maanantai 25. helmikuuta 2019

Michelle Obaman valloittava Tarinani


Aina pitää tehdä jotain uutta. Olen kuunnellut ensimmäisen äänikirjana Michelle Obaman Minun tarinani (suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018, 508 s., lukijana Krista Putkonen-Örn, kesto 20 tuntia). Kirja soveltui kuunneltavaksi erinomaisesti. Aika ajoin jopa eläydyin kin Michelle itse olisi lukenut minulle kirjaa – suomeksi!

Kun päähenkilö ja moni tapahtumakin oli tuttu entisestään, tarinan seuraaminen oli helppoa. Ihailen ja arvostan entistä enemmän Michelle Obamaa. Hän ajoi johdonmukaisesti itselleen tärkeitä asioita, tyttöjen koulutusta ja nuorten kannustamista ja käynnisti näiden asioiden edistämiseksi monia hankkeita.   

Moneen kertaan hän korostaa, että ilman vanhempien ja suvun tukea hän ei olisi saavuttanut sitä mitä on saavuttanut. Obama sai aikaan että monille lapsille on tarjolla koulussa kunnon ateria. Terveellisen ravinnon symboliksi nousivat myös Valkoisen talon puutarhan kasvimaat.

Ollessani Yhdysvalloissa tyttäreni perheen luona, pakkasin joka aamu lapsille mukaan kouluun välipalat: keksiä, shipsejä, makeita juomia. Hedelmät eivät millään tahtoneet mahtua tähän valikoimaan. Koulussa maksua vastaan tarjottiin hampurilaisia, pitsaa ja muuta meillä pikaruokana pidettävää syötävää.  

Presidenttiparin ja heidän lastensa elämää hyvin epätavallisissa oloissa oli mukava seurata. Obama kuvaa hyvin elämänpiirin rajoittumista vastoin omaa tahtoa. Olosuhteisiin on vain mukauduttava.

Arvostan myös suuresti sitä, että Michell Obama ei sorru haukkumaan miehensä seuraajaa. Hän myöntää ”valvoneensa öitä, ahdistuneensa ja seuranneensa raskain mielin kun huolellisesti rakennettuja, myötätuntoisia linjauksia on peruttu… Toisinaan mietin kuinka syvälle on mahdollista vajota.”  

En halua pohtia onko Obama kirjoittanut kirjansa itse vai ei. Joka tapauksessa soljuvaa, sujuvaa ja ajatuksia herättävää luettavaa ja/tai kuunneltavaa. Hämmästyin itsekin miten innoissani olin ja olen kirjasta!  



torstai 14. helmikuuta 2019

Hurmaava Adalmiinan helmi Tikkurilassa



Käsikirjoittaja Anna Krogerus on loihtinut satusetä-Topeliuksen Adalmiinan helmi  -sadusta raikkaan ja mukaansa tempaavan teatteriesityksen. Ohjaaja Rosa-Mari Perä on kannustanut Tikkurilan teatteri- ja sirkuskoulun oppilaat upeaan esitykseen. Mukana on kosolti sadun taikaa ja kosolti myös tämän päivän nuorten arvomaailmaa.

Tikkurilassa oikutteleva ja omahyväinen Adalmiina on epämiellyttävä tyyppi juuri sillä tavalla mitä ns. nykynuori voi tahtoen tai tahtomattaan olla. Hienovaraisesti Anni Hintsanen eteerisenä, mutta pontevana, komentelevana ja kiukuttelevan pitää esityksen hiesnosti kasassa. 

 Toisen näytöksen Miina onkin sitten jopa vähän liian kiltti ja nyhverömäinen, mutta samalla hyvällä tavalla esikuvaksi kelpaava nuori nainen. Enni Ahvenrannan tulkinta on osuva, rauhallinen, luonnossa viihtyvä ja kaikkea hiljaisesti tarkkaileva. 

Molemmat prinsessat tekevät upeaa työtä!    

Kuningas (mainio Jasmin Hattunen) on vallanhimossaan kutkuttava typerys. Paljon tarmokkaampi ja taitavampi kaikessa on kuningatar (topakka Ella Pomeranz). 


                                      Kuningas ja kuningatar rauhoittelevat
                                      tuittupäistä tytärtään, joka ei ymmärrä miksi
                                      hän ei saa poistua linnan muurien ulkopuolelle

Prinssi (Noa Lange) oli liikuttavan hämmentynyt tavattuaan ihanan nuoren naisen. Maltillisesti ja harkiten hän päätyi siihen että tässä on nyt hänen etsimänsä tyttö. Ei hän oikeastaan tarvitse puolta valtakuntaa, mitä sillä tekee kun isän perintönä on kuitenkin maita ja mantuja. Prinsessa Adalmiinan etsimisen voisi lopettaa.    

Näytelmän hauskuuttaja oli ilman muuta Emil Santamäki. Miehen koikkelehtiminen korkeissa korkkareissa on aina huvittavaa, mutta Emil osasi punoa rooleihinsa paljon muutakin. Totta kai peruukista ja punaisista kengistä oli apua.

Näytelmän lavastus (ohjaaja, Anu Kamppila ja Ted Leonard) oli tarinan hengen mukainen. Anu Kamppilan puvut olivat erittäin onnistuneita ja moni-ilmeisiä.  

Mukana näytelmässä on lähteen henkiä, palvelijoita, vartija, haltioita, nuoria neitoja ja kavereita. Nuoret ovat 15-18 -vuotiaina ja he ovat harrastaneet näyttelemistä 6 – 7 vuotta. Moni heistä hoiti näytelmässä useita rooleja. Suurin osa esiintyjistä on taidoltaan jo niin korkealla tasolla, että ammatin valinta saattaa olla itsestään selvyys. Puhetaitoa kun karttuu niin taitoa on esittää melkein mitä vaan.  

Vantaalaiset voivat olla ylpeitä nuorista näyttelijöistään!


                                                  Toisen näytöksen sopuisa
                                                  Adalmiina - Enni Ahvenranta 
                                                  
                                                  Kuvat Leena Tiuri 

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...