Aikansa Nele Neuhausin massiivisen kokoinen kirja kökötti kirjahyllyssäni, Kun rinnalle tuli toinen Neuhausin vielä suurempi kirja, päätin lukea ensimmäisen.
Nele Neuhaus on Saksan tämän hetken myydyin dekkarikirjailija. Hänen tiensä kirjailijaksi on ollut hyvin kivinen. Kun kukaan ei halunnut julkaista hänen kirjojaan, hän julkaisia ne itse ja myi niitä miehensä lihanjalostusliikkeen konttorissa halukkaille.
Neuhausin kirjoista ensimmäisenä suomennettu Lumikin
on kuoltava (suom. Veera Kaski, WSOY 2016, 556 s.) valloitti minut täysin.
Kertomus pienen hyvin sisäänpäin lämpiävän pikkukylän salaisuuksista ja valtaa
pitävien häikäilemättömästä vehkeilystä on jännittävä, yllätyksellinen ja
samalla myös inhimillinen. Vanhemmat haluavat suojella lapsiaan ja sukulaiset
toisiaan. Mitään keinoja ei kaihdeta. Hämmästyttävän iso joukko ihmisiä pystyy pitämään 11 vuotta salaisuudet piilossa.
Kaksi nuorta naista on kadonnut samana yönä ja syylliseksi löytyy poika, joka on seurustellut molempien tyttöjen kanssa. Poika tuomitaan vankilaan ja hän kärsii rangaistuksena ja palaa kotikyläänsä, jossa hänen isänsä yrittää sinnitellä, vaikka kyläläiset ovat hylänneet hänen ravintolansa ja mies on puilla paljailla. Lumikin on kuoltava on myös kertomus syyllisyydestä ja syyttömyydestä.
”Altenhainissa, tässä idyllisessä pikkukylässä, jota hän oli pitänyt tylsimpänä ja koleimpana paikkana koko maailmassa, asui armottomia, brutaaleja hirviöitä, jotka olivat naamioituneet keskiluokkaiseen harmittomuuteen." Näin ajattelee lukiolaistyttö, joka on joutunut kyläpahaseen, koska ei ole käyttäytynyt odotusten mukaisesti äitinsä luona Berliinissä. Isänsä uuden perheen luofna hänen on määrä rauhoittua. Amelie saa iltatöitä paikallisesta ravintolasta ja siellä hän kuulee asioita, jotka eivät kuulu ulkopuolisille. Tyttö alkaa ottaa selvää asioista kohtalokkain seurauksin.
Rikoksia
selvittelevät rikostutkijat ovat sympaattisia ja heidän yksityiselämänsä sopivalla
tavalla repaleista. Eli ainekset hyvään dekkariin on olemassa ja ne on käytetty
taidokkaasti ja mukaansa tempaavasti.
torstai 13. huhtikuuta 2017
torstai 6. huhtikuuta 2017
Kuulas ja kaunis romaani Seilin saaren potilaista
Katja Kallio Yön kantaja Otava 2016, 381 s.
Kuumailmapallolla Turusta Pariisiin vuonna 1890. Moisen
seikkailun on kokenut Amanda Fredrika Aaltonen. Seikkailu koitui kuitenkin
kohtalokkaaksi, koska Amanda päätyi lähinnä irtolaisuuden vuoksi ensin
Hämeenlinnan naisvankilaan ja sieltä Seilin saaren mielisairaalaan.
Katja Kallio on kirjoittanut haikean ja kuulaan romaanin
todellisen Amanda Aaltosen (1864 – 1918) elämänvaiheista. Yön kantaja (Otava 2017, 380 s.) painottuu
Amandan elinvuosiin Seilin saarella. Seilissä kaikki tapahtuu järjestyksessä ja
suunnitelmien mukaan. Hoitajat hoitavat ja määräävät. Lääkäri käy saarella
korkeintaan kerran viikossa ja pappi tulee kun joku on kuollut. Parempien
aikojen muistona saarella on kirkko, on pappila ja monia muita rakennuksia.
Kaiken yläpuolella on Lääkintöhallitus, josta uuttera sairaalan talouspäällikkö
anoo milloin sänkyjä milloin mitäkin tarvekaluja – huonolla menestyksellä.
Yön kantaja on hienoa kuvausta Amandan mielen tasapainon
heittelyistä. Kuten monen mielisairaan kohdalla, tuntuu välillä että Amanda ja
hänen kohtalotoverinsa ovat terveempiä kuin hoitajat tai muut saarella työtä
tekevät terveet. ”Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta. Se ei ollut
menossa mihinkään, eikä sen alta päässyt pakoon. Hän makasi sen alla
kykenemättä liikkumaan, puoliksi tukehtuneena. Ei mahtunut edes itkemään.”
Amanda ei millään suostu uskomaan, että hän ei ole terve.
Vähitellen hän tajuaa ettei hän pääse saarelta koskaan pois. Hän yrittää paeta,
mutta hänet saadaan kiinni. Rakkauttakaan ei mielisairaalan potilaalle suoda.
Amandan ja erakkomaisen Isakssonin rakkauden kuvaus, on huikean kaunista.
Romaani on ankeasta ja ahdistavasta aiheestaan huolimatta raikas ja niin
uskottava että omaakin mieltä alkoi ahdistaa.
”Helmikuun alun matalapaine puristaa vänkyrällä kädellä
Amandan ohimoita. Sisäpuolelta pää on kohmeista rahkasammalta. Tällaisella
säällä ei ole muuta ajatusta kuin että kohta pääsee sisälle suojaan”. Luonto on
Amandan elämässä läsnä voimakkaasti. Mieliala heilahtelee hyvin paljon eri
vuodenaikojan mukaan.
Koskettava ja mieleen jäävä romaani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Leena Lehtolainen Korkean paikan lumo
Leena Lehtolaisen Korkean paikan lumo (Tammi 2024, 327 s.) kuuluu osastoon Lehtolaisen muu proosa. Se ei ole Maria Kallio-romaani eikä se ku...
-
”Minun muistini oli sammalen alla piilevä suonsilmä.” Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun (Tammi 2023, 256 s.) on tarina tyttärestä ...
-
Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa (WSOY 2023, 325 s.) kertoo nelihenkisestä perheestä joka muuttaa Pohjois-Karjalasta 1970-luvulla Göteb...