sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Ei Päätalo, Kyllä Knausgård


Minähän en pidä yksityiskohtaisesta kuvaamisesta ja jaarittelusta. En ole pystynyt lukemaan Kalle Päätaloa – en vaikka kuinka kertoisi Tampereesta enkä Volter Kilven Alastalon salissa enkä ranskalaista Marcel Proustia.

Mutta norjalaisen Karl Ove Knausgårdin (synt. 1968) yksityiskohtainen teksti osui ja upposi. Taisteluni –kirjoja on ilmestynyt kuusi. Niistä kolme on suomennettu. Olen lukenut vasta ensimmäisen (suom. Katariina Huttunen, Like 2012). Se on johdanto Knausgårdin 3000 –sivuisen, kuusiosaiseen omaeläkerralliseen romaanisarjaan. Kirjailija elää nykyisin Malmössä vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa.  

Jo pelkän ensimmäisen osan luettuani tiedän Karl Ovesta enemmän kuin monesta läheisestäni, sukulaisestani tai ystävästäni. Niin yksityiskohtaista, niin arkista, niin tavallista ja samalla kuitenkin niin hienoa ja ainutkertaista luettavaa.
Arjen elämän kuvausta lomassa kirjailija pohtii, analysoi, kysyy ja vastaa. Kesken vauvan syöttämistä kuvaavan jakson hän saattaa ryhtyä pohtimaan isoisänsä yhteiskunnallisia näkemyksiä.

Isästä ja vielä kerran isästä

Knausgårdin tapa kirjoittaa on merkillisellä tavalla ainutlaatuinen. Vaikka hän kuvaa omaa elämäänsä hyvin yksityiskohtaisesti, lukiessa ei koe tirkistelevänsä. Hän kertoo monista lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvistä tunteista ja kokemuksista niin elävästi, että on pakko välillä pysähtyä ja hämmästellä miten samantapaista olen itse kokenut ihan eri vuosikymmenillä.

Taisteluni I on kirja Karl Oven isästä. Avioeron jälkeen isä lopullisesti alkoholisoituu ja päätyy lopulta iäkkään äitinsä luokse. Kun isä kuolee, Karl Ove lähtee isoäidin talolle. Miehiä kohtaa siellä ennen kokematon sotku. Dementoinut isoäiti ja jatkuvasti humalassa ollut isä ovat saaneet talon karmeaan kuntoon.


Pidän siivoamisesta ja pidän tavarat järjestyksessä. Senkö takia jaksoi lukea loputonta ja yksityiskohtaista kuvausta siitä miten veljekset raivaavat taloa ja puutarhaa. Kaiken touhuamisen lomassa Karl Ove jatkuvasti ajattelee kuollutta isäänsä ja kuolemaa. Tuntuu hyvältä että joku puhuu kuolemasta muunakin kuin etäisenä, steriilinä tapahtumana. Karl Oven tunteet isää kohtaan heittelehtivät laidasta laitaan. Vihaa on välillä tosi paljon, välillä vähemmän. Rakkautta ei lainkaan. 

On helppo uskoa kun kustantaja riemuissaan kertoo että kirjasarja on ollut suurmenestys kaikissa Pohjoismaissa. Oikeudet on myyty kymmeniin maihin. 




sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Vanhuksia, huumeita, rikosliigoja ja elämää




Jos olisin kirjallisuuden tutkija, ryhtyisin selvittämään minkä takia monissa maissa dekkareita kirjoittavat toimittajat ovat niitä, jotka pohtivat yhteiskunnallisten ilmiöiden taustoja ja puuttuvat ajankohtaisiin, kipeisiin aiheisiin.

Kati Hiekkapellon esikoista Kolibria kiitettiin laajalti. Lapsena Jugoslavian unkarilaisalueelta Pohjoi-Suomeen muuttaneesta vanhemmasta konstaapelista Anna Feketestä kerrotaan Kati Hiekkapellon  Suojattomissa (Otava 2014, 298 s.).

Siinä on samaa selkeää kerrontaa kuin esikoisessakin. Anna elää sinkkunaisen työn ympärillä pyörivää elämää. Hän on taitava työssään, mutta aika yksinäinen ja sukulaisiaan kaipaava nuori nainen. ”Miksi Suomessa kaikesta hyvinvoinnista huolimatta oli usein niin käsittämättömän ankeaa?”

Suojattomissa suojattomia ovat vanhukset ja maahanmuuttajat. Molemmissa ryhmissä on ihmisiä, jotka eivät osaa oikealla tavalla pitää puoliaan. Kati Hiekkapelto on kovinkaan paljon paneudu rikoksen uhriksi joutuvien ikäihmisten elämään. Kuvaus jää aika kliseiseksi, mutta se ei kuitenkaan haittaa kokonaisuutta. Annan on vaikea eläytyä yksin jätettyjen vanhusten elämänpiiriin. Hänen kotimaassaan tässäkin asiassa kaikki on toisin.

Annan työtoveri – omassa yksinäisyydessään alkoholiin turvautuva – Esko on päättänyt että hän omalla toiminnallaan estää uuden rikollisliigan rantautumisen Suomeen. Esko, liki kuuskymppinen, edustaa romaanissa ennakkoluuloista suomalaismiestä, joka tosi paikan edessä on kuitenkin oikealla tavalla suvaitsevainen ja yltää mihin vain.

Suojattomat on sopivalla tavalla jännittävä, sen juonen käänteet yllätyksellisiä, henkilöiden luonnekuvaus luontevaa ja uskottavaa. Kun vielä kirjaan on sopivasti siroteltu syvällisiä ajatuksia, on siitä helppo pitää.

Rikospoliisin ajatuksen mukaan me näemme sen mitä odotamme näkevämme. Ja käänteisesti: emme näe sitä, mitä emme odota näkevämme. Tämä pätee rikoksen tutkintaan ja meidän jokapäiväiseen elämäämme. 

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Monimutkaista perhe-elämää

Kaikki alkaa hyvin amerikkalaisesti. Serkukset viettämässä kesää suvun hienolla huvilalla toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisella maaseudulla. Tytöt kilpailevat poikien suosiosta ja tennistaidoista. Alusta lähtien  Liza Klaussmannin Punaisen sään tiikereissä (suom. Maria Janatuinen, WSOY 2014) on selvää kumpi tytöistä on se kaunotar, jolla on kaikki mahdollisuudet edessään ja kumpi se jonka elämä suistuu tavalla tai toisella raiteiltaan.

Klaussmann on punonut kahden sukupolven romaaniin dekkarimaisen juonen - serkusten lapset löytävät rannalta surmatun tytön. Murhan selviämisen ympärille punoutuu serkusten, heidän miestensä ja lapsiensa elämä. Mikään ei ole sitä miltä se päältäpäin näyttää. Jokainen romaanin henkilöistä on kyvytön elämään tavallista elämää. Nick, toinen serkuksista ei koskaan edes ole halunnut olla tavallinen. Hän on halunnut erottautua joukosta. Kuvankauniille naiselle se on helppoa, mutta kun sekään ei oikeastaan riitä.

Äidit eivät osaa äitejä, isät eivät kykene edes tutustumaan lapsiinsa, lasten on vaikea sopeutua olemaan lapsia kun kukaan aikuisista ei aidosti rakasta eikä tue heitä. Lapset varttuessaan rakastuvat ja rakastavat vääriä ihmisiä. Aviopuolisotkin etääntyävt toisistaan.

Vaikka romaani on hyvin amerikkalainen, on siitä helppo pitää. Tarina on niin kiehtova ja romaani tyylillisesti mutkaton ja selkeä. Sopivalla tavalla viihdyttävä, jännittävä ja asiallinen.



Punaisen sään tiikerit on Liza Kaussmannin  esikoisromaani. Kaussmann on syntynyt Yhdsyvalloissa ja elää nykyisin Lontoossa. Kustantajan tietojen mukaan romaani on ollut arvostelu- ja ,myyntimenestys monissa maissa. 

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Maailman paras arabikirjailija Pispalasta

Harva on ennen tätä kevättä tiennyt että Tampereen Pispalassa asuu kirjailija-elokuvaohjaaja Hassan Blasim. Häntä kiittävät kilvan arvostetut lehdet Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Onpa hänet julistettu parhaaksi elossa olevaksi arabialaiskirjailijaksi. Vuonna 1973 Irakissa syntynyt Blasim on asunut Suomessa vuodesta 2004.

Hän on julkaissut kaksi novellikokoelmaa Vapaudenaukion mielipuoli ja Purkkajeesus. Purkkajeesus (suom. Sampsa Peltonen, WSOY 2014) on sukellus tuntemattomaan maailmaan. Novelleissa ollaan Irakissa keskellä sotaa tai muistellaan sitä mitä Irakissa on tapahtunut. Ei edes uutisjuttujen kuvitus kata sitä mielettömyyttä mikä tihkuu Blasimin novelleista. Sotaa käyvät miehet ovat kuitenkin oikeita ihmisiä ja heidän jokaisen julmimmallakin teolla on oma tarkoituksensa.

Useimmissa novelleissa on hyvin epätodellinen tunnelma. Tai ne päättyvät tilanteeseen mikä ei voi olla totta tai mikä vaikuttaa niin kammottavalta, ettei sellaista muka voi olla olemassa. Hassan Blasim kirjoittaa niukalla tyylillä, taiten ja uskottavasti.  

On hyödyllistä lukea välillä samalla kertaa epäuskottavia ja kuitenkin niin todellisia tarinoita.    


sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Kuka on oikea kirjailija

Ruotsalainen, hyvin arvostettu ja moninkertaisesti palkittu kirjailija Kerstin Ekman (synt. 1933) kertoo uusimmassa romaanissaan Huijareiden paraati (suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 2014, Ruotsissa 2011) kirjailijasta, joka ei ole kirjojensa oikea kirjoittaja. 
Kustantajan mukaan kyseessä on omaelämäkerrallinen ilottelu, jossa kertojana on kirjailija itse. Ilmiötä nimitetään autofiktioks eli kirjallisuudeksi, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana. Romaanin tapahtumat ovat enemmän tai vähemmän peräisin kirjailijan omasta elämästä. 
Oikeita henkilöitä ja tapahtumia vilisee Huijareiden paraatissa runsaasti. Se oikea kirjailija on mukana Ruotsin kulttuurielämässä juohevasti ja omanarvontuntoisesti. Muut kirjailijat mainitaan nimiltä ja tapahtumat ovat juuri sitä mitä ne ovat.
Romaanin kirjailija Lillemor Troj paistattelee julkisuuden valokeilassa. Kaikki menee hyvin, kunnes hän saa käsiinsä käsikirjoituksen, joka kertoo totuuden hänen ja haamukirjailijan suhteesta ja toiminnasta.   
Haamukirjailija saa yhä vähemmän ja vähemmän arvostusta kirjailijalta. Naiset ovat ajautumassa tilanteeseen jossa kummankin olisi vähitellen aika tulla toimeen omillaan. Mutta näin haluaa ja olettaa vain Lillemor itse, Babba on toista mieltä ja niin kaiken paljastava käsikirjoitus lähtee seikkailulle. Aivan kutkuttavan ihastuttava tilanne. 
Minua viehättivät romaanissa enemmän kummankin henkilön elämästä kertovat tarinat. Heidän keskinäinen voimienmittelönsä tuntui hieman vieraalta. Ehkäpä käynnissä onkin kaiken aikaa kirjailija-minän ja hänen toisen-ei-niin-kirjoittavan minänsä välinen vuoropuhelu ja taistelu. 
Kieltämättä ruosalaiseen kulttuurielämään ja etenkin sen kirjalliseen puoleen sai uusia näkökulmia. 
Pakostakin Huijareitten paraatia lukiessa tulee mieleen ihastuttava Katherine Pancolin romaanipaketti: Krokotiilin keltaiset silmät (suom. Marja Luoma), Kilpikonnien hidas valssi (suom. Lotta Toivanen) sekä Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (suom. Lotta Toivanen, Bazar). Niissä kirjailija ja haamukirjailija ovat sisaruksia. Pancolin kirjat kuvaavat molempien naisten hyvin vaiherikasta elämää laajemminkin. Ranskan kulttuuripiireissä ei liikuta ollenkaan. Pääpaino tarinoissa on ihmissuhteiden sekamelskassa. 


Mika Nousiainen: Ratakierros

Mika Nousiainen kertoo Ratakierros-romaanissa (Otava 2024, 335 s.) kaksi vuotta kestäneestä ja edelleen jatkuvasta juoksijan urastaan. Nousi...