Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

Tansanian Sansibarissa syntynyt ja akateemisen uran Isossa-Britanniassa tehnyt kirjailija Abdulrazak Gurnah sai Nobel-palkinnon 2011. Hänen uusin romaaninsa Loppuelämät (suom. Einari Aaltonen, Tammi 2022, 339 s.) on huikea kuvaus Afrikan maiden itsenäistymisestä. Romaanissa seurataan nuoren askarin (sotilaan) Hamzan selviytymistä Saksan siirtomaaimperiumin sotajoukoissa.

Saksan ItäAfrikka oli Saksan keisarikunnan siirtomaa Itä-Afrikassa. Se käsitti nykyisten Burundin ja Ruandan sekä Tansanian mantereenpuoleisen osan alueet. Saksa valloitti siirtomaan 1880-luvulla ja menetti ne ensimmäisessä maailmansodassa Britannialle ja Belgialle. Sodan päätyttyä siirtomaa luovutettiin Kansainlitoon haltuun. Asukkaita siirtomaassa oli vuonna 1913 noin 7,7 miljoonaa. 

Mikään sana ei oikein pysty kuvaamaan sitä kurjuutta ja väkivaltaisuutta mitä nuoret soturit joutuvat kokemaan. Heillä ei ole oikein käsitystä siitä missä he ovat eikä etenkään siitä missä heidän perheensä ovat. Nuorten selviytymiskyky on käsittämätön. Esimiehet ja sellaisiksi itsensä tuntevat voivat kohdella ”alaisiaan” miten vain – etenkin väkivaltaisesti.

Sodan jälkeenkin kodittoman ja perheettömän Hamzan elämä on kädestä suuhun elämistä, päivästä toiseen selviytymistä. Ainoastaan se väkivalta jonka kohteena hän oli ollut, on loppunut. Jäljellä ovat fyysiset vammat. Nyt hän tutustuu toisenlaiseen väkivaltaan, salakuljetukseen ja kavaltamiseen.  

Siihen aikaan Hamza ei ymmärtänyt paljoakaan, vaikka matkusti sisämaassa ja kuuli siirtomaavallan lujittumisesta. Sen sijaan hän ymmärsi oman orjuutensa ja voimattomuutensa, tosin vain hämärästi, mutta kuinka kahleet kuristivat häntä ja näivettivät hänet haamuksi.

Gurnahin kerronta on intensiivistä ja mieliin painuvaa. Hämmentävää on huomata miten pintapuolisia tietoni Afrikan historiasta ovat. Ei niitä saa vaikka olisi ollut ihastelemassa Tansanian kauneutta ja kauhistelemassa maan köyhyyttä ja kiipeämässä Kilimanjarolle.  

Päivi Alasalmen Alamaailman kuningatar

Päivi Alasalmen Alamaailman kuningatar (Gummerus 2022, 347 s.) aloittaa uuden dekkarisarjan, jonka pääosassa on tamperelainen vanhempi rikoskonstaapeli Jarkko Hallavainen työtovereineen. Nyt Poliisien selvitettävä on omalaatuinen tilanne.

Asunnon jokaisessa huoneessa näkyi verijälki. Eteisessä, makuuhuoneessa ja olohuoneessa sitä oli tippoina tai tahroina, mutta keittiössä ja kylpyhuoneessa suurena lammikkona.

Tutkimukset junnaavat pitkään paikoillaan. Asunnon omistaja on varakas liikemies. Asunnossa asuu hänen poikansa avovaimonsa kanssa. Samaan aikaan kun poliisit yrittävät päästä selville mitä asunnossa oikein on tapahtunut, yrittää Oulusta Tampereelle muuttanut vastavalmistunut sosiaalityöntekijä Anu tutustua uuteen kotikaupunkiinsa ja perehtyä työhönsä kaltoin kohdeltujen ihmisten auttajana.

Anu joutuu merkillisiin tilanteisiin, häntä selkeästi seurataan, hänelle huudellaan asioita, joista hän ei ymmärrä mitään. Vähitellen Anu tulee vakuuttuneeksi siitä, että hän on todellisessa vaarassa. Tarinan edetessä Anu saa tietää hämmästyttäviä asioita omasta elämästään.

Alasalmen teksti on soljuvaa ja tarina monine sivuraiteineen mielenkiintoinen. Lukijan kyky päätellä millainen ihminen Alamaailman kuningatar oikein on, joutuu välillä koetukselle. Dekkarin kiehtovuutta lisäsi entiselle tamperelaiselle tuttujen paikkojen kuvaukset. Seppo Jokisen komisario Sakari Koskinen on joka tapauksessa edelleen tamperelainen suosikkipoliisini. Artturi Reinikaista ei lasketa, koska hän ei ole kirjojen sankari.  

Päivi Alasalmi on monipuolinen ja tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja, novelleja ja satukirjoja. Vainola (Gummeurs 1996) oli Finlandia-ehdokas. Se parodioi romanttista kartanoympäristöä goottilaisen kauhun kera. Viime vuonna ilmestynyt Sudenraudat kertoo vuosista 1880-1881, jolloin susi tai susipariskunta surmasi Turun seudulla yli kaksikymmentä lasta.  Sudenraudat on inhimillinen kertomus siitä miten taistelu luonnonvoimia vastaan on rankkaa ja turhauttavaa. Vaikka sudentappajaksi ja palkkioiden saajaksi nouseekin itsepäinen torppari, joka uhraa kaiken aikansa ja taitonsa susien nujertamiseksi, on kertomuksessa mukana myös yhteisöllisyyttä ja lähimmäisen auttamista.

Elisabeth Stroutin Voi William! (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2022, 228 s.) on oivallinen lisä kahteen aikaisemmin ilmestyneeseen Lucy Barton -romaaniin. Lucylla on takanaan kolme avioliittoa. Kahdesta liitosta hän on lähtenyt pois, kolmas aviomies on kuollut ja jättänyt suuren aukon Lucyn elämään.

Yllättäen aviomiehistä ensimmäinen, William tarvitsee entisen vaimonsa tukea. Tuskin William on toipunut kolmannen vaimon jättämisestä, kun hän saa tietää omasta äidistään asioita, jotka ovat pysyneet salassa vuosikymmeniä. William itse on yli 70-vuotias ja hänen äitinsä kuolemasta on vuosia.

Hieman tahtomattaan Lucy lähtee Williamin kanssa matkalle, jossa he kohtaavat Williamin sukulaisia ja saavat selville millaisista oloista Williamin äiti on kotoisin. Lucya olosuhteet eivät hätkähdytä yhtä paljon kuin entistä aviomiestä. Onhan hän itse kotoisin köyhästä perheestä. Williamin on tavattoman vaikea kestää omaa menneisyyttään ja syntyperästään paljastuvia asioita.

Lucylle on itsestään selvää, että heidän kummankin elämässä on toteutunut amerikkalainen unelma.

Meidän isämme taistelivat sodassa toisiaan vastaan ja meidän äitimme nousivat köyhyydestä ja niin tein minäkin, ja katso nyt meitä, me asumme molemmat New Yorkissa ja olemme menestyneitä.

William muistaa miten hän ihmetteli tavattuaan Lucyn vanhemmat ja käytyään hänen kotonaan miten Lucy voi olla niin ainutlaatuinen ihminen. Eli niin kuin William asian kiteyttää: ”Sinä löydät tiesi ihmisten sydämiin”. Lucy puolestaan muistelee lämmöllä rakastumistaan Williamiin.  

Romaani on monella tapaa myös kuvaus äitiydestä. Se kertoo siitä millainen äiti Lucy kokee olevansa aikuisille tyttärilleen. Toinen heistä on hiljattain kokenut vaikean keskenmenon ja toivoo hartaasti tulevansa äidiksi. Lucy tapaa tyttäriään säännöllisesti ja huomaa vähitellen, että tyttärillä on enemmän asiaa toisilleen kuin hänelle. Williamin äidillä on tarinassa hyvin keskeinen rooli. Yksi romaanin äideistä on Williamin kolmas vaimo, jonka tyttäreen Lucyn ja Williamin tyttäret yrittävät tutustua.   

Romaani on tulvillaan omanlaistaan magiikkaa ensi sivuiltaan lähtien. Stroutin kieli – myös suomennettuna, kiitos Kristiina Rikmanin) on soljuvaa, kuvailevaa ja kaunista olipa kerrottavana ihania muistoja, tämän hetken tunnelmia tai elämän tarjoamia yllätyksiä.  

• Elisabeth Stroutin romaaneja:
• Nimeni on Lucy Barton (2016, suom. 2018)
• Kaikki on mahdollista (2017, suom. 2019)
• Olive Kitteridge (2008, suom. 2020)
• Pikkukaupungin tyttö (1998, suom. 201/2020)
• Oliver, taas (2019, suom. 2021)
• Voi William! (2021, suom. 2022)

Frida Skybäck: Lukupiiri maailman laidalla

 Voisi väittää että lukupiirit ovat muotia, muodikas tapa kokoontua yhteen kaikkia osanottajia kiinnostavan asian pariin. Frida Skybäckin Lukupiiri maailman laidalla (suom. Annamari Typpö, WSOY 389 s.) kertoo lukupiiristä joka kokoontuu Skånessa Ljuskärin rantakaupungissa, lähellä Ystadia. Lukupiiriläiset ovat tuttuja toisilleen jo nuoruusvuosiltaan. Nyt lukupiiri on saanut kaksi harvinaista vierasta. Maailmanmaineeseen yltäneen näyttelijän, Mariannen. Toinen vieras on Amerikasta tullut Patricia, joka on saapunut toistamiseen paikkakunnalle selvittämään sisarensa Madeleinen katoamista yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Romaani on toisaalta dekkarimainen – samalla kun kerrotaan tästä päivästä, kerrotaan takautuvasti myös kaikesta siitä mitä Madeleinelle aikanaan tapahtui. Se on sukellus kanssaihmisten kyvyttömyyteen tulla hyvin toimeen toistensa kanssa. Mutta se on myös kuvaus ystävyydestä ja rakkaudesta, joka todella kestää melkein mitä vaan.

Punaisena lankana on vapaaseurakunnan ilmapiiri ja seurakunnan papin käyttäytyminen. Kaikki keritään yhteen lopussa ehkä tarpeettomankin yllätyksettömällä tavalla. Lukupiirikään ei oikein ehdi kokoontua kun kaiken aikaa on vireillä monta muuta asiaa. Tärkeimpänä kesäjuhlien järjestäminen.

Romaani kuvaa uskottavalla ja viehättävällä tavalla eri sukupolvien suhtautumista yrittämiseen, elämässä selviytymiseen ja rakkauteen. Hotellia pyörittävä 68-vuotias Mona on tyttärensä mielestä liian vanha yrittäjäksi, mutta Mona itse kokee vielä pystyvänsä mihin vain. Ja avukseen hän saa näyttelijäystävänsä ja tämän lapsenlapsen. Elämänmakuinen romaani, joka samalla on hieno puheenvuoro lukemisen tärkeydestä ja siitä miten se rikastuttaa elämää.