Valérie Perrin Vettä kukille

Valérie Perrin Vettä kukille (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2023, 473 s.) on kesän hurmaavin ja lumoavin romaani. Se on perhekronikka, se on melkein kuin dekkari, se on tasokas viihderomaani, se on samalla kertaa tragedia ja komedia.

Meillä on mielikuva valloittavista ja vallattomista ranskalaisista miehistä. Se kohtelevat kunnioittavasti naisia, mutta pettävät heitä sen kun ehtivät. Vettä kukille kertoo juuri näistä miehistä ja heidän naisistaan. Henkilöiden elämänkohtaloat kietoutuvat yhteen ällistyttävällä tavalla. Mutta kaikessa kiemuraisuudessaan kaikki tuntuu hyvin uskottavalta.

Monen henkilön elämään liittyy raskaita kokemuksia ja monen lapsuus on ollut köyhääkin köyhempi monella tavalla. Romaanin kiehtovan ja hieman pelottavankin ilmapiirin luo se että päätapahtumapaikkana on hautausmaa. Päähenkilöinä on hautausmaan ja sen puutarhan hoitaja ja hänen aviomiehensä. Aviomies keskittyy enemmän moottoripyörällä ajamiseen kuin hautausmaan hoitamiseen.

Kirjan jokaisen luvun alussa on mietelause, joka useimmiten vaati pysähtymisen ja pohdintaa: ”Kaikki haalistuu, kaikki siirtyy muistin ulottumattomiin”. Kirjan kieli on kuvailevaa, viipyilevää ja kaunista. Kiitokset myös kääntäjä Saara Pääkköselle. Näinkin voi kuvata äidiksi tulemista.

Kun Léonine saapui, nuoruuteni pirstoutui säpäleiksi rajusti kuin kivilattiaan iskeytyvä posliinimaljakko. Hän hautasi minun huolettoman tytönelämäni. Muutamassa minuutissa viskouduin naurusta kyyneliin, auringonpaisteesta sateeseen. Olin kuin kevättaivas, jolla pouta ja räntäkuuro vuorottelivat. Kaikki aistini olivat vapaana, terävät kuin sokeilla.

Pakostakin aloin haaveilla, että helsinkiläisen Maunulan uurnalehdon kupeessa olisi pieni talo, jossa asuisi ystävällinen hautausmaan hoitaja, jota voisi tervehtiä kun hän tulee vastaan hautausmaan käytävillä. Hänellä olisi tarvittaessa aikaa ja voimia päättää tarvitsenko keskusteluseuraa, tukea tai teekupillisen tarjoamaa lohdutusta.  Vettä kukille -romaanin luettuani voin kuvitella talon ja sen kukkia ja ihmisiä rakastavan asukkaan.

Vettä kukille on ranskalaisen valokuvaajana ja käsikirjoittajana työskennelleen Valérie Perrin (s. 1967) toinen romaani. Teosta on myyty yli miljoona kappaletta yli 30 kielellä. Ranskan lisäksi se on ollut hyvin suosittu Italiassa, Norjassa ja Ruotsissa. Kirjan pohjalta on tehty teatteriesitys ja siitä on tekeillä tv-sarja.     

Lydia Sandgrenin Läpileikkaus

Mitä mahdollisuuksia on Göteborgiin perustetulla kustannusyhtiöllä selviytyä isompien yritysten puristuksessa? Entä voiko kuuluisaksi ja tunnetuksi taidemaalariksi tulla maalaamalla ystävänsä vaimosta muotokuvan toisensa jälkeen? Miksi ruotsalaiset opiskelijat haluavat hakea inspiraatiota uralleen Pariisista? Miksi kahden lapsen äiti haluaa kadota?

Näihin kysymyksiin ja moniin muihinkin etsitään vastaus Lydia Sandgrenin romaanissa Läpileikkaus (suom. Sanna Manninen, WSOY 2023, 718 s.). Läpileikkaus on Sandgrenin esikoisteos, jota hän kertoo kirjoittaneensa kymmenen vuotta. Romaanin alussa piti totutella siihen miten hienosti Sandgren osaa paneutua ja pureutua kahden miehen elämään ja ajatuksiin. Sandgrenin romaani on palkittu Ruotsin arvostetulla kirjallisuuspalkinnon August-palkinnolla 2020.

Martin Berg haaveilee kirjailijan urasta ja Gustav tietää että hän haluaa maalata ja tulla kuuluisaksi. Martin ajautuu perustamaan kustantamon ja kirjailijan ura jää novellikokoelman kokoiseksi. Sen sijaan Gustav Becker on ansainnut kannuksensa muotokuvamaalarina.

Martinin ja Gustavin ystävyys alkaa lukiovuosina ja kestää vaikka välillä onkin ajanjaksoja, jolloin he tapaavat vain harvoin. Romaanin päähenkilöitä on myös Martinin tytär Raakel. Isä yrittää houkutella tytärtä oman työnsä jatkajaksi ja antaa hänelle – saksan kielitaidon takia – arvioitavaksi romaanin, jonka Raakel epäilee kertovan hänen kadonneen äitinsä elämästä.

Martinia haastatellaan, kun hän on täyttämässä 50 vuotta. Vastatessaan toimittajan kysymyksiin romaani vie muistoihin, jotka kuvaavat niin Martitin, Gustafin kuin Ceciliankin opiskeluaikaa, aikuistumista ja selviytymistä vuosikymmenestä toiseen, heidän ystävyyttään. Romaanissa pohditaan paljon myös kirjallisuuden ja taiteen merkitystä, ratkotaan monimutkaisia ihmissuhteita ja kuvataan oman elämänsuunnan etsimistä.

Mammuttimainen romaani – 718 s. ja äänikirjana 32 tuntia – ei houkutellut, mutta olikin kiehtova lukukokemus. Se herätti harvinaisen paljon ajatuksia ja tuntemuksia.