Vanhat miehet yllättävät

Muutama viikko sitten sain kyselen Leppävaara-seurasta. Olivat kuulleet Ilmari Kiannon nuorimmalta tyttäreltä että Ilmari Kianto on asunut ensimmäisen vaimonsa ja kahden vanhimman lapsensa kanssa Leppvaarassa 1907 - 1908 ja talven 1908 - 1909 Pitäjänmäellä.

Alkoi ihastuttava retki kirjailijan vanhoihin teoksiin ja muihin lähteisiin. Pikku hiljaa tarina on alkanut hahmottua. Monta aukkoa on vielä olemassa, mutta uskon että saan Pitäjänmäki muistelee sivuille hyvän tarinan kuuluisasta miehestä, joka on aloittanut Punaisen viivan kirjoittamisen Pitäjänmäellä Lyckoby-nimisessä huvilassa. Huvila oli nykyisen Taavinkuja 6:n kerrostalojen paikalla. Diakonissalaitos osti huvilan 1922. Punaisen viivan viimeisellä sivulla on merkintä Sockenbacka - Suomussalmi 1909.

Kianto ei erityisemmin pitänyt ruotsinkielisestä asuinpaikastaan. "Naapuri puhuu vierasta kieltä, naapurissa vihataan kansalliskieltä, se jo paljon vaikuttaa. Ja kapitaali näyttelee osaansa ison maailman porteilla. Ihmiset ovat tylyjä, itsekkäistä... Tämä ei ole kaupunkia eikä maalaiselämää, tämä ei ole mitään".

Mikään Onnenpesä talo ei Kiannon perheelle ollut. Perheen 3-vuotias poika sairastui hinkuyskään ja menehtyi keväällä 1909 aivotuberkuloosiin. Ilmari Kianto on kirjoittanut liikuttavan kirjan pojastaan Kalevista ja tämän sairaudesta. Pyhä rakkaus tai pienen lapsen elämä ja kuolema (Otava 1910) on kirjoitettu sydänverellä. Isä oli kiintynyt hämmästyttävällä tavalla esikoislapseensa.

Päiväkirjamerkintöjen mukaan lapsen sairaus etenee vähitellen ja kuolema häämöttää vääjäämättömänä edessä. Kiannot matkaavat kuolemansairaan lapsensa kanssa Suomussalmelle.

Vanhan miehen rakkaus

Toinen vanha mies, joka yllätti minut viime viikolla, on kirjailija, professori Lars Huldén (synt. 1926). Hänen uusin runokirjansa Ei tähtiä tänä yönä, sir (suom. Pentti Saaritsa, Siltala 2014) on ihastuttava. Takakannessa kerrotaan että kirja sisältää runoja korkeasta vanhuudesta, tulevaisuudesta ja rakkaudesta.

Korkea vanhuus on vääjäämätöntä ja välillä aika ikävää ja hankalaa. Tulevaisuus on Huldénin mukaan kuolema. Se ei ole pelottava vaan elämänmenoomme kuuluva asia. Rakkaus on se mikä tekee kaiken elämisen arvoiseksi.

Minun aikani ei ollut liian pitkä
jos saan sanoa mielipiteeni.
Olisi se saanut olla vähän pitempi.
Silloin olisin ehkä saanut päähäni
jonkin ajatuksen joka olisi kantanut minua
edemmäs maailmassa, kun jalat eivät enää kanna.  

Runojen kieli on nokkelaa ja soljuvaa. Pentti Saaritsan suomennustyö tekee varmasti oikeutta runojen kauniille poljennolle ja kuulaille kielikuvilla. Leikkisyyttäkin on mukana.

Vaikka oli niin kiin oli
hyvä oli että oli.
Vaimo oli niin kuin oli,
ja hyvä sellaisen kuin oli
Mies oli mikä oli
mutta hyvä että oli.
Oli mitä oli,
mutta hyvä oli että oli.

Rakkaus - vaikka se olisikaan enää pelkkää intohimoa - on voima joka kannattelee ja tekee elämän elämisen arvoiseksi. Ihastuttava pieni kirja. Aion pitää sitä mukanani monessa paikassa. Ehkäpä jonainen päivänä rohkaistun ja luen niitä ääneen ystävilleni - olipa heitä koolla 2 tai 22.

Mukaansatempaava dekkari Tanskasta

Edelleen kaipaan Vallan linnaketta ja Siltaa. Molempiin odottelen kiihkeästi jatkoa mutta tuskinpa niitä koskaan tulee. Onneksi pääsen aina silloin tällöin Kööpenhaminaan etsimään ja ihastelemaan molempien sarjojen tapahtumapaikkoja. On Malmössäkin käyty. Jotain hyötyä on siitä että tytär asuu Tanskanmaalla.

Taustalla se SILTA  

Kahden lasten- ja nuortenkirjailijana tunnetun naisen Lene Kaaberböl ja Agnete Friis yhteistyönä on syntynyt Nina Borg –sarja, josta ensimmäinen kirja Poika matkalaukussa on ilmestynyt (Siltala 2013, 339 s.) Aino Ahosen juoheasti suomentamana. Eli pääsen nauttimaan tanskalaisten vapaahenkisestä ja tasokkaasta taiteesta uudessa ulottuvuudessa.

Kirjoittajat käyttävät samanlaista rakennetta romaanissaan kuin Ilkka Remes. Eri luvuissa tapahtumat kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta. Kaikki jää aina sillä tavalla kesken että pakko olisi jatkaa vielä seuraava luku ja vielä yksi.

Kaikki alkaa siitä kun Nina Berg, kirjan sairaanhoitaja sankaritar, raahaa Kööpenhaminan rautatieaseman säilytyslokerosta hakemansa matkalaukun parkkihalliin, avaa sen ja löytää laukusta pienen, noin kolmivuotiaan pojan. Kehitellään ja keritetään monien säikeiden ja henkilöiden yhteenpunottu vyyhti.

Parantumaton maailmanparantaja

Nina tekee töitä Kööpenhaminassa majailevien laittomien maahanmuuttajien parissa. Häneen on iskostunut tarve muuttaa maailmaa ja auttaa hädänalaisia ihmisiä aikaan ja paikkaan katsomatta. Vasta dekkarin ihan viimeisillä sivuilla kirjailijat paljastavat mistä Ninan yltiöpäinen tarve auttaa muita kumpuaa.

Tanskalaisarvioissa nostetaan Poika matkalaukussa niin hyväksi ja tasokkaaksi, että se yksinään on kyennyt nostamaan rikoskirjallisuuden uudelle tasolle. Olisin oikeastaan valmis hyväksymään tämän ajatuksen.

Dekkarissa on monta eri juonta, on hyvin erilaisissa olosuhteissa ja elämäntilanteissa eläviä ihmisiä. On hyväksikäyttäjiä ja hyväksikäytettyjä, eronneita ja sitä havittelevia, on rakkautta ja vihaa, on rikkaita ja köyhiä, on tanskalaisia, liettualaisia, saksalaisia.

Yhteiskuntakriittisyys kumpuaa Ninan työstä, kidnapatun pojan äidin kohtalosta, rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta.

Uskonpa että seuraavalla Tanskan matkalla vaellan pikku Mikasin jalanjäljissä. Mutta koetan välttää ”palkkamurhaajien” paikat. Joka kerta kun lukee mitä osa meistä on valmis tekemään rahasta, valtaa mielen ahdistus ja hämmennys. Vaikka hyvin tiedän että paha ei maailmasta katoa. Ei koskaan! Ninat yrittävät kuitenkin tehdä sitä paremmaksi.    

  

EX LIBRIKSENI VUODELTA 1993
Suunnittelija Matti Sornikivi

 

Intohimoista luettavaa

Nyt on Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme käsitelty kahdessa kirjakerhossa. Toisessa kaikki olivat lukeneet kirjan, toisessa vain osa. Hitaasti ja hartaasti teksti aukeni jokaiselle lukijalle. Parasta on että kirjaa ei lukenut turhaan. Moni siinä käsitelty asia kummittelee vieläkin mielessä.

Kun mainosteksti kirjan takakannessa lupaa, että tiedossa on "harvinaisuus, kirja, joka on radikaali, intohimoinen ja tosi", avaa kirjan epäilevästi. Zadie Smithin neljäs romaani Risteytymiä (suom. Irmeli Ruuska, WSOY 2013, 349 s.) kaikkea sitä mitä markkinointi-ihmiset lupaavat.

Romaanin näennäisesti erillisissä tarinoissa on huikeaa kuvausta koillis-lontoolaisista lähiöistä, joissa ihmiset elävät toimeentulon rajamailla. Kun nuori nainen murtautuu ulos omista lähiympäröistään ja opiskelujensa ansiosta pääsee aivan toisenlaiseen elämään kiinni, on ristiriita menneisyyden ja lähisuvun kanssa itsestään selvyys. Näin on ollut ja näemmä on aina. Aidan yli ei pitäisi loikkia.

Zadie Smith (synt.) on hieno ihmistuntija ja -kuvaaja. Pienillä viittauksilla ja vihjeillä hän maalaa lukijan eteen monikerroksisen ja moniulotteisen maailman ihmisineen, jotka todella tuntuvat eläviltä ja tosilta.

"Tytärkuteet. Siskokuteet.Äitikuteet. Vaimokuteet. Oikeussalikuteet. Rikkaan kuteet. Köyhän kuteet. Brittikuteet. Jamaikalaiskuteet, Omat puvustot kullekin. Mutta miettiessään noita eri asenteitä hän joutui pinnistelemään yrittäesään päättää, mikä oli aidointa, tai kentiess - vähiten epäaitoa."

Risteytmiä on aito. Sitä lukiessaan ei tarvitse miettiä missä kuteissa kulkee. Ihmisen kuteissa - on minun vastaukseni. Yhtä hämmentävä ja vapautunut olo minulla oli silloinkin kuin olin lukenut Kauneudesta (lsuom. 2006) romaanin.  

Syksyllä ilmestyy paljon kotimaisia romaaneja ja niitä pitää lukea. Silloin käännöskirjallisuus jää vähemmälle. Keväällä ja kesällä aukon voi paikata. Nyt se alkoi komeasti.