tiistai 28. elokuuta 2018

Joni Skiftesvikin Finlandia City

Vuosia sitten ihastelin, että harvaa kirjailijaa voi saman perheen kolme eri sukupolviin kuuluvaa lukijaa ihastella. Isäni, tyttäreni ja minun ihailema kirjailija oli Joni Skiftesvik. Hänen lukuista romaaninsa ja novellikokoelmansa olivat mielenkiintoista luettavaa, vaikka Pohjanlahden perukan elämä onkin meille kaikille vierasta.

Joni Skiftesvikin Finlandia City (WSOY 2018, 267 s.) lupaa alaotsikossa lukijalle ”Elämänkuvia”. Kirjailija muistelee lämmöllä lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Ainoa hämmennyksen aihe on Norjassa asuva isä, jolta poika on saanut vain nimensä. Moneen kirjailijan kirjoista tuttuun tarinaan tai tapahtumaan löytyy tositapahtuma. Kirjailija on upealla ja elämänmyönteisellä tavalla osannut rakentaa sinänsä arkipäiväisistäkin tapahtumista hienon tarinan. Vaikka suurin osa tarinoista on kyllä aika huikeita ja välillä niiden todenperäisyyttä on ollut vähän vaikea uskoa.

Kirjailija suhtautuu pieneen seikkailuja rakastavaan poikaan myötätunnolla. ”Äiti ja mummo kielsivät minua menemästä telttaan tai edes sen lähelle… Samanlaisen kiellon sai kotonaan myös Jorma. Mutta tietysti me menimme telttaan, uteliaisuus meidän sinne veti. Kaikki maailman pikkupojat pistävät nokkansa kiellettyihin paikkoihin. Löytöretkeilijöitä he ovat, niin olimme mekin.”

Skifesvik on pikkupoikana löytänyt Kiiminkijoen suusta syvänteen, mistä sai aina kaloja. Yhdellä kerralla sieltä löytyi köyden päästä ihan muuta kuin kaloja. Pikkupoika ei koskaan saanut selville näkikö kukaan hänen puuhansa, asia askarrutti häntä. Vasta armeija-aikana hänelle selviää mistä syvänteen pullokasassa oikein oli kyse. Ja tietysti tämäkin asia on päätynyt kirjan kansien väliin.

Finlandia City on kirja, jota olisi hyvä lukea ääneen hämyisässä huoneessa. Sen tarinoista tulee hyvä mieli. Voiko kirjalta enää enempää vaatia!

Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014) oli myös omaelämäkerrallinen romaani ja se sai Runeberg-palkinnon.      



keskiviikko 22. elokuuta 2018

Tommi Kinnusen Pintti


Tiivis tehdasyhteisö ja siellä elävät sisarukset ovat aineksia Tommi Kinnusen kolmannessa romaanissa Pintti (WSOY 2018, 291 s.). Tommi Kinnusta on kuvattu yhdeksi Suomen suosituimmista kirjailijoista. Äidinkielen opettajasta tuli kiitetty ja palkittu kirjailija esikoisromaanillaan Neljäntienristeys. Hieman laimeamman vastaanoton sai Lopotti, mutta sitä on edeltäjänsä lailla käännetty jo useille kielille.

Pintti on lasinpuhalluksessa syntyvä jätelasi, joka heitetään saaviin odottamaan uudelleenkäyttöä lasinvalmistuksessa. Siinä missä Kinnusen Pintti on ihmissuhderomaani, se on myös työn kuvauksen, lasinpuhalluksen kiinteä oppitunti. Kirjailija väittää, ettei hän tiennyt lasinpuhalluksesta mitään ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan romaania. Kinnusen lasitehtaan esikuva on Nuutajärvi, missä hänen vaimonsa isovanhemmat ovat työskennelleet.

Kun koko yhteisö elää ja hengittää tehtaan mukana. Kartanosta käsin johdettu tehdas on samalla kertaa turvapaikka ja lähes vankila. Kaikki tuntevat toisensa, kaikilla on yhteisössä oma tarkka paikkansa niin työssä kuin vapaa-ajalla. Siitä ei saa millään tavalla poiketa. Jos poikkeaa, joutuu yhteisön hylkiöksi.

Näin on käynyt Tyynelän perheessä Jussille. Jussi sairastaa epilepsiaa, ei pysy töissä eikä oikein muuallakaan mukana muiden tahdissa. Hän joutuu vääjäämättä sivuraiteelle, vaikka tietääkin tarkasti minkä ikäistä mikäkin puu on ja missä järjestyksessä puut pitää varastolta siirtää lämmittämään lasin valmistamisessa tarvittavia uuneja. Jussi aiheuttaa tahtomattaan sekä läheltä piti tilanteita että oikeita vaaratilanteita itselleen ja muille.

Perheen nuorempi tytär Helmi on yhteisössä varteen otettava henkilö ne vuodet, jotka hän elää yhdessä tehtaalle Ranskasta tulleen lasinpuhaltajan kanssa. Suhteen vahvistaa pieni tyttö. Mutta kaikki muuttuu entistä pahemmaksi kun Helmin mies kuolee. On murheellista lukea kuvausta siitä miten sodan jälkeisessä Suomessa yksinäinen äiti hoitaa pientä lastaan. Kun tyttö on pari-vuotias häntä ei enää voi ottaa mukaan työpaikalle. Tyttö on sidottava päiväksi sängyn jalkaan ja toivottava että hän ei karkaa. Siihen tyttö pystyy monta kertaa. Helmi ei toivu miehensä kuolemasta, vaan vaipuu merkilliseen masennuksen ja ahdistuksen täyttämään elämään. Helmin tehtävä on Hiomossa merkata lasituotteisiin viivoin niihin myöhemmin tehtävät koristeet.

”Hän on kateellinen näille pikareille ja maljakoille, sillä ne pyrähtävät kylästä karkuun kuin syksyn karkottamat kottaraiset, matkaavat kauemman kuin mihin hän ikinä tulee pääsemään”.

Helmikin on mukana sotavuosina lasitehtaalla toisenlaisessa elämässä. Kun miehet ovat rintamalla saavat naiset jopa opetella lasinpuhaltajan töitä. Ja hyvin he töissä selviytyvätkin, vaikka sodan päätyttyä voi vain vaisusti todeta miehille että hyvin me olemme pärjänneet. Naiset tajuavat, että he ovat onnistuneet, jopa iloinneet työstään samaan aikaan kun miehet ovat eläneet sodan kauhujen keskellä.

Tyynelän Raili, sisaruksista vanhin ei kestä sodan jälkeistä tilannetta, jossa kaikki se mitä on saanut oppia, otetaan pois. Tarjolla on vain avustavia töitä. Raili lähtee Helsinkiin ja siellä elämä paljastaa hänelle karut puolensa. Kaikesta huolimatta Raili palaa lasitehtaalle, minne tieto hänen huonomaineisesta elämästä on ehtinyt kiiriä. Maine ei muserra Railia, vaan hänet on musertanut aivan muu asia.

Pintti on hieno kunnianosoitus monen erilaisen ihmisen ammattitaidolla, käsityölle, taiteelle, uutteruudelle ja pelottomuudelle. Samalla on Kinnusmainen sukellus ihmismielen syövereihin. Vaikka romaanin päähenkilöille ei käy hyvin, heidän elämänsä on elämisen arvoista ja lukija pakostakin kunnioittaa heitä aivan eri tavalla mitä heidän elinympäristönsä. Kinnunen on selkeästi heikompien puolella. Hänellä on taiturimainen ote kuvattaviinsa. Mikään ei ole tarinassa liikaa, siitä ei puutu mitään, se on kokonainen.    



maanantai 13. elokuuta 2018

Kari Häkämiehen Vallanjano



Jos kuka niin Kari Häkämies tuntee suomalaisen vallan ja politiikan kiemurat. Tietämystään ja kokemustaan hän on käyttänyt rutkasti hyväksi uusimmassa romaanissaan Vallanjano (Teos 2018, 319 s.). Romaanissa eletään tätä päivää. Lukijan huoleksi ja iloksi jää arvailla keitä nykypoliitikkoja Häkämies haluaa henkilöhahmoissaan kuvata.

Vallanjanossa on pääosassa kuusi uutta kansanedustajaa, heistä yksi on vihreä Tampereelta, yksi keskustalainen Pohjois-Pohjanmaalta, yksi perussuomalainen Helsingistä, yksi demari Kotkasta ja kaksi kokoomuslaista, toinen Turusta ja toinen Helsingistä. Miehet ovat juristeja. Tärkeässä roolissa on myös eduskunnan pääsihteeri.

Kari Häkämies on koulutukseltaan varatuomari ja työkokemusta on kertynyt kansanedustajana, ministerinä, kansliapäällikkönä ja kuntajohtajana. Nykyisin hän on Varsinais-Suomen maakuntajohtaja. Joten kirjailijan on helppo heittäytyä juuri näihin rooleihin. 

Poliitikot ovat aika kliseemäisiä tyyppejä. On äitinsä jalanjäljissä eduskuntaan noussut, on liikemaailman huipulta politiikkaan lähteneitä. Vihreän naiskansanedustajan ex-muusikkomiesystävä sekaantuu huumeiseen. Keskustan naisedustaja lähtee mukaan uskovaisten kannattajiensa mielestä ihan epäilyttävään tv-mainoskampanjaan. Kansanedustajat ihastuvat väärälaisiin naisiin ja miehiin. Onpa heistä useampikin sekaantunut rikollisiin puuhiin.

Presidenttinä on äksy naisihminen ja pääministerinä omapäinen demari, joka äkkinäisestä mielijohteesta päättää hajottaa hallituksen ja sitä myöten saada aikaan uudet vaalit. Vaalitaistelun tiimellyksessä tapahtuu yllättävän vähän mitään yllättävää.

Harmillista on, että kirjan tarinan uskottavuus loppua kohden hapertuu. Vaalitaistelun tulos on tavanomaiset yllätyksetön. Kaiken kaikkiaan Vallanjano on oiva näkökulma suomalaisen politiikan sisäpiirien kähmintään ja puuhasteluun. Moni asia on tässä romaanissa varmasti enemmän totta kuin monissa poliitikkojen henkilökuvissa tai muistelmateoksissa. Häkämiehellä ei ole tarvetta eikä halua kaunistella asioita.   



torstai 9. elokuuta 2018

Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi



Anna Gavaldan uusi novellikokoelma Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2018, 247 s.) on kuin iso rasia lempisuklaakonvehteja. Tiedän mikä on minusta parasta, mutta kun ne kaikki ovat hyviä, en pysty päättämään mistä aloittaisin.

Aristoteleen oppien mukaan tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Anna Gavalda on nimenomaan loppujen mestari. Novelleja on seitsemän ja niissä kaikissa kertojana on minä. Se lisää novellien intensiteettiä.  

Enpä heti arvannut kenelle tarinan kertoja tarjoaa Happy Mealia tai en ymmärrä minkä tähden leskiäiti on alkoholisoitumassa tai miesten välisen ystävyyden perimmäistä luonnetta. Rekkakuskin kiintymys ajomatkoilla mukana olevaan koiraan on hellyttävää. Kiireisen vakuutustarkastajan käynti viheliäiseen vahingontekoon sortuneen poikansa koulussa ja koko tapahtumaketjun selvittely on herkullinen tarina tämän päivän lasten arvomaailmasta.

Lohikäärmetatuoinnin novellien tavalliset asiat ja tapahtumat tuntuvat ensin arkipäiväisiltä tai meille jokaiselle tutuilta ongelmilta. Sitä ne näennäisesti ovatkin, mutta kirjailija kertoo kokonaisuuden niin kiehtovasti ja rakentaa lopusta niin yllättävän, että lukija haukkoo henkeään ja miettii että juuri näin kaiken pitikin tapahtua.

”Hieno homma, pikkumies. Minä olen ylpeä sinusta. En tiedä, miksi sinä sen teit, mutta tiedän, että sinulla oli siihen hyvä syy, ja se riittää minulle. Minä tiedän, mikä mies sinä olet. Minä luotan sinuun.”

Ranskalaisen Anna Gavaldan teoksia on käännetty yli 40 kielelle. Pariisissa kahden lapsensa asuva kirjailija on Ranskassa hyvin suosittu. Gavalda on kirjoittanut romaaneja ja novelleja. Suomennettuja teoksia ovat mm. Kunpa joku odottaisi minua jossakin, Kimpassa, Karkumatka, Lempi ei ole leikin asia, Parempaa elää.



tiistai 7. elokuuta 2018

Päivi Lipposen Ihmisyyden vuoksi


Päivi Lipposen esikoisromaanilla on mahtipontinen nimi Ihmisyyden vuoksi (WSOY 2018, 424 s.). Mahtipontinen on myös romaanin aihe ja etenkin sen ennakkomainonta. Salaperäisyyden verho putosi, kun julkisuudesta vetäytynyt entinen kansanedustaja kertoi että hän on kirjoittanut romaanin. Kirjan ennakkomarkkinointi huipentui kun Helsingin Sanomat julkaisi Paavo Lipposen haastattelun, jossa kerrottiin että lehden ilmestymispäivänä julkaistaan rouva Lipposen esikoisromaani.

Kirjan etukannella on pienellä teksti ”Romaani”. Teos on merkillinen sekoitus faktaa ja fiktiota. Useimpien sivujen alareunassa on viitteenä tieto mistä lähteestä päähenkilöiden keskusteluun on saatu aineisto. Lähteenä ovat tutkimukset, päiväkirjat ja monet monet dokumentit. Romaanin tapahtumat ajoittuvat vuosien 1917 – 2011 välille. Lukujen otsikot kertovat missä ja minä vuonna mitäkin on tapahtunut.

Kaikki alkaa Josif Vissarionovitsin Dzugasvilin vierailusta 1917 Helsingissä. Stalinin läheiseksi mieheksi päätyy suomalainen Timo, joka on paennut rajan yli Neuvostoliittoon vuoden 1918 tapahtumien jälkeen. Timosta tulee romaanin itärintaman keskeinen henkilö. Häneltä jää Suomeen vaimo ja tytär, joka äidin kuoleman jälkeen päätyy kasvattilapseksi juutalaissyntyiseen perheeseen Helsingissä. Timosta tulee Dima ja hän kokee Stalinin lähipiirissä monella tasolla kaikki ne kauheudet, mitä Neuvostoliitossa tapahtui. 

Diman Suomeen jäänyt tytär päätyy 1930-luvulla Saksaan. Ja sitä kautta pääsemme kurkistamaan mitä Hitler ajatteli, miksi hän teki niin kuin teki ja mitä kaikkea Saksassa tapahtui. Mukana on sodan mielettömyys, keskitysleirin kauhut. Kaikki mistä olemme moneen kertaan lukeneet.

Päivi Lipponen on rakentanut romaaninsa historiallisen materiaalin varaan. Hän on myös asettanut itselleen korkean tavoitteen: ”Ihmisyyden vuoksi -kirjan henkilötarinat kertovat Euroopasta, kun länsimaisen kulttuurin hyveet unohtuivat. Jotta totalitarismi ja viha eivät kokisi henkiin heräämistä, meidän on otettava opiksi”.

On tärkeää ettei viime vuosisadan mielettömyyksiä unohdeta. Lipposen romaani ei huikeasta tavoitteestaan huolimatta, tuo koettuun totalitarismiin ja vihaan mitään uutta. Romaanin muoto ei tee asioista koskettavia ja uskottavia.



Mika Nousiainen: Ratakierros

Mika Nousiainen kertoo Ratakierros-romaanissa (Otava 2024, 335 s.) kaksi vuotta kestäneestä ja edelleen jatkuvasta juoksijan urastaan. Nousi...