Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi

Mikael Niemen Silkkiin kääritty kivi (suom. Jonna Joskitt-Pöyry, Like 2025, 512 s.) on järkälemäinen mestariteos. Mikael Niemi lunasti paikkansa suurten kirjailijoiden joukossa vuonna 2000 ilmestyneellä romaanillaan Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä. Tornionjokilaaksossa asuvan pojan kasvaminen aikuiseksi ravisutti. Kirja elää myös  näytelmänä  – viime näin sen Ristiinan kesäteatterissa pari kesää sitten.

Silkkiin kääritty huivi alkaa arvoituksellisesti. Pajalassa on päätetty ojittaa metsää. Kaivinkoneen kuljettaja havaitsee maassa kummallisen möhkäleen, joka on kiedottu kankaan sisään. Tarvitaan vuosikymmeniä ennen kuin kankaan arvoitus selviää.

Romaanin tapahtuvat alkavat ja paljolti keskittyvät 1930-luvun alkuvuosiin kun Pajalaan ryhdytään rakentamaan teitä. Kovinkaan pitkään eivät Pajalan miehet suostu porvareitten juoniin teettää töitä ”nälkäpalkalla”. Tietyömaa on pilkottu osiin ja jokainen osa huutokaupataan, niin että työn saa se joka halvimmalla suostuu sen tekemään. Helposti ja nopeasti Pajalan torpparit ja työmiehet lähtevät puolustamaan oikeuksiaan kun paikkakunnalle saapuu ammattiyhdistysliikkeen edustaja edesauttamaan heidän järjestäytymistään. Edessä on lakko.

Niinpä yhtäkkiä paikkakunnalla on kommunisteja, sosialidemokraatteja, rikkureita. Oma osuutensa on tapahtumien kulussa laestadiolaisilla. Heidän nokkamiehensä on Wilhelm Vanhakoski, joka on saanut kotitilan perintönään ja vaurastunut samaan aikaan kun perinnöstä osattomaksi jäänyt veli Eino, torppari ja tervanpolttaja on menettänyt senkin vähän omaisuutensa mitä hänellä on epäonnistuneissa tervakaupoissa. Kylän isännät eivät myöskään unohda miten Eino on vappumarssilla uhonut ja uhkaillut herroja.

Kaikki alkaa vuonna 1932 ja päättyy 1917. Siinä välissä kerrotaan useamman perheen tarina, keskittyen Vanhakosken neljän sukupolven jäseniin. Niemen väkevä kerronta on parhaimmillaan lakkokuvauksissa ja maaseudun väen elämän kuvaukissa. Niemi tavoittaa hienosti Tornionjokilaakson ihmisten sielunmaiseman. Ravistuttava ja hieno romaani.

 

 

Johanna Vuoksenmaa: Suuremmoinen matka

Johanna Vuoksenmaan Suurenmoinen matka (Otava 2025, 416 s.) vie lukijan monille matkoille. Tärkein matka on se minkä Johannan isoisoäiti Alma teki 1943 natsi-Saksaan. Matkalle on kutsuttu Saksan rintamilla kuolleiden sotilaiden 13 äitiä ja yksi isä Suomesta. Matkalaisista yritetään pitää mahdollisimman hyvää huolta, mutta sotaa käyvässä maassa se ei ihan onnistu niin hyvin kuin isännät olisivat halunneet.   

Vuoksenmaa on löytänyt äitinsä jäämistöstä tämän isoäidin kirjoittaman matkakertomuksen. Kukaan sukulaisista ei ole aikaisemmin kertonut isoisoäidin ulkomaanmatkasta. Kirjailija on lukuisista tutkimuksistaan huolimatta löytänyt vain vähän tietoa äitien palkkiomatkasta. Aineistosta on syntynyt romaani, jossa fakta ja fiktio synnyttävät elävän kuvan niin 1940-luvun Suomesta kuin tämän päivän ilmiöistä etenkin Ilonan pojan ongelmien kautta. Alman ainoaan ulkomaanmatkaan vertautuvat hienosti lentoemäntä Johannan lukemattomat työmatkat.  

Ilonan on vaikea ymmärtää isoisoäitinsä ihastelua kaikesta siitä mitä hän näki Natsi-Saksassa. Matkalaiset eivät kyenneet näkemään ympärillä riehuvaa sotaa ja ennen kaikkea heidän jakamaton tukensa oli Saksan puolella. Hälytyskellot eivät alkaneet soida edes siinä vaiheessa kun matkan loppupäivinä suunnitelmat muuttuivat koko ajan. Matka ei edennyt, vaan jouduttiin odottelemaan aika karuissakin oloissa seuraavaan etappiin pääsemistä.

Romaani on helppo nähdä kuvina. Vuoksenmaan tapa kirjoittaa on hyvin yksityiskohtainen ja kuvaileva. Yksittäisen henkilön kokemuksen kautta saamme uutta tietoa Suomen ja Saksan yhteistyön moninaisuudesta. Hienoa että Vuoksenmaa on tarttunut aiheeseen.       

JP Koskinen: Ukkoslintu

JP Koskisen Ukkoslinnussa (Like 2024, 500 s.) taistellaan ensimmäisessä maailmansodassa. James Frost (aikaisemmin Janne Kuura) on muuttanut lapsena Suomesta perheensä kanssa Yhdysvaltoihin. Nuoresta iästään huolimatta Frost lähtee The New York Timesin sotakirjeenvaihtajaksi Eurooppaan. Hän päätyy itärintamalle ja kokee sodan kauhut. Matkallaan hän saa ensimmäiset kosketukset työläisten oikeuksien puolesta taisteleviin miehiin ja naisiin. Mitä enemmän Frost kotiin palattuaan perehtyy vasemmistopuolueiden ja -ryhmittymien toimintaan, sitä ponnekkaammin hän haluaa auttaa työläisiä ja parantaa heidän elinolosuhteitaan.   

Ukkoslintu (Forstin lempinimi) on huikean rohkea ja omapäinen yhtä lailla työssään kuin yksityiselämässä. Mitä vasemmistolaisemmaksi Frost muuttuu sitä palavammin hän rakastaa entisen vuokranantajansa tytärtä, josta on tullut ison rakennusliikkeen toimitusjohtaja.

Koskisen kerronta on soljuvaa, moniäänistä ja mukaansa tempaavaa. Koskisen  Tulisiipi (2019) ja Haukansilmä (2021) niittivät kiitosta. Eikä Ukkoslintu jää millään tavalla edeltäjien jalkoihin. Uljas romaani. 

Kristin Hannah: Sodan sisaret

Kristin Hannahin Sodan sisaret (suom. Karoliina Timonen, WSOY 2024, 580 s.) on kunnianosoitus Vietnamissa taistelleille Yhdysvaltain armeijan sotilaille ja ennen muuta sotasairaaloissa työskenneille sairaanhoitajille.

Olen nähnyt Washington D.C:ssä kuuluisan sodan muistomerkin – The Vietnam Veterans Memorial. Monumentissa on 58 195 nimeä, Vietnamin sodassa kaatuneita ja kadonneita. Monumentti on 169 metriä korkea. Muistomerkin vieressä kävellessä tunne oli pakahduttava.   

Ennen kuin Hannahin Sodan sisarten Frankie seisoo Nationall Mall-puistossa monumentin paljastustilaisuudessa hän on käynyt läpi ”maanpäällisen helvetin”. Frankie, tuskin 20 vuotta täyttänyt sairaanhoitaja lähtee Vietnamiin vapaaehtoisena. Veli on kuollut sodassa ja sisar haluaa jatkaa hänen jalanjäljissään. Isä ei hyväksy tyttärensä aikeita ollenkaan. Hänelle riittäisi että tytär menisi naimisiin ja hänen vihkikuvansa voitaisiin ripustaa isän työhuoneen sankarien seinälle.

Kahden vuoden aikana Frankie kokee ja näkee kaiken mitä sota on raaimmillaan. Hannah kuvaa sotaa armottomasti. Sairaalassa työ on raskasta, toivotonta ja turhauttavaa. Frankie venyy jaksamisessa päivä päivän jälkeen yli rajojensa. Hän lohduttaa kuolevia ja oppii ammatillisesti taiturimaiseksi leikkausalihoitajaksi. Kun hän palaa komennukseltaan kotiin, hän ei saa töitä, koska virallisesti kukaan ei pysty kertomaan mitä hän oikeasti sodan aikana tehnyt.

Saman mitätöinnin ryöpyn niskaansa saivat myös kotiinsa palanneet sotilaat. He olivat pahoja ihmisiä eivätkä Yhdysvaltin kunnian puoltajia. Vuosikymmeniä kestänyttä Vietnamin sotaa ja sen merkillistä jatkumista on vaikea hyväksyä, mutta vaikeaa on hyväksyä sekin että veteraanit olivat vihan eivätkä ihailun kohde, riippumatta siitä istuivatko he pyörätuolissa tai kävelivät omin jaloin.   

”Ja sitten, siinä se oli: muistomuuri. Vihreältä nurmelta kohosi kimaltava musta graniittiseinä, jonka hohtava pinta oli elävä sen heijastamasta liikkeestä... Paikaltaan saakka hän (Frankie) saattoi nähdä loppumattomat kaiverrukset kivessä. Yli viisikymmentäkahdeksantuhatta nimeä. Kokonainen sukupolvi miehiä. Ja kahdeksan naista. Kaikki sairaanhoitajia. Kaatuneiden nimet.”

Hannahin teoksista on suomennettu mm. Satakieli, Alaskan taivaan alla ja Tomun ja tuhkan maa. Kaiken kaikkiaan häneltä on julkaistu yli kaksikymmentä romaania.

Hannu Väisänen: Viisikko

Hannu Väisäsen Viisikko (Siltala 2024, 200 s.) on seitsemäs Väisäsen elämästä kertova Antero-romaani. Sisarukset – neljä veljeä ja Sisko – ovat vuosien saatossa vanhentuneet. Nyt he ovat kokoontuneet Anteron luokse Ranskaan viettämään yhteisiä syntymäpäiviä.

Anteron pappila on myytävänä ja muutenkin ilmassa on vahva aavistus siitä että kaikki tulee aika pian muuttumaan. Veljeksistä Aleksin elämä on samalla tavalla Nepalissa kuin Anteron elämä on Ranskassa. Sisko uskoo enkeleihin ja Santeri alkoholiin ja/tai Jumalaan. Sakarin kohtalona on kehitysvammaisen elämä.

Veljekset ovat pikkuhiljaa alkaneet huolestua Siskosta. Tämä kuitenkin yrittää luovia veljesten parissa ikään kuin hänellä ei olisi mitään hätää. Siskon keino selviytyä muistin hapertumisesta on persoonallinen. Hän hävittää esineitä ja tavaroita, jotka voisivat herättää muistoja. Jos muistoja ei muista on turha tallettaa mitään mikä voisi muistuttaa tästä.

Kun Anteron talosta katkeaa sähkö, Antero alkaa kertoa sisaruksilleen millainen elämä on vanhenevilla ihmisillä edessään Vanhuskorpi-nimisessä paikassa. Kaikki kiteytyy  ajatukseen: ”Vanhuus ei ole enää arvo, eikä vanhus ole enää arvokas”.

Anteron ajatusten mukaan on löydettävä radikaali tapa selviytyä vanhenevasta väestöstä. Joka kaiken lisäksi hoidattaa sisukkaasti terveyttään, teettää kaihileikkauksia, uusii luitaan. Ja pitää toistensa puolta ja muodostaa suoranaisia gettoja, kahmii eläkekertymää ja laskee syömänsä keksit. Eikä millään halua siirtyä syrjään.

Viisikolle tarjotulla suunnitelmalla ei ole mahdollista toteutua, mutta vanhuusiän kynnyksellä on lupa suunnitella edessäpäin oleviin vuosiin jotain uutta. Sisarusten tapaamisessa on paljon rakkautta ja toivoa, vaikka tunteista ei juuri puhuta. Helpompi on ryhtyä pystyttämään ikivanhaa Sopu-telttaa tai muistella miten rottia pyydystettiin Oulun kasarmilla rottia. 

Tärkeintä on Hannu Väisäsen rivienkin välistä tihkuva ajatus siitä, että eletty elämä on ollut elämisen arvoista ja on tästä eteenkin päin.