Tiivis tehdasyhteisö
ja siellä elävät sisarukset ovat aineksia Tommi Kinnusen kolmannessa romaanissa
Pintti (WSOY 2018, 291 s.). Tommi Kinnusta on kuvattu yhdeksi Suomen
suosituimmista kirjailijoista. Äidinkielen opettajasta tuli kiitetty ja
palkittu kirjailija esikoisromaanillaan Neljäntienristeys. Hieman laimeamman
vastaanoton sai Lopotti, mutta sitä on edeltäjänsä lailla käännetty jo useille
kielille.
Pintti on
lasinpuhalluksessa syntyvä jätelasi, joka heitetään saaviin odottamaan
uudelleenkäyttöä lasinvalmistuksessa. Siinä missä Kinnusen Pintti on
ihmissuhderomaani, se on myös työn kuvauksen, lasinpuhalluksen kiinteä
oppitunti. Kirjailija väittää, ettei hän tiennyt lasinpuhalluksesta mitään
ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan romaania. Kinnusen lasitehtaan esikuva on
Nuutajärvi, missä hänen vaimonsa isovanhemmat ovat työskennelleet.
Kun koko
yhteisö elää ja hengittää tehtaan mukana. Kartanosta käsin johdettu tehdas on samalla
kertaa turvapaikka ja lähes vankila. Kaikki tuntevat toisensa, kaikilla on
yhteisössä oma tarkka paikkansa niin työssä kuin vapaa-ajalla. Siitä ei saa
millään tavalla poiketa. Jos poikkeaa, joutuu yhteisön hylkiöksi.
Näin on käynyt
Tyynelän perheessä Jussille. Jussi sairastaa epilepsiaa, ei pysy töissä eikä
oikein muuallakaan mukana muiden tahdissa. Hän joutuu vääjäämättä
sivuraiteelle, vaikka tietääkin tarkasti minkä ikäistä mikäkin puu on ja missä
järjestyksessä puut pitää varastolta siirtää lämmittämään lasin valmistamisessa
tarvittavia uuneja. Jussi aiheuttaa tahtomattaan sekä läheltä piti tilanteita
että oikeita vaaratilanteita itselleen ja muille.
Perheen
nuorempi tytär Helmi on yhteisössä varteen otettava henkilö ne vuodet, jotka
hän elää yhdessä tehtaalle Ranskasta tulleen lasinpuhaltajan kanssa. Suhteen
vahvistaa pieni tyttö. Mutta kaikki muuttuu entistä pahemmaksi kun Helmin mies
kuolee. On murheellista lukea kuvausta siitä miten sodan jälkeisessä Suomessa
yksinäinen äiti hoitaa pientä lastaan. Kun tyttö on pari-vuotias häntä ei enää
voi ottaa mukaan työpaikalle. Tyttö on sidottava päiväksi sängyn jalkaan ja
toivottava että hän ei karkaa. Siihen tyttö pystyy monta kertaa. Helmi ei toivu
miehensä kuolemasta, vaan vaipuu merkilliseen masennuksen ja ahdistuksen
täyttämään elämään. Helmin tehtävä on Hiomossa merkata lasituotteisiin viivoin
niihin myöhemmin tehtävät koristeet.
”Hän on
kateellinen näille pikareille ja maljakoille, sillä ne pyrähtävät kylästä
karkuun kuin syksyn karkottamat kottaraiset, matkaavat kauemman kuin mihin hän
ikinä tulee pääsemään”.
Helmikin on
mukana sotavuosina lasitehtaalla toisenlaisessa elämässä. Kun miehet ovat
rintamalla saavat naiset jopa opetella lasinpuhaltajan töitä. Ja hyvin he
töissä selviytyvätkin, vaikka sodan päätyttyä voi vain vaisusti todeta miehille
että hyvin me olemme pärjänneet. Naiset tajuavat, että he ovat onnistuneet,
jopa iloinneet työstään samaan aikaan kun miehet ovat eläneet sodan kauhujen
keskellä.
Tyynelän Raili,
sisaruksista vanhin ei kestä sodan jälkeistä tilannetta, jossa kaikki se mitä
on saanut oppia, otetaan pois. Tarjolla on vain avustavia töitä. Raili lähtee
Helsinkiin ja siellä elämä paljastaa hänelle karut puolensa. Kaikesta
huolimatta Raili palaa lasitehtaalle, minne tieto hänen huonomaineisesta
elämästä on ehtinyt kiiriä. Maine ei muserra Railia, vaan hänet on musertanut
aivan muu asia.
Pintti on hieno
kunnianosoitus monen erilaisen ihmisen ammattitaidolla, käsityölle, taiteelle,
uutteruudelle ja pelottomuudelle. Samalla on Kinnusmainen sukellus ihmismielen
syövereihin. Vaikka romaanin päähenkilöille ei käy hyvin, heidän elämänsä on
elämisen arvoista ja lukija pakostakin kunnioittaa heitä aivan eri tavalla mitä
heidän elinympäristönsä. Kinnunen on selkeästi heikompien
puolella. Hänellä on taiturimainen ote kuvattaviinsa. Mikään ei ole tarinassa
liikaa, siitä ei puutu mitään, se on kokonainen.