Juha Itkonen on kirjoittanut kuuden vuoden tauon jälkeen fiktiivisen romaanin. Kaikki oli heidän (Otava 2021, 394 s.). Taukoa hän ei kirjoittamisesta ole pitänyt, häneltä on julkaistu useampikin ns. autofiktiivinen teos. Nyt Itkonen palaa aiemmassakin tuotannossaan tuttuun isä-poika teemaan. Tällä kertaa kerrotaan miehistä neljässä sukupolvessa.
On sodasta
henkisesti riekaleina palannut isä, hänen lvi-alalla elämäntyönsä tekevä poika
Markku, tämän näytelmäohjaaja poika Ilmari ja neljännen sukupolven edustajana
isänsä jalanjälkiä seuraava poika Vilho.
Kaikki alkaa
siitä kun Ilmari rientäessään kotiin kiireellä töytäisee autollaan kotinsa
lähellä polkupyörällä ajavaa pikkupoikaa. Nopeasti Ilmari tarkastaa että poika
ei loukkaantunut ja palaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Särön
menevään elämään tuo, kun isä-Markku ei äidin kuoleman jälkeen oikein enää
selviydy yksinään ja Ilmari pyytää isän kotiinsa. Isä ja poika eivät saman
katon alla asumisesta huolimatta pysty lähentymään. Kumpikaan miehistä ei ole
ns. pehmeä isä, he eivät pääse eroon aikaisemmilta sukupolvilta siirtyneistä
toimintatavoista. Voi jopa väittää että isät ja pojat edustavat käytäntöä:
välit ovat poikki ikuisesti. Ja kuitenkin Ilmari on yrittänyt.
Ei
hän tiennyt, miten miehenä perheessä olisi pitänyt elää. Hän ei ollut voinut
oppia sitä isältään, isän antama malli oli ollut vanhentunut ja sitä paitsi
kelvoton. Hän oli kuitenkin yrittänyt.
Romaanin
kiehtovaa osuutta on teatterin tekeminen. Ilmari kuvaa näyttelijöitään hyvin ja
jopa niin että monille on helposti löytää esimerkkejä oikeasta elämästä.
Ilmarin menestyneen taiteilijan uralle nousee vastakohtana kuvataiteilija
Minttu, jonka kanssa Ilmarilla on ollut suhde ja jonka poikaan Ilmari on törmännyt
autollaan. Minttu on katkera kaikille ja kaikesta. Elämä ei ole mennyt
ollenkaan suunnitelmien mukaan. Hän vuodattaa someen tarinan Ilmarista, joka
melkein tappoi hänen poikansa. Ilmari musertuu some-hyökkäyksen alle ja
vetäytyy kaikesta. Hän menehtyy sairaskohtaukseen. Vilholle jää tunne että isä
sittenkin itse edisti kuolemaan.
Mutta
voiko täältä olla valmis lähtemään? Voiko olla valmis kohtaamaan oman
lopullisen katoamisensa maailmasta, joka kaikesta paskasta huolimatta on
edelleen maailma, edelleen olemassa, edelleen säännöllisesti ihmeiltään
yllättävä?
Juha Itkonen
sanoi Turun kirjamessuilla kirjan esittelytilaisuudessa, että ihmiselle käy
huonosti, jos hän ei pysty antamaan anteeksi. Tuntuu että Vilhon sukupolvi
saattaa olla se, joka antaa anteeksi. Sodan varjo haalistuu vuosi vuodelta –
onneksi. Hienosti ajassa kiinni oleva romaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti