Susanna Alakosken Pumpulienkeli

 Susanna Alakosken Pumpulienkeli (suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, WSOY 2021, 484 s.) on perusteellinen kertomus Vaasan pumpulitehtaasta ja sen työläisistä alkaen vuodesta 1905.  Kirjan päähenkilö on Pohjanmaalla Sorolan talossa kasvanut Hilda. Tytön äiti on sairastunut Hildan syntymän jälkeen sikäläisen sanonnan mukaan ”tuijotustautiin”. Tytön on kasvattanut hänen tätinsä. Sanna täti opettaa tytölle itsenäistä elämää, tarinoiden kautta elämisen taitoja sekä maatalossa tarvittavia käytännön taitoja.

Kristillisestä ja raittiushenkisestä kasvatuksestaan huolimatta tai ehkäpä juuri sen takia Hildalle ”käy hullusti” ja hänen karkotetaan pois kotitalosta. Hilda päätyy Vaasaan pumpulitehtaalle ja ystävystyy siellä Hellin kanssa. Helli on omansa aikana feministi ja ammattiyhdistysliikkeen harras kannattaja. Hilda joutuu tavan takaa päivittelemään ystävättärensä tinkimättömyyttä, mutta joutuu usein myöntämään, että tämä on vaatimuksissaan oikeassa.    

Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat (2006) oli menestys, se palkittiin August-palkinnolla ja siitä tehtiin elokuva. Alakoski on syntynyt Vaasassa ja elänyt jo lapsesta lähtien Ruotsissa. Pumpulienkelissäkin Hildan poika vaimoineen lähtee ”paremman elämän” perässä Ruotsiin.

Alakoski on kertonut saaneensa idean suomalaisen työläisnaisen elämästä kertovat romaanista toistakymmentä vuotta sitten. Hän alkoi kerätä materiaalia Pumpulitehtaasta ja sen työläisistä. Luvassa on jatkoa tarinalle. Suunnitteilla on neliosainen sarja. Hieman liian seikkaperäisesti romaanissa kerrotaan pumpulitehtaan toiminnasta, tuntuu että koneet jyskäävät ympärillä, langat ja kankaat risteilevät näkökentässä. Ehkäpä hieman löyhempi historiallisen materiaalin käyttö olisi lisännyt romaanin luettavuutta.

Henkilöt ja heidän elämänkaarensa olivat niin kiinnostavia, että jatkoa ilman muuta odottaa. Kirjan motto: ”Isoäiti teki viisikymmentä vuotta töitä tekstiilitehtaassa. Yhdestäkään työpäivästä hän ei koko elämänsä aikana puhunut” houkuttelee lukemaan ja lupaa paljon.   

 

Anna-Liisa Haavikon Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä

 Anna-Liisa Haavikko on tehnyt Kaari Utriosta seikkaperäisen ja osittain myös mahtipontisen elämäkerran Kaari (Siltala 2020, 505 s.). Kaari Utrio on pikkutytöstä lähtien kirjoittanut kaiken kalkeropaperilla eli kaikesta tekstistä on syntynyt kaksi kappaletta, toisen on voinut lähettää kirjeenä tai antaa luettavaksi muuten vain. Toisen kopion kirjoittaja on säästänyt itsellään. Haavikolla on ollut materiaalia työhönsä yllin kyllin. Lukuisat haastattelut elävöittävät Kaari Utrion elämäntaipaletta hienosti.

Kustannusalalla elämäntyönsä tehnyt Untamo Utrio antoi kotikeskusteluissa alkeisopetusta kirjojen kustantamisesta tytölle, joka jaksoi kuunnella ja joka sai hyvin varhain kirjoituskoneen lahjaksi isältään. Isä oli vakaasti sitä mieltä, että tytön elämäntyönä olisi kirjoittaminen, isän mielessä kangasteli toimittajan työ. Kaarin äiti Meri Utrio toimitti muoti- ja sisustusjuttuja ja käänsi kaunokirjallisuutta. Kääntäjän paikalla ei Meri Utrion nimeä kirjoissa juuri ollut. Oli parempi, että mm. Netta Musketin kirjat oli suomentanut Lea Karvonen. Se oli peitenimi, jonka takana oli kymmeniä kirjailijoita.

Oli itsestään selvää että Kaarin kirjat kustantaisi Tammi. Hän kiikutti käsikirjoituksensa kustantamoon isänsä seuraajalle Jarl Hellemannille muutaman päivän kuluttua siitä, kun isä-Untamo oli jäänyt eläkkeelle. Ja julkaistavaa Tammella riitti.  Kaari Utrion tuotanto on huikea. Liki neljäkymmentä historiallista romaania, kymmeniä tietokirjoja, jatkoromaaneja, novelleja, artikkeleita, kirjallisuuskritiikkejä, kolumneja, tv- ja radiokäsikirjoituksia. Hän on myös ollut ohjaajana kirjoittajaseminaareissa Orivedellä ja Salossa ja Somerolla, pitänyt kymmeniä luentoja kotimaassa ja ulkomailla.

Yhdessä puolisonsa Kai Linnilän kanssa he perustivat oman kustantamon Amanitan. Amanita osti yhdessä Tammen kanssa uutiskuvatoimisto Finlandia-Kuvan arkiston, satatuhatta valokuvaa. Niitä ryhtyi arkistoimaan ja hoitamaan Meri Utrio. Perheyritys sai alkunsa. Myöhemmin Amanitan johtajaksi nousi Lauri Linnilä ja hänen vaimonsa oli myös Amanitan palveluksessa.    

Vuosikausia Utrion tuotanto ei monessa mielessä ”otettu vakavasti”. Viihderomaanithan eivät olleet oikeaa kirjallisuutta. Ei vaikka ne oli kirjoittanut historian maisteri ja joka näki valtavasti vaivaa tarkistaakseen kaiken mistä kirjoitti. Vähitellen arvostelijoiden mielipide muuttui ja Utriosta tuli niin viihdekirjailijana kuin historiallisten romaanien kirjoittajana tien raivaaja. Elämäkerta valottaa hienosti kaikkien romaanien taustaa ja niiden merkitystä ilmestymisajankohtana.

Utrio on ansioitunut ja palkittu kirjailija, hän on vaikuttanut mielipiteillään monilla eri areenoilla, ottanut kantaa ja myös toiminut. Sen verran hän mitannut poliittista kannatustaan, että sillä sarallakin hän olisi voinut edetä jos olisi halunnut. Kotikuntansa Someron kunnallispolitiikassa Utrio vaikutti pitkään ja oli myös presidentin valitsijamiehenä, kun Koivisto valittiin presidentiksi. Hän oli kannattamassa Elisabeth Rehniä ja oli myös Tarja Halosen kansalaisvaltuuskunnan puheenjohtaja. Siinä vaiheessa Kaari Utrio oli jo taiteilijaprofessori.

Samalla kun ihailen ja arvostan Utrion mahtavaa uraa ja hänen monipuolista yhteiskunnallista osallistumistaan ja aikaansaannoksia, on pakko ihailla myös Anna-Liisa Haavikon elämäkertaa. Huikeiden saavutusten ohella kuvataan myös elämän nurjat puolet, hienovaraisesti ja totuudellisesti. Teos on kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas.