torstai 29. toukokuuta 2014

Seppo Jokisen laatu säilyy kirjasta toiseen

Taannoin tuttu mies neuvoi nuorempia naisia, ettei heidän pidä ottaa renttua miehekseen. Mitä useamman dekkarin luen, sitä varmempi olen siitä, ettei rikospoliisia tai komissaariotakaan kannata ottaa miehekseen. Paitsi jos tamperelainen komisario Seppo Koskinen olisi tämä kyseinen mies.

Kirjailija Seppo Jokinen on rakentanut kirjojensa päähenkilöstä niin liikuttavan ja peritavallisen oloisen miehen, että hänestä on helppo pitää. Kaiken lisäksi kun Jokisen uutuus Mustat sydämet (Crime Time 2014) alkaa Australiassa juostavan maratonin tunnelmissa. ”Puhuminen kulutti energiaa ja hankaloitti hapenoton maksimointia. He olivat ohittaneet hetki sitten kolmenkymmenen kilometrin merkkipaalun. Vanhan viisauden mukaan maraton alkaa vasta siitä.”  Muistan selkeästi miten elokuussa 1988 pelkäsin Helsinki City marathonilla 30 km:n merkkipaalua.  Vettä satoi samaan tahtia kuin 30 kilometriä aikaisemminkin, mutta sillä kertaa mitään kummallista ei loppumatkalla tapahtunut.

Koskinen ajattelee, että pitää vain keskittyä jokaiseen metriin ja askeleeseen ja miettiä, miten edetä ne mahdollisimman pienellä voimainkulutuksella.  Kun juoksun aikana kadun varrella ollut naiskatsoja huutaa Koskiselle ja hänen kavereilleen selkeällä suomen kielellä: ”Kyse on ihmisen elämästä.”, jää poliisi pakostakin miettimään mitä huuto tarkoittaa. Miehillä on päällään juoksupaita, jossa on teksti Road Runners of Tampere Police Forces, joten heidät on helppo tunnistaa suomalaisiksi.

Samalla tavalla on helppo tunnistaa kirjassa tutuksi tulevat vuosikymmeniä Australiassa asuneet miehet. Heistä kaikista ei taloudellisesta menestyksestä huolimatta ole karissut minnekään jäyhä, sisäänpäin sulkeutunut mies. Romaanissa tulee ajan mittaan tutuksi ne työt mitä suomalaissiirtolaiset ovat kaivoksilla ja rakennuksilla tehneet. Yksi heistä on vaurastunut saunojen rakentamisella.


Miesten kohtaloksi koituu ”ihana” suomalaisnainen, joka sukeltautuu itse kunkin elämään yllättäen. Ja ennen kuin miesparka toipuu häntä kohdanneesta onnesta, on nainen kadonnut ja hänen mukanaan tukku rahaa tai arvokkaita jalokiviä. Onpa yksi heidän ystävistään kuollut epämääräisissä olosuhteissa. Komisario Koskinen ja hänen työtoverinsa Anni Kanninen käyttävät lomapäivänsä merkillisten tapahtumien ratkomiseen. Samalla tavalla kuin Koskinen on omistautunut työlleen, on kirjailija itsekin. Kerran vuodessa hän ilahduttaa lukijoitaan ja yhtä laadukkaasti.

Mukana on ripaus Koskisen naiskuvioita – nehän rikosromaaneissa aina ovat päähenkilöltä sekaisin. Kotimaassakin tapahtuu, joten yhteys Tampereelle on kaiken aikaa olemassa.
'
Pahojen asioiden keskellä Seppo Jokinen näkee inhimillisyyttä ja ymmärtää kaikkia osapuolia. Romaani etenee sopivan verkkaisesti ja luontevasti. On helppo nostaa Jokinen kärkipäähän suomalaisten dekkarikirjailijoiden joukossa. Huolellista ja harkittua työtä.   


sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Rikosromaani = dekkari ja romaani

Englantilainen Kate Atkinson on päässyt suosikkikirjailijoitteni listalle. Hän lunasti lopullisesti paikkansa viime syksyn uutuudella "Eikä vieläkään hyviä uutisia?" (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2013).
Aikaisemmin ilmestyneet Kaikkein vähäpätöisin asia ja Ihan tavallisena päivänä aloittivat rikosromaani trilogian.

Kirjat ovat hykerryttävän hieno yhdistelmä dekkaria ja romaania. Alussa on rikos ja niitä saattaa kertyä matkan varrella lisääkin. Tällä kertaa rikoskomisario Jackson Brodiesta ei pahemmin ole rikoksen ratkaisijaksi. Mies kun loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu toipumaan sairaalahdossa viikkokausia.

Atkisonin maailmassa on hyviä ja pahoja ihmisiä, on rikkaita ja köyhiä, on onnistujia ja luusereita, on rakkautta ja vihaa. Elämän kirjo niin hienossa paketissa että sitä ei voi kuin ihailla. Juonen käänteet ovat huikaisevan monimutkaisia ja henkilöiden tiet kohtaavat tai ohittavat toisensa ennalta arvaamattomalla tavalla. Kirja on kiehtova ja koskettava.


tiistai 13. toukokuuta 2014

Aloittelija ja mestari

Olisiko Otava julkaissut Nura Farahin Aavikon tyttäriä jollei kirjoittaja olisi ensimmäinen somalisyntyinen kirjailija, joka kirjoittaa kirjansa suomen kielellä. Nura Farah, synt. 1979 muutti Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana.

Aavikon tyttäret kertoo ilmeisesti Farahin isoäidin elämästä. Somalia on irrottautumassa Britannian alaisuudesta ja siitä on tulossa itsenäinen valtio. Klaanien väliset erimielisyydet tulevat romaanissa esille lähinnä siinä että Khadijan perhe on hyvin ylpeä klaanistaan ja selkeästi tulee ilmi miten muut klaanit ovat huonompia tai jopa vihamielisiä.

Romaanin kieli on melko yksinkertaista ja yksitoikkoista ja kun tarinakaan ei yllä tavanomaista kummoisemmaksi, saa kirjasta hyvin kapean kuvan Somalian naisten todellisesta elämästä. Monin paikoin kirja on hyvin ankeaa luettavaa. On vaikea käsittää miksi leskeksi jääneen äidin on oltava ilkeä omalle tyttärelleen. Myötämielistä suhtautumista tytär saa osakseen vain silloin kun tiedossa on varakas kosija. Moni asia on yllätyksetön ja juonen käänteet arvaa etukäteen.

    


Kallis elämä

Onnekseni löysin Alice Munron novellit jo monta vuotta sitten. Niinpä olin tavattoman iloinen kun hänelle myönnettiin Nobel -palkinto viime vuonna 

Kirjailija (synt. 1931) on itse sitä mieltä että Kallis elämä ( suom. Kristiina Rikman, Tammi 2013) on hänen viimeinen kirjansa. Tuntuu että Munron aiheet eivät lopu koskaan. Jokaisella kirjallaan hän yllättää lukijansa. Tarinat ovat joka kerta erilaisia, ihmiset kohtaloineen joko viehättävät tai vieraannuttavat lukijaa. 

Minä en lakkaa ihastelemasa sitä millaisia käänteitä kertomuksissa voi alun alkaen tavalliselta tuntuva elämä saada. Moni on elämän murjoma ja kykenemätön ohjaamaan omaa elämäänsä. Alice Munrolle elämä ei ole etukäteen ohjelmoitu jakso maailmankaikkeuden kiertokulussa - pikemminkin päinvastoin. 

Lukemisen ilosta kuuluu iso kiitos myös kääntäjä Kristiina Rikmanille! 

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...