Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan yhdeksäs romaani Vihreä sali (Otava 2021, 315 s.) kuuluu ehdottomasti sarjan huippuihin. Sen kieli on kuulasta, kerronta yllätyksellistä, kokonaisuus kiehtovaa.
Romaanissa eletään vuotta 1964. On kolme nuorta 17-vuotiaat Irene, Jaakko
ja Leo etsimässä itseään ja paikkaansa yhteiskunnassa. Kolmikon heikoin lenkki
Leo on pienestä pitäen ollut kaikkien silmätikkuna, jopa hänen isänsä ei ole
osannut suhtautua lukihäiriöstä kärsivään poikaansa myötämielellä. Leo on nuorista
se, jonka perhe on hyvinvoiva, mutta sisäisesti rikkinäinen. Samalla tavalla
kuin Irenenkin äiti kärsii Leonkin äiti mielenterveydenongelmista. Niistä ei vaan
saa hiiskua.
Varjona on jokaisella edellisten sukupolvien teot ja elämänkäänteet ja
sodat. Nuoret eivät tahdo löytää tukea ja rakkautta toinen toisiltaan, vaikka
sitä selkeästi on olemassa. Vielä 1960-luvulla oli hyvin tavallista, että
nuoret eivät saaneet pyrkimyksilleen tukea aikuisilta. Leo uskaltaa repäistä
kerran ja matkustaa Helsinkiin, mutta isä hakee hänet pois viikon kuluttua.
Irenekin haluaisi kadota, mutta mihin.
Vanhempaan sukupolveen kuuluvat kukkakauppias Santeri Juurinen lähtee Leningradiin
etsimään kadonnutta sisartaan kommunisti Tuomen houkuttelemana. Juurinen kestää
melkein loppuun saakka urhoollisesti roolinsa tärkeän valtuuskunnan jäsenenä.
Kähkönen kietoo hienosti yhteen tämän hetken tapahtumat ja kaiken sen mitä itse
kunkin menneisyydessä on tapahtunut. Kaikki kerrotaan hienovaraisesti ja
kiihkottomasti.
Kirjan kieli on monin paikoin hyvin runollista, kaunista. Tavalliset asiat
ovat enemmän kuin pelkkiä asioita: ”Olisin tahtonut kysyä, lähtisikö hän uimaan
kanssani. Mutta viivyttelin ja puiden varjot lepattivat yllämme; asunnossa oli
kuuma, olisin voinut hakea edes sen kolapullon, joka odotti jääkylmänä minua ja
Ireneä, olisimme edes voineet san jakaa”.
Vihreä sali on ei millään tavalla edellytä Kuopio -sarjan aiemmin
ilmestyneiden romaanien lukemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti