Anja Snellmanin Kaikki minun isäni

Suomessa on ainakin 200 000 alkoholistia. Anja Snellmanin isä oli yksi heistä. Nyt liki 70-vuotiaana Snellman on pystynyt kirjoittamaan isästään, hurmaavasta alkoholistista, joka jäi tyttärelleen vieraaksi. Kaikki minun isäni (WSOY 2021, 238 s.) on kuin balladi, jossa hyvä ja paha taistelevat loputtomasti keskenään.

Kirjailija kertoo kirjoittaneensa kirjaa kolme vuotta. Aikaisemmin hän on kirjoittanut äidistään ja sisarestaan. Snellmanin isä Ensio Kauranen oli vakuutusvirkailija, venäjän kielen tulkki, ikuinen Karjalan, Sortavalan evakko, sotainvalidi, uskoton ja kelvoton perheenisä. Kaurasen hylkäsivät sekä isä että äiti sylivauvana. Samalla tavalla kuin isällä oli kaipuu lapsuuteen, jota ei ollut, on kirjailijalla isän kaipuu. Ehkä sittenkin enemmän kaipuu tavalliseen isään, ei sellaiseen jona Anja isänsä muistaa. 

"Orpous, haavoittuminen, sota-ajan avioliitto, alkoholisoituminen, pakolaisuus, ryssänleima, sydämen pettäminen. Unelmia, häpeää, syyllisyyttä, katumusta, katkeruutta, uupumusta."

Tätä kaikkea kuvaisi elokuva, jos sellainen Ensio Kaurasesta tehtäisiin ja käsikirjoittajana olisi tytär. Hyvin monelta osin sitä samaa mitä voisi kertoa kenen tahansa alkoholistin elämästä. 

Autofiktiivisen kirjan muut miehet kuin isä, eivät esiinny omilla nimillään. Yhteistä on että useimmat heistäkin ovat juoppojen lapsia. Eniten kirjailija kertoo ystävästään Janista, joka joutuu syytetyksi seksuaalisesta häirinnästä. Ristiriitaiset tunteet valtaavat kirjailijan mielen, kun hän ei tiedä suhtautua tilanteeseen. Rankasta aiheesta huolimatta toivoa antava teos. Riipaiseva rehellisyys koskettaa.  

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessaan vuosia Itä-Berliinissä ja opiskellut politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinissä.

Romaani kertoo DDR:stä ennen ja jälkeen Saksojen yhdistämisen. Kirjan päähenkilö on Vilja, joka muuttaa perheensä kanssa Itä-Berliiniin. Perheen isä on suomalaisen vasemmistolehden kirjeenvaihtaja. Vilja käy lastentarhassa ja kasvaa sairastelevan veljensä ja vanhempiensa avioliiton haurastumisen keskellä. Vilja löytää isänsä kuoltua tämän jäämistöstä nipun kirjeitä, joiden allekirjoittajana on Margot. Hän haluaa ratkaista kuka on Margot. Välillä ystävät jaksavat tukea häntä, välillä ei.

..ei kai unohtaminen ole muistamisen vastakohta. Unohtaminen on sitä, että lakkaa kirjoittamasta muistia uudelleen.    

Kirjassa siirrytään soljuvasti vuosikymmenistä toiseen. Välillä eletään Itä-Berliinissä ja ollaan sosialistiseen järjestelmään tyytymättömien Viljan vanhempien ystävien parissa, varotaan Stasin valvovan silmän alle joutumista, välillä kiidetään ajassa eteenpäin ja tutustutaan millaista on Berliinissä Saksojen yhdistymisen jälkeen.

Kirjan rakenne on kiehtova. Lukija tietää Viljaa ennen mistä kaikesta on oikein kysymys. Romaanin voi luokitella kauniiksi kertomukseksi suuresta rakkaudesta, joka kesti, mutta ei päättynyt onnellisesti.    

 

 

 

 

Sirpa Kähkösen Vihreä sali

Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan yhdeksäs romaani Vihreä sali (Otava 2021, 315 s.) kuuluu ehdottomasti sarjan huippuihin. Sen kieli on kuulasta, kerronta yllätyksellistä, kokonaisuus kiehtovaa.  

Romaanissa eletään vuotta 1964. On kolme nuorta 17-vuotiaat Irene, Jaakko ja Leo etsimässä itseään ja paikkaansa yhteiskunnassa. Kolmikon heikoin lenkki Leo on pienestä pitäen ollut kaikkien silmätikkuna, jopa hänen isänsä ei ole osannut suhtautua lukihäiriöstä kärsivään poikaansa myötämielellä. Leo on nuorista se, jonka perhe on hyvinvoiva, mutta sisäisesti rikkinäinen. Samalla tavalla kuin Irenenkin äiti kärsii Leonkin äiti mielenterveydenongelmista. Niistä ei vaan saa hiiskua.

Varjona on jokaisella edellisten sukupolvien teot ja elämänkäänteet ja sodat. Nuoret eivät tahdo löytää tukea ja rakkautta toinen toisiltaan, vaikka sitä selkeästi on olemassa. Vielä 1960-luvulla oli hyvin tavallista, että nuoret eivät saaneet pyrkimyksilleen tukea aikuisilta. Leo uskaltaa repäistä kerran ja matkustaa Helsinkiin, mutta isä hakee hänet pois viikon kuluttua. Irenekin haluaisi kadota, mutta mihin.

Vanhempaan sukupolveen kuuluvat kukkakauppias Santeri Juurinen lähtee Leningradiin etsimään kadonnutta sisartaan kommunisti Tuomen houkuttelemana. Juurinen kestää melkein loppuun saakka urhoollisesti roolinsa tärkeän valtuuskunnan jäsenenä. Kähkönen kietoo hienosti yhteen tämän hetken tapahtumat ja kaiken sen mitä itse kunkin menneisyydessä on tapahtunut. Kaikki kerrotaan hienovaraisesti ja kiihkottomasti.

Kirjan kieli on monin paikoin hyvin runollista, kaunista. Tavalliset asiat ovat enemmän kuin pelkkiä asioita: ”Olisin tahtonut kysyä, lähtisikö hän uimaan kanssani. Mutta viivyttelin ja puiden varjot lepattivat yllämme; asunnossa oli kuuma, olisin voinut hakea edes sen kolapullon, joka odotti jääkylmänä minua ja Ireneä, olisimme edes voineet san jakaa”.  

Vihreä sali on ei millään tavalla edellytä Kuopio -sarjan aiemmin ilmestyneiden romaanien lukemista.   

 

Juha Itkosen Kaikki oli heidän

Juha Itkonen on kirjoittanut kuuden vuoden tauon jälkeen fiktiivisen romaanin. Kaikki oli heidän (Otava 2021, 394 s.). Taukoa hän ei kirjoittamisesta ole pitänyt, häneltä on julkaistu useampikin ns. autofiktiivinen teos. Nyt Itkonen palaa aiemmassakin tuotannossaan tuttuun isä-poika teemaan. Tällä kertaa kerrotaan miehistä neljässä sukupolvessa.

On sodasta henkisesti riekaleina palannut isä, hänen lvi-alalla elämäntyönsä tekevä poika Markku, tämän näytelmäohjaaja poika Ilmari ja neljännen sukupolven edustajana isänsä jalanjälkiä seuraava poika Vilho.

Kaikki alkaa siitä kun Ilmari rientäessään kotiin kiireellä töytäisee autollaan kotinsa lähellä polkupyörällä ajavaa pikkupoikaa. Nopeasti Ilmari tarkastaa että poika ei loukkaantunut ja palaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Särön menevään elämään tuo, kun isä-Markku ei äidin kuoleman jälkeen oikein enää selviydy yksinään ja Ilmari pyytää isän kotiinsa. Isä ja poika eivät saman katon alla asumisesta huolimatta pysty lähentymään. Kumpikaan miehistä ei ole ns. pehmeä isä, he eivät pääse eroon aikaisemmilta sukupolvilta siirtyneistä toimintatavoista. Voi jopa väittää että isät ja pojat edustavat käytäntöä: välit ovat poikki ikuisesti. Ja kuitenkin Ilmari on yrittänyt.  

Ei hän tiennyt, miten miehenä perheessä olisi pitänyt elää. Hän ei ollut voinut oppia sitä isältään, isän antama malli oli ollut vanhentunut ja sitä paitsi kelvoton. Hän oli kuitenkin yrittänyt.

Romaanin kiehtovaa osuutta on teatterin tekeminen. Ilmari kuvaa näyttelijöitään hyvin ja jopa niin että monille on helposti löytää esimerkkejä oikeasta elämästä. Ilmarin menestyneen taiteilijan uralle nousee vastakohtana kuvataiteilija Minttu, jonka kanssa Ilmarilla on ollut suhde ja jonka poikaan Ilmari on törmännyt autollaan. Minttu on katkera kaikille ja kaikesta. Elämä ei ole mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Hän vuodattaa someen tarinan Ilmarista, joka melkein tappoi hänen poikansa. Ilmari musertuu some-hyökkäyksen alle ja vetäytyy kaikesta. Hän menehtyy sairaskohtaukseen. Vilholle jää tunne että isä sittenkin itse edisti kuolemaan.

Mutta voiko täältä olla valmis lähtemään? Voiko olla valmis kohtaamaan oman lopullisen katoamisensa maailmasta, joka kaikesta paskasta huolimatta on edelleen maailma, edelleen olemassa, edelleen säännöllisesti ihmeiltään yllättävä?   

Juha Itkonen sanoi Turun kirjamessuilla kirjan esittelytilaisuudessa, että ihmiselle käy huonosti, jos hän ei pysty antamaan anteeksi. Tuntuu että Vilhon sukupolvi saattaa olla se, joka antaa anteeksi. Sodan varjo haalistuu vuosi vuodelta – onneksi. Hienosti ajassa kiinni oleva romaani.