Ruotsalainen
toimittaja-kirjailija Catharina Ingelman-Sundberg päätti kirjoittaa
menestysromaanin. Kakkua, kiitos! (suom. Outi Menna, Schildts & Söderströms
2014) romaanista tuli menestys. Sitä on käännetty monille kielille ja kiitetty
laajasti. Maineen myötä Ingelman-Sundberg on paljastanut olevansa sukua
J.L.Runebergille.
Romaanissa on pääosassa
visikko: kaksi miestä ja kolme naista. He asuvat vanhusten palvelutalossa,
kyllästyneitä ja tympääntyneitä huonoon kohteluun, tapahtumattomuuteen ja
muihin asukkaisiin. Viisikko oivaltaa että vangit elävät paremmissa oloissa
kuin vanhukset ja niinpä he päättävät heittäytyä rikollisiksi ja tavoitella
hyvin kohdeltavan vangin osaa.
Tarina etenee
hieman verkkaisesti, mutta romaani on täynnä herkullisia yksityiskohtia. Oikean
rikoksen tekeminen ei ole helppoa, vaikka rikolliset tekevät pohjatyöt
huolellisesti. Rikoksen on oltava myös riittävän suuri, jotta sen takia
päätyisi vankilaan.
Romaanissa tuodaan
hyvin esille yksityisessäkin palvelutalossa rehottava vanhusten huono kohtelu.
Kukaan ei edes huomaa vaikka viisikko on poissa ”kotoaan” päiväkausia. Samaa kritiikkiä
on Minna Lindgrenin hyvin suosituissa romaaneissa Kuolema Ehtoolehdossa ja Ehtoolehdon
pakolaiset.
Romaani on
oivallinen väline ironiselle kuvaukselle siitä millä tavalla vanhuksia nykyisin
kohdellaan. Mutta aina en oikein jaksa innostua tästä taiteenlajista. On helppo
nauraa dementoinutta näyttelevälle Leena Uotilalla Helsingin Kaupunginteatterin
Vielä ehtii –näytelmässä. Samaa näytelmää esitetään ainakin Tampereen
Komediateatterissa. Nauru ei aina ole edes aitoa, vaan pikemminkin
vaivaantunutta.
Vai olenko vain
huumorintajuton ja ennakkoluuloinen! Kerron mielelläni hupaisia sattumuksia
isäni elämästä hänen kahtena viimeisenä elinvuotenaan, joiden aikana hän kärsi
dementiasta. Mutta pitääkö vakavien asioiden ja asiattomuuksien avulla rakentaa
viihdettä.
Ehkäpä tunnen
liian monta liki 90-vuotiasta hyvin itsenäisesti elävää, selväjärkistä ja
toimintakykyistä vanhusta. Heidän puuhissaan ei ole mitään huvittavaa. Vaikka
jokainen ei aina saakaan sitä apua mitä tarvitsee nopeaa tahtia, on asioilla
taipumus järjestyä. Monessa tilanteessa vanhuksen oma asenne on se kaikkein
tärkein. Ei siinä tarvita ulkopuolisia naurajia. Jos naurattaa niin teemme sen yhdessä,
yleisöä ei siihen tarvita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti