Syntyperäisenä tamperelaisena kuvittelen tietäväni
jääkiekosta aika paljon. Olin lukiolaisena jopa myymässä pääsylippuja Koo-Veen
otteluihin Koulukadun tekojäällä. Pelin kulusta en ymmärtänyt erityisemmin,
mutta kotiseuran kannattajien tuntemukset ja käyttäytyminen tulivat tutuksi.
Ruotsalainen Fredrik Backman (suom. Riie Heikkilä, Otava
2017, 461 s.) tavoittaa romaanissaan Kiekkokaupunki jääkiekon syvimmän
merkityksen ja luonteen. Sen mitä se merkitsee joukkueen jäsenille,
valmentajille, seuran johtohenkilöille, kannattajille, koko paikkakunnalle.
Koko pienen ruotsalaisen kaupungin kehitys on kiinni siitä miten seuran
juniorijoukkue pärjää. Jos seura voittaa mestaruuden alkaisi paikkakunnalla
uusi kukoistuskausi. Menestys on muutaman nuoren harteilla.
Toiveet romuttuvat, kun joukkueen paras pelaaja käyttäytyy
häikäilemättömällä tavalla itseään nuorempaa tyttöä kohtaan. Kukaan ei halua uskoa
tytön kertomusta tapahtumista. ”On vain
samalla tavalla ajattelevia ihmisiä, ja he kuuntelevat vain niitä arvoja, jotka
vahvistavat heidän omaa maailmankuvaansa.”
Aikuiset ovat jo pitkään sulkeneet silmänsä siltä, mitä
nuoret vapaa-aikanaan tekevät. Urheilevien poikien ympärille on kiedottu
merkillinen sädekehä. Armotonta on myös niiden kohtelu jotka eivät taidoiltaan
yllä tarpeeksi korkealle tai ovat kotoisin väärästä yhteiskuntaluokasta. Hämmästyttävän moni isä ja äiti on valmis käyttämään kaikki liikenevät voimavaransa poikansa kiekkouran eteen.
Ravisteleva ja hyvin, hyvin ajankohtainen romaani. Kirjailija
Fredrik Backman osallistuu me too -kampanjaan hienosti kirjallaan joka on
kirjoitettu ennen kuin kampanja oli edes alkanut.