lauantai 13. joulukuuta 2014

Unohtumaton lukukokemus

Kirja on järkelemäinen. Siinä on 557 sivua ja teksti pientä ja tiuhaa. Mukana tämä päivä, tulevaisuus ja menneisyys. Juonen kulku ennen kokematon ja koko kirja jotain sellaista jota ei kuvittelisi koskaan lukevansa. Tätä kaikkea ja paljon muutakin on Jussi Valtonen Finlandia-palkinnon saanut He eivät tiedä mitä he tekevät (Tammi 2014).  
, synnytysmasennuksesta kärsivä nainen, isänsä hylkäämä poika, eläinkokeisiin perustuva tutkimus, teknologinen keksintö, jota ei oikeastaan ole olemassakaan, eläinaktivisteja, elämä kaikilla tahoilla ja kaikilla tasoilla.

Jussi Valtonen kykenee käsittämättömällä tavalla pureutumaan lukuisiin aikamme ilmiöihin. On sama onko kertomisen näkökulma miehen, maisen, nuorukaisen tai lapsen. Kirjan henkilöt ovat kykenemättömiä tulemaan toimeen kenenkään kanssa – ei oikeastaan edes itsensä kanssa.

Amerikkalaisen tutkijan näkemys suomalaisesta tiedemaailmasta on kaikkea muuta kuin imartelevaa. Kirjailijalla on kokemusta toisenlaisesta maailmasta USA:ssa. Romaani on tulvillaan sivalluksia meidän aika lailla sisäänpäin lämpiävästä arvomaailmastamme.

Valtosen romaani on aikalaisromaani enemmän kuin mikään muu romaani pitkään aikaan. Huikaiseva lukukokemus. Onko se nyt niin hyvä kuin väitetään, kysyy moni. Se on !!!!  


perjantai 28. marraskuuta 2014

Sibeliusten arkea

Olen jo pitkän aikaa pitänyt Enni Mustosen (Kirsti Mannisen) kirjoista. Hän kirjoittaa tavallisten ihmisten elämästä menneitä vuosikymmeninä. Aluksi vierastin ideaa nuoresta tytöstä, joka on piikana tai lapsenpiikana suomalaisissa kulttuurikodeissa. Syrjästäkatsojan tarinoiden sarjan ensimmäisessä romaanissa Paimentyttö Ida päätyi Topeliuksen perheeseen. Tuntui että satusetä-Topeliuksen arkipäivän elämän kuvaus ei oikein luonnistanut.

Sarjan toisessa osassa Ida on lapsenpiikana Sibeliuksen perheessä. Lapsenpiika, syrjästäkatsojan tarinoita II (Otava 2014) on monella tavalla luontevampi kuin ensimmäinen osa. Saattaahan olla että nykypäivän lukijan on vaikea ymmärtää sitä että tyttö voi 15-vuotiaana olla vieraan palveluksessa.

Idasta kasvaa Lapsenpiiasta itsetietoinen nuori nainen. Hänen ansiostaan Sibeliuksen perhe selviytyy arjestaan siedettävästi. Rahapulaa podetaan aina, jopa niin että suurimmassa hädässä Ida lainaa omat säästönsä isäntäperheelle. Säveltäjä säheltää Helsingissä, kun muu perhe melkein näkee nälkää Keravan Mattilassa, minne muutetaan halvemman vuokran takia. Ympärillä on myös väkeä, joka ymmärtää toisten ahdinkoa.
Riipaisevinta romaanissa on perheen nuorimman tyttären sairastaminen ja menehtyminen. 

Olen tähän asti – eri tahoilta saamieni tai haalimieni tietojen perusteella – pitävät Aino Sibeliusta taitavana ja aikaansaavana perheenemäntänä. Hän on kiinnostunut puutarhan hoidosta, mutta kaiken käytännön hoitamisen hän kuitenkin onnistuu siirtämään Idalle. Ja voimia ja kykyä selviytyä hankalista tilanteista, on nuorella Idalla kosolti enemmän kuin Aino Sibeliuksella.

Lapsenpiika

Romaanissa tutustuu myös Ainon äitiin Elisabet Järnfeltiin, Jeanin veljeen Christian ”Kitti” Sibeliukseen, tulevaan ylilääkäriin ja professoriin ja hänen sisareensa Lindaan.

Enni Mustonen ei kiillottele eikä nöyristele kulttuuri-ikoneiden edessä. Sibeliuskin on välillä rakastava aviopuoliso, hellä isä, mutta välillä armoton juhlija ja itsekäs säveltäjä, jonka työrauha on ylitse kaiken muun. Seuraavaksi mennään Helsinkiin Elisabetinkadulle Albert Edelfeltin palvelukseen.

    

lauantai 15. marraskuuta 2014

Ei vanhuus ole naurun asia

Ruotsalainen toimittaja-kirjailija Catharina Ingelman-Sundberg päätti kirjoittaa menestysromaanin. Kakkua, kiitos! (suom. Outi Menna, Schildts & Söderströms 2014) romaanista tuli menestys. Sitä on käännetty monille kielille ja kiitetty laajasti. Maineen myötä Ingelman-Sundberg on paljastanut olevansa sukua J.L.Runebergille.

Romaanissa on pääosassa visikko: kaksi miestä ja kolme naista. He asuvat vanhusten palvelutalossa, kyllästyneitä ja tympääntyneitä huonoon kohteluun, tapahtumattomuuteen ja muihin asukkaisiin. Viisikko oivaltaa että vangit elävät paremmissa oloissa kuin vanhukset ja niinpä he päättävät heittäytyä rikollisiksi ja tavoitella hyvin kohdeltavan vangin osaa.
Tarina etenee hieman verkkaisesti, mutta romaani on täynnä herkullisia yksityiskohtia. Oikean rikoksen tekeminen ei ole helppoa, vaikka rikolliset tekevät pohjatyöt huolellisesti. Rikoksen on oltava myös riittävän suuri, jotta sen takia päätyisi vankilaan.

kakkua_kiitos_kokokansi_uusimitta.ai

Romaanissa tuodaan hyvin esille yksityisessäkin palvelutalossa rehottava vanhusten huono kohtelu. Kukaan ei edes huomaa vaikka viisikko on poissa ”kotoaan” päiväkausia. Samaa kritiikkiä on Minna Lindgrenin hyvin suosituissa romaaneissa Kuolema Ehtoolehdossa ja Ehtoolehdon pakolaiset.

Romaani on oivallinen väline ironiselle kuvaukselle siitä millä tavalla vanhuksia nykyisin kohdellaan. Mutta aina en oikein jaksa innostua tästä taiteenlajista. On helppo nauraa dementoinutta näyttelevälle Leena Uotilalla Helsingin Kaupunginteatterin Vielä ehtii –näytelmässä. Samaa näytelmää esitetään ainakin Tampereen Komediateatterissa. Nauru ei aina ole edes aitoa, vaan pikemminkin vaivaantunutta.  

Vai olenko vain huumorintajuton ja ennakkoluuloinen! Kerron mielelläni hupaisia sattumuksia isäni elämästä hänen kahtena viimeisenä elinvuotenaan, joiden aikana hän kärsi dementiasta. Mutta pitääkö vakavien asioiden ja asiattomuuksien avulla rakentaa viihdettä.

Ehkäpä tunnen liian monta liki 90-vuotiasta hyvin itsenäisesti elävää, selväjärkistä ja toimintakykyistä vanhusta. Heidän puuhissaan ei ole mitään huvittavaa. Vaikka jokainen ei aina saakaan sitä apua mitä tarvitsee nopeaa tahtia, on asioilla taipumus järjestyä. Monessa tilanteessa vanhuksen oma asenne on se kaikkein tärkein. Ei siinä tarvita ulkopuolisia naurajia. Jos naurattaa niin teemme sen yhdessä, yleisöä ei siihen tarvita.  


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kun elämä menee hyvin ja huonosti

Norjalainen Per Pettersson on julkaissut vain kolme romaania. Hevosvarkaat (2009) ja Kirottu ajan katoava virta (2011) ihastuttivat niin kriitikot kuin lukijatkin. Pidin niistä hyvin paljon, 

Uusin romaani En suostu (suom. Katriina Huttunen, Otava 2014) on yhtä laadukas ja ainutlaatuinen kuin aikaisemmatkin. Kaksi poikaa Jim ja Tommy eivät ole tavanneet vuosikymmeniin. Kun Tommy ajaa hienolla autollaan aamuhämärässä siltaa pitkin tunnistaa hän kalastajien joukosta Jimin. 

Tommyn lapsuus oli koettelemuksia täynnä ja Jim puolestaan eli uskonnonopettaja-äitinsä kanssa turvallisesti. Varjopuolena elämässä oli ettei Jimillä ollut isää. Tommylla oli kaksi sisarta ja veli, väkivaltainen isä ja äiti, joka katosi. 

Tommy yritti pitää sisaruksistaan huolta, mutta lopulta lapset otettiin huostaan ja sijoitettiin eri perheiseen. Tommy kadotti yhteyden sisaruksiinsa. Hän asui naapurissa eläneen yksinäisen miehen luona. Tommyä eivät lapsuuden karut kokemukset nujertaneet - päinvasoin. Hänestä tuli menestynyt liikemies ja Jimin elämä luisui alamäkeä.

Petterson punoo tarinan poikien elämästä hienosti. Hän rikkoo aikajanan ja tapahtumien kulun. Hienovireistä kuvausta niin nuorten kuin aikuistenkin miesten elämästä – unohtamatta Tommyn äitiä ja sisarta. Kirjan sykähdyttävin kohtaus - ainakin minulle - oli se kun Tommyn sisar melkein pääsee heidän kadonneen äitinsä jalanjäljille. 

Norja ja Oslo ympäristöineen on kirjassa vahvasti läsnä. Välillä kerrotaan nimeltä ihan jokainen tie mitä pitkin ajatetaan. Nimet eivät kerro minulle mitään, mutta kaikesta osasi luoda mielikuvan ja aistia norjalaisen yhdyskunnan sielua.    

En suostu

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Wenla ja veljekset

Mikä keksintö! Että joku keksiikin kirjoittaa romaani nykypäivän seitsemästä veljeksestä. Riina Katajavuori keksi ja laittoi kirjansa nimeksi Wenla Männistö (Tammi 2014). Seitsemän äiditöntä poikaa, joilla on kolme eri isää, asustaa rappiotilassa olevassa omakotitalossa Käpylässä. Pojat tappelevat tietysti toukolalaisten kanssa, vierastavat koulunkäyntiä ja työntekoakin.  Ovat omapäisiä ja ihastuttavan erilaisia, mutta melkein samanlaisia kuin Kiven Nurmijärvellä tömistäneet veljekset.

Romaanin rakenne on yhtä ihastuttava kuin koko tarinankerronta. Yksi poikien isistä on afrikkalainen Ben. ”Ben oli niin tavallinen, mutkaton, teeskentelemätön ja suora, ettei haitannut yhtään, jos hänessä oli jotakin epäsymmetriaa. Oli minussakin. Jokainen meistä kenottaa jostain kohtaa vinossa kuin haapa myrskyssä, kun oikein tarkkaan tiiraa.” 

Kuvaus on poikien äidin Allin muistelua. Alli on kuollut ja muistelee elämänmenoaan pilven reunalta. Pojat puuhaavat paljon sellaista mitä äiti ei oikein hyväksy, mutta ei hän rakkaita poikiaan tuomitsekaan. Alussa tietysti tuntuu siltä, että poikien puuhista ei tule yhtään mitään. Ei tullut Kiven veljestenkään, mutta loppua kohti kaikki tietysti seestyy.

Onhan Wenla ihana 

Wenla asustaa kätilö-isänsä kanssa ja yrittää murrosikäisen sitkeydellä saada äitinsä kertomaan kuka on hänen isänsä. Mutta äiti ei millään tohdi paljastaa, että hänen yhden yön rakkautensa on muuttanut Thaimaahan ja puuhastelee siellä mitä puuhastelee. Hieman vahingossa totuus selviää Wenlalle. Maija-äiti on turhaan elänyt salaisuutensa kanssa vuosikausia.

Katajavuori kuvaa nykypäivän nuoria ihastuttavalla otteella. Nuoret puuhailevat ja törmäilevät kuten ikään ja elämänmenoon kuuluu. Iäkkäämpi lukija on välillä ihan ymmällä. Näinkö se nykyisin menee? Välillä nuoret heittäytyvät ajattelemaan sotaa, välillä tärkeintä ovat vaatteet tai kuntoilu, seurustelu ja ne aina niin käsittämättömän typerät vanhemmat.

Melkoisen tietopaketin saa nuorten suosimasta musiikista, leffoista ja muistakin muotijutuista. Runoilija Katajavuori on myös kirjoittanut romaaniin runoja, biisejä – miten vain niitä haluaa nimittää. Ne helisevät ja soivat lukijan korvissa samalla ihastuttavalla tavalla kuin Kivenkin tekstit.

Lopussa kaikki seestyy

Joutuuhan Wenla moneen kertaan vastaamaan kysymykseen kenet veljeksistä hän oikein aikoo ottaa. Katajavuoren Wenlassa kaikki tapahtuu ihan niin kuin oikeassa Seitsemässä veljeksessä, mutta oman aikamme tapojen ja menojen mukaan.

Erehtyypä Wenla väärän veljeksen matkaan ennen kuin hänelle selviää että Jusahan se oikea on. Eikä Wenla pääse ”väärästä rakkaudestaan” ihan ilman seuraamuksia, mutta sekin asia hoituu.
Lohdutonkin voisi olla kertomus noista isättömistä ja äidittömistä pojista, mutta onneksi Riina 

Katajavuori antaa hyvän voittaa ja elämän kulkea kelvolliseen suuntaan. Ihastuttavan erilainen romaani, jonka hieman rosoinen tyyli ja sanallinen kikkailu tekevät siitä virkistävän ja koskettavan kaikessa karheudessaan.    


   Wenla Männistö

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Olli Jalosen kesä

Eletään vuotta 1972 Hämeenlinnan liepeillä. 17-vuotias lukiolaispoika päätyy kesätöihin peltihommiin. Hänen isänsä on saanut ”slaagin” ja perheen käytössä puoli vuotta ollut Taunus on pakko palauttaa auton myyjälle. Alunperin oli tarkoitus maksaa autoa kaksi kertaa vuodessa. Kun isä ei kykene maksamaan puolen vuoden käytöstä kertynyttä maksua, päättää poika hoitaa asian isänsä puolesta – salaa isältään.

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014, 509 s.) on kertomus yhdestä kesästä. Kesään mahtuu pelti- ja putkimiesten elämän seuraamista, ystävystymistä kehitysvammaisen pojan kanssa, rakastumisia ja poikuuden menettämistä, radioamatöörien omia radiolähetyksiä, poikakavereita, isän terveyden horjumista ja äidin yletöntä työntekoa.

Aikuisten maailma näyttää nuorukaisesta välillä hyvin hämmentävältä. Seurustellaan ja ei seurustella, ollaan ystäviä ja ei olla ystäviä, mikään aikuisten elämänmenossa ei ole johdonmukaista. Olli Jalonen on tavoittanut uskottavasti ajan poliittisen tunnelman, eri puolueisiin kuuluvien miesten näkemykset ovat reilusti erilaisia eikä yhteisymmärrystä aina synny työtoverien kesken. Kekkosen rooli kummittelee taustalla hyvin voimallisena.

Lukio ei ole minun paikkani

Romaanin viiteen sataan sivuun mahtuu paljon arkipäivän elämän kuvaamista. On se sitten työntekoa tai ihan tavallista kotonaoloa. Olli Jalonen on taituri tällaisten asioiden kertomisessa ja analysoimisessa. Pakostakin ihastelee miten tavallisesta asiasta tulee merkityksellistä.

”Ei se ole paljon vihellellyt kevään jälkeen, siinä huomaan, en ole ainakaan sattunut kuulemaan. Sellaisen mitä ei ole ollut, huomaa vasta kun taas on”.
Vanhempien elämänohjeet ovat hyvin niukkoja. Perheenjäsenet eivät turhia puhu keskenään. ”Kun en kysy muuta, se aloittaa että jokaiselle meistä on toilailunsa ja miehillä kotkotuksensa, mutta mitä niistä yhtään enempään”, neuvoo äiti poikaansa joka ihmettelee isän saamaa naisen allekirjoittamaa postikorttia.  

Erityisen hienovaraisesti Olli Jalonen kuvaa nuoren miehen päätöstä lopettaa lukiossa opiskelu. Vähitellen mieleen hiipuu ajatus että ehkäpä hänen paikkansa on enemmänkin työmiesten loputtomassa ketjussa kuin koulua käyneiden riveissä.

Ensin hätkähdin oliko todella niin että työläiskodin lapsi ei vuonna 1972 voinut mutkattomasti ajatella koulunkäynnin jatkamista ylioppilaaksi. Jo kymmenen vuotta aikaisemmin korkeakoulujen ja yliopistojen ovet olivat avautuneet meille monille työläiskotien lapsille.


Miehiä ja ihmisiä on hieno romaani. Se on hiottua ja harkittua kertomista, tyylillisesti hyvin karua, mutta samalla hyvin sisältörikasta. Mitään turhaa ei kerrota, vaikka koko kesän kuvaamisen tarvitaan yli 500 sivua.   





keskiviikko 20. elokuuta 2014

Uusi hieno ruotsalainen dekkari

Minulla on häkellyttävän hieno tunne. Olen tutustunut uuteen hyvään ruotsalaiseen dekkarien kirjoittajaan. Kristina Ohlsson on palkittu ja kiitetty kirjailija. Ei haittaa vaikka aloitinkin tutustumisen hänen kolmannesta Fredrika Bergman -kirjastaan. Varjelijat (suom. Outi Menna, ESOY 2011, 500 s.) on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin sen on lukenut loppuun.

Juonen kehittely on huikea. Loppusivuille saakka lukija on yhtä kadoksissa punaisten lankojen kanssa kuin poliisitkin. Vaikka välillä on aina pari sivua poliisien kuulusteluista, jotka on pidetty sitten kun kaikki on ohi. Eivät nekään aukaise rikosten syitä eikä seurauksia. Poliisitkaan eivät erehtymättömiä työssään silloin kun tapahtumat sivuavat heidän läheisiään. Tällä kertaa avopuolisoa ja veljeä.

Henkilöitä niin kuin ruumiitakin on useita. Kirjassa on rinnakkain monta asiaa tutkittavana. On vanhoja ja uusia rikoksia. On vuosikymmeniä maassa maatuneita ruumiita ja hiljattain surmansa saaneita. Vaikka rikokset ovat Varjelijoissa hyvin raakoja ja käsittämättömiä, eivät ne kaikessa karmeudessaan ole ylitsepääsemättömän vastenmielisiä.

Varjelijat

Kristina Ohlsson osaa taitavasti kuvata kirjansa monet eri henkilöt. Heistä jokaisesta muodostuu helposti oma yksilöllinen persoonansa. Useinhan poliisit tyypitellään niin että tuntuu kuin monessa eri dekkarissa seikkailisivat samat miehet ja naiset. Olssonin poliiseilla on kullakin oma yksityiselämänsä. Ei haittaa vaikka tapahtumia heidän elämässään on tavallista runsaammin: aviopuolison kuolema, onnettomuudessa vammautunut veli, hajoamisen partaalla ollut avioliitto, pakkomielteinen jämäytyminen vanhaan rikokseen. 

Tällä kertaa ruosalaisesta dekkarista puuttuu yhteiskunnan kritisointi ja analysointi. Ehkäpä se tkee Ohlssonin kirjasta selkeän ja helppolukuisen. 

Nuorempana en tohtinut lukea dekkareita koska niiden tapahtumat tunkeutuivat uniin ja jäivät askaruttamaan mieltä pitkäksi aikaa. Nyt huomaan miettiväni rikoksen selvittäjien ajatusmaailmaa ja heidän yksityiselämäänsä. Rikolliset ja rikokset jäävät taka-alalle - jollain merkillisellä tavalla osaan etäännyttää ne ajatusmaailmastani. 

Fredrika Bergman -sajasta ovat aikaisemmin ilmestyneet Nukketalo ja Tuhakaunot. Neljäs osa Paratiisiuhri ilmestyi tänä keväänä. Ne kaikki on pakko saada luettavaksi. 

   

maanantai 11. elokuuta 2014

Veijarimainen talousneuvos ihastutti

Trokari


Neljässäkymmenessä vuodessa seitsemäntoista romaania. Vuonna 1941 syntyneen Kaiho Niemisen tuotanto on kunnioitettava. Hän voitti esikoisromaanillaan Lovistoori Weilin + Göösin romaanikirjoituskilpailun vuonna 1972  ja jäi sen jälkeen vapaaksi kirjailijaksi. Nieminen on pureutunut kuvaamaan erityisesti suomalaista miestä.

Osasta hänen kirjoistaan olen pitänyt tosi paljon, osasta vähemmän. Mutta nyt yli 70-vuotias kirjailija yllättää. Trokari (WSOY 2013) on veijarimainen romaani tyhjätaskusta josta tuli äveriäs liikemies. Talousneuvos Viljo Kallioinen kertoo elämästään asianajalleen ja näistä muistiinpanoista on kirjailija loihtinut ihastuttavan elämäkerran. Suomenniemen suuri poika on yhtä fiktiivinen kuin hänen tekonsa ja menestyksensäkin, mutta tällainen Vikki Kallioinen olisi aivan hyvin voinut olla olemassa – ihan oikeastikin.

Isän kiroukset niskassaan kodistaan pois häädetty nuorukainen ”pääsee” mukaan pirtukauppaan. Reipas ja tarkkavainuinen nuorukainen rikastuu nopeasti. Hän elää itse hyvin säntillisesti ja oppii ammatin vaatimat taidot näppärästi. Kaiken lisäksi hänen sijoituksensa onnistuvat. Auttajana ja tukijana on vähän vanhempi ja kokeneempi yrittäjä-rouva, jota nuoren ja yrittelijään miehen seura kiinnostaa monella tavalla.

Kallioisen varallisuus karttuu, mikään ei epäonnistu. Mies päätyy Viipuriin. Hänen omistukseensa päätyy saha ja talo toisensa jälkeen. Sotavuodetkaan eivät horjuta miehen taloudellista asemaa. Toisen vaimon ansiosta ja avulla liiketoimet muuttuvat aina vain kukoistavimmiksi.

Nykyaika ei tietenkään enää ole yhtä auvoista kuin mennyt hyvä aika, mutta ei Neuvostoliiton sortuminen ja uudet tuulet ihan nujerra Vikkiä.  Naapurimaan liikemiesten kanssa on vain opittava käyttäytymään uudella tavalla.

Vanhoilla päivillään hän saa niskaansa velivainaan lesken, joka peräti rohkenee panetella talousneuvosta olan takaa. Kaunainen ja katkera nainen saa romaanissaan puheenvuoron omissa kirjeissään, jotka ovat herkullista luettavaa. Me kateelliset suomalaisnaiset yllämme tuolla saralle mihin vain!
Kaiho Nieminen on loihtinut Vilho Kallioisesta oivallisen romaanin. Romaanin kieli on hersyvää, se on täynnä reheviä sanontoja ja kielikuvia. Monella tavalla erilainen ja hauska romaani.  Kirjailijalle erityinen kiitos uudenlaisesta aluevaltauksesta.   

  


torstai 31. heinäkuuta 2014

Tove Janssonin uskomattomat aikaansaannokset

Muumit ovat meidän kaikkien ystäviä. Niiden tekijä Tove Jansson syntyi sata vuotta sitten ja häntä on tänä vuonna juhlittu näyttävästi. Ateneumin näyttely paljasti miten tuottelias ja aikaansaapa hän on ollut. Maalauksia vaikka kuinka paljon, muumi-kirjoja ja sarjakuvia, romaaneja, novellikokoelmia.

Tuula Karjalainen on kirjoittanut ihastuttavan kirjan Tove Jansson – tee työtä ja rakasta (Tammi 2014). Kirjan alaotsikko on lainattu taiteilijan ex-libriksestä. Tove Janssonin elämä oli ristiriitoja täynnä, mutta myös antoisaa ja seesteistä. Karjalainen on tavoittanut muumien ”äidin” äänen ja ajatukset kirjassaan tosihienosti.


Tove Janssonin ääntä en ole koskaan kuullut mutta kirjaa lukiessa on välillä tunne että kirjailija itse kertoo itsestään. Tuula Karjalainen on tavoittanut välillä taiteen tekemisen vaikeuden kanssa painiskelevan maalarin mielentilat, välillä on pääpainoa Toven mies- ja naissuhteissa, välillä ollaan muumien maailmassa, välillä Toven maailmassa on vain meri.

Seitsämän vuotta Tove Jansson piirsi kuusi kertaa viikossa muumi-sarjakuvan englantilaiseen iltapäivälehteen The Evening Newsiin. Kun hän itse väsyi työhön, jatkoi sitä hänen veljensä Lars Jansson.   

Hienosti Tuula Karjalainen kuvaa myös Tove Janssonin vanhenemista ja vähittäistä luopumista monista tärkeistä asioista. Kirjassa on paljon tietoa jota en aikaisemmin ollut lukenut mistään.
Kirja on kaikella tapaa upea elämäkerta. Kirja itsessään on hyvin kaunis. On ilo lukea kirjaa, jossa on tavallista paksumpi paperi, joka on taannut sen että kuvat ovat hämmentävän hienoja ja kauniita.

Kävin Ateneumin näyttelyssä ja nyt saan nauttia monista maalauksista uudestaan.  
Itselleni oli hieno tieto ja löytö että Tove Jansson on maalannut Strömbergin tehtaan ruokalaan 1945 kaksi isoa maalausta.  





Idylliä ja sähköenergiaa

Strömbergin Pitäjänmäen-tehtaan ruokasalia haluttiin sodan jälkeen piristää kookkaalla seinämaalauksella. Tehtaan johtaja, Janssonien perhetuttu, tilasi Tove Janssonilta tämän ensimmäiset kookkaat julkisiin tiloihin tarkoitetut maalaukset. Ensimmäisen maalauksen aiheena oli vapaa-ajan idylli, jossa hahmot nauttivat elämästään mielikuvitusmaisemassa. 

Tilaaja ei kuitenkaan ollut teokseen tyytyväinen, ilmeisesti siksi, että sen edustama sähköala ei mitenkään näkynyt kuvassa. Niinpä Tove Jansson maalasi ilmaiseksi ensimmäiselle teokselle parin, jossa sähkö on hyvin selkeästi mukana: salamat halkovat taivasta ja kirkkaasti valaistu kaupunki saa sähköä korkeajännitekaapelia pitkin. Molemmat maalaukset on maalattu öljyvärillä pohjustetuille kovalevyille.
Olen aina niin iloinen kun löydän jotain merkittävää Pitäjänmäkeen liittyvää. Ilmari Kianto aloitti Punaisen viivan kirjoittamisen Pitäjänmäellä asuessaan 1909, Mannerheim kävi hallitusneuvotteluja salonkivaunussaan Pitäjänmäen asemalla 1944, Olavi Virta oli sähkömiehen opissa Strömbergillä, Unto Mononen yövahtina Valion tehtaalla, Martta Wendelin on asunut 1914 - 1§918 Pitäjänmäellä. 

Paljon hyvää luettavaa   

Muumi-kirjat: Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Kuinkas sitten kävikään, Vaarallinen juhannus, Taikurin hattu, Taikatalvi, Kuka lohduttaisi Nyytiä, Näkymätön lapsi, Mummipapan urotyöt, Mummipappa ja meri ja Vaarallinen matka sekä Outo vieras Muumitalossa. Nämä kaikki olen yli 30 vuotta sitten lukenut nuorimmalle tyttärelleni. Kirjat ovat tallessa ja nyt Kaisu-äiti lukee niitä nuorimmalleen. Tänä kesänä löysin Kertun kirjahyllystä Carll Lewisin Liisa ihmemaassa -kirjan, jonka Tove Jansson on kuvittanut.  

Olen pitänyt kovasti myös Tove Janssonin aikuisten kirjoista. Kuvanveistäjän tytär on lukematta mutta se on Pitäjänmäen Eläkkeensaajien Lukupiirin listalla syksyllä. Parhaillaan luen Kesäkirjaa. 
Paljon iloa olen saanut myös Aurinkokaupungista ja Kunniallisesta petkuttajsta. Novellikokelma Viesti sisältää Tove Janssonin valitut novellit. 

Vain harva taiteilija pystyy Tove Janssonin mittaiseen tuotantoon. Miten paljon hän on tuottanut ja tuottaa edelleen iloa lapsille ja meille aikuiisille.

Nyt lähden juomaan kahvia muumi-mukista. Ensin syön porkkanakiettoa muumi-kulhosta. Muumi-keksiä en kylläkään aio tänään syödä.  

torstai 24. heinäkuuta 2014

Siri Hustvedtin itsenäinen maailma

Jatkuvasti olen tilanteissa, joissa minut esitellään mieheni vaimona. Esittelijä olettaa että kolmas henkilö tuntee mieheni, joten sitä kautta selviää kuka minä olen. Aikoinaan se harmitti, mutta olen alistunut. Voihan olla niinkin että mieheni vaimona oleminen on sittenkin suurempi ansio mitä oletan.

Norjalainen Siri Hustvedt on kirjoittanut romaanin, jossa kuvataan miltä tuntuu olla taidekauppiaan hieman taiteita harrastava vaimo ja mitä leskeksi jäänyt nainen tekee oman taiteellisen minänsä mittauttamiseksi. Aiheesta ja asetelmasta huolimatta Siri Hustvedtin uusimman romaanin Säihkyvän maailman (suom. Kristiina Rikman, Otava 2014, 426 s.) kansilehden liepeessä kerrotaan että kirjailija asuu Brooklynissä New Yorkissa aviomiehensä Paul Austerin kanssa. Ei tälläkään kertaa käsitellä Siri Hustvedtiä itsellisenä kirjailija, vaan pitää muistuttaa kenen vaimo hän on.

Säihkyvässä maailmassa Harriet Burden päättää leskeksi jäätyään selvittää miten hänen tekemäänsä taiteeseen suhtaudutaan, kun teosten tekijänä on mies ja mielellään aika nuori mies. Hän saa houkuteltua hankkeeseen mukaan kolme nuorta miestä. Raha on houkutin mikä saa miehet tarttumaan tarjoukseen.
Kolme miestä ovat taustoiltaan hyvin erilaisia. Yksi heistä on jo ansainnut nimeä taiteilija, toiset ei. Eikä heistä kauhean paljon kuullakaan näyttelyjen jälkeen lukuun ottamatta itsemurhan tekijää, joka kuvaa oman kuolemansa.

Romaani on rakenteeltaan hyvin kiehtova. Siinä eri henkilöt kertovat mitä oikeasti tapahtuu heidän mielestään. Aina välillä tarina etenee päähenkilön omien päiväkirjamerkintöjen avulla. Tarinaa kasvaa ja kehittyy näiden eri mielipiteiden ja näkökulmien kompinaationa. Teos on tulvillaan myös filosofista pohdintaa taiteen merkityksestä. Sitaatit on lähdeviitteineen tarkkaan taltioitu. Harriet Burdenin toiminta on hyvin punnittua ja harkittua.  

”Elääkö maanpäällisessä vai päänsisäisessä maailmassa? Tulla nähdyksi ja tunnistetuksi, vai piileksiä ja ajatella itsekseen? Näyttelijä vai erakko? Kumpi? Hän halusi kumpaakin – olla sekä sisällä että ulkona, pohtia ja toimia.”

Loppujen lopuksi taidemaailma ei niin paljon hätkähdäkään Harrietin hankkeesta kuin hän itse on olettanut. Miten 60-vuotiaan naisen taideteokset muka voisivat olla alle 30-vuotiaitten miesten tekemiä. Mutta ne vain voivat. Kukaan ei epäile eikä hämmästele miksi juuri tämä miestaiteilija on tehnyt tällaisen teoksen. Liioin näyttelyt eivät saa mitään sensaatiomaista huomiota. Selvää on että jos niiden oikea tekijä olisi ollut näyttelyn töiden tekijä oikeasti, olisi huomio ollut vielä vähäisempää.



Otava verkkokauppa : Säihkyvä maailma : 9789511279013 Romaanin kiehtovuus on henkilökuvauksessa. Kertojien äänet ovat erilaisia ja ne tekevät romaanista moniulotteisen ja monipolvisen. Romaanin loppu on hyvin vaikuttava. Harvoin olen lukenut niin sykähdyttävää kuvausta kuolemisesta. Välillä kysyin miten tämä liittyy tähän kokonaisuuteen, mutta liittyyhän se. 

Ehkäpä Harriet Burdenin kuoleman kuvaus jollakin tavalla sovittaa sen kaunan ja katkeruuden joka heijastuu hänen kaikesta toiminnastaan. 

Tuntuu että normaalia hänen elämässään on vain suhde omaan tyttäreen. Poikakin on jäänyt jollakin tavalla vieraaksi. Ainakin minulle jäi itämään ajatus että sittenkin Harrietin työt olisivat saattaneet herättäää enemmän huomiota amerikkalaisessa taidemaailmassa jos hän olisi laittanut ne esille omalla nimellään. En halua antaa periksi siinä että maailma on nuorten miesten!  



  

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Kun taru on totta

Hulvattomin koskaan lukemani romaani. Näin rohkenen väittää ruotsalaisen Jonas Jonassonin uusimmasta romaanista ”Lukutaidoton joka osasi laskea”  (suom. Laura Jänisniemi, 417 s. WSOY 2014). Mitä kaikkea tapahtuukaan kun ällistyttävän hyvällä laskutaidolla varustettu nuori afrikkalaisnainen päätyy atomipommin kanssa Ruotsiin.

Jonas Jonasson (synt. 1961) teki vuosikausia journalistin, mediakonsultin ja televisiotuottajan töitä, kyllästyi niihin, myi omaisuutensa, muutti Sveitsiin, kirjoitti romaanin” Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi”, muutti takaisin Ruotsiin, asuu Gotlannissa poikansa kanssa, kasvattaa kanoja ja kirjoitti uuden romaanin.

”Lukutaidon joka osasi laskea” -romaanin tapahtumat alkavat Etelä-Afrikasta, missä nuori tummaihoinen tyttö jää valkoihoisen insinöörin ajaman auton alle.  Syyllinen on tietysti tyttö, joka joutuu pakkotöihin Etelä-Afrikan ydinaseohjelmasta vastaavan insinöörin luokse.  Insinööri pitää enemmän konjakista kuin ydinaseista. 

Sen sijaan Nombeko perehtyy vähitellen kaikkeen siihen mitä insinöörin pitäisi hoitaa. Insinööri vain juopottelee. Nombekon pitäisi siivota, mutta siivoamiselle ei oikein tahdo jäädä aikaa kun on niin paljon muuta tekemistä eikä kukaan ehdi ostaa hänelle uutta moppia. Kiinan kielenkin Nombeko oppii ohimennen kun taloon on päätynyt kolme kiinalaisnaista.

Kiinan kielen taidosta on sittemmin iloa ja hyötyä kun Ruotsin pääministerin on pakko napata Nombeko tulkiksi kun Kiinan presidentti on valtiovierailulla. Tehtävää ei haittaa sekään että Nombekon läheisissä ystävissä on monarkin vastustajia – onneksi on myös kannattajia. Päätyyhän Ruotsin kuningaskin Nombekon ”vieraaksi”.

Romaanin tapahtumat ovat uskomattomia. Sellaisia joita ei oikeasti voi sattua, mutta kuitenkin voisi sattua. Hauskempaa minusta on lukea siitä Ruotsin kuninkaan puolesta, joka haluaisi olla maanviljelijä ja joka innostuu perunanviljelystä kreivittären kanssa kuin siitä mitä viime kuukausina on lehdissä kerrottu.

Satavuotiaasta kertovassa romaanissa Jonas Jonasson oli rakentanut juonen sen varaan että päähenkilö oli elämänsä varrella tavannut kaikki mahdolliset suurmiehet. Nyt meno on maltillisempaa ja samalla hitusen uskottavampaa.  Nombekon ystävät ovat samalla kertaa tyypillisiä ruotsalaisia ja epätyypillisiä ihmisiä.


Romaani on rakenteltaan jouhevaa kerrontaa ja hauskuutta täynnä. Eli kaiken kaikkiaan hyvin, hyvin viihdyttävä ja hauska. Kaiken lomassa on myös viittauksia kansainvälisen politiikan mutkiin ja käänteisiin. Ei olisi varmaan Suomenkaan politiikan menolle pahitteeksi vaikka valtion johtohenkilöiden ”neuvonantajaksi” päätyisi Nombekon kaltainen numeronero.        

Lukutaidoton joka osasi laskea

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Rakkauden ja rakkaudettomuuden monta tasoa


Tulvaniitty
Kaksi veljestä, jotka ovat hyvin läheisiä toisilleen. Opiskeluvuosina toinen heistä radikalisoituu ja toinen suuntautuu tieteen tekemiseen. Radikaali veli päätyy maolais-kommunistiksi ja haluaa muuttaa Intian oikeudenmukaiseksi valtioksi. Toinen veljeksistä päätyy Yhdysvaltoihin tekemään väitöskirjaa.

Tässä lähtöasetelma Jhumppa Lahirin uudessa romaanissa Tulvaniitty (suom. Sari Karhulahti, Tammi 2014, 437 s.). Lahiri (synt. 1967) on Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär, joka on syntynyt Lontoossa ja kasvanut Rhode Islandissa, paikassa joka on hyvin keskeisessä osassa Tulvaniityssä. Nykyisin Lahiri asuu New Yorkissa.

Tulvaniitty avarsi ainakin minun tietojani ja käsityksiäni Intian historiasta. Samaan aikaan kun Euroopassa ja Suomessa opiskelijat politisoituivat 1960-luvun lopulla, tapahtui sama myös Intiassa. Vähitellen nuorten maolaisuutta ihailevien opiskelijoiden toiminta muuttuu väkivaltaiseksi.

Veljesten kohtalot yhdistää nuori nainen joka rakastuu Intiassa elävään veljeen ja ryhtyy myös auttamaan tätä poliittisessa toiminnassa. Kun Gaurin aviomies kuolee väkivaltaisesti, saapuu Subhash Yhdsysvallloista Intiaan ja vie raskaana olevan Gaurin mukanaan pois nuivasti miniäänsä suhtautuvien appivanhempien luota.

Romaanin hämmentävintä ja miltei mieltäni järkyttänyttä luettavaa oli kuvaus siitä miten Gauri ei pysty rakastamaan synnyttämäänsä tyttöä. Tytön hoito ja hoiva siirtyy vähitellen kokonaan Subhashille. Tyttö, Bela saa vasta lähes aikuisena tietää että hänen rakas isänsä on oikeasti hänen setänsä. Rakkautta ja kiintymystä ei horjuta mikään. Etenkään sen jälkeen kun äiti jättää lapsen ja miehensä.

Tulvaniitty on hieno monikerroksinen romaani. Se on poliittinen romaani, se on intialaisesta kulttuurista kertova romaani, se on ulkopuolisuutta ja vierautta kuvaava teos. Kirjailija ei asetu kenenkään puolelle, vaikka lukija helposti tuomitsee henkilöiden teot kaavamaisten käyttäytymismallien mukaan. Kirjailijan hienotunteisuus ja empatia romaanin henkilöitä kohtaan tekevät romaanista vaikuttavan ja omalla tavallaan tyylikkään.

Romaanin henkilöt saavat kertoa tapahtumat omasta näkökulmaan ja omien kokemusten mukaisesti. Lukija pääsee ainutlaatuiselle matkalla kahteen eri kulttuuriin ja joutuu pakostakin miettimään mikä on päähenkilöiden syntyperästä johtuvaa ja mikä amerikkalaisuuden mukanaan tuomaa. Jhumpa Lahirin kädenjälki on universaalinen ja hellävarainen.     
  
Jhumpa Lahirin romaaneista on suomennetty Tämä siunattu koti (2001), Kaima (2005) ja Toinen maa (2008). 




      

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Kun suosikin asema horjuu


Olen vuodesta toiseen innolla odottanut ensin loppukesästä ja nykyisin alkukesästä Reijo Mäen uusinta dekkaria. Kaikki on luettu ja olen sitkeästi jaksanut puolustaa omituista piirrettäni pitää tästä turkulaisesta kirjailijasta ja ennen kaikkea hänen luomistaan hulttio-miehistä.  

On yksityisetsivä Jussi Vares, jonka naisasiat epäonnistuvat toinen toisensa jälkeen ja jolla on ylipäätään merkillinen kyky sekaantua monipolvisten rikoksien setvijäksi. Miehellä, joka on täysin kykenemätön hallitsemaan alkoholinkäyttöään ja jonka elintavat eivät kelpaa esimerkiksi kenellekään, on käsittämättömän hyvä kyky ratkoa rikoksia. Pienestä asiasta paisuu monta kertaa monimutkainen vyyhti, jonka säikeet Vares osaa punoa oikealla tavalla yhteen.

Kukaan itseään kunnioittava nainen ei pidä Jussi Vares –kirjoista. Mutta kirjailija on itse puolustanut itseään ja kertonut miksi romaanien naiset ovat toisen toistaan omituisempia. Ihan niin kuin Mäki ei arvostaisi naisia. Reijo Mäen mielestä tavalliset, kunnolliset, keskiluokkaiset naiset eivät seurustele tai ylipäätään noteeraa Jussi Vareksen kaltaisia miehiä. Eivätkä novellikirjailija Luusalmea tai antikvariaatin pitäjää Alasta.

Cowboyssa (Otava 2014) meno on välillä niin sekavaa ja entiselle tamperelaistytölle niin kroisia, että meinasi jäädä koko kirja kesken. Onneksi sinnittelin loppuun ja se todella kannatti. Rikosvyyhti oli hyvin ajankohtainen ja uskottavat. Eli Reijo Mäki osaa asiansa.
Taitaa olla niin että sellaista hävyttömyyttä tai julkeaa tekoja tai pahatapaista puhetta ei ole olemassakaan jota ei voisi kansien väliin laittaa. Siihen pitänee vain tottua.  

Olin Jussi Vares –seminaarissa (osanottajia neljä) Turussa ennen kuin oli julkaistu yhtäkään opasta Vareksen Turkuun. Kuusitoista vuotta sitten syksyisenä lauantai-iltapäivänä kysyin Ravintola Koulun baarimikolta onko Varesta näkynyt täällä viime aikoina. Nuorehko mies neuvoi minua menemään Pankkiin tai Uuteen Apteekkiin. Kummassakaan ei miestä illan mittaan  näkynyt. 

Kun olimme jo poistumassa Olavin Krouvista, kertoi potsari että kirjailija Mäki tuli juuri paikalle. Kerroimme kirjailijalle että olimme Vareksen jalanjälkiä seuraamassa. Hän vahvisti Alasan Antikvariaatin paikan, muut olimme jo omatoimisesti turkulaisen mieheni opastuksella löytäneet.

 Cowboy

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Höppänät naiset Hakaniemessä

Minna Lindgren on häätänyt Ehtoolehdon vanhat naiset putkieremontin jaloista Hakaniemeen. Munkkiniemen kultivoituneeseen ilmapiiriin tottuneille yli 90-vuotiaille on jo sinänsä pelkka ajatuskin asumisesta Pitkänsillan väärällä puolella, melkoinen koettelemus. Mutta onneksi heidän tilapäisen kotitalonsa lähellä on viiden eri ratikan pysäkki.

Kuolema Ehtoolehdossa viehätti monia lukijoita. On hauska huvittaa itseään vanhojen ihmisten ja etenkin vanhojen naisten kommelluksilla. Heidän koko olemassa olonsahan on yhdenlainen vitsi. Mitä 94-vuotias tekee tabletilla tai miten se nikäinen voi lipittää punaviiniä, tupakoida tai haaveksia seksistä. Pelkästään se että nainen köpöttelee kadulla kepin kanssa ja mutisee itsekseen muistaakseen seuraavassa korttelissa pankkikorttinsa tunnusluvun, on jopa kirjailija Minna Lindgreninkin mielestä huvittavaa.



Erityisen taiturimaiseksi veijariromaanin tekee se että Lingrenin kuvaama maailma on tänä päivänä enemmän kuin totta. Olemme turtuneet juttuihin joissa kerrotaan likaisissa vaipoissaan makaavista vanhuksista, nälkäkuioleman partaalla olevista sairaalan potilaista tai kotihoidon hoitajista joilla on aikaa yhdelle kotikäynnille kolme ja puoli minuuttia. Puhumattakaan putkiremonteista, joissa asukkailta huijataan rahat ja omaisuus.

Irvokkaaksi putkiremontti tulee helposti palvelutalossa. Vanhukset maksavt kaiken aikaa palveluistaan ja asumisestaan, vaikka remontin keskellä ei voi elää kuin Ehtoolehdeon sitkeä sotaveteraani, joka ei poistu rintamalta millään ehdolla.

Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014, 339 s.) on kertomus siitä miten palvelukodin neljä naista ja yksi mies selviytyvät kimppakämpässään Helsingin Hämeentiellä Areenan talossa Hakaniemen hallia vastapäätä. Hulppeaan asuntoon muuttavat naiset eivät turhaan jää ihmettelemään samettiverhoja, pylväitä,hulppeaa kylpyläosastoa ja baaritiskiä, Heille on tärkeintä ettei tarvitse elää metelin keskellä Ehtoolehdossa. Asunnon omistaja on heidän kumppaninsa palvelutalosta, entisen äidinkielen uusi suurlähettiläs-aviomies. Vähitellen kaksi naisista saa selville ettei suurlähettiläs ole pelkästään kultivoitunut ja tyylikäs herrasmies.

Romaaniin on Minna Lindgren saanut sovitettua kaikki vanhusten hoitoon juuri nyt liittyvät ajankohtaiset asiat: eutanasia, kotihoidon ulkomaalaiset työntekijät, alkoholin käyttö, tietotekniikka ja tekonologia, kananmunien laatuvalikoimat, konsulttipuuhat, vanhusten siirtoruljanssi sairaalasta toiseen - puhumattakaan asumiskulttuurista. "Kaikki hylätyt rakennukset, jotka eivät kelpaa ihmisasuttaviksi, voidaan muuttaa vanhusten loppusijoituspaikoiksi."  

Vaikka hieman vieroksunkin iäkkäiden ihmisten tekemistä naurunalaiseksi, täytyy myöntää että Minna Lindgren tekee sen tyylikkäästi. Romaani on juohevasti ja vauhdikkaasti kirjoitettu. Ansio on ajan ilmiöiden ruotiminen terävästi ja todenmukaisesti. Enemmän on totta kuin tarua.  

torstai 29. toukokuuta 2014

Seppo Jokisen laatu säilyy kirjasta toiseen

Taannoin tuttu mies neuvoi nuorempia naisia, ettei heidän pidä ottaa renttua miehekseen. Mitä useamman dekkarin luen, sitä varmempi olen siitä, ettei rikospoliisia tai komissaariotakaan kannata ottaa miehekseen. Paitsi jos tamperelainen komisario Seppo Koskinen olisi tämä kyseinen mies.

Kirjailija Seppo Jokinen on rakentanut kirjojensa päähenkilöstä niin liikuttavan ja peritavallisen oloisen miehen, että hänestä on helppo pitää. Kaiken lisäksi kun Jokisen uutuus Mustat sydämet (Crime Time 2014) alkaa Australiassa juostavan maratonin tunnelmissa. ”Puhuminen kulutti energiaa ja hankaloitti hapenoton maksimointia. He olivat ohittaneet hetki sitten kolmenkymmenen kilometrin merkkipaalun. Vanhan viisauden mukaan maraton alkaa vasta siitä.”  Muistan selkeästi miten elokuussa 1988 pelkäsin Helsinki City marathonilla 30 km:n merkkipaalua.  Vettä satoi samaan tahtia kuin 30 kilometriä aikaisemminkin, mutta sillä kertaa mitään kummallista ei loppumatkalla tapahtunut.

Koskinen ajattelee, että pitää vain keskittyä jokaiseen metriin ja askeleeseen ja miettiä, miten edetä ne mahdollisimman pienellä voimainkulutuksella.  Kun juoksun aikana kadun varrella ollut naiskatsoja huutaa Koskiselle ja hänen kavereilleen selkeällä suomen kielellä: ”Kyse on ihmisen elämästä.”, jää poliisi pakostakin miettimään mitä huuto tarkoittaa. Miehillä on päällään juoksupaita, jossa on teksti Road Runners of Tampere Police Forces, joten heidät on helppo tunnistaa suomalaisiksi.

Samalla tavalla on helppo tunnistaa kirjassa tutuksi tulevat vuosikymmeniä Australiassa asuneet miehet. Heistä kaikista ei taloudellisesta menestyksestä huolimatta ole karissut minnekään jäyhä, sisäänpäin sulkeutunut mies. Romaanissa tulee ajan mittaan tutuksi ne työt mitä suomalaissiirtolaiset ovat kaivoksilla ja rakennuksilla tehneet. Yksi heistä on vaurastunut saunojen rakentamisella.


Miesten kohtaloksi koituu ”ihana” suomalaisnainen, joka sukeltautuu itse kunkin elämään yllättäen. Ja ennen kuin miesparka toipuu häntä kohdanneesta onnesta, on nainen kadonnut ja hänen mukanaan tukku rahaa tai arvokkaita jalokiviä. Onpa yksi heidän ystävistään kuollut epämääräisissä olosuhteissa. Komisario Koskinen ja hänen työtoverinsa Anni Kanninen käyttävät lomapäivänsä merkillisten tapahtumien ratkomiseen. Samalla tavalla kuin Koskinen on omistautunut työlleen, on kirjailija itsekin. Kerran vuodessa hän ilahduttaa lukijoitaan ja yhtä laadukkaasti.

Mukana on ripaus Koskisen naiskuvioita – nehän rikosromaaneissa aina ovat päähenkilöltä sekaisin. Kotimaassakin tapahtuu, joten yhteys Tampereelle on kaiken aikaa olemassa.
'
Pahojen asioiden keskellä Seppo Jokinen näkee inhimillisyyttä ja ymmärtää kaikkia osapuolia. Romaani etenee sopivan verkkaisesti ja luontevasti. On helppo nostaa Jokinen kärkipäähän suomalaisten dekkarikirjailijoiden joukossa. Huolellista ja harkittua työtä.   


sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Rikosromaani = dekkari ja romaani

Englantilainen Kate Atkinson on päässyt suosikkikirjailijoitteni listalle. Hän lunasti lopullisesti paikkansa viime syksyn uutuudella "Eikä vieläkään hyviä uutisia?" (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2013).
Aikaisemmin ilmestyneet Kaikkein vähäpätöisin asia ja Ihan tavallisena päivänä aloittivat rikosromaani trilogian.

Kirjat ovat hykerryttävän hieno yhdistelmä dekkaria ja romaania. Alussa on rikos ja niitä saattaa kertyä matkan varrella lisääkin. Tällä kertaa rikoskomisario Jackson Brodiesta ei pahemmin ole rikoksen ratkaisijaksi. Mies kun loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu toipumaan sairaalahdossa viikkokausia.

Atkisonin maailmassa on hyviä ja pahoja ihmisiä, on rikkaita ja köyhiä, on onnistujia ja luusereita, on rakkautta ja vihaa. Elämän kirjo niin hienossa paketissa että sitä ei voi kuin ihailla. Juonen käänteet ovat huikaisevan monimutkaisia ja henkilöiden tiet kohtaavat tai ohittavat toisensa ennalta arvaamattomalla tavalla. Kirja on kiehtova ja koskettava.


tiistai 13. toukokuuta 2014

Aloittelija ja mestari

Olisiko Otava julkaissut Nura Farahin Aavikon tyttäriä jollei kirjoittaja olisi ensimmäinen somalisyntyinen kirjailija, joka kirjoittaa kirjansa suomen kielellä. Nura Farah, synt. 1979 muutti Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana.

Aavikon tyttäret kertoo ilmeisesti Farahin isoäidin elämästä. Somalia on irrottautumassa Britannian alaisuudesta ja siitä on tulossa itsenäinen valtio. Klaanien väliset erimielisyydet tulevat romaanissa esille lähinnä siinä että Khadijan perhe on hyvin ylpeä klaanistaan ja selkeästi tulee ilmi miten muut klaanit ovat huonompia tai jopa vihamielisiä.

Romaanin kieli on melko yksinkertaista ja yksitoikkoista ja kun tarinakaan ei yllä tavanomaista kummoisemmaksi, saa kirjasta hyvin kapean kuvan Somalian naisten todellisesta elämästä. Monin paikoin kirja on hyvin ankeaa luettavaa. On vaikea käsittää miksi leskeksi jääneen äidin on oltava ilkeä omalle tyttärelleen. Myötämielistä suhtautumista tytär saa osakseen vain silloin kun tiedossa on varakas kosija. Moni asia on yllätyksetön ja juonen käänteet arvaa etukäteen.

    


Kallis elämä

Onnekseni löysin Alice Munron novellit jo monta vuotta sitten. Niinpä olin tavattoman iloinen kun hänelle myönnettiin Nobel -palkinto viime vuonna 

Kirjailija (synt. 1931) on itse sitä mieltä että Kallis elämä ( suom. Kristiina Rikman, Tammi 2013) on hänen viimeinen kirjansa. Tuntuu että Munron aiheet eivät lopu koskaan. Jokaisella kirjallaan hän yllättää lukijansa. Tarinat ovat joka kerta erilaisia, ihmiset kohtaloineen joko viehättävät tai vieraannuttavat lukijaa. 

Minä en lakkaa ihastelemasa sitä millaisia käänteitä kertomuksissa voi alun alkaen tavalliselta tuntuva elämä saada. Moni on elämän murjoma ja kykenemätön ohjaamaan omaa elämäänsä. Alice Munrolle elämä ei ole etukäteen ohjelmoitu jakso maailmankaikkeuden kiertokulussa - pikemminkin päinvastoin. 

Lukemisen ilosta kuuluu iso kiitos myös kääntäjä Kristiina Rikmanille! 

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Ei Päätalo, Kyllä Knausgård


Minähän en pidä yksityiskohtaisesta kuvaamisesta ja jaarittelusta. En ole pystynyt lukemaan Kalle Päätaloa – en vaikka kuinka kertoisi Tampereesta enkä Volter Kilven Alastalon salissa enkä ranskalaista Marcel Proustia.

Mutta norjalaisen Karl Ove Knausgårdin (synt. 1968) yksityiskohtainen teksti osui ja upposi. Taisteluni –kirjoja on ilmestynyt kuusi. Niistä kolme on suomennettu. Olen lukenut vasta ensimmäisen (suom. Katariina Huttunen, Like 2012). Se on johdanto Knausgårdin 3000 –sivuisen, kuusiosaiseen omaeläkerralliseen romaanisarjaan. Kirjailija elää nykyisin Malmössä vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa.  

Jo pelkän ensimmäisen osan luettuani tiedän Karl Ovesta enemmän kuin monesta läheisestäni, sukulaisestani tai ystävästäni. Niin yksityiskohtaista, niin arkista, niin tavallista ja samalla kuitenkin niin hienoa ja ainutkertaista luettavaa.
Arjen elämän kuvausta lomassa kirjailija pohtii, analysoi, kysyy ja vastaa. Kesken vauvan syöttämistä kuvaavan jakson hän saattaa ryhtyä pohtimaan isoisänsä yhteiskunnallisia näkemyksiä.

Isästä ja vielä kerran isästä

Knausgårdin tapa kirjoittaa on merkillisellä tavalla ainutlaatuinen. Vaikka hän kuvaa omaa elämäänsä hyvin yksityiskohtaisesti, lukiessa ei koe tirkistelevänsä. Hän kertoo monista lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvistä tunteista ja kokemuksista niin elävästi, että on pakko välillä pysähtyä ja hämmästellä miten samantapaista olen itse kokenut ihan eri vuosikymmenillä.

Taisteluni I on kirja Karl Oven isästä. Avioeron jälkeen isä lopullisesti alkoholisoituu ja päätyy lopulta iäkkään äitinsä luokse. Kun isä kuolee, Karl Ove lähtee isoäidin talolle. Miehiä kohtaa siellä ennen kokematon sotku. Dementoinut isoäiti ja jatkuvasti humalassa ollut isä ovat saaneet talon karmeaan kuntoon.


Pidän siivoamisesta ja pidän tavarat järjestyksessä. Senkö takia jaksoi lukea loputonta ja yksityiskohtaista kuvausta siitä miten veljekset raivaavat taloa ja puutarhaa. Kaiken touhuamisen lomassa Karl Ove jatkuvasti ajattelee kuollutta isäänsä ja kuolemaa. Tuntuu hyvältä että joku puhuu kuolemasta muunakin kuin etäisenä, steriilinä tapahtumana. Karl Oven tunteet isää kohtaan heittelehtivät laidasta laitaan. Vihaa on välillä tosi paljon, välillä vähemmän. Rakkautta ei lainkaan. 

On helppo uskoa kun kustantaja riemuissaan kertoo että kirjasarja on ollut suurmenestys kaikissa Pohjoismaissa. Oikeudet on myyty kymmeniin maihin. 




sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Vanhuksia, huumeita, rikosliigoja ja elämää




Jos olisin kirjallisuuden tutkija, ryhtyisin selvittämään minkä takia monissa maissa dekkareita kirjoittavat toimittajat ovat niitä, jotka pohtivat yhteiskunnallisten ilmiöiden taustoja ja puuttuvat ajankohtaisiin, kipeisiin aiheisiin.

Kati Hiekkapellon esikoista Kolibria kiitettiin laajalti. Lapsena Jugoslavian unkarilaisalueelta Pohjoi-Suomeen muuttaneesta vanhemmasta konstaapelista Anna Feketestä kerrotaan Kati Hiekkapellon  Suojattomissa (Otava 2014, 298 s.).

Siinä on samaa selkeää kerrontaa kuin esikoisessakin. Anna elää sinkkunaisen työn ympärillä pyörivää elämää. Hän on taitava työssään, mutta aika yksinäinen ja sukulaisiaan kaipaava nuori nainen. ”Miksi Suomessa kaikesta hyvinvoinnista huolimatta oli usein niin käsittämättömän ankeaa?”

Suojattomissa suojattomia ovat vanhukset ja maahanmuuttajat. Molemmissa ryhmissä on ihmisiä, jotka eivät osaa oikealla tavalla pitää puoliaan. Kati Hiekkapelto on kovinkaan paljon paneudu rikoksen uhriksi joutuvien ikäihmisten elämään. Kuvaus jää aika kliseiseksi, mutta se ei kuitenkaan haittaa kokonaisuutta. Annan on vaikea eläytyä yksin jätettyjen vanhusten elämänpiiriin. Hänen kotimaassaan tässäkin asiassa kaikki on toisin.

Annan työtoveri – omassa yksinäisyydessään alkoholiin turvautuva – Esko on päättänyt että hän omalla toiminnallaan estää uuden rikollisliigan rantautumisen Suomeen. Esko, liki kuuskymppinen, edustaa romaanissa ennakkoluuloista suomalaismiestä, joka tosi paikan edessä on kuitenkin oikealla tavalla suvaitsevainen ja yltää mihin vain.

Suojattomat on sopivalla tavalla jännittävä, sen juonen käänteet yllätyksellisiä, henkilöiden luonnekuvaus luontevaa ja uskottavaa. Kun vielä kirjaan on sopivasti siroteltu syvällisiä ajatuksia, on siitä helppo pitää.

Rikospoliisin ajatuksen mukaan me näemme sen mitä odotamme näkevämme. Ja käänteisesti: emme näe sitä, mitä emme odota näkevämme. Tämä pätee rikoksen tutkintaan ja meidän jokapäiväiseen elämäämme. 

Heidi Köngäs: Tango Frisk

Heidi Köngäksen Tango Frisk (Otava 2024, 400 s.) alkaa suuresta rakkaudesta ja päättyy pettymyksiin. Heidi Köngäs on vahvojen naisten kuvaaj...