Kolme naista:
lapsensa hukuttanut Kristiina, holtittomasta elämästä tuomittu Elli ja työlleen
omistautuva sairaanhoitaja Sigrid. Kaikkien kolmen kohtalona Seilin saari
Paraisilla. Saari kiehtoo nyt kirjailijoita. Viime vuonna ilmestyi kaksi
sairaalasaaresta ja ennen kaikkea sen asukkaista kertovaa romaania: Katja
Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saari.
Sielujen saari
(suom. Jaana Nikula, Otava 2017, 365 s.) on kertomus noista kolmesta mielisairaalassa
olleesta naisesta. Se on myös kertomus suomalaisesta mielisairaalasta
1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Kristiina päätyy saarelle 1899 ja Elli 1934.
Sigrid aloitta työnsä saarella 1932..
Seilin saarelle perustettiin houruinhuone eli mielisairaala jo vuonna 1689. Potilaita
oli 30 – 50. Se oli paikkaluvultaan Suomen suurin mielisairaala. Seilin hospitaalin nimi muuttui 1841 parantumattomasti
mielisairaille tarkoitetuksi turvalaitokseksi. Vuoden 1851 laajennus lisäsi
potilaspaikkoja 67:ään, ja Seiliin voitiin näin siirtää entistä enemmän
potilaita erityisesti uudesta Lapinlahden mielisairaalasta, jonne nyt
sijoitettiin Etelä-Suomen potilaita.
Seilin hospitaalin toiminta-aate muuttui jälleen
vuonna 1889. Silloin kaikki hospitaalin miespotilaat siirrettiin Käkisalmen vastavalmistuneeseen
turvalaitokseen. Tästä eteenpäin Seilissä oli vain naispotilaita, ja naisten
sairaalana se toimi aina vuoteen 1962 saakka.
Väitöskirjan innostamana
Johanna Holmströmin työn pohjana on Jutta
Ahlbeck-Rehnin väitöskirja Diagnostisering och disciplinering: medicinsk
diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1988 – 1944. Romaani ei ole
pelkästään sairaskertomus.
Siinä on hyvin tarkkaa kuvausta mielisairaiden
hoidosta ja naisten ajoittain jopa epäinhimillisestä kohtelusta. Käytössä on
kaikki mahdolliset pakkohoidon keinot. Olennaista romaanin kuvaamana aikana on
se, että potilaat jäävät sairaalaan loppuiäkseen. Vaikka he tuntisivat itsensä
terveeksi. Vaikka hoitajatkin pitäisivät heitä terveinä.
Elli ihmettelee miksi hänen on oltava Seilissä, vaikka
tohtori myöntää että parannuskeinoa Ellin sairauteen ei ole. Tohtori Mikander
vain tokaisee kun Elli vaatii poispääsyä, että ”Useimmat tämän saaren potilaat
ovat olleet täällä vuosikausia, Heidän taudinkuvansa on muuttumaton. Tämä on
kroonikkojen sairaala. Hyvin harvat kirjoitetaan täältä ulos. Käytännöllisesti
katsoen ei ketään”.
Naisia ei hoideta, heitä vain säilötään. Ainoa keino
mieleltään terveempien on takertua toistensa seuraan tai yrittää ystävystyä
hoitajien kanssa. Ympäröivä luonto ja monenlaiset työtehtävät helpottavat
jonkin verran.
Johanna Holmström on onnistunut hyvin vangitsemaan
kirjaansa ankean ja ajoittain jopa miltä raastavan tunnelman ja tunteet.
Romaani on osittain melko synkkää luettavaa, mutta se ei sinänsä ole mikään
yllätys. Nykyisin psyykkisesti sairaita hoidetaan harvemmin sairaaloissa, mutta
erilaisissa avohoitoyksiköissä, tehostetussa palveluasumisessa tunnelma on
hyvin samalainen kuin Seilin hospitaalissa. Ulospääsyä ei ole, vaikka ulko-ovi
olisikin auki.
Saaren salaperäinen lumo
Kristiina ei halua pois saarelta, hän aavistaa että
hänet on leimattu loppuiäksi. Hänellä ei olisi elämisen mahdollisuuksia saaren
ulkopuolella. Elli haluaa koko ajan pois ja hänen vanhempansa – ennen muuta
äitinsä järjestää asiat niin että Elli pääsee pois.
Mielenkiintoisin on Sigrid. Hän on taitava sairaanhoitaja,
joka varmasti saisi työpaikan muualtakin. Mutta Seilistä tulee hänelle
turvapaikka. Hän kokee että potilaat tarvitsevat häntä. ”Me luomme järjestystä.
Me suojelemme, hoidamme, palkitsemme ja jaamme rangaistuksia. Ilman meitä he
tuhoutuisivat.” Hän lohduttaa ja kannustaa potilaitaan, mutta tietää että on
kauneimmillaan, kun lupaa ja valehtelee parhaansa mukaan.” Vaikka kukaan ei
kannusta häntä, hän jaksaa.
Sielujen saari ei päästä lukijaansa helpolla.
Ajoittain se jopa ahdisti ja mietti onko pakko kuvata kaikki näin
raadollisesti. Mutta vastaus taitaa sittenkin olla, että pitää.