Lucinda Riley, Elena Ferrante, Anne B. Radge, Alexander
McCall Smith, Enni Mustonen, Sirpa Kähkönen, Eppu Nuotio. Yöpöydälläni on pari
viimeistä vuotta ollut jokin näiden kirjailijoiden kirjoista. Nykysanonnan mukaan
olen jäänyt koukkuun heidän kirjasarjoihin. Puhumattakaan sitten
suosikkidekkareista. Dekkareidenkin salaisuus ja viehättävyys on tutuissa
henkilöissä, joiden elämästä ja työstä kerrotaan kirjasta toiseen.
Olen ollut Turussa etsimässä Jussi Varesta. Ravintola
Koulussa kyselin keväisenä lauantai-iltapäivänä baarimikolta onko Varesta
näkynyt. Hän kertoi että kannattaa lähteä etsimään yksityisetsivää
Pankista, Apteekista tai Puutorin
vessasta. Ei näkynyt näissä ravintoloissa Varesta, mutta illan myöhäisinä
hetkinä kirjailija tupasahti Olavin Krouviin ja päästiin hänen juttusilleen.
Tampereella olen tietysti kolunnut komissario Koskisen asuinpaikat ja muut kirjojen tapahtumapaikat.
Henning Mankellin Wallander kirjat sijoittuvat Ystadiin.
Muutama vuosi sitten päädyimme juhannusajelulla Kööpenhaminasta sillan yli Malmön kautta Ystadiin. Kaikki kaupat, kahvilat ja ruokapaikat olivat kiinni,
mutta turistitoimisto oli auki ja sieltä saimme kartan, jonka avulla löysimme
tärkeät paikat: Wallanderin kotitalon, hänen suosikkikirjakauppansa ja
-kahvilansa, Ystadin poliisiasemakin nähtiin ja monta muuta paikkaa, joissa kirjoista tehtyjä elokuvia oli kuvattu.
Ei tämä sarjoihin hurahtaminen mitään uutta ole. Monta vuotta meni lapsena ennen kuin olin saanut lahjaksi – jouluna ja syntymäpäivänä – Anni Swanin kootut. Louisa M. Alcottin Pikku naisia, Viimevuotiset ystävämme, Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat luin myös moneen kertaan. Rauha S. Virtanen Seljan tytöt ja Anni Polvan Tiina-kirjat olivat nuorimman tyttäreni suosikkeja.
Enni
Mustosen Syrjästäkatsojan tarina perehdyttää lukijansa suomalaisen kulttuurin
historiaan, tapahtumiin, ihmisiin, paikkoihin ja taideteoksiin. Olin
vuosikymmenet luullut ihan väärää taloa Espoon Ruukinrannassa Ville Vallgrenin
taloksi. Asia selvisi Mustosen kirjojen avulla.
Vielä en ole alkanut suunnitella matkaa Napoliin Elena
Ferranten romaanien jalanjäljissä. Paljon pidempi kiertomatka olisi tiedossa
jos lähtisin Lucinda Rileyn matkassa etsimään hänen romaaniensa seitsemän
adoptoidun sisaruksen esivanhempia ja heidän kotipaikkaansa. Joutuisin matkaamaan Brasiliaan, Norjaan,
Skotlantiin, Thaimaahan, Australiaan, Keniaan, Pariisiin, New Yorkiin,
Ranskaan, Genevessä Sveitsissäkin oli pakko pistäytyä.
Seitsemän sisarta sarjasta on ilmestynyt suomeksi viisi: Seitsemän sisarta, Myrskyn sisar, Varjon sisar, Helmen sisar ja Kuun sisar. Auringon sisar ilmestyy syksyllä. Kirjat on ansiokkaasti kääntänyt Hilkka Pekkanen ja kustantanut Bazar. Järkälemaiset, paksuimmat yli 700 sivua, pitävät lukijan ”näpissään”. Kirjoissa eletään monella eri vuosikymmenellä, monessa eri maassa ja kulttuurissa. Kirjojen viehättävyys perustuu niiden monimuotoisuudelle. Yllätyksiäkin on mukana, kuten myös rakkautta, välillä väärään, välillä oikeaan mieheen.
Samaa rakkauden mutkikkaita polkuja ja niistäkin haarautuviaon kinttupolkuja on runsaasti tarjolla Lucinda Rileyn Perhosen huoneessa (suom. Tuukka Pekkanen, Bazar 2020, 652 s.). Perhosten huoneen päähenkilö on lähes 70-vuotias Posy Montague Pohjanmeren rannalla Englannin Suffolkissa perintötalossaan. Posyn isä on kuollut sodan aikana, kun tyttö on ollut vielä pieni. Romaani perustuu monen henkilön osalta valheeseen. Posykin joutuu punnitsemaan elämänsä peruspilareita, kun hän kuulee mitä hänen isälleen on oikeasti tapahtunut.
Olen kuunnellut osan Lucinda Rileyn romaaneista äänikirjoina, useimmissa lukijana Usva Kärnä. Rohkenen väittää, että romaanit ovat olleet koronakevään piristys. Kun on yrittänyt pureutua eri sisarusten elämänvaiheisiin, ei hetkeen ole muistanut liikkumisrajoituksia, tapaamiskieltoja tai aviomiehen tapaamisoikeuden rajoittamista. Tiedän että kaikki kiellot ovat sittenkin olleet vain suosituksia.
Nyt minä
puolestani suosittelen Rileyn romaaneja!!!