- ja koulutodistuksia, poliittisia puheita, haastatteluja, mielipidekirjoituksia, valokuva-albumeja.

Ryhdyin kirjoittamaan mieheni elämästä – aluksi ”terapiamielessä”. Kirjoittaminen ei ollut helppoa. Mieheni ankea lapsuus oli vaikea purkaa tarinaksi. Haastattelin mieheni ystäviä. Kirjoitin asioista aikajärjestyksessä.

Tarina eteni kevääseen kun tapasimme. Miten minä liityn tarinaan? Ensin kerroin: ”Enska soitti hänelle, Enska tapasi hänet”. Muutaman viikon mietin ja päätin että kirjoitan meidän elämästämme. Enska olisi Enska ja minä olisin teksteissä minä. Yhteinen tarinamme alkoi, kun kuuntelin Enskan talouspoliittista puhetta demarinuorten seminaarissa. Jälkeen päin Enska ihmetteli enkö tiedä, että nainen rakastuu korvillaan. 

On huomattavasti helpompi kirjoittaa muitten elämästä kuin omastaan. Kerronko ihan kaiken, kaunistelenko, olenko rehellinen, millaisen kuvan annan itsestäni? Minulla oli tallella kalentereita vuodesta 1959. Olin säästänyt lehdissä julkaistuja juttujani, pakinoita, kolumneja, minusta tehtyjä haastatteluja, poliittisia puheita, kirjoituksia radio- ja tv-jutuistani, kirjeitä.

Välillä kirjoittaminen oli helppoa, välillä meni viikkoja etten kirjoittanut mitään. Asia, josta piti kirjoittaa tuntui vaikealta, välillä oli tunne ettei tässä ole mitään mieltä - ketä kiinnostaa.

Syyskuussa 2023 täyttäisin 80 vuotta. Jospa saisinkin kirjan valmiiksi synttäreilleni? Kevät ja kesä menivät kirjan viimeistelyssä. Onneksi sain apua toimittajaystävältäni, joka ryhtyi kustannustoimittajaksi. Hän kyseenalaisti tarinoiden sujuvuutta, karsi päällekkäisyyksiä, korjasi kirjoitusvirheitä. Oikolukua teki useampikin läheiseni, mutta silti virheitä jäi.

Tekstiä lukivat etukäteen sisareni ja tyttäreni. Muutamien ystävien, jotka onneksi jaksoivat kuunnella, kanssa keskustelin siitä mitä kannattaisi kertoa ja mitä ei. Taittajana oli Taina Leino, kuten edellisessäkin kirjassa. Painopaikan löysimme helposti ja niin ennen synttäreitäni kotonani oli 60 sinikantista kirjaa ”Rakkautta ja ristiriitoja”, 311 sivua elämästämme. 

Olin ylpeä itsestäni. Mieltäni on lämmittänyt saamani palaute. Kirjaa on helppo lukea, teksti tempaisee mukaansa, paljon olette elämässänne ehtineet, on moni sanonut.

Enni Mustonen: Kartanonrouva

Enni Mustosen Rouvankartanon tarinoita II-osa Kartanonrouva (Otava 2024; 318 s.) vie lukijan Mäntsälään Nordenskiöldin Nummisten Frugård -kartanoon. Kartanoa emännöi Hedda Noora Lillihöök (1756-1833). Romaanin alussa eletään vuotta 1788. Kartanon isäntä on johtamassa Viaporin linnoitustöitä. Sodan vaara on olemassa, mutta viimeiseen saakka etenkin kartanon naisväki toivoo, ettei sota alkaisi. Kustaa III:n sodaksi nimetty sota alkaa kesäkuussa 1788 ja päättyy seuraavan vuoden elokuussa. Kustaa aloittaa sodan serkkuaan Venäjän keisarinna Katriinaa vastaan olettaen, että Venäjän voimavarat eivät riitä kahteen sotaan samanaikaisesti. Venäjähän sotii samaan aikaan Turkkia vastaan.

Romaanissa kirjailija kertoo kaiken aikaan enemmän kotirintaman tapahtumista. Sota tupsahtaa kartanon elämään oikeastaan vain silloin kun kartanon isäntä tai hänen veljensä käyvät kotona sotimisen lomassa. Ei edes upseeriston kapina kuningasta vastaan – Anjalan liitto – hetkauta elämän menoa suuremmin.

Kartanon elämää seurataan hyvin tiiviisti. Saamme tietää mitä siellä syödään, millä tavalla peltotyöt ja karja hoidetaan. Ja ennen muuta seurataan lukuisia synnytyksiä. 32-vuotias Hedda Noora on synnyttänyt seitsemän kertaa. Enni Mustosen romaaneissa ajan kuvaus lukemattomina yksityiskohtina on vahvasti mukana. Se myös tekee hänen romaaneistaan suosittuja.

Muistan miten äitini täti (19.12.1884-29.10.1968) kertoi että hänet oli lähetetty Längelmäellä isoon taloon lapsia vahtimaan jo 8-vuotiaana. Epäilin hieman hänen tarinaansa, mutta en epäillyt etteikö Frugårdin kartanosta olisi lähetetty 10-vuotias Otto-poika Ruotsiin kadettikouluun. Oton kirjeet äidille kielivät ikävästä, mutta samalla poika ymmärtää, että tämä on hänen tiensä seurata isän ja sedän jalanjälkiä upseerina.     

Romaanin viehättävä piirre on Heddan ja hänen miehensä Adolfin keskinäinen rakkaus. Kirjan päätös on ylevä:

-Minun urhea emäntäni, Adolf sanoi ja silitti hiuksiani hellästi. – Tänään kun katsoin sinua Möllershofin kalaaseissa päivällispöydän toiselta puolelta, kiitin jälleen kerran Jumalaa, että juuri sinä olet lasteni äiti ja paras ystäväni.  

 

Hannele Cantell: Sekunnit ennen kaatumista

Hannele Cantellin Sekunnit ennen kaatumista (Tuuma 2022, 237 s.) on rehellinen ja tarkka kuvaus miten elämä muuttuu kun sairaus yllättää. Cantell on kasvatustieteen tohtori, yliopiston opettaja, lukuisten tietokirjojen kirjoittaja. Kaikki muuttui kun hän näki Kansallisteatterin Homo-näytelmän esityksessä yllättäen lavalla olevan näyttelijän kahtena. Hän hakeutui nopeasti silmälääkärin vastaanotolle ja sai tarkempien tutkimusten jälkeen tietää, että hän sairastaa myastenia gravista eli lihasheikkoutta aiheuttavaa autoimmuunisairautta ja jäykkyysoireyhtymää. Jälkimmäistä sairastaa vain yksi henkilö miljoonasta. Sairaudet rajoittavat liikkumista, aiheuttavat kramppeja ja kaatumisia.

Cantell ei ole antanut sairauksien nujertaa itseään, vaikka kaiken yllättävyys ja näköalattomuus tekee elämästä jatkuvaa taistelua. Välillä on hyviä päiviä ja välillä mikään apu ei ole riittävää. Cantell on jatkanut opettamista ja kirjoittanut upean kirjan. Lukijalle ei tule mielenkään sääliä kirjan rouva H:ta, pikemminkin ihailu sitkeää omien oikeuksiensa puolesta pitäjään kasvaa kirjaa lukiessa sivu sivulta.

Jäykkyysoireyhtymäänsä Cantell vertaa olkapäällä istuvaksi tikarimieheksi, joka voi puukottaa ja vahingoittaa tuskallisesti milloin vain. Sairauksien arvaamattomuus tekee elämästä kaksin verroin hankalampaa. Välillä onnistuu lehtien haravointi pihamaalla, välillä ei oikein mikään. Apuna ovat tilanteen mukaan kävelysauvat, rollaattori tai pyörätuoli.

”Olen vammainen”, on Cantellin vankkumaton mielipide. Hän saa Kelan vammaistukea ja on vammaispalvelulain piirissä. Tämän asetelman kautta hän joutunut perehtymään miten hankalaa avun saaminen ja vammaisten oikeuksien puolesta puhuminen on.

Katteettomasti Cantell ei lakkaa kiittämästä aviopuolisoaan, joka on tarpeen tullen valmis auttamaan. Ulkopuolisen – vaikka olisi kuinka läheinen – on kuitenkin vaikea välillä arvioida tarvitaanko apua vai ei.

”Ei menetyksillä ja vaikeuksilla voi kilpailla. Meillä jokaisella on omat murheemme, toisilla konkreettisesti hätä selviämisestä. Näkymättömissä on niin paljon sellaista, mitä muut eivät voi tietää. Murheiden määrää on vaikea mitata”.

Elina Snicker on dramatisoinut kirjan näytelmäksi ja myös ohjannut sen. Heini Junkkaala on toiminut Snickerin taiteellisena keskustelukumppanina, antanut palautetta näytelmästä ja harjoituskaudella läpimenoista. Ensi-ilta oli viime vuonna Suomen Komediateatterissa. Näin näytelmän Sello-salissa Espoossa.

Näyttämöllä oli kuusi näyttelijää: Pinja Hahtola, Sari Havas, Ria Kataja, Minna Kivelä, Irina Pulkka ja Minna Puolanto. Ja kuitenkin vain yksi rouva H. Esitys on varmasti juuri tästä syystä eläväinen ja koskettava. Hieno ratkaisu on sekin että kukaan ei kurvaile näyttämöllä rollaattorin tai pyörätuolin kanssa. Riittää kun sukkahousuja riisutaan sitä mukaa kun tilanne niin vaatii.  

     

Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy

Japanilaisen Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy (suom. Markus Juslin, Bazar 2024, 136 s.) maalailee lukijan silmien eteen sata vuotta vanhan kellarikerroksen kahvilan, jossa on vain muutama pöytä ja tuoli.

Yhdellä tuolilla on taianomainen ominaisuus. Siinä istuessaan kahvilan asiakas voi siirtyä menneisyyteen, tavata siellä tuntemansa henkilön – ehtona on että henkilö on käynyt kahvilassa. Retki tuntemattomaan saa kestää niin kauan kuin ennen matkan alkamista kuppiin kaadettu kahvi on vielä lämmintä. Mikään ei kuitenkaan muutu kun henkilö palaa retkeltään. Siitä huolimatta halukkaita lähtijöitä riittää. 

Romaanissa seurataan neljän henkilön elämänvaiheita siirtymisriitin kautta. Kirja on kirjoitettu hyvin lumoavasti ja myötämielisellä otteella. Vaikka syyt päästä tapaamaan läheistään menneisyyteen, yksi henkilö pääsee myös tulevaisuuteen, ovat muutamilla varsin rankkojakin, on kirjan ilmapiiri lämmin.

Kawaguchi on näytelmäkirjailija, jonka ensimmäinen romaani Ennen kuin kahvi jäähtyy on.   

 

Johanna Annola Valkenee kaukainen ranta

Johanna Annolan Valkenee kaukainen ranta (Siltala 2024, 354 s.) vie meidän hämäläiseen vaivaistaloon. Eletään 1800-luvun loppuvuosia. Vaivaistaloon kunta on kerännyt kaikki kodittomat ja sairaat. Vaivaistaloa kuuluu johtaa kuin isoa maatilaa. Kukaan ei saa laiskotella.

Toisella puolella Suomessa Kuopiossa Ulrika on vähitellen saavuttamassa havittelemansa yhteiskunnallisen aseman, onhan hänen aviomiehensä edennyt hienosti urallaan. Korttitalo sortuu kun mies kuolee ja Ulrika jää puille paljaille poikansa kanssa. Poika on pian ylioppilas ja hänen pitäisi päästä opiskelemaan.

 Ulrikan on löydettävä itselleen työpaikka. Hän jättää poikansa selviytymään yksin ja lähtee vaivaistalon johtajaksi toiselle puolelle maata tuntematta paikkakunnalta ketään. Pienenä kuolleen tytön hautakin jää Kuopioon. 

Vaivaistalo on miltei romahtamispisteessä, mutta kopeutensa taakse linnoittautuva Ulrika saa vähitellen asiat kuntoon. Jopa synkästi tuijottavat miehet alkavat suhtautua häneen myötämielisesti. Mutta ennen pitkää Ulrika joutuu ympäröivän yhdyskunnan silmätikuksi. 

Historiantutkijana Johanna Annola on luonut romaaniinsa hienoa ajankuvaa. On Venäjän sortovuodet ja niiden vastustaminen, vaivaistalon arkipäivä ja asema hämäläisessä kunnassa, Väinön vaikeudet päästä opiskelemaan, naisten epäitsenäinen asema.   

 

Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

Juha Ruusuvuori selvittää romaanissaan Keskusteluja vainajien kanssa (WSOY 2024, 238 s.) sukulaistensa perimmäistä olemusta. Helpointa on ottaa selvää siitä, millaisia vanhemmat, isovanhemmat ja heitäkin aikaisemmat sukupolvet ovat olleet, on lähteä tapaamaan ja keskustelemaan heidän kanssaan heidän omille kotiseuduilleen. Niinpä kirjailija matkustaa ristiin ja rastiin Suomea, jotta sekä isän että äidin puolen sukulaiset tulee kohdattua. Seuralaisena hänellä on Reino-koira, joka matkan varrella oppii puhumaan eli monta kertaa terävästi kyseenalaistamaan Juha Ruusuvuoren puuhat.

”Omien ja isäni luonteenpiirteiden etsiminen ja siivilöiminen tuntuu vaikealta tehtävältä. Esi-isät ovat isäni tavoin kuin saippuaa, heistä ei saa otetta, ja kun luulee saavansa otteen, he lipsahtavat muualle.” Vaikeinta on saada ketään puhumaan sotimisesta.

Toinen puhumattomuuden ja kohtaamattomuuden syy on alkoholi. Juhan toimittajaisä piiloutui pullojensa taakse, siinä missä olisi ollut tarvetta ja syytä olla lastensa ja perheensä kanssa. Vainajien avulla ei tämäkään asia ihan auennut.  

Pakostakin Ruusuvuoren romaania vertaa Sirpa Kähkösen 36 uurnaan. Ruusuvuoren tarina polveilee sinne tänne ja siinä on veijarimainen ote, joka helpottaa ajatusta, että tässä minäkin seurustelun vainajien kanssa. Mutta mielessä oli pakko lähteä samantapaiselle retkelle. Olen sitä oikeastaan tehnyt ja kirjannutkin ylös ajatuksiani ja selville saamiani asioita omakustanteisissa kirjoissani ”Maileri, viilari, vaari”, jossa paneudun isäni ja äitini elämään ja heidän sukulaistensa vaiheiseen ja ”Rakkautta ja ristiriitoja”, joka kertoo mieheni ja minun elämästä ja meihin vaikuttaneista vainajista.    

 

R.M. Rosenberg: Vapaaherratar

R.M. Rosenbergin Vapaaherratar (Tammi 2023, 441 s.) on Hakoisten naiset -romaanisarjan toinen osa. Ensimmäinen osa Hakoisten Anna ilmestyi 2022. Uusi romaani ei ole jatkoa edelliselle. Romaanien päähenkilöt ovat kumpikin asuneet ja emännöineet Hakoisten kartanoa. Vapaaherrattaressa eletään 1790-luvun viimeistä vuosikymmentä.   

Helena Elisabeth von Burgerhausen on aikanaan avioitunut everstiluutnantti Erik Abraham Leijonhufvudin kanssa ja päätynyt kahden kartanon emännäksi.  Leijonhufvudit ostavat velkaisen Hakoisten kartanon ja alkavat vähitellen kunnostaa sitä. Everstiluutnantti hallitsee myös Mustialan puustellia eli virkataloa kuolemaansa saakka. Romaanin alussa everstiluutnantti on palannut katkeroituneena ja suomalaiseen upseerikuntaan pettyneenä Kustaa III:n sodasta (1788-1790). Suomen sodasta (1808-1809) palaa aikanaan terveytensä menettänyt ainoa poika. Helenan harteille jää selviytyminen tyttäriensä kanssa kartanon pyörittäminen. Mieltä painaa myös kahden tyttären heikot mahdollisuudet ”avioliittomarkkinoilla”. Avioliitot ovat tärkeitä myös tyttären perheelle. Jos tytär päätyy miniäksi varakkaaseen sukuun on siitä hyötyä myös hänen vanhemmilleen.  

Helena on niin vahvasti romaanin päähenkilö, että muut jäävät pakostakin hänen varjoonsa. Jotain samanlaista on Rosenbergin romaaneissa kuin Kaari Utrion teoksissa. On helppo eläytyä romaanin henkilöiden elämään ja ajatusmaailmaan. Lukija oppii millaista elämää yläluokka eli: mitä he söivät, miten pukeutuivat, miten kohtelivat työntekijöitään, miten avioliitot solmittiin ja miten sairauksia hoidettiin. Utrion romaaneissa usein pääjuonena oli miten nuori nainen saa rakastamansa miehen ja vähän päivänvastoinkin.

Vapaaherrattaressa on hienosti kuvattu Helenan rakkautta mieheensä, vaikka tämä sodan jäljiltä onkin henkisesti nujerrettu. Osa suomalaista upseeristoa ei pysty hyväksymään ollenkaan Suomen siirtymistä Venäjän vallan alle, yksi heistä on Erik Leijonhufvud.

 Mielenkiintoiseksi romaanin tekee se, että kirjailija asuu nykyisin Hakoisten kartanossa. Hän kuuluu kartanoa omistavaan sukuun. R.M. Rosenberg on historiaan perehtynyt filosofian tohtori. Hakoisten kartanosta löytyneet tilikirjat, perukirjat ja kirjeet ovat siivittäneet kirjailijaa luomaan aineistosta kiinnostavan historiallisen romaanin.