Mikä keksintö! Että joku keksiikin kirjoittaa romaani
nykypäivän seitsemästä veljeksestä. Riina Katajavuori keksi ja laittoi kirjansa
nimeksi Wenla Männistö (Tammi 2014). Seitsemän äiditöntä poikaa, joilla on
kolme eri isää, asustaa rappiotilassa olevassa omakotitalossa Käpylässä. Pojat
tappelevat tietysti toukolalaisten kanssa, vierastavat koulunkäyntiä ja
työntekoakin. Ovat omapäisiä ja
ihastuttavan erilaisia, mutta melkein samanlaisia kuin Kiven Nurmijärvellä
tömistäneet veljekset.
Romaanin rakenne on yhtä ihastuttava kuin koko
tarinankerronta. Yksi poikien isistä on afrikkalainen Ben. ”Ben oli niin
tavallinen, mutkaton, teeskentelemätön ja suora, ettei haitannut yhtään, jos
hänessä oli jotakin epäsymmetriaa. Oli minussakin. Jokainen meistä kenottaa
jostain kohtaa vinossa kuin haapa myrskyssä, kun oikein tarkkaan tiiraa.”
Kuvaus on poikien äidin Allin muistelua. Alli on kuollut ja
muistelee elämänmenoaan pilven reunalta. Pojat puuhaavat paljon sellaista mitä
äiti ei oikein hyväksy, mutta ei hän rakkaita poikiaan tuomitsekaan. Alussa
tietysti tuntuu siltä, että poikien puuhista ei tule yhtään mitään. Ei tullut
Kiven veljestenkään, mutta loppua kohti kaikki tietysti seestyy.
Onhan Wenla ihana
Wenla asustaa kätilö-isänsä kanssa ja yrittää murrosikäisen
sitkeydellä saada äitinsä kertomaan kuka on hänen isänsä. Mutta äiti ei millään
tohdi paljastaa, että hänen yhden yön rakkautensa on muuttanut Thaimaahan ja
puuhastelee siellä mitä puuhastelee. Hieman vahingossa totuus selviää Wenlalle.
Maija-äiti on turhaan elänyt salaisuutensa kanssa vuosikausia.
Katajavuori kuvaa nykypäivän nuoria ihastuttavalla otteella.
Nuoret puuhailevat ja törmäilevät kuten ikään ja elämänmenoon kuuluu. Iäkkäämpi
lukija on välillä ihan ymmällä. Näinkö se nykyisin menee? Välillä nuoret
heittäytyvät ajattelemaan sotaa, välillä tärkeintä ovat vaatteet tai kuntoilu,
seurustelu ja ne aina niin käsittämättömän typerät vanhemmat.
Melkoisen tietopaketin saa nuorten suosimasta musiikista,
leffoista ja muistakin muotijutuista. Runoilija Katajavuori on myös
kirjoittanut romaaniin runoja, biisejä – miten vain niitä haluaa nimittää. Ne
helisevät ja soivat lukijan korvissa samalla ihastuttavalla tavalla kuin
Kivenkin tekstit.
Lopussa kaikki seestyy
Joutuuhan Wenla moneen kertaan vastaamaan kysymykseen kenet
veljeksistä hän oikein aikoo ottaa. Katajavuoren Wenlassa kaikki tapahtuu ihan
niin kuin oikeassa Seitsemässä veljeksessä, mutta oman aikamme tapojen ja menojen
mukaan.
Erehtyypä Wenla väärän veljeksen matkaan ennen kuin hänelle
selviää että Jusahan se oikea on. Eikä Wenla pääse ”väärästä rakkaudestaan”
ihan ilman seuraamuksia, mutta sekin asia hoituu.
Lohdutonkin voisi olla kertomus noista isättömistä ja äidittömistä
pojista, mutta onneksi Riina
Katajavuori antaa hyvän voittaa ja elämän kulkea
kelvolliseen suuntaan. Ihastuttavan erilainen romaani, jonka hieman rosoinen
tyyli ja sanallinen kikkailu tekevät siitä virkistävän ja koskettavan kaikessa
karheudessaan.