Taannoin tuttu mies neuvoi nuorempia naisia, ettei heidän pidä
ottaa renttua miehekseen. Mitä useamman dekkarin luen, sitä varmempi olen
siitä, ettei rikospoliisia tai komissaariotakaan kannata ottaa miehekseen. Paitsi
jos tamperelainen komisario Seppo Koskinen olisi tämä kyseinen mies.
Kirjailija Seppo Jokinen on rakentanut kirjojensa päähenkilöstä
niin liikuttavan ja peritavallisen oloisen miehen, että hänestä on helppo
pitää. Kaiken lisäksi kun Jokisen uutuus Mustat sydämet (Crime Time 2014) alkaa
Australiassa juostavan maratonin tunnelmissa. ”Puhuminen kulutti energiaa ja
hankaloitti hapenoton maksimointia. He olivat ohittaneet hetki sitten
kolmenkymmenen kilometrin merkkipaalun. Vanhan viisauden mukaan maraton alkaa
vasta siitä.” Muistan selkeästi miten
elokuussa 1988 pelkäsin Helsinki City marathonilla 30 km:n merkkipaalua. Vettä satoi samaan tahtia kuin 30 kilometriä
aikaisemminkin, mutta sillä kertaa mitään kummallista ei loppumatkalla
tapahtunut.
Koskinen ajattelee, että pitää vain keskittyä jokaiseen
metriin ja askeleeseen ja miettiä, miten edetä ne mahdollisimman pienellä
voimainkulutuksella. Kun juoksun aikana
kadun varrella ollut naiskatsoja huutaa Koskiselle ja hänen kavereilleen
selkeällä suomen kielellä: ”Kyse on ihmisen elämästä.”, jää poliisi pakostakin
miettimään mitä huuto tarkoittaa. Miehillä on päällään juoksupaita, jossa on
teksti Road Runners of Tampere Police Forces, joten heidät on helppo tunnistaa
suomalaisiksi.
Samalla tavalla on helppo tunnistaa kirjassa tutuksi tulevat
vuosikymmeniä Australiassa asuneet miehet. Heistä kaikista ei taloudellisesta
menestyksestä huolimatta ole karissut minnekään jäyhä, sisäänpäin sulkeutunut
mies. Romaanissa tulee ajan mittaan tutuksi ne työt mitä suomalaissiirtolaiset
ovat kaivoksilla ja rakennuksilla tehneet. Yksi heistä on vaurastunut saunojen
rakentamisella.
Miesten kohtaloksi koituu ”ihana” suomalaisnainen, joka sukeltautuu
itse kunkin elämään yllättäen. Ja ennen kuin miesparka toipuu häntä
kohdanneesta onnesta, on nainen kadonnut ja hänen mukanaan tukku rahaa tai
arvokkaita jalokiviä. Onpa yksi heidän ystävistään kuollut epämääräisissä olosuhteissa.
Komisario Koskinen ja hänen työtoverinsa Anni Kanninen käyttävät lomapäivänsä
merkillisten tapahtumien ratkomiseen. Samalla tavalla kuin Koskinen on
omistautunut työlleen, on kirjailija itsekin. Kerran vuodessa hän ilahduttaa
lukijoitaan ja yhtä laadukkaasti.
Mukana on ripaus Koskisen naiskuvioita – nehän rikosromaaneissa
aina ovat päähenkilöltä sekaisin. Kotimaassakin tapahtuu, joten yhteys
Tampereelle on kaiken aikaa olemassa.
'
Pahojen asioiden keskellä Seppo Jokinen näkee
inhimillisyyttä ja ymmärtää kaikkia osapuolia. Romaani etenee sopivan
verkkaisesti ja luontevasti. On helppo nostaa Jokinen kärkipäähän suomalaisten
dekkarikirjailijoiden joukossa. Huolellista ja harkittua työtä.