sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Charlotte McConaghyn Viimeinen muuttolintu

Charlotte McConaghyn romaanissa Viimeinen muuttolintu (suom. Sari Karhulahti, WSOY 2021, 344 s.) eletään maailmassa, mistä linnut ja eläimet ovat lähes kaikki kuolleet sukupuuttoon. Romaanin  päähenkilö Franny Stone haluaa tietää mitä hänen rengastamilleen Lapintiiroille tapahtuu niiden muuttomatkalla Grönlannista Antarktikselle. Hän saa ylipuhuttua kalastusaluksen kapteenin ottamaan hänet kyytiinsä. Hän lupaa, että tiirojen avulla he pääsevät käsiksi isoon kalasaaliiseen. Kalastus on jo oikeastaan kielletty ja linnutkin ovat lähes kaikki kadonneet.

Franny kokee olevansa vastuussa ympäristötuhoista ja haluaa tehdä sen mitä vielä on tehtävissä. Hän on syntynyt Australiassa, mutta muuttanut äitinsä kanssa hyvin pienenä Irlantiin, kun isä jätti heidät. Irlannissa äiti katoaa ja tyttö päätyy isoäidin hoiviin Australiaan. Samalla kun Franny haluaa tietää mitä tiiroille tapahtuu, hän haluaa myös saada selville vanhempiensa kohtalon. Eri aikakausilla tapahtuvassa kertomuksessa selviää, että Franny on ollut vankilassa, syy selviää vasta lopussa.

Menee viikkoja ennen kuin aluksen miehistö saa tietää miksi Franny on halunnut heidän mukaansa. Aluksen miehistöäkin luonnon ja maailman muuttuminen askaruttaa, heiltä on loppumassa työ. Frannylle on itsestään selvää, että vastuussa liikakalastuksesta ja merten saastuttamisesta ympäristömyrkyillä ovat kaikki ihmiset. Miehistöstä jokaisella on oma, erilainen näkemyksensä asiasta.

Merimatkan kuvaus on huikeaa. Kaikki joutuvat useampaan kertaan taistelemaan hengestään. Pahimpien myrskyjen raivotessa laivan ympärillä, tuntuu lukijasta kuin itsekin keikkuisi holtittomasti korkeilla aalloilla ja olisi ranteistaan sidottuna sänkyynsä niin kuin Franny. Veden varaankin hän joutuu tai menee pelastaessaan meren pudonnutta.    

Kellun meressä neuvottomampana kuin milloinkaan aikaisemmin, koska minun ei pitäisi kaivata kotiin, ei pitäisi ikävöidä kaikkea sitä, minkä luota olen pyrkinyt aina kiihkeästi pois. Ei ole kohtuullista, että olen yksi niistä, jotka kykenevät rakastamaan, mutta eivät kykene jäämään.   

Romaani on australialaisen McConaghyn ensimmäinen aikuisille kirjoitettu romaani. Hän on aikaisemmin julkaissut nuorten kirjoja. Viimeinen muuttolintu pitää maagisella tavalla lukijan otteessaan. Se on samalla kertaa jännittävä ja yllättävä, hyvin todentuntuinen ja ajankohtainen. Siinä on samaa lumovoimaa kuin Delia Owensin Suon villissä laulussa.

 


     

 

 

 

perjantai 21. tammikuuta 2022

Katriina Ranteen Maa kuin veri

Katriina Ranteen Maa kuin veri (WSOY 2021, 378 s.) perustuu kirjailijan Argentiinaan muuttaneen isoenon kertomiin kokemuksiin.  Romaanissa 15-vuotias Kaarlo lähtee perheensä mukana Argentiinaan vuonna 1910. Isällä on Lahdessa hyvä virka rautateillä, mutta lupaukset omasta maapalstasta, hedelmällisestä maasta ja lämpimästä, lupaus vaurastumisesta houkuttelevat. Samalla päästäisiin eroon Suomen yhä ahdistavammaksi käyvästä ilmapiiristä. Samaan aikaan moni suomalainen matkasi paremman elämän perässä Brasilian ja Yhdysvaltoihin.

Romaani on neljä sukupolvea kattava tarina siitä mitä uudessa maassa tapahtuu. Suomalainen siirtokunta Colonia Finlandesa ei ole juuri minkäänlaisten toivomusten täyttymys. Jokainen joutuu taistelemaan omasta elintilastaan, maaperä ei ole niin hedelmällinen tee valmistukseen käytettävälle yerballe ja tupakalle, mitä siirtolaiset ovat odottaneet. Osa lähellä asuvista siirtolaisista on tullut Ruotsista ja heidän kanssaan olisi hyvä osata puhua ruotsia. Kaarlon vanhemmat puhuvat vain suomea, poika joutuu auttamaan heitä aina kun on tarvis puhua espanjaa.

Paluu vanhaan kotimaahan ja kotikaupunkiin Lahteen kangastelee pitkään siirtolaisten mielessä. Toinen maailmansota katkaisee siivet muuttoaikeilta. Kotimaan tapahtumista saadaan tietoa lehdistä, joita sukulaiset lähettävät Suomesta. Tiedot ja jutut ovat tärkeitä vaikka ne luetaankin monta viikkoa vanhoista lehdistä. Hätä sukulaisista sodan keskellä on suuri, perhe lähettää Suomeen paketteja, vaikka heillä on itselläänkin tiukkaa. 

Luonto ja luonnon keskellä eläminen on tärkeää muillekin kuin kirjan viimeiselle kertojalle Ainalle, jonka isä kuolee ja äiti hylkää, kun hän on vastasyntynyt. Ainan kasvattaa isoäiti, jonka kanssa hän puhuu suomea. Ei isoäitikään koskaan ole elänyt Suomessa. Isoäiti tekee töitä pelloillaan aamusta iltaan ja Aina joutuu luopumaan haaveistaan mennä lukioon, koska isoäiti tarvitsee apua. Samalla tavalla isoäiti-Esterkin on joutunut jäämään vastoin tahtoaan kotitilalle.

”Kun seuraavana keväänä istuin tuvan lattialla ja murskasin morttelissa valkosipulia, mietin sitä, miten mummi oli minun lapsuudessani istunut siinä samalla lattialla ja nuijinut samaa morttelia puristaen nuijaa käsin, jotka nyt näyttivät erilaisilta kuin omani, mutta jotka silloin varmasti olivat olleet samanlaiset nuoret ja vahvat kädet; ja miten sitä ennen hän äitinsä oli istunut siinä samalla lattialla ja nuijinut myöskin sitä samaa morttelia.”

Vaikka Ainan isovanhemmat eivät Argentiinasta löytäneet onnelaa, he löysivät elämisen arvoisen elämän ja juurtuivat tahtomattaan uuteen ympäristöön. Onnen ja paremman elämän perässä moni matkaa tänäkin päiväni – myös hengensä kaupalla.   

 



Katriina Ranne (s. 1981) on lahtelainen kirjailija. Hän on julkaissut kaksi romaania ja kaksi runokirjaa. Hänen esikoisromaaninsa Minä, sisareni ilmestyi 2010 ja toinen romaani Miten valo putoaa 2017.Runokokoelma Ohikulkijan tuoksu ilmestyi 2014 ja Suomen ensimmäinen afrikkalaisen runouden antologia Korallia ja suolakiteitä 2015. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Lontoossa. Maa kuin veri -romaania varten Ranne on haastatellut Argentiinassa suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä.  

 

maanantai 10. tammikuuta 2022

Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner

 

Muistan tummatukkaisen naisen Tampereen Ojakadulta, kun olin koulupäivän jälkeen palaamassa kotiin Tampereen Kauppaoppilaitokselta. Olin myös kuullut, että ihailemani runoilija oli asunut muutaman vuoden kotikadullani Mäntykadulla, mutta ehtinyt muuttaa sieltä pois ennen kuin perheemme muutti sinne.

Eeva-Liisa Manner (1921-1995) oli kuuluisa runoilija jo 1960-luvun puolivälissä. Häntä näki Tampereen katukuvassa sen jälkeen enää harvemmin, koska hän asui osan vuotta Espanjan Andalusiassa ja vietti kesiään Ruoveden kesätorpassaan tai Havisevan kesämökillään.

Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner. Matka yli vaihtelevien äärten (Tammi 2021, 265 s.) valottaa hienolla tavalla hieman arvoitukselliseksi jääneen runoilijan elämää. Mannerin aikana kirjailija ei myynyt aikaansaannoksiaan omalla olemuksellaan vaan teokset puhuivat itse omasta puolestaan.

Manner on sodanjälkeisen kirjallisuutemme merkittävimpiä kirjailijoita. Hän oli runoilija, näytelmäkirjailija, romaanien kirjoittaja, suomentaja ja kriitikko. Vuonna 19512 ilmestynyt Tyttö taivaan laiturilla oli vuosikymmeniä paras koskaan lukemani kirja. Luimme kirjan kouluni Tampereen Yhteislyseon kirjallisuuspiirissä. Tutustuimme myös Mannerin runoihin.

Tuurnan elämäkerta on hieno kunnianosoitus hienolle taiteilijalle. Monipuolisesti Tuurna valottaa Mannerin elämänvaiheita ja niiden yhteyttä hänen runouteensa.

Olemme panneet ajan

liian ahtaaseen astiaan?

Aika ei virtaa, ei ole perättäinen, vaan,

kaikki aika on ympärillä?

 

Näyte on Kokoelmasta Fahrenheit, 1968. Tuurna pohtii tämän runonäytteen avulla Mannerin suhdetta maisemaan. ”Se (maisema) merkitsee hänelle avaruutta ja sellaista aikaa, jossa menneisyyteen sisältyy myös tulevaisuus. Ajan rinnastaminen maisemaan merkitsee sitä, että tapahtumat ovat jo valmiina ja tulevat aikanaan kohdalle.”  

 


sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Brit Bennettin Mikä meidät erottaa

 Brit Bennettin Mikä meidät erottaa (suom. Maria Lyytinen, Tammi 2021, 403 s.) on kertomus naisista, joiden elämää säätelee heidän ihonvärinsä  - toisaalta niin kuin yhteisö määrää ja toisaalta niin kuin nainen itse haluaa. Kaksostytöt asuvat pienessä kaupungissa, jossa valtaosa väestöstä on vaaleaihoisia mustia. Tyttöjen isä kuolee tapaturmaisesti ja omalla paikkakunnalla töitä olisi tarjolla vain piikana. Tytöt karistavat pikkupaikkakunnan pölyt jaloistaan ja muuttavat New Orleansiin. Siellä toinen tytöistä, Stella katoaa.

Tästä eteenpäin kirjailija kertoo kummankin tytön elämäntarinan erillään. Desiree päätyy väkivaltaisen miehen vaimoksi ja saa tyttären, joka useimpien mielestä on se tummin heidän koskaan tapaamansa lapsi. Lopulta Desiree pakenee miestään ja päätyy kotikaupunkiinsa. Mies palkkaa yksityisetsivä Earlyn etsimään vaimoaan, mutta Early päätyykin Desireen miesystäväksi ja suojelijaksi. Early yrittää myös saada selville mihin Desireen sisar Stella on kadonnut, mutta ei onnistu selvittämään kadonneen jalanjälkiä.

Vuosia myöhemmin Desireen tytär Jude on varma, että hän on nähnyt Los Angelesissa äidin kaksoisolennon. Kun Jude tutustuu Stellan tyttäreen, alkaa kadonneen sisaren arvoitus vähitellen ratketa. Stella on oikeastaan sattuman seurauksena ryhtynyt ”valkoiseksi” ja päättänyt salata menneisyytensä kaikilta. Jos salaisuus paljastuisi, hänen elämänsä luhistuisi. On kuin lukisi dekkaria, kun Stellan elämä alkaa selvitä hänen perheelleen.

Bennettin romaani on ollut ilmestyttyään viikkoja New York Timesin best-sellerlistalla. Bennettin kaksosten kohtalossa on hyvin paljon yleisinhimillistä ulottuvuutta, yhteisön,  perheenjäsenten rakkauden ja hyväksymisen merkitystä.   



  

Suvi Ratisen Omat huoneet

Suvi Ratisen Omat huoneet. Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi 2021, 179 s.) kertoo missä syntyivät Aino Kallaksen, Helmi Krohnin, Anni Swanin, Maria Jotunin, Elsa Heporaudan, Hilja Haahdin, Maila Talvion, Hella Wuolijoen, L. Onervan ja Ain`Elisabet Pennasen teokset. Suvi Ratinen sai idean kirjaansa Virginia Woolfin esseestä Oma huone, joka ilmestyi englanniksi 1929, ruotsiksi 1958 ja suomeksi 1980. 

Joku suomalaisista kirjailijanaisista halusi täydellisen työrauhan, toinen kirjoitti tapahtumien keskipisteessä keittiön pöydän ääressä, kolmas vetäytyi metsän keskelle, neljäs jäi kesällä kaupunkiin kirjoittamaan kun muu perhe matkasi kesäasunnolle, viides kirjoitti kartanonsa upeissa saleissa, kuudes keuhkotautiparantolassa.

Omat huoneet ei ole tarina vain olosuhteista missä naiset kirjoittivat, se on myös kulttuurihistoriallinen katsaus Suomeen ja kirjailijoiden ja heidän perheittensä elämään sata vuotta sitten. On ilahduttavaa kun tutkija löytää uusia näkökulmia kirjailijoiden kannanottoihin ja ylipäänsä kertoo heidän elämästään omana aikakautenaan muunakin vaikuttajana kuin kirjailijana.

Monella tavalla raikas ja vanhoja mielikuvia ravisteleva teos. Vanhat valokuvat vahvistavat mielikuvien luomista kirjailijoiden elämästä ja elinolosuhteista. Kirjan kansi – Emmi Kyytsösen käsialaa - jo sinänsä houkuttelee tutustumaan kirjaan.    



Eppu Nuotio:Leinikkimekko

Eppu Nuotion Leinikkimekko. Raakel Oksa ratkaisee (Gummerus 2022, 232 s.) on uuden dekkarisarjan ensimmäinen teos. Päähenkilönä on puuseppä ...