torstai 31. toukokuuta 2018

Anne Swärdin Vera



Ruotsalaiskirjailijan Anne Swärdin Vera (suom. Jaana Nikula, Otava 2018, 373 s.) on samaan aikaan lumoava ja rankka romaani. Se on kertomus puolalaistytöstä, joka selviytyy toisen maailmansodan päätyttyä hirvittävien kokemusten jälkeen Ruotsiin.

Romaanissa on samankaltainen uskomaton ja hämmentävä tunnelma kuin englantilaisen Jessie Burtonin Nukkekaapissa. Nukkekaapissa kotiinsa suljettu nuori vaimo elää 1600-luvun Hollannissa, Verassa eletään 1940 – 1950 -lukuja.

Vera on romaanin päähenkilön Sandrinen tytär, joka syntyy äitinsä hääyönä jääkylmään huvilaan. Sandrine on 16-vuotias, kun saksalainen upseeri tappaa hänen vastarintaliikkeessä mukana olevan äitinsä hänen silmiensä edessä. Sandrinen elämäntahto on niin voimakas että hän alistuu mukisematta kaikkeen mitä hänelle tehdään. On se sitten eläminen saksalaisten sotilaiden tai  yläluokkaisen ruotsalaisperheen luona.

Tarina on samalla kertaa uskomaton ja hyvin koskettava. Miksi äiti ei voi rakastaa lastaan, miksi homous on hirvittävää, miten riippuvaisia perheenjäsenet ovat toisistaan ja maineestaan. Samalla kertaa huolehtivaisia ja armottomia.

”Tämä perhe menee yli kaikkien rajojen salaisuuksineen ja konflikteineen. Valheita, skandaaleja, salaista vehkeilyä, mutta yhtä usein myös avointa peliä. Heillä on toisensa mutta he eivät näköjään pidä sitä etuoikeutenaan koska niin innokkaasti manipuloivat ja tallovat toisiaan.”

Anne Swärd kirjoittaa raskaistakin asioista kauniisti ja kuulaasti. Hän ei liioittele eikä myöskään kaunistele. Kaikessa kerrotussa on lumoa. Se kietoo lukijan keskelle elämää, jota ei usko edes olevan olemassa. Hieno romaani!  

Skoonessa asuvalta Anne Swärdiltä on suomennettu hänen esikoisromaaninsa Kesällä kerran (2012) ja läpimurtoromaaniksi nimetty Viimeiseen hengenvetoon (2011). 




perjantai 25. toukokuuta 2018

Seppo Jokisen Lyödyn laki

Seppo Jokisen uutuutta Lyödyn lakia (CrimeTime 2018, 409 s.) lukiessa tuntui kotoiselta ja turvalliselta.  Sorin aseman poliisit ovat melkein enemmän tuttuja kuin naapurit. Tampereella kaikki tapahtuu tutuissa paikoissa - tai ainakin melkein. Komisario Koskinen on tutumpi kuin moni sukulaismies. Lyödyn laki on 23:s Koskisesta ja hänen työtovereistaan ja läheisistään kertova kirja. 

Jokinen on kirjailijana tavoittanut oman vakaan tyylinsä. Tarpeettomasti ei selitetä mitään, mutta dekkarin juonen käåänteet ovat uskottavia, osa ennalta arvattavia, osa ei. Jokisen kirjoja pidetään inhimillisinä ja sitähän ne ovat. Koskinen ei ole kyyninen poliisi, vaan hän herkistyy tarvittaessa, mutta tarvittaessa on myös hyvin tiukka. Uutuudessa pehmennystä tuo uusi koti, vihdoinkin Ulla Lundelin ja Sakari Koskinen ovat aloittaneet yhteisen elämän. On ostettu vanha omakotitalo Iidesjärven rannalta, läheltä työpaikkaa. Sopimus on ettei työasioita tuoda kotiin, mutta kuinka ollakaan tärkeimmät käänteet rikosten ratkaisemisessa käydään Koskisen-Lundenin keittön pöydän ääressä. 

Romaanin rikokset ovat tätä päivää. On valelääkäreitä, maahanmuuttajia auttavia lääkäreitä, huijari-kirjailijoita, työssä loppuun palamista, pettämistä, pettymyksiä, sairauksia, välittämistä ja välinpitämättömyyttä, katoamisia, mustasukkaisuutta. Tärkeänä todistaja on romaanissa pieni tyttö. 

 Vaikka rikokset ovat hyvin uskottavia, vastaavia tapahtuu varmaan kaiken aikaa, on romaanissa rakentava ja lämmin tunnelma. Paha saa palkkansa. Tärkeintä on että Koskinen ja kumppanit osaavat työnsä hyvin. Ei haittaa vaikka välillä poliisit piikittelevät toisilleen, eivät tahdo uskoa mitä toinen on saanut selville. Tosipaikan tullen vedetään yhtä köyttä ja ratkaistaan mahdottomaltakin tuntuvat ongelmat. 

    


perjantai 11. toukokuuta 2018

Timo Saarron Kuoleman kuukausi


Marraskuussa 1918 elämä Suomessa ja Helsingissä oli hyvin sekavaa. Poliisit oli erotettu viroistaan. Järjestystä valvoi punakaartin miliisikunta. Miliisiksi kelpasi melkein kuka eristyksissä. Rautatiet palvelivat vain atahansa. Asemansa ja virkansa olivat säilyttäneet vain etsivän osaston poliisit. Järjestyslaitoksessa heillä oli ammattitaitoa, jota eivät miliisiksi nimitetyt pystyneet korvaamaan. Tosin joukkoon pääsi myös kun oli tarpeeksi hyviä suhteita.

Koko kaupunki oli eristyksissä. Rautatiet palvelivat vain Venäjän armeijan tarpeita. Viljan tuonti Venäjältä oli supistunut. Suomenlahdella Helsingistä lähteen vallitsi purjehduskielto. Kaupungissa nähtiin nälkää.

Timo Saarron Kuoleman kuukausi (Karisto 2018, 310 s., Vuoden johtolanka 2018 -palkinto) sukeltaa keskelle tätä kaaosta. Kun kirjan päähenkilöksi nouseva miliisi ja virastaan syrjäytetty poliisi törmäävät ruumiisiin ja sitä kautta selvittämättömiin murhiin, on luettavana huikea ajankuva. Molempien asema sekavassa yhteiskunnallisessa tilanteessa on tukala. Ja vielä tukalammaksi kaikki muuttuu heidän päästessä jäljille siitä mistä murhissa oikein on kyse.

Kirjan sisäkansissa on karttapiirrokset kirjan tapahtumapaikoista Helsingin kantakaupungissa ja Helsingin Sörnäisissä. Huomaavaista on ollut liittää mukaan myös nimilista kaduista, joiden nimet ovat sadassa vuodessa muuttuneet. Merkillisellä tavalla tuntee olevansa tapahtumien keskellä, kun tietää paikat, joista puhutaan ja joissa tapahtuu. Paikka paikoin kuvaus on turhankin seikkaperäistä.

Kuoleman kuukausi välittää hyvin sen epätietoisuuden, jonka vallassa kaupungissa eletään. Välillä poliisireservaatti humaltuu Kaivohuoneella, välillä ollaan siveyspoliisin tiloissa, välillä yritetään auttaa aviottoman lapsensa kanssa elävää yksinäistä naista ettei tämän tarvitsisi lähteä hankkimaan elantoaan kadulta tai ollaan mukana hurmoshenkisessä hengellisessä kokouksessa.
    
Timo Saarron palkittu dekkari tuo uudenlaisen lisän sadan vuoden tapahtumista kertovien kirjojen runsaslukuiseen joukkoon.
  



Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...