Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää (Karisto 2020, 245 s.) Auri
pitää oman elämänsä langat visusti omissa käsissään. Leopardiksi nimetyn
rollaattorin avulla eläkkeellä oleva hammaslääketieteen tohtori seikkailee
vaikka missä, ei ota neuvoja tyttäreltään ei keneltäkään.
Auri on tämän ajan kasikymppinen, tyylikäs, itseriittoinen,
hänellä on lakatut kynnet ja huoliteltu kampaus. Hän käy ostoksilla vain
Stockmannilla. Sinne hänet vie tuttu, luotettava taksiautoilija.
Mutta Aurin elämä on tylsää. Hän on vihainen kuolleelle
aviomiehelleen. ”Hän oli äkäinen yliopistolle, koko vanhusvihamieliselle
yhteiskunnalle, omalle raihnaistuvalle keholleen ja ajalle, jonka kulumiselle
hän ei ollut mahtanut mitään.”
Yhdellä ostomatkallaan tuttua taksia ei näy sovitussa
paikassa. Mutta paikalle tullut nuori nainen houkuttelee Aurin autoonsa ja
vastoin kaikkia tyttärensä varoituksia, Auri päästää luokseen hulvatonta elämää
viettävän Natalian.
Auri pyytää Natalialta korvausta vastaan pikku
palveluksia. Aluksi lukijan on ihan varma että Natalia ”ryöstää” Aurin.
Natalian elämä on epävakaista ja sekavaa, aivan erilaista mitä Auri on
aktiivivuosinaan viettänyt. Mutta erot eivät estä naisia jollain tavalla
ystävystymästä. Ainakin Auri viihtyy paremmin Natalian seurassa kuin kaikkiin
hänen asioihinsa sekaantuvan tyttären parissa.
Mielellään Auri seurustelee tyttärentyttärensä kanssa,
mutta tältä ei kovin paljoa liikene aikaa isoäidille. Yksinäisyydestään
huolimatta Auri sinnittelee kotona – mielellään myös ilman mitään
turvaranneketta. Hän ei yksinkertaisesti suostu ymmärtämään miksi toiset ovat
hänestä huolissaan.
Ei saa elvyttää on samansukuinen hätähuuto vanhusten
itsemääräämisoikeuden puolesta mitä Minna Lindgrenin romaanit. Mäkisen teos on vain
astetta vakavampi. Siihen tuo myös uudenlaista ulottuvuutta elämässään
epäonnistuneen nuoren naisen mukana olo.
Välillä toivoisi että tomeraa, itsestään huolta pitävää
vanhusta pidettäisiin ihan tavallisena. Tunnen lukemattomia yli 80 ja jopa yli
90-vuotiaita, jotka kykenevät päättämään omasta elämästään ja huolehtimaan
omista asioistaan. Ei fyysisen toimintakyvyn heikkeneminen ja raihnaistuminen
ole merkki siitä, että tarvitsee ”holhoojaa”. Vakavasti muistisairaat vanhukset
ovat eri asia.