Juha Ruusuvuori selvittää romaanissaan Keskusteluja vainajien kanssa (WSOY 2024, 238 s.) sukulaistensa perimmäistä olemusta. Helpointa on ottaa selvää siitä, millaisia vanhemmat, isovanhemmat ja heitäkin aikaisemmat sukupolvet ovat olleet, on lähteä tapaamaan ja keskustelemaan heidän kanssaan heidän omille kotiseuduilleen. Niinpä kirjailija matkustaa ristiin ja rastiin Suomea, jotta sekä isän että äidin puolen sukulaiset tulee kohdattua. Seuralaisena hänellä on Reino-koira, joka matkan varrella oppii puhumaan eli monta kertaa terävästi kyseenalaistamaan Juha Ruusuvuoren puuhat.
”Omien ja isäni
luonteenpiirteiden etsiminen ja siivilöiminen tuntuu vaikealta tehtävältä. Esi-isät
ovat isäni tavoin kuin saippuaa, heistä ei saa otetta, ja kun luulee saavansa
otteen, he lipsahtavat muualle.” Vaikeinta on saada ketään puhumaan
sotimisesta.
Toinen
puhumattomuuden ja kohtaamattomuuden syy on alkoholi. Juhan toimittajaisä piiloutui
pullojensa taakse, siinä missä olisi ollut tarvetta ja syytä olla lastensa ja
perheensä kanssa. Vainajien avulla ei tämäkään asia ihan auennut.
Pakostakin Ruusuvuoren romaania vertaa Sirpa Kähkösen 36 uurnaan. Ruusuvuoren tarina polveilee sinne tänne ja siinä on veijarimainen ote, joka helpottaa ajatusta, että tässä minäkin seurustelun vainajien kanssa. Mutta mielessä oli pakko lähteä samantapaiselle retkelle. Olen sitä oikeastaan tehnyt ja kirjannutkin ylös ajatuksiani ja selville saamiani asioita omakustanteisissa kirjoissani ”Maileri, viilari, vaari”, jossa paneudun isäni ja äitini elämään ja heidän sukulaistensa vaiheiseen ja ”Rakkautta ja ristiriitoja”, joka kertoo mieheni ja minun elämästä ja meihin vaikuttaneista vainajista.
