tiistai 24. maaliskuuta 2020

Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää



Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää (Karisto 2020, 245 s.) Auri pitää oman elämänsä langat visusti omissa käsissään. Leopardiksi nimetyn rollaattorin avulla eläkkeellä oleva hammaslääketieteen tohtori seikkailee vaikka missä, ei ota neuvoja tyttäreltään ei keneltäkään.

Auri on tämän ajan kasikymppinen, tyylikäs, itseriittoinen, hänellä on lakatut kynnet ja huoliteltu kampaus. Hän käy ostoksilla vain Stockmannilla. Sinne hänet vie tuttu, luotettava taksiautoilija.

Mutta Aurin elämä on tylsää. Hän on vihainen kuolleelle aviomiehelleen. ”Hän oli äkäinen yliopistolle, koko vanhusvihamieliselle yhteiskunnalle, omalle raihnaistuvalle keholleen ja ajalle, jonka kulumiselle hän ei ollut mahtanut mitään.”

Yhdellä ostomatkallaan tuttua taksia ei näy sovitussa paikassa. Mutta paikalle tullut nuori nainen houkuttelee Aurin autoonsa ja vastoin kaikkia tyttärensä varoituksia, Auri päästää luokseen hulvatonta elämää viettävän Natalian.
Auri pyytää Natalialta korvausta vastaan pikku palveluksia. Aluksi lukijan on ihan varma että Natalia ”ryöstää” Aurin. Natalian elämä on epävakaista ja sekavaa, aivan erilaista mitä Auri on aktiivivuosinaan viettänyt. Mutta erot eivät estä naisia jollain tavalla ystävystymästä. Ainakin Auri viihtyy paremmin Natalian seurassa kuin kaikkiin hänen asioihinsa sekaantuvan tyttären parissa. 

Mielellään Auri seurustelee tyttärentyttärensä kanssa, mutta tältä ei kovin paljoa liikene aikaa isoäidille. Yksinäisyydestään huolimatta Auri sinnittelee kotona – mielellään myös ilman mitään turvaranneketta. Hän ei yksinkertaisesti suostu ymmärtämään miksi toiset ovat hänestä huolissaan.

Ei saa elvyttää on samansukuinen hätähuuto vanhusten itsemääräämisoikeuden puolesta mitä Minna Lindgrenin romaanit. Mäkisen teos on vain astetta vakavampi. Siihen tuo myös uudenlaista ulottuvuutta elämässään epäonnistuneen nuoren naisen mukana olo.

Välillä toivoisi että tomeraa, itsestään huolta pitävää vanhusta pidettäisiin ihan tavallisena. Tunnen lukemattomia yli 80 ja jopa yli 90-vuotiaita, jotka kykenevät päättämään omasta elämästään ja huolehtimaan omista asioistaan. Ei fyysisen toimintakyvyn heikkeneminen ja raihnaistuminen ole merkki siitä, että tarvitsee ”holhoojaa”. Vakavasti muistisairaat vanhukset ovat eri asia.         

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Paula Norosen Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa


Kaikkia lukemiaan kirjoja ei tarvitse ottaa vakavissaan. Nyt haluaisin tietää minä korona-karanteerista ja etenkin meistä korona-vanhuksista ajattelisi korsolaisen Räkkärimarketin kassa Tarja Kulho. Hän on Paula Norosen hulvattoman hauskan Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa (Tammi 2020, 166 s.) päähenkilö.

Paula Noronen on toimittaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hänet tunnetaan lasten pitämän Supermarsu-sarjan kirjoittajana. Tarja Kulho on Norosen Radiomafiaan luoma hahmo. Noronen on itse kotoisin Järvenpäästä ja hän on halunnut laittaa Kulhon asumaan muualle kuin kotikaupunkiinsa. Entisenä keravalaisena korsolaisuus tuntuu kutkuttavan tutulta. Vielä minuakin vanhemmat syntyperäiset keravalaiset kertoivat käyneensä ”hillumassa”  Korsossa, kotikulmilla piti käyttäytyä asiallisesti.

Tarja Kulho opastaa lapsiaan, suuresti rakastamaansa aviomiestään ja ennen kaikkea asiakkaitaan. Hänellä on aina aikaa vaihtaa muutama sana heidän kanssaan ja jakaa heille elämänohjeita. Uutta sisältöä ja vipinää Tarjan elämään tuo Vantaan harrasteopiston ”Uusi suunta työelämälle” – verkkokurssi. Ensin Tarja väittää ilmoittautuneensa kurssille vahingossa, mutta kun rahojaan ei saa takaisin päättää hän katsoa mistä oikein on kyse.

Yllättäen Tarja Kulho huomaa osaavansa kirjoittaa ja kaiken lisäksi hän havaitsee miten paljon hänellä on annettavaa kurssin järjestäjille. Kun Tarjan pitäisi kertoa mitä virheitä hän on tehnyt työelämässään ja miten käsitellyt niitä, Tarja pohtii ensin yksityiselämän mokia.

”En ole katunut sitä, että en saa vietyä mitään urheiluharrastusta loppuun saakka, vaan maksan edelleenkin esimerkiksi kuukausittaista kuntosalijäsenyyttä vuodelta 1998… Kuntonyrkkeilyssä sen sijaan olen käynyt. Ainakin kerran.”

Ei hän kadu sitäkään että opinnot jäivät lukioon. Hän tajusi ettei ole lukunaisia. Opiskelu tuntui tympäisevän tylsältä, paitsi välitunnit, jolloin lähdettiin mopoilla Keravan Teboilille pelaamaan hedelmäpelejä.  Kurssin myötä Tarja ymmärtää olevansa aika onnellinen. On mieluinen työpaikka, mies, jota rakastaa, fiksu pikkutyttö ja Hollannissa vaihto-oppilaana oleva poika, joka kyllä välillä uhkaa jäädä Hollantiin – mutta ei sitten jääkään. Kun Tarja huomaa pitävänsä kirjoittamisesta, hän ilmoittautuu toiselle ja jopa kolmannellekin kurssille.    

Oman roolinsa paikka paikoin vuoropuhelun muotoon kirjoitetussa kirjassa saavat Tarjan työtoverit mies- ja muine huolineen. Eri henkilöt on kuvattu riemastuttavan huolellisesti ja hersyvän hauskasti. Huvittavat ja liikuttavat piirteethän ovat meissä kaikissa. Kun ne kaivaa esille oikealla tavalla, on koossa piristävää luettavaa.



sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge


Elizabeth Strout on arvostettu amerikkalainen kirjailija ja hänen romaaninsa Olive Kitteridge (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2020, 374 s.) ylistetty teos. Kirjan nimihenkilö Olive Kitteridge on isokokoinen, ärhäkkä entinen matematiikan opettaja ja apteekkarin vaimo Keskilännen pikkukaupungissa.

Kirjassa on 13 eri lukua – oikeammin novellia. Olive ei ole niiden kaikkien päähenkilö, mutta kertoopa Strout kenestä tahansa Oliven kotikaupungin henkilöstä, sivuaa tarina jollain tavalla Olivea. Kirjassa ovat mukana elämän kaikki ilmiöt ja ihmiselämään kuuluvat käänteet ja tapahtumat.

Olive on ollut vuosikausia opettajana ja hän kohtaa ajoittain entisiä oppilaita. Aika hanakasti hän jakaa näille elämänohjeita ja muistelee millainen oppilas nuorempana oli.

Olive Kitteridgen oma elämä on näennäisesti aika selkää, vaikka avioliitto kaupunkilaisten - etenkin naisten – arvostaman apteekkarin kanssa ei ole aivan mutkatonta. Kummallakin on avioliiton ulkopuolinen suhde, mutta Henry kuitenkin palaa vaimonsa luo. Omat koukeronsa elämään tuo pariskunnan ainoan pojan aviolliset ongelmat. Pojan avioerosta kun ei voi kertoa kenellekään. 
Perheen jäsen
et ovat aika etäisiä toisilleen. Hellyyttä ei rakkaudesta huolimatta pystytä osoittamaan puolin eikä toisin. Olivella on vankka mielipide kaikista asioista ja niin on hänestäkin mielipide kotikaupungin asukkailla. Kirjassa on mukana kaikki elämän ilmiöt kehdosta hautaan. Strout kuvata arkisia ja tavanomaisiakin asioita ymmärtäväisesti ja hyvin koskettavasti.  

Stroutin kuvaukset vanhenemisesta ja elämän hupenemisesta ovat koskettavia. Henry joutuu sairauden murtamana hoitokotiin. Tunteet sairasta miestä kohtaan ovat hyvin ailahtelevaisi.

”Olive odotti kunnes oli varma, ettei kukaan tulisi häiritsemään, hän kumartui Henryn ylle ja kuiskasi hänen korvaansa: ”Sinä voi kuolla nyt, Henry. Siitä vaan. Minä voin hyvin. Sinä voit mennä edeltä. Se on ihan oikei.” Hän ei katsonut taakseen lähtiessään huoneesta. Torkkuessaan erkkerihuoneessa hän odotti puhelimen soivan. Aamulla Henry istui pyörätuolissaan kohtelias hymy huulillaan, silmät soikeita. Neljältä iltapäivällä Olive palasi ja lusikoi illalla hänen suuhunsa. Seuraavalla viikolla tilanne oli sama.”

Harva kirja tarinoineen on niin elämänmakuinen kuin Stroutin Olive Kitteridge. Kirjasta on tehty tv-sarja. Sarja se on meillä ollut katsovissa HBO:ssa. Hienoja ovat myös Stroutin aikaisemmin suomennetut (Kristina Rikman) iteokset Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018) ja Kaikki on mahdollista (Tammi 2019).  




tiistai 10. maaliskuuta 2020

Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade


On kaksi ystävätärtä. Toinen on päätynyt Espanjan Aurinkorannikolle ja toinen jäänyt kotikaupunkiinsa. Molemmat jääneet eläkkeelle hiljattain. Muistot ja nykyhetki lomittunut hienolla tavalla Laura Lähteenmäen romaanissa Sitten alkoi sade (WSOY 2020, 317 s.). Kertojina on miehensä kuoleman jälkeen yksinään isoa taloa asuva Paula ja Espanjassa asuvan Eevan huostaan ottama afrikkalaistyttö Ojo.


Paula on elämässään jo pitkään ollut toisten armoilla – niin terapeutti kuin on ollutkin. Mies pettää, palaa kotiin, kuolee, tytär eroaa, mieluinen vävy erkaantuu, tilalle tulee uusi, lapsenlapset muuttavat satojen kilometrien päähän, aluksi uusi naapurikin vaikuttaa arveluttavalta. Paula ei jatkuvassa muutosten karusellissa jaksa ottaa elämää omiin käsiinsä.

Eeva on paennut tukalaksi muodostunutta elämäänsä Espanjaan halpojen viinipullojen pariin. Eeva törmää sattumalta Afrikasta paenneeseen nuoreen tyttöön Ojoon ja ottaa tämän asumaan luokseen.

Kahden kertojan ääni tuo romaaniin elävyyttä ja syvyyttä. Molemmat muistelevat mennyttä elämäänsä ja kuvaavat välillä tätä päivää. Ojon tarinat lapsuudesta ja nuoruudesta Afrikassa ovat mielenkiintoisia ja avartavat mielikuvia vieraan kulttuurin parissa eläneen tytön elämästä. Kaikesta näennäisesti niukkuudesta ja poliittisista tapahtumista huolimatta, Ojo on saanut vankan henkisen pohjan elämälleen kodistaan ja läheisiltään.

”Äiti sanoi, että lapsi pitää ottaa mukaan kaikkiin puuhiin ja sille kertoa tarinoita, jotta lapsi kertoo tarinoita omille lapsilleen. Näin perheen tarinat siirtyvät eteenpäin ja lohduttavat ihmisiä, kun hän on yksin. Niin minä sanon rouvalle, kuin hän yhtenä päivänä itkeskelee viinilasinsa kanssa.”

Romaanissa tarinat soljuvat hyvin eteenpäin, henkilöt kaikkine tavallisine piirteineen ja tekoineen ovat hyvin uskottavia. Moni asia romaanissa on sellaista mistä on ennenkin lukenut, mutta nyt se on kerrottu niin elävästi ja koskettavasti että se jää mieleen ja kaikesta rakentuu kuva hyvästä romaanista.     
Laura Lähteenmäki on julkaissut lukemattomia nuorten kirjoja. Sitten alkoi sade on hänen kolmas aikuisille suunnattu romaani. Aikaisemmin ovat ilmestyneet Yksi kevät ja Ikkunat yöhön.




Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...