maanantai 10. helmikuuta 2014

Kun ei jaksa olla äitinä

On isoisoäitejä, isoäitejä, äitejä ja lapsia. Yksi vain puuttuu joukosta. Äiti, isoäiti ja isoisoäiti. Hänestä ei puhuta. Yhdellä tytöllä on salaisuutena valokuva, jossa on äiti, kaksi tyttöä ja pieni poika. Sitä pientä poikaakaan ei oikeastaan ole.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön (WSOY 2014, 269 s.) on taas yksi niistä romaaneista, joissa yritetään saada selville suvun historiaan liittyvä kipeä ja häpeällinen salaisuus. Täällä kertaa salaisuutta keritään selville rakenteella, missä kirjan päähenkilöt vuoron perään kertovat tapahtumista ja suhteistaan suvun muihin henkilöihin.

Kirjan rakenne toimii hyvin ja jännite säilyy miltei loppuun asti. Alussa joutui pinnistelemään ja olemaan tarkkana mikä on kenenkin henkilön paikka sukupolvien ketjussa. Romaanin kantavana teemana on synnytyksen jälkeinen masennus. Asia josta ei 1940-luvulla tiedetty mitään. Jokaisen synnyttäneen naisen piti olla haltioissaan uudesta lapsestaan ja nurkumatta hoitaa niin vanhat kuin uudet lapset. Eli ajassamme vahvasti elävä käsite ja asia on soveltaen istutettu 60 vuoden takaiseen Suomeen,


Metsää oli paljon 

Hienosti romaanissa on tavoitettu maaseudulla ja kaupungissa elävien henkinen etäisyys toisistaan. Lohtua ei aina tuonut sekään että maatila oli vauras, metsää oli paljon. Mutta metsään sisältyvää omaisuutta säästettiin, sitä ei kulutettu. 

Ero ja etäisyys ei Laura Lähteenmäen mukaan ole niin suuri eikä vaikuttava mitä etenkin nuoremmat naiset väittävät ja mielessään kokevat. Kauppiaan tyttären matka maalaistalon emännäksi, on näennäisesti pitkä. Mutta samalla tavalla ihmisten on tultava toimeen keskenään, asuivatpa he missä tahansa. Kaupungissa etäisyyttä on helpompi pitää yllä.   

Hieman häiritsi se että romaanin naiset ovat kyvyttömiä elämään elämäänsä. Ei pelkästään voi syyttää sitä että on mummun tai tädin kasvattamana. Mustavalkoisuus oli niin ehdotonta. Näiltä osin Laura Lähteenmäen kerronta on hieman kömpelöä.

Jyväskyläläinen Laura Lähteenmäki (synt. 1973) on ansioitunut nuortenkirjailija. Hän sai vuonna 2007 Arvid Lydecken –palkinnon romaanistaan Marenkikeiju.




sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Vaimoa ei niin vain napata

Rippikoulu-ikäisenä haaveili omasta kodista, miehestä, lapsista ja vähän jostain työstäkin. Vähitellen pala palalta haaveet muuttuivat todeksi. Aviomies valittiin täysin tunteiden varassa - ei ollut käytettäviä deittipalstoja eikä tietokoneohjelmia.

Austraalialainen Graeme Simsion on työkseen tehnyt uraauurtavia tutkimuksia tietokonemallintamisen alalta. Lienee oikea työ alkanut tuntua liian helpolta, kun mies on päättänyt romaanin muodossa kokeilla miten vaimon hankkiminen mallintamisen avulla onnistuisi.



Vaimotesti (suom. Inka Parpola, Otava 2014) on riemastuttavan hauska kuvaus siitä miten genetiikan professori Don Tillman yrittää hankkia vaimoa tieteellisin menetelmin. Paljon energiaa ja aikaa menee siihen kun mies valmistelee kyselylomaketta. Apua on ystävästä, jonka työhuoneessa on iso kartta ja siinä neula niiden maiden kohdalla, joiden asukkaan kanssa mies on ollut sängyssä. Tarvittaessa Don tukea saa myös ytävän psykologivaimolta.

Oikeita eletyn elämän ohjeita professori saa iäkkäältä naapuriltaan. Hän käy katsomassa vanhaa rouvaa hoitolaitoksessakin ja vie tälle aina kukkia. Kokemuksen ääni on monessa kohtaa viisaampi kuin teoreettinen mallintaminen!

Kun vaimon hankkiminen tapahtuu fiktiivisessa romaanissa, tapahtumat saavat tietysti käänteen jota mies ei ole osannut odottaa eikä ole siihen millään tavalla valmistautunut. Kaikki menee sekaisin kun kuvaan astuu ilmiö nimeltä rakkaus. Pinttyneet tavat on vähitellen pakko unohtaa, jotta uusi elämä voisi alkaa.

Vaimotesti on hauskan viihdyttävä. Sujuvasti kirjoitettu ja kerrottu.

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...