Seppo Jokinen satuttamisten summa

Alkukesä ja Seppo Jokisen uusi Komisario Koskinen -dekkari on kuulunut kuvioihini vuosikausia. Satuttamisten summa (Kirjosaari 2024, 303 s.) on 29:n Koskis-dekkari. Aluksi kirjat ilmestyivät syksyisin, mutta kirjailija on kirinyt rytmissään edelle aikataulustaan.

Siinä missä Koskis-kirjoista tehty tv-sarja ei oikein saanut tuulta siipiensä alle, ovat romaanit pitäneet pintansa. Uusin on samaa tasalaatuista työtä kuin aikaisemmatkin. Tällä kertaa rikoksen uhreja ovat poliisien läheiset. Väärän tuomion mielestään saanut haluaa kostaa.

Hyvin pian poliisien mielenkiinto kohdistuu kolmeen teini-ikäiseen poikaan. Mutta mikä saa heidät syyllistymään väkivallantekoihin? Kuten Jokisen romaaneissa aina nopeaa tahtia päästään rikollisen/rikollisten jäljille ja siinä ohessa käydään läpi Koskisen ja hänen alaistensa yksityiselämää. 

Sivupolun selkeään suunnitelmaan poliisien toiminnasta kostamiseen tuo Koskisen kollegan omistaman kesäasunnon polttaminen. Polttaja ei tiedä, että talo on väliaikaisesti Koskisen koti. Koskinen ei ole tapahtumahetkellä paikalla, mutta hänen omaisuuttaan tuhoutuu.

Uppström ei ottanut tosissaan Outiin kohdistuvaa uhkaa. Siinä se teki rikoksen. Mutta sehän tiedetään, että poliisit suojelevat toisiaan, ja sen vuoksi jonkun muun piti rangaista sitä.

Koskinen ja hänen työtoverinsa joutuvat ratkomaan raakojakin rikoksia. Niiden kuvaamisessa Seppo Jokinen on hyvin maltillinen. Tuntuu että tänä päivänä iltapäivälehtien ja somen mässäilyllä rikosten suhteen ei ole enää mitään rajoja.  

Syntyperäisen tamperelaisen – vaikkakin kauan sitten sieltä pois muuttaneen mieltä lämmitti kun Väkivaltajaoksen äitiyslomalla oleva tutkintasihteeri Roosa Rusinpää on näyttämässä vauvaansa kollegoilleen. Pieni poika on puettu tuttia myöten Ilveksen väreihin. Onhan hänen äitinsä ollut Ilveksen lupaava jalkapalloilija. Isä on kylläkin Tapparan jääkiekkojoukkueen pelaaja ja isän puoleisia sukulaisia tavatessa vauva puetaan Tapparan väreihin.

 

Helmi Kekkonen: Liv!

Helmi Kekkonen on mestarillinen kuvaamaan sisarusten ja eri sukupolvien naisten keskinäistä kanssakäymistä ja kommunikointi. Liv! (Siltala 2024, 183 s.) kuvaa sisaruksia jotka ovat äitinsä kanssa perheen kesämökillä saaristossa. 20-vuotias Liv on kyllästynyt lomailuun ja häntä ahdistaa saaren tapahtumattomuus.

Kaikki muuttuu, kun Liv tapaa kalliolla loikoillessaan tuntemattoman, mutta hyvin puoleensavetävän mies. Nopean tapaamisen jälkeen nuori nainen ei saa miestä mielestään. Romaanissa tihkuu ensi tapaamisesta lähtien myös pelko ja pahuus. Liv ei osaa aavistaa mitään.

Romaanissa ovat äänessä Liv ja hänen äitinsä sekä sisarensa ja paras ystävätär. Tyttöjen vanhemmat ovat eronneet. He suhtautuvat äitiinsä ja isäänsä eron jälkeen hyvin eri tavalla. Yksi kannustaa äitiä löytämään uuden rakkauden, toinen ei hyväksy isän uutta elämäntilannetta.

Vielä suuremmaksi henkilöiden suhtautumistavat, puheet ja teot tulevat kun Liville tapahtuu se mitä ei pitänyt koskaan tapahtua. Pelkästään siinä pitäisikö tapahtumasta ilmoittaa viranomaisille, poikkeavat eri henkilöiden mielipiteet suuresti.

Hyvin hienovaraisesti Helmi Kekkonen pohtii sitä miksi hyvin helposti pohdimme olisiko uhrin pitänyt käyttäytyä toisella tavalla, mikä oli uhrin vastuu tapahtumien kulussa, pitääkö uhrin takertua tapahtumiin ja kantaa taakkaa loppuikänsä. Puhutteleva ja ravisteleva romaani – ei huutaen vaan kirjan päähenkilön nimen jälkeen laitetun huutomerkin tavoin muistuttaen että naisten kokemasta väkivallasta ei puhuta liikaa.    

Tommi Kinnusen Kaarna

Tommi Kinnunen ammentaa romaaneihinsa toinen toistaan vavahduttavimpia sotavuosien tapahtumia sekä ihmisiä niiden pyörteissä. Kuten monissa muissakin romaaneissa niin Kaarnassakin (WSOY 2024, 205 s.) päähenkilönä on nainen. Romaanin alussa kolme sisarusta – kaksostytöt ja heitä vanhempi veli – ovat kokoontuneet hoitokotiin odottamaan äidin kuolemaa.

Kiireiset naiset eivät halua ymmärtää miksi veli on kutsunut heidät kotipaikkakunnalle, vaikka äiti on vielä elossa. Mutta Martti haluaisi saada sisaret päättämään siitä miten hautajaiset järjestetään ja mitä tapahtuu kotitalolle. Sota on jättänyt niin äidin kuin lastenkin mieliin syvät jäljet. Äiti ei koskaan ole puhunut paljoakaan sodasta ja vielä vähemmän heidän isäpuolensa. Laina on jäätyään sotaleskeksi avioitunut kiltin ja aika saamattoman miehen kanssa.

Romaanissa menneisyys paljastuu ja tarkentuu vähitellen. Romaanin nimi enteilee sen sisältöä. Kaarna on karkeaa eikä sitä tee paljon koskea. Se on ihan kuin Lainan ja hänen lastensa elämä. Laina on äitinä karu ja arvaamaton. Hän kurittaa lapsia eikä arvosta aviomiestään ollenkaan. Lasten on mahdotonta ymmärtää äitinsä ajoittain jopa pelottavaakin käyttäytymistä.

Samalla tavalla kuin kaarna kuoriutuu pala palalta pois puun kyljestä, selviää myös mitä Lainalle on sota-aikana tapahtunut. Kirjan tapahtumat eivät etene aikajärjestyksessä, vaan kohtaus kohtaukselta aikajanaa rikkoen

Äiti (Lainan äiti) kertoi joskus omasta nuoruudestaan, puhui nurkkatansseista ja iloisista kyläilyistä sukulaisissa. Sellaisia Laina ei ollut kokenut. Lapsena hän eli sotaa hautovassa maailmassa, nuorena sotaa käyvässä ja koko aikuisen ikänsä sodan muistoa kunnioittavassa maailmassa.  

Meillä on hyvin vähän puhuttu Neuvostoliitosta tulleista desanteista ja heidän hirmuteoistaan. Laina joutuu desanttien hyökkäyksen uhriksi. Desanttien hyökkäys Kaarnassa muistuttaa Savukosken Seitajärvellä Lapissa tapahtunutta tapahtumasarjaa, jossa neuvostosotilaat tappoivat yksitoista ihmistä ja ottivat mukaansa vankeja raiskattuaan ensin naiset.

Kaarnaa on jo kiitelty Tommi Kinnusen parhaaksi teokseksi (Outi Hytönen, Suomen Kuvalehti 19,10.5.2024). On helppo olla samaa mieltä. Pieni pala kaarnaa taskussa muistuttaa miten paha ei ole kadonnut maailmasta.