Päivi Alasalmen Sudenraudat

Päivi Alasalmen Sudenraudat (Gummerus 2021, 402 s.) kertoo vuosista 1880-1881, jolloin Turun seudulla yksi susi tai susipariskunta surmasi yli kaksikymmentä lasta. Suden suusta pelastuivat halikkolainen Ida Kustaantytär ja Yläneellä asunut Juho Laiho. Kummankin haastattelut tapahtumista ovat tallella. Asuntojen pihapiiriin tulleet sudet herättivät suuria tunteita. Niiden surmaamisesta luvattiin isot rahat ja jopa armeija organisoi joukkojaan susijahtiin.

Sudet olivat ovelampia kuin ihmiset. Sudet livahtivat helposti suurenkin metsästäjäjoukon ulottuvilta helposti. Alasalmi on pystynyt hyvin vangitsemaan romaaniinsa aikakauden hengen. Köyhät elävät kurjissa oloissa ja yrittävät suojella lapsiaan. Herrasväki pohtii mitä voitaisiin tehdä. Susien surmaamisen lomassa otetaan kantaa aikakauden politiikkaan. Suomalaisuusaate on leviämässä ja varsinaissuomalaiset eivät halua pyytää apua muualta, koska he haluavat näyttää, että suomalainen talonpoika osaa hoitaa asiansa itse.

Tämän syksyn romaanien ja tietokirjojen tapaan Sudenraudoissakin on yhtenä henkilönä itsenäinen nainen, nuori turkulainen Henny. Hän on romaanissa ainoa, joka kyseenalaistaa susien tappamisen. Hän myös pitää kiinni omasta haaveestaan päästä Pariisiin kartuttamaan maalarin taitojaan, vaihtoehtona olisi naimisiin meneminen.  

Sudenraudat on hyvin inhimillinen kertomus siitä miten taistelu luonnonvoimia vastaan on rankkaa ja turhauttavaa. Lasten kuoleminen tuntuu niin tarpeettomalta ja ahdistavalta. Vaikka sudentappajaksi ja palkkioiden saajaksi nouseekin itsepäinen torppari, joka uhraa kaiken aikansa ja taitonsa susien nujertamiseksi, on kertomuksessa mukana myös yhteisöllisyyttä ja lähimmäisen auttamista.  

Durian Sukegawan Tokuen resepti

 Japanilaisen Durian Sukegawan Tokuen resepti (suom. Raisa Porrasmaa, Sammakko 2021, 196 s.) on hellyttävä tarina siitä miten vastoin tahtoaan pientä konditoriaa pitävä, elämässään ajelehtiva Sentaro oppii valmistamaan oikeita ja maukkaita dorayaki-leivonnaisia. Viisikymmentä vuotta leivonnaisia tehnyt Tokue poikkeaa konditoriaan ja ryhtyy vähitellen juttusille Sentaron kanssa ja tarjoutuu tulemaan töihin ja opettamaan oikeanlaisen leivonnaisiin kuuluvan paputahnan valmistamisen.

Samalla kun jo hieman raihnaistunut Tokue yrittää maltillisesti opettaa Sentaroa muhennoksen tekemisessä, hän jakaa elämänkokemuksiaan uuden ystävänsä, oikeastaan pomonsa kanssa. Molempia elämä on kolhinut eivätkä he itsekään aina ole käyttäytyneet parhaalla mahdollisella tavalla.

Vähitellen Sentaro alkaa ymmärtää, että oman elämänsä kulkuun voi vaikuttaa omilla valinnoillaan. Hänellä valinnan mahdollisuuksia on, Tokuella ei hänen nuoruutensa sairauden takia niitä ole ollut.  

Uskon, että minkä tahansa unelman voi jonakin päivänä toteuttaa, koska meitä ohjaava ääni auttaa löytämään sen, mitä tarvitsemme. Ihmisen elämä ei ole vain yhtä väriä, ja joskus kaikki värit muuttuvat kerralla.   

Konditorian vieressä on kirsikkapuita ja niiden muuntuminen vuodenajasta toiseen on kirjassa keskeisessä roolissa. Milloin puut ovat kukkia tulvillaan, milloin kukkien terälehdet leijailevat tuulen mukana alas, milloin vain puun oksat kertovat luonnon kiertokulusta.  

Kirjan ulkoasu on viehättävä, suunnittelijana on ollut Eva Monchecourt. Suomennettu kieli on kaunista ja kuulasta. Kirjassa on paljon dialogeja, vuoropuheluita. Romaanista on tehty elokuva Kirsikkapuiden alla, sen on ohjannut Naomi Kawase.

Pirkko Saision Passio

 Pirkko Saision Passio (Siltala 2021, 732 s.) on järkälemäinen sekä ulkoiselta että sisäiseltä olemukseltaan. Tarina alkaa vuonna 1498. Munkki Girolamo Savonarola saarnaa tapainturmellusta vastaan Firenzessä ja päätyy roviolle. Munkin kohtalo puhuttele nuorta ruhtinatarta. 

Hän on saanut mieheltään lahjaksi kultariipuksen, jossa hyvän ja pahan tiedon puuta koristavat jalokiviomenat ja ympärillä on rubiinikielinen käärme. Ruhtinaan rakastajatar on synnyttänyt pojan ja vaimoa pitää hyvittää. Ruhtinatar epäilee että korulla on taito lukea kantajansa hyvät ja pahat ajatukset ja toteuttaa ne.

Tästä alkaa korun matka halki Euroopan ja se päätyy 1950-luvun Helsinkiin. Henkilöitä on paljon, filosofista pohdintaa, aatteita ja eri aikakausien ilmiöitä. Tapahtumat ovat ajoittain uskomattoman huikeita ja henkilöiden kohtaamiset hienosti punottuja sattumuksia. Saision kieli on kaunista, se solisee, uhkaa, puolustaa ja syyttää.

Luonto on tiiviisti läsnä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. ”Ilta oli tummunut musteen siniseksi. Harmajan majakka vilkutti rytmikästä valosarjaa veteen joka tummui hitaammin kuin taivas. Meri oli tyyni, ja pienet tuulenpuuskat rypyttivät sen pintaa, niin että oli helppo nähdä mistä tuuli tuli ja minne se oli menossa.” Kirja on aarreaitta, josta löytyy kaikki mitä hyvältä romaanilta toivoo.

Äänikirjan on lukenut Pirkko Saisio itse ja se tekee kuuntelemisesta kiehtovan. Välillä oli luettava samat kohtaukset mitä oli kuunnellut. Kiehtova kirja.   

Anja Snellmanin Kaikki minun isäni

Suomessa on ainakin 200 000 alkoholistia. Anja Snellmanin isä oli yksi heistä. Nyt liki 70-vuotiaana Snellman on pystynyt kirjoittamaan isästään, hurmaavasta alkoholistista, joka jäi tyttärelleen vieraaksi. Kaikki minun isäni (WSOY 2021, 238 s.) on kuin balladi, jossa hyvä ja paha taistelevat loputtomasti keskenään.

Kirjailija kertoo kirjoittaneensa kirjaa kolme vuotta. Aikaisemmin hän on kirjoittanut äidistään ja sisarestaan. Snellmanin isä Ensio Kauranen oli vakuutusvirkailija, venäjän kielen tulkki, ikuinen Karjalan, Sortavalan evakko, sotainvalidi, uskoton ja kelvoton perheenisä. Kaurasen hylkäsivät sekä isä että äiti sylivauvana. Samalla tavalla kuin isällä oli kaipuu lapsuuteen, jota ei ollut, on kirjailijalla isän kaipuu. Ehkä sittenkin enemmän kaipuu tavalliseen isään, ei sellaiseen jona Anja isänsä muistaa. 

"Orpous, haavoittuminen, sota-ajan avioliitto, alkoholisoituminen, pakolaisuus, ryssänleima, sydämen pettäminen. Unelmia, häpeää, syyllisyyttä, katumusta, katkeruutta, uupumusta."

Tätä kaikkea kuvaisi elokuva, jos sellainen Ensio Kaurasesta tehtäisiin ja käsikirjoittajana olisi tytär. Hyvin monelta osin sitä samaa mitä voisi kertoa kenen tahansa alkoholistin elämästä. 

Autofiktiivisen kirjan muut miehet kuin isä, eivät esiinny omilla nimillään. Yhteistä on että useimmat heistäkin ovat juoppojen lapsia. Eniten kirjailija kertoo ystävästään Janista, joka joutuu syytetyksi seksuaalisesta häirinnästä. Ristiriitaiset tunteet valtaavat kirjailijan mielen, kun hän ei tiedä suhtautua tilanteeseen. Rankasta aiheesta huolimatta toivoa antava teos. Riipaiseva rehellisyys koskettaa.  

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessaan vuosia Itä-Berliinissä ja opiskellut politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinissä.

Romaani kertoo DDR:stä ennen ja jälkeen Saksojen yhdistämisen. Kirjan päähenkilö on Vilja, joka muuttaa perheensä kanssa Itä-Berliiniin. Perheen isä on suomalaisen vasemmistolehden kirjeenvaihtaja. Vilja käy lastentarhassa ja kasvaa sairastelevan veljensä ja vanhempiensa avioliiton haurastumisen keskellä. Vilja löytää isänsä kuoltua tämän jäämistöstä nipun kirjeitä, joiden allekirjoittajana on Margot. Hän haluaa ratkaista kuka on Margot. Välillä ystävät jaksavat tukea häntä, välillä ei.

..ei kai unohtaminen ole muistamisen vastakohta. Unohtaminen on sitä, että lakkaa kirjoittamasta muistia uudelleen.    

Kirjassa siirrytään soljuvasti vuosikymmenistä toiseen. Välillä eletään Itä-Berliinissä ja ollaan sosialistiseen järjestelmään tyytymättömien Viljan vanhempien ystävien parissa, varotaan Stasin valvovan silmän alle joutumista, välillä kiidetään ajassa eteenpäin ja tutustutaan millaista on Berliinissä Saksojen yhdistymisen jälkeen.

Kirjan rakenne on kiehtova. Lukija tietää Viljaa ennen mistä kaikesta on oikein kysymys. Romaanin voi luokitella kauniiksi kertomukseksi suuresta rakkaudesta, joka kesti, mutta ei päättynyt onnellisesti.    

 

 

 

 

Sirpa Kähkösen Vihreä sali

Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan yhdeksäs romaani Vihreä sali (Otava 2021, 315 s.) kuuluu ehdottomasti sarjan huippuihin. Sen kieli on kuulasta, kerronta yllätyksellistä, kokonaisuus kiehtovaa.  

Romaanissa eletään vuotta 1964. On kolme nuorta 17-vuotiaat Irene, Jaakko ja Leo etsimässä itseään ja paikkaansa yhteiskunnassa. Kolmikon heikoin lenkki Leo on pienestä pitäen ollut kaikkien silmätikkuna, jopa hänen isänsä ei ole osannut suhtautua lukihäiriöstä kärsivään poikaansa myötämielellä. Leo on nuorista se, jonka perhe on hyvinvoiva, mutta sisäisesti rikkinäinen. Samalla tavalla kuin Irenenkin äiti kärsii Leonkin äiti mielenterveydenongelmista. Niistä ei vaan saa hiiskua.

Varjona on jokaisella edellisten sukupolvien teot ja elämänkäänteet ja sodat. Nuoret eivät tahdo löytää tukea ja rakkautta toinen toisiltaan, vaikka sitä selkeästi on olemassa. Vielä 1960-luvulla oli hyvin tavallista, että nuoret eivät saaneet pyrkimyksilleen tukea aikuisilta. Leo uskaltaa repäistä kerran ja matkustaa Helsinkiin, mutta isä hakee hänet pois viikon kuluttua. Irenekin haluaisi kadota, mutta mihin.

Vanhempaan sukupolveen kuuluvat kukkakauppias Santeri Juurinen lähtee Leningradiin etsimään kadonnutta sisartaan kommunisti Tuomen houkuttelemana. Juurinen kestää melkein loppuun saakka urhoollisesti roolinsa tärkeän valtuuskunnan jäsenenä. Kähkönen kietoo hienosti yhteen tämän hetken tapahtumat ja kaiken sen mitä itse kunkin menneisyydessä on tapahtunut. Kaikki kerrotaan hienovaraisesti ja kiihkottomasti.

Kirjan kieli on monin paikoin hyvin runollista, kaunista. Tavalliset asiat ovat enemmän kuin pelkkiä asioita: ”Olisin tahtonut kysyä, lähtisikö hän uimaan kanssani. Mutta viivyttelin ja puiden varjot lepattivat yllämme; asunnossa oli kuuma, olisin voinut hakea edes sen kolapullon, joka odotti jääkylmänä minua ja Ireneä, olisimme edes voineet san jakaa”.  

Vihreä sali on ei millään tavalla edellytä Kuopio -sarjan aiemmin ilmestyneiden romaanien lukemista.   

 

Juha Itkosen Kaikki oli heidän

Juha Itkonen on kirjoittanut kuuden vuoden tauon jälkeen fiktiivisen romaanin. Kaikki oli heidän (Otava 2021, 394 s.). Taukoa hän ei kirjoittamisesta ole pitänyt, häneltä on julkaistu useampikin ns. autofiktiivinen teos. Nyt Itkonen palaa aiemmassakin tuotannossaan tuttuun isä-poika teemaan. Tällä kertaa kerrotaan miehistä neljässä sukupolvessa.

On sodasta henkisesti riekaleina palannut isä, hänen lvi-alalla elämäntyönsä tekevä poika Markku, tämän näytelmäohjaaja poika Ilmari ja neljännen sukupolven edustajana isänsä jalanjälkiä seuraava poika Vilho.

Kaikki alkaa siitä kun Ilmari rientäessään kotiin kiireellä töytäisee autollaan kotinsa lähellä polkupyörällä ajavaa pikkupoikaa. Nopeasti Ilmari tarkastaa että poika ei loukkaantunut ja palaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Särön menevään elämään tuo, kun isä-Markku ei äidin kuoleman jälkeen oikein enää selviydy yksinään ja Ilmari pyytää isän kotiinsa. Isä ja poika eivät saman katon alla asumisesta huolimatta pysty lähentymään. Kumpikaan miehistä ei ole ns. pehmeä isä, he eivät pääse eroon aikaisemmilta sukupolvilta siirtyneistä toimintatavoista. Voi jopa väittää että isät ja pojat edustavat käytäntöä: välit ovat poikki ikuisesti. Ja kuitenkin Ilmari on yrittänyt.  

Ei hän tiennyt, miten miehenä perheessä olisi pitänyt elää. Hän ei ollut voinut oppia sitä isältään, isän antama malli oli ollut vanhentunut ja sitä paitsi kelvoton. Hän oli kuitenkin yrittänyt.

Romaanin kiehtovaa osuutta on teatterin tekeminen. Ilmari kuvaa näyttelijöitään hyvin ja jopa niin että monille on helposti löytää esimerkkejä oikeasta elämästä. Ilmarin menestyneen taiteilijan uralle nousee vastakohtana kuvataiteilija Minttu, jonka kanssa Ilmarilla on ollut suhde ja jonka poikaan Ilmari on törmännyt autollaan. Minttu on katkera kaikille ja kaikesta. Elämä ei ole mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Hän vuodattaa someen tarinan Ilmarista, joka melkein tappoi hänen poikansa. Ilmari musertuu some-hyökkäyksen alle ja vetäytyy kaikesta. Hän menehtyy sairaskohtaukseen. Vilholle jää tunne että isä sittenkin itse edisti kuolemaan.

Mutta voiko täältä olla valmis lähtemään? Voiko olla valmis kohtaamaan oman lopullisen katoamisensa maailmasta, joka kaikesta paskasta huolimatta on edelleen maailma, edelleen olemassa, edelleen säännöllisesti ihmeiltään yllättävä?   

Juha Itkonen sanoi Turun kirjamessuilla kirjan esittelytilaisuudessa, että ihmiselle käy huonosti, jos hän ei pysty antamaan anteeksi. Tuntuu että Vilhon sukupolvi saattaa olla se, joka antaa anteeksi. Sodan varjo haalistuu vuosi vuodelta – onneksi. Hienosti ajassa kiinni oleva romaani.  

 

Jari Järvelän Aino A.

 Jari Järvelän Aino A. (Tammi 2021, 395 s.) on kunnianosoitus arkkitehti Aino Aallolle (25.1.1894-13.1.1949). Kirjailijan vapaudella Järvelä kertoo, miten Aino jää arkkitehtinä miehensä varjoon. Alvar Aalto (3.2.1898-11.5.1976) arvostaa vaimoaan, mutta pitää huolen, että monet rakennukset, huonekalut, astiat, paviljongit kirjataan hänen aikaansaannoksikseen – ei Ainon, vaikka tämä tosiasiassa olisi tekijä.

 Aino alistuu ajan mukaan, vaikka tiedostaakin tilanteen erittäin hyvin. Romaanissa Ainolla on käpyvihko, johon hän on hyvin nuoresta alkaen purkanut mieltään. Niissä teksteissä Järvelä laittaa Ainon myöntämään, että hän tekee itseään kohtaan väärin hyväksyessään hulttiomaisen aviomiehensä edesottamukset. Alvarin vekselikierre pakottaa perheen muuttamaan kaupungista toiseen – uuteen on lähdettävä, kun asuinpaikkakunnan pankeista ei enää saa lainaa.

Itse asiassa Aino solmi avioliiton Alvarin kanssa, koska tiesi, että naisarkkitehtiä ei ”oteta täydestä”. Miehensä kanssa hän pääsee tekemään oikeita töitä, ei väliä vaikka mies työntääkin hänet monessa tilanteessa taka-alalle. Aino on sinnikäs ja jaksaa puurtaa saman asian parissa pitkään – toisin kuin miehensä.

”Nykyisin Aino on kuitenkin jo varma, että parhaatkin Alvarin ideat jäisivät raakileiksi, jos hänellä ei olisi rinnallaan Ainoa… Raakileesta raakileeseen, niin Alvarin ajatukset monesti hyppivät ilman, että hän malttaa kypsyttää niitä.”

Jari Järvelä ansaitsee hatun noston naisten työn arvostamisesta. Hänen edellisessä  romaanissaan Klik (Tammi 2020) lyhytkasvuinen valokuvaaja-nainen opetti häntä ylenkatsovia miehiä ottamaan hyviä kuvia.

Laura Malmivaaran Vaiti

 Kun entinen aviomies on viikkoja Suomen vihatuin mies. Mitä tekisit? Liittoutuisitko arvostelijoiden riveihin? Yrittäisitkö unohtaa koko asian? Ryhtyisitkö puolustamaan ja väittämään että syytökset eivät pidä paikkaansa.

Laura Malmivaara, tunnettu näyttelijä ja valokuvaaja on kirjoittanut autofiktiivisen romaanin Vaiti (Otava 2021, 243 s.), jossa hän kertaa mitä sinä kesänä, jolloin hänen entinen aviomiehensä joutui vastaamaan ohjaajan työssään tekemistään virheistä, tapahtui hänelle, hänen perheelleen ja lapsilleen.

Malmivaara on halunnut kirjallaan rikkoa hiljaisuuden. Kun kohu oli kiivaimmillaan hän ei ryhtynyt puolustamaan Attea, kuten miestä kirjassa nimitetään. Eikä hän ryhtynyt arvostelemaan eikä olemaan samaa mieltä kuin hänen ystävänsä. Samalla kun hän kertoo mitä hänen mielestään oikein tapahtui, hän kuvaa hyvin myös lapsuuttaan ja vanhempiaan. Kaikesta huokuu se miten suurena tukena vanhemmat ovat hänelle olleet, miten läheinen perhe heillä on.

Kuuntelin kirjan, jonka Laura Malmivaara luki pääosin itse. Vain hänen äitinsä ajatukset, jotka kirjassakin on merkitty kursiivilla, luki Marja Packalén. Vanhan naisen viisaudella äiti yrittää auttaa tytärtään ja välillä vähän neuvoo mitä ehkä kannattaisi tehdä. Kaiken muun keskellä äiti ja tytär joutuvat selvittämään välejään.  

Samalla tavalla kuin kirjoittajan äiti toivoo, että teini-ikäisiä tyttäriä suojeltaisiin kaikelta kohulta, toivoo sitä myös kirjan kirjoittaja, mutta se on mahdotonta. Ei aikuistuvia tyttöjä voi suojella kaikelta siltä mitä heidän isänsä päälle heitetään. Eniten kaikesta jäi askarruttamaan se, mitä kaikkea Aten lapset ovat joutuneet kestämään. Toinen kirjoittajan tyttäristä tuuskahtaakin kohun keskellä, että hän haluaa vaihtaa sukunimensä.

Ihailen Laura Malmivaaran rehellisyyttä ja rohkeutta.

 

 

Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan

Kati Outinen on paljon muutakin kuin Aki Kaurismäen elokuvien tähtinäyttelijä. Mielikuva hänestä perustuu Tulitikkutehtaan tytön Iriksen hiljaiseen, kaikkea tarkkailevaan ja omaan kuoreensa vetäytyvään rooliin. Hän on paljon muutakin. Hän on näytellyt niin elokuvissa kuin teatterissa. Hän on ollut vuosia Teatterikorkeakoulun opettaja ja professori. Hän on tuottelias käsikirjoittaja, ollut mukana kirjoittamassa mm. Salattuja elämiä ja kuunnelmia, kirjoittanut ja esittänyt monologin Niin kauas kuin siivet kantaa muistisairaista ja monologin Minä maalaan teidät kaikki Helene Schjerfbeckistä. Hän on Kainuun runoviikkojen johtaja. Kokemusta työttömyydestäkin. on. Hän on kasvattanut tyttärensä yksinhuoltaja. Nyt hän on myös kirjailija.

Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan (Karisto 2021, 349 s.) on rehellinen ja koskettava elämäkerta. Kati Outinen kirjoittaa elämästään nöyrästi ja muille kiitoksia jaellen. Pidän elämäkerroista, joissa sankari ei ole kaikkivoipa ja erehtymätön. Taiteellisesta lahjakuudestaan huolimatta Kati Outinen on yksi ihminen muiden joukossa.

Outinen on kertonut, (HS 22.8.2021), että hänellä on tallessa kalentereita merkintöineen ja muistilappuineen vuodesta 1989. Ensin Outisen piti siivota äitinsä jäämistö ennen kuin hän havahtui, että hänen omatkin paperinsa pitäisi järjestää. Aluksi hänen tarkoituksensa oli siirtää tiedot Word-tiedostoiksi. Kun pandemia sulki teatterit, oli Outisella ylimääräistä aikaa ja kalenterimerkinnät alkoivat elää ja hän ryhtyi kirjoittamaan elämästään.

Erityisen koskettavaa on miten hän aina pitää huolta tyttärestään Idasta, josta on tullut ansioitunut käsikirjoittaja. Outisen vanhemmat auttavat hänen tytön kasvattamisessa ja hoitamisessa. Tyttö on äitinsä mukana matkoilla aina kun se vain onnistui, jopa Kom-teatterin kiertueella Kuubassa.

Kati Outinen on kokeillut millaista on apua muutaman askeleen päässä työpaikastaan tai yli tunnin mittaisen työmatkan päässä. Aluksi vetäytyminen Helsingin keskustasta tuntui hyvältä, kunnes junamatka Karjaalta Helsinkiin alkoi puuduttaa. Vaikka työmatkoilla saattoikin tehdä töitä, lukea tai tehdä käsitöitä. Karjaan vuosina Outinen kertoo saaneensa valmiiksi ohuesta langasta virkatuista palasista kahdeksan iso päiväpeittoa, lukemattoman määrän sukkia ja kaulahuiveja. Rehellinen, sensaatioita kaihtamaton hienovireinen kertomus yhden hienoimman näyttelijämme, tekisi mieli sanoa filmitähden elämästä. 

                                                                                                                                                                                       Kati Outinen                                         

                                       Kuva Malla Hukkanen 

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elmä

 Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala, 2021, 211 s.) on kustantajan mukaan ”vaikuttava taidonnäyte, poikkeuksellisen kiehtovasti ajassa liikkuva romaani, joka jättää lukijaansa lähtemättömän muistijäljen.” Kerrankin on helppo olla samaa mieltä markkinointiin tarkoitetun kehuvan tekstin kanssa.

Punainen mekko, punatut huulet ja hiukset sykeröllä pään päällä antavat varmuutta 15-vuotiaalla tytölle, joka valmistautuu äitinsä hautajaisiin. Samalla hän suree sitä, että hänellä on pienemmät rinnat kuin hyvällä ystävättärellä ja muillakin luokan tytöillä. Ajatukset pyörivät myös poikaystävässä. Isä odottaa tytärtään pihalla mustiin pukeutuneena. Mutta hyväksyy tyttärensä valinnan. Heidän molempien on selviydyttävä hautajaispäivästä ja jokaisesta muustakin päivästä sen jälkeen.

Kirjan ensi lehdiltä lukija saa selville, että tytön äiti on kuollut ja tyttö syyttää äitinsä kuolemasta itseään. Siitäkin huolimatta että äiti on ollut vuosikausia psyykkisesti sairas. Kirja etenee kuvaamalla tytön kehittymistä nuoreksi naiseksi ja lopulta aikuiseksi, hänen mielialojaan, vaikeuksiaan ja ennen kaikkea ylivoimaiselta tuntuvaa tehtävää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Rakastamisen vaikeus on musertaa naisen täysin.

Äidin varjo seuraa Helenaa vääjäämättömästi. Välillä hän eristäytyy kaikista ja kaikesta. Isän puheluihin hän vastaa kerran kuussa ärtyisenä. On kuin pelkkä isän ääni muistuttaisi kaikesta siitä mitä hän on kokenut lapsuuden kodissaan.

Päiviin ja tunteihin on tullut säröjä, yksinäisyys päässyt jälleen sisälleni, suru alkanut lainehtia päivien reunoilla harmaana, sinnikkäänä, vain jotenkuten siedettävänä.

Helenan tilanne vain pahenee ja pahenee. Hän ei pysty kertomaan rakastamalleen miehelle millainen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on oikeasti ollut. Hän valitsee työkseen lasten pelastamisen, lastensuojelun kautta. Vie aikansa ennen kuin hän ymmärtää, että tämä ei ole hänelle tarkoitettu työ. Työnohjaus on helpompaa, mutta sekin kuluttaa kohtuuttomasti hänen henkisiä voimavarojaan.

Rakkaus pakottaa myös ottamaan kantaa siihen, haluaako Helena lapsia vai ei. Hän ei halua, mutta sen kertominen miehelle, joka selkeästi haluaisi perheen, on tuskallista. Helmi Kekkosen kuvaamana pahinkin ahdistus on samalla kertaa epätoivoista ja toivoa herättävää. Kirjan kieli on kaunista ja kuulasta. Sen avulla lukijan on helppo selviytyä ahdistavista ja pelottavista asioista. Ja tästä syystä kirjan muistijälki on painava, kuten kustantaja uskoo. Kirjailija ei liioittele eikä kauhistele, hän kuvaa ja pakottaa lukijan väkisinkin pohtimaan tasapainoisen mielenterveyden arvoa.

Me emme voi muuttaa sitä mitä tapahtui, mutta voimme vaikuttaa siihen miten sinä siihen suhtaudut.

Kirjailija Helmi Kekkonen myöntää, että kirjan kirjoittaminen on ollut uskomattoman vaikeaa ja raskasta. ”Vaikeampaa kuin mikään tähän mennessä kirjoittamani, ja samalla uskomattoman palkitsevaa.” Kirjan kirjoittaminen on kestänyt viisi vuotta.  Kirjailija kertoo oivaltaneensa, että hän kykenee laajentamaan katsettaan ja tuomaan kerrontaan uusia sävyjä. Hän kertoo saaneena vaikutteita monelta kirjailijalta. Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ja Normaaleja ihmisiä hän mainitsee ensimmäisenä.  Listalle ovat päässeet myös Emma Clinen Tytöt, Venla Saalon Kukkia maan alla ja Pirkko Saision Punainen erokirja ja Vigdis Hjorthin Perintötekijät.  

 

 

 

 

Deborah Levyn Mitä en halua tietää

Deborah Levyn omaeläkerrallisessa romaani Mitä en halua tietää (suom. Pauliin Vanhatalo, Kustantamo S&S 2021, 125 s.) on kesän kirjasadon monella tapaa sykähdyttävin teos. Kirjan nimilehdellä kerrotaan että kirja on vastaus George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan”.

Deborah Levy on kirjoittanut pikkutytöstä lähtien. Aikuisena hän ymmärtää että hän kirjoitti ja kirjoittaa jotta ymmärtäisi miksi hänen rotuerottelua vastustava isänsä virui vankilassa vuosikausia Etelä-Afrikassa, mitä hänen perheelleen tapahtui, kun he isän vapauduttua muuttivat Englantiin ja ennen kaikkea miksi hänestä tuli juuri sellainen ihminen mitä hän on.

Hyvin varhain tyttö oppii ymmärtämään mitä eri puolilla kaupunkia olevat kyltit tarkoittavat, vaikkapa sen mitä tarkoitti: ”Tämä uimaranta on varattu yksinomaan valkoiseen rotuun kuuluville.” Jo seitsenvuotiaana hän oppii ymmärtämään, että joidenkin ihmisten kanssa olo ei tuntunut turvalliselta, vaikka heitä pidettiin turvallisina. Oppia hän ymmärtämään senkin että valkoiset lapset pelkäsivät sisimmässään mustia lapsia. Kirja on tulvillaan aforistimäistä pohdintaa. Ihmisten pahuus hämmensi pientä tyttöä.

”Valkoiset pelkäsivät mustia koska olivat tehneet heille pahaa. Jos ihminen tekee toisille pahaa, hänestä ei tunnu turvalliselta. Ja jos hänestä ei tunnu turvalliselta, hänestä ei tunnu normaalilta. Etelä-Afrikan valkoiset ihmiset eivät ole normaaleja.” 

Uudessa kotimaassaan Englannissa tyttö kokee olevansa kaikkialla ulkopuolinen, etenkin luostarikoulussa. Kukaan ei kuuntele eikä ymmärrä häntä. Vain kirjoittaminen pitää hänen mielensä terveenä. ”Kirjailijaksi tullakseni minun täytyi oppia keskeyttämään, käyttämään ääntäni, puhumaan vähän kovempaa, ja vielä kovempaa, ja vielä kovempaa, ja sitten vain puhumaan omalla äänelläni, joka ei ole lainkaan kova”. Kaikesta lapsen varttumiseen liittyvästä ankeudesta ja ahtaasta ilmapiiristä huolimatta Lewyn teos on kuulas ja monella tavalla sykähdyttävä. Kirjailija on hienosti tavoittanut lapselle tyypillisen myötämielisen suhtautumisen vaikeisiinkin olosuhteisiin.

Mitä en halua tietää on Deborah Levyn elämäkerran ensimmäinen osa. Tulossa on trilogia. Kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, runoja ja näytelmiä, kuvaa omaelämäkerrallisia teoksiaan eläviksi elämäkerroiksi, koska ”ne eivät ole syntyneet lopun jälkiviisaudessa, vaan keskellä elämän myrskyä.”     

 

Ocean Vuongin Lyhyt maallinen loistomme

Ennen kuin aloin lukea Ocean Vuongin romaania Lyhyt maallinen loistomme (suom. Tero Valkonen, S&S 2021, 268 s.) olin selvillä, että Vietnamista Filippiinien kautta kaksivuotiaana  Yhdysvaltoihin perheensä kanssa muuttanut kirjailija on sukunsa ensimmäinen luku- ja kirjoitustaitoinen jäsen. Tuleva kirjailijakin oppi lukihäiriönsä takia lukemaan vasta 11-vuotiaana.  

Maailman maineeseen yltäneeltä Vuongilta on julkaistu kaksi teosta. Runoteos Night Sky with Exit Wounds 2016 palkittiin T.S. Elliot ja Whiting-palkinnoilla. Lyhyt maallinen loistomme on noteerattu pääsyllä arvostetuimman kirjapalkinnon National Book Awardin listalle Yhdysvalloissa. Häkellyttävä ja uskomaton saavutus. Vuong on opiskellut kirjallisuutta ja opettaa nyt kirjoittamista apulaisprofessorina.

Lyhyt maallinen loistomme on kirje Vuongin lukutaidottomalle äidille, joka ei koskaan kykene itse lukemaan mitä hänen poikansa on kirjoittanut heidän perheensä ja sukunsa elämästä ensin Vietnamissa ja myöhemmin Yhdysvalloissa. Vietnamiin liittyvät tarinat kirjailija kertoo kuulleensa isoäidiltään ja äidiltään. Hänen vietnamilainen isoäitinsä rakastui sodan aikana amerikkalaiseen sotilaaseen. Heille syntyi lapsia, mutta sodan melskeissä he ajautuivat erilleen.

Yhdysvalloissa isoäidin mieli pirstoutuu ja hän ei saa millään tavalla enää elämästä kiinni. Pikkukoiran, kuten naiset poikaa nimittävät, äiti työskentelee kynsisalongissa. Työpäivät ovat pitkiä ja fyysisesti hyvin raskaita.

Hoitolan yleisin englannin kielen sana oli anteeksi. Juuri se oli kertosäe, jolla ilmaistiin mitä työskentely kauneuden palveluksessa oikeastaan merkitsi… Sillä ei enää pelkästään pyydetä anteeksi, vaan sillä melkein intetään, muistutetaan: Minä olen täällä, tässä, sinun allasi. Pitää alentaa itsensä, jotta asiakas tuntee olevansa oikeassa, ylempiarvoinen ja aulis.

Kirjan tarinat ovat riipaisevia ja sen kuvaama elämä karua. Elämä ylipäätään Yhdysvalloissa on ankaraa taistelua olemassaolosta ja lähes näköalatonta. Vuong ei kaunistele mitään, vaan kertoo kaiken sellaisena kuin hän on se kokenut. Hyvä elämä, joka kaikki Yhdysvalloissa tavoittelevat, on hänelle ja hänen kanssaihmisilleen aivan omanlaista.

Täällä hyvä on sitä että löytää ritilään tarttuneen dollarin, sitä kun äidillä riittää syntymäpäivänä rahaa leffan vuokraamiseen plus viiden dollarin Easy Franks`-pizzaan, jonka sulaneen juuston ja pepperonin keskelle tökätään kahdeksan kynttilää. Hyvä on sitä kun tietää, että jossain sattui ampumavälikohtaus, mutta oma veli oli se joka palasi kotiin tai oli tapahtumahetkellä jo vieressä, söi juustomakaronia.    

Kirjassa Pikkukoira kasvaa aikuiseksi, rakastuu ja menettää rakkaansa. Yhdysvaltalaisen elämäntavan nurja puoli kulminoituu Pikkukoiran rakkaassa Tervorissa, joka menehtyy huumeisiin.

Vaikka kirjan tarinat ovat karuja, elämä rankkaa, on kirja kaunis. Sen kieli on lumoavaa, samoin kirjailijan tapa kertoa tarinaansa. Kaikkien vaikeuksien ja koettelemusten ohessa, elämässä on aina myös toivoa.

Vähän niin kuin että edessä on kaiken aikaa nähnyt vain kielekkeen, mutta yhtäkkiä tyhjästä ilmaantuukin silta, ja sen yli kiiruhtaa tietäen, että ennen pitkää toisella puolella odottaa toinen kieleke. Mitä jos suruni on itse asiassa julmin opettajani? Ja läksy on aina tämä: Ei ole pakko toimia niin kuin puhveli. Voi pysähtyä.       

 

Susanna Alakosken Pumpulienkeli

 Susanna Alakosken Pumpulienkeli (suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, WSOY 2021, 484 s.) on perusteellinen kertomus Vaasan pumpulitehtaasta ja sen työläisistä alkaen vuodesta 1905.  Kirjan päähenkilö on Pohjanmaalla Sorolan talossa kasvanut Hilda. Tytön äiti on sairastunut Hildan syntymän jälkeen sikäläisen sanonnan mukaan ”tuijotustautiin”. Tytön on kasvattanut hänen tätinsä. Sanna täti opettaa tytölle itsenäistä elämää, tarinoiden kautta elämisen taitoja sekä maatalossa tarvittavia käytännön taitoja.

Kristillisestä ja raittiushenkisestä kasvatuksestaan huolimatta tai ehkäpä juuri sen takia Hildalle ”käy hullusti” ja hänen karkotetaan pois kotitalosta. Hilda päätyy Vaasaan pumpulitehtaalle ja ystävystyy siellä Hellin kanssa. Helli on omansa aikana feministi ja ammattiyhdistysliikkeen harras kannattaja. Hilda joutuu tavan takaa päivittelemään ystävättärensä tinkimättömyyttä, mutta joutuu usein myöntämään, että tämä on vaatimuksissaan oikeassa.    

Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat (2006) oli menestys, se palkittiin August-palkinnolla ja siitä tehtiin elokuva. Alakoski on syntynyt Vaasassa ja elänyt jo lapsesta lähtien Ruotsissa. Pumpulienkelissäkin Hildan poika vaimoineen lähtee ”paremman elämän” perässä Ruotsiin.

Alakoski on kertonut saaneensa idean suomalaisen työläisnaisen elämästä kertovat romaanista toistakymmentä vuotta sitten. Hän alkoi kerätä materiaalia Pumpulitehtaasta ja sen työläisistä. Luvassa on jatkoa tarinalle. Suunnitteilla on neliosainen sarja. Hieman liian seikkaperäisesti romaanissa kerrotaan pumpulitehtaan toiminnasta, tuntuu että koneet jyskäävät ympärillä, langat ja kankaat risteilevät näkökentässä. Ehkäpä hieman löyhempi historiallisen materiaalin käyttö olisi lisännyt romaanin luettavuutta.

Henkilöt ja heidän elämänkaarensa olivat niin kiinnostavia, että jatkoa ilman muuta odottaa. Kirjan motto: ”Isoäiti teki viisikymmentä vuotta töitä tekstiilitehtaassa. Yhdestäkään työpäivästä hän ei koko elämänsä aikana puhunut” houkuttelee lukemaan ja lupaa paljon.   

 

Anna-Liisa Haavikon Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä

 Anna-Liisa Haavikko on tehnyt Kaari Utriosta seikkaperäisen ja osittain myös mahtipontisen elämäkerran Kaari (Siltala 2020, 505 s.). Kaari Utrio on pikkutytöstä lähtien kirjoittanut kaiken kalkeropaperilla eli kaikesta tekstistä on syntynyt kaksi kappaletta, toisen on voinut lähettää kirjeenä tai antaa luettavaksi muuten vain. Toisen kopion kirjoittaja on säästänyt itsellään. Haavikolla on ollut materiaalia työhönsä yllin kyllin. Lukuisat haastattelut elävöittävät Kaari Utrion elämäntaipaletta hienosti.

Kustannusalalla elämäntyönsä tehnyt Untamo Utrio antoi kotikeskusteluissa alkeisopetusta kirjojen kustantamisesta tytölle, joka jaksoi kuunnella ja joka sai hyvin varhain kirjoituskoneen lahjaksi isältään. Isä oli vakaasti sitä mieltä, että tytön elämäntyönä olisi kirjoittaminen, isän mielessä kangasteli toimittajan työ. Kaarin äiti Meri Utrio toimitti muoti- ja sisustusjuttuja ja käänsi kaunokirjallisuutta. Kääntäjän paikalla ei Meri Utrion nimeä kirjoissa juuri ollut. Oli parempi, että mm. Netta Musketin kirjat oli suomentanut Lea Karvonen. Se oli peitenimi, jonka takana oli kymmeniä kirjailijoita.

Oli itsestään selvää että Kaarin kirjat kustantaisi Tammi. Hän kiikutti käsikirjoituksensa kustantamoon isänsä seuraajalle Jarl Hellemannille muutaman päivän kuluttua siitä, kun isä-Untamo oli jäänyt eläkkeelle. Ja julkaistavaa Tammella riitti.  Kaari Utrion tuotanto on huikea. Liki neljäkymmentä historiallista romaania, kymmeniä tietokirjoja, jatkoromaaneja, novelleja, artikkeleita, kirjallisuuskritiikkejä, kolumneja, tv- ja radiokäsikirjoituksia. Hän on myös ollut ohjaajana kirjoittajaseminaareissa Orivedellä ja Salossa ja Somerolla, pitänyt kymmeniä luentoja kotimaassa ja ulkomailla.

Yhdessä puolisonsa Kai Linnilän kanssa he perustivat oman kustantamon Amanitan. Amanita osti yhdessä Tammen kanssa uutiskuvatoimisto Finlandia-Kuvan arkiston, satatuhatta valokuvaa. Niitä ryhtyi arkistoimaan ja hoitamaan Meri Utrio. Perheyritys sai alkunsa. Myöhemmin Amanitan johtajaksi nousi Lauri Linnilä ja hänen vaimonsa oli myös Amanitan palveluksessa.    

Vuosikausia Utrion tuotanto ei monessa mielessä ”otettu vakavasti”. Viihderomaanithan eivät olleet oikeaa kirjallisuutta. Ei vaikka ne oli kirjoittanut historian maisteri ja joka näki valtavasti vaivaa tarkistaakseen kaiken mistä kirjoitti. Vähitellen arvostelijoiden mielipide muuttui ja Utriosta tuli niin viihdekirjailijana kuin historiallisten romaanien kirjoittajana tien raivaaja. Elämäkerta valottaa hienosti kaikkien romaanien taustaa ja niiden merkitystä ilmestymisajankohtana.

Utrio on ansioitunut ja palkittu kirjailija, hän on vaikuttanut mielipiteillään monilla eri areenoilla, ottanut kantaa ja myös toiminut. Sen verran hän mitannut poliittista kannatustaan, että sillä sarallakin hän olisi voinut edetä jos olisi halunnut. Kotikuntansa Someron kunnallispolitiikassa Utrio vaikutti pitkään ja oli myös presidentin valitsijamiehenä, kun Koivisto valittiin presidentiksi. Hän oli kannattamassa Elisabeth Rehniä ja oli myös Tarja Halosen kansalaisvaltuuskunnan puheenjohtaja. Siinä vaiheessa Kaari Utrio oli jo taiteilijaprofessori.

Samalla kun ihailen ja arvostan Utrion mahtavaa uraa ja hänen monipuolista yhteiskunnallista osallistumistaan ja aikaansaannoksia, on pakko ihailla myös Anna-Liisa Haavikon elämäkertaa. Huikeiden saavutusten ohella kuvataan myös elämän nurjat puolet, hienovaraisesti ja totuudellisesti. Teos on kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas.  

 

  

Sofia Lundbergin Kuin höyhen tuulessa

Sofia Lundbergin Kuin Höyhen tuulessa. Yksi päivä, koko elämä (suom. Tuula Kojo, Otava 2021, 316 s.) on yhtä viehättävä hyvän mielen romaani kuin hänen aikaisemmin suomennetut teoksensa Punainen osoitekirja, Toinen puoli sydäntä ja Tavataan tammen alla.

Kuin höyhen tuulessa on ylistys ystävyydelle, joka joutuu tavattoman kovalle koetukselle, kun ystäväparin toinen osapuoli lähtee ilman ennakkovaroitusta eikä ota yhteyttä lapsuutensa parhaaseen ystävään vuosikymmeniin. Tytöt asuvat naapureina. Viola yhdessä vanhempiensa kanssa. Lilyn kotona on isän lisäksi kymmenen lasta. Elokuun 12. päivänä 1948 Lilyn äiti synnytti pienen pojan ja menehtyi itse. Lily haluaa vaalia äidin muistoa joka vuosi 12.8. Lily ja Viola viettävät kaiken liikenevän ajan yhdessä, tekevät kaikkea yhdessä, oppivat ja kokevat kaiken yhdessä. Violan äiti yrittää mahdollisuuksien mukaan tukea Lilyä.

Kaikki on hyvin, kunnes Lilly katoaa. Hänen veljensäkin, joka on ollut Violalle hyvin läheinen, lähtee pois Gotlannista. Lily ilmestyy sitten lehtien otsikoihin ja muuhunkin julkisuuteen loistoluokan laulajana. Viola seuraa ystävänsä uraa kaukaa. Kun tämä konsertoi Tukholmassa, lähtee Viola tyttäriensä kanssa konserttiin, johon he ovat saaneet liput taiteilijalta, joka ei kuitenkaan halua tavata heitä. Lilyn ystävyyden menettäminen koskettaa Violaa aina vain enemmän ja enemmän – etenkin sen jälkeen kun hänen miehensä kuolee.  

Sitä vanhenee ja viisastuu. Nyt lapsuus kuuluu meidän lapsille. Ja on meidän tehtävä pitää huoli siitä, että heillä on kaikki hyvin. Että heidän lapsuutensa nauru varastoituu sydämeen ja luo elämälle turvallisen pohjan.

Turhan kliseemäistä on , että kaiken urallaan saavuttava taiteilija on onneton. Hän ei löydä rauhaa mistään. Hän ottaa yllättäen yhteyttä ystäväänsä Pariisista käsin vasta kun hän vakavasti sairas. Riittävän ajoissa kumminkin.

Kirja on kaikesta huolimatta hellyttävä, vaikeat asiat voitetaan ja elämä kannattelee kaikissa tilanteissa. Kirjan tarina on yllätyksetön, mutta vangitseva.    

Arttu Tuomisen korkeatasoinen dekkari Vaiettu ihastuttaa

Arttu Tuomisen Vaiettu (WSOY 2021, 401 s.) on jatkoa Delta-sarjan kahdelle aikaisemmin ilmestyneelle dekkarille Verivelka ja Hyvitys. Kehuin niitä ja kehun tätä uusintakin. Vaietun voi lukea vaikka edelliset olisivat jääneet lukematta. 

Mitä mieltä on tappaa kaksi liki sata-vuotiasta, liikuntakyvytöntä miestä. Toisen tappaaminen hirttämällä onnistuu, toisen ei. Porilainen poliisikunta on ymmällään. Rikosta selvittelevä ryhmä on saanut uuden esimiehen ja hän tukee alaisiaan ponnekkaasti, vaikka merkillinen rikos viekin tutkijoiden kestokyvyn äärimmilleen. 

Dekkareitten tapaa poliisien henkilökohtainen elämä on retuperällä, avioliitot ovat tiensä päänsä, yksinäiset miehet eivät tahdo jaksaa elämäntilannettaan, joukossa kuuluu aina olla kaunis kollega, jonka seuraa yksi ja toinen kaipaa. Kiehtovin heistä on sisäänpäin kääntynyt, huippuhyvän muistin omaava miespoliisi, joka näennäisesti ei selvitä mitään, mutta jonka työn jälki on huippuluokkaa. 

Vaiettu kertoo Saksaan 1941 lähteneistä sotilaista, jotka kuvittelevat lähtevänsä saamaan lisäoppia sotilastaitoihinsa. Mutta he joutuvatkin toteuttamaan julmuuksia, sotarikoksia. Jokainen ymmärtää että päivänvaloa heidän tekonsa eivät kestä missään oloissa. 

Niinpä kostotoimenpiteiden kohteeksi kymmeniä vuosia myöhemmin joutuvat miehet ovat Suomeen palattuaan vaihtaneet nimensä ja vaienneet kaikesta siitä mitä heille on tapahtunut. 

Kun Albert Nousiainen "kaapataan" hoitokodista ja yritetään hirttää ja vielä uudemman kerran häneltä yritetään riistää henki sairaalassa, eivät hänen lapsensa suostu ollenkaan ymmärtämään että kenelläkään olisi mitään heidän isäänsä vastaan. 

Suomalaisista SS-vapaaehtoisista olen tiennyt vain pintapuolisesti. On julmaa että miesten on täytynyt koko ikänsä salata mitä he ovat tehneet, mutta anteeksi annettavaa se ei ole.

Arttu Tuomisen dekkareissa moni asia on samanlaista kuin muissakin dekkareissa, mutta kuitenkin kaikki on eri tavalla. Ne on kirjoitettu taiten, henkilökuvaus on uskattavaa ja rikos ainutlaatuinen ja myös sen kostaminen.    

 

Anneli Kannon Rottien pyhimys

Ensi kesän yksi suosituimmista matkailukohteista on takuuvarmasti Hattulan kivikirkko ja eritoten sen hienot maalaukset. Anneli Kannon romaani Rottien pyhimys (Gummerus 2021, 406 s.) saa varmaan monen lukijan matkaamaan paikan päälle ihastelemaan kaikkea sitä mitä kirjan maalarit ovat ihan oikeasti saaneet aikaan.

Rottien pyhimys on monikerroksinen hieno romaani. Eletään vuotta 1513 Hattulassa komean kivikirkon ympärillä. Kolmen miehen seurue on matkalla kohti kirkkoa. Mäkeä ylös kapuavia on odottamassa kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus. Seurueen vanhin on kuuluisa mestari, monia kirkkoja Upplannissa ja Södermanlannissa maalannut Andreas Pictor, toinen mestari Martinus ja kolmas oppipoika Vilppu Niilonpoika. Tuomiokapituli ja piispa ovat valinneet maineikkaat maalarit ja tehneet listan pyhimyksistä, joiden kuvat on oltava kirkossa. Omat toiveet on myös urakan maksajilla linnanherra ja rouva Tottilla.  Aikaa työn tekemiseen on kokonainen kesä.

Tästä alkaa mahtava työrupeama, jonka jäljiltä Hattulan kivikirkossa on ainutlaatuiset kirkkomaalaukset. Anneli Kannon romaani on samalla kertaa kuvitteellinen tarina siitä mitä kirkon seinien sisällä ja ulkopuolellakin yhden kesän aikana tapahtui. Se on myös kertomus siitä miten Hattulassa eli tavallinen kansa sekä myös siitä millaista oli varakkaamman väen elämä, maalarithan pääsevät jopa vieraiksi Hämeen linnaan. Romaanissa on myös paljon pohdintaa uskosta, taiteesta ja taiteen tekemisestä.

Jälkipolville ei ole jäänyt minkäänlaista tietoa keitä kirkonmaalarit ovat olleet. Anneli Kannolle he ovat olleet mestari Andreas, mestari Martinus, oppipoika Vilppu ja ennen kaikkea kylältä palkattu tiilentekijä Rutgerin ottotytär Pelliina. Omalaatuisena pidetty Pelliina tarvitaan apuun kun Vilppu putoaa tikkailta ja satuttaa kätensä. On tietysti ennen kuulumatonta, että niin tärkeään tehtävään kuin kirkon maalaamiseen palkataan nuori nainen. Tyttö on kunnostautunut ruukkujen maalarina ja koristelijana. Häntä ei hyväksytä oman yhteisönsä jäseneksi. Tyttö kuitenkin uskaltautuu markkinoille myymään valmistamiaan ja koristelemiaan kuppeja ja vateja. Jostain hänen on saatava rahaa.  

Kun linnanherra Åke Tott pysähtyi käsikärryjen luokse, isäntä Klemetti kirosi itsekseen. Tuo mykkä tulenruoka ja kryppysukka pilaisi markkinoiden maineen. Tyttö taaskaan osannut olla… Tott kysyi tytöltä ruotsin kielellä jotakin ja tämä vastasi. Linnanherra ja tyttö näyttivät puhuvan astioista. Linnanherra otti vadin, tarkasteli sitä ja nyökytteli sen kuvioinnille hyväksyvästi, näytti sitä jopa rouvalleen. Rouva Märta tuli miehensä viereen, hymyili ja valitsi kärryiltä useita vateja, kuppeja ja jopa suuren kolmijalan, jotka hän omasta kukkarostaan maksoi ja nosti neitsyensä kantamaan koriin.

Tämän jälkeen markkinaväki ryntää jonottamaan Pelliinan kärryiltä samanlaisia astioita, joita linnanrouva osti. Linnan rouva oli se, joka vaatii kirkonisäntää ottamaan Pelliinan kirkon maalaukseen mukaan.      

Vaikka maalarit ovat saaneet tarkan listan pyhimyksistä joiden kuvat on oltava kirkon seinille, jää heidän oman mielikuvituksensa varaan se millaisena he nimien taakse kätkeytyvät henkilöt ja tapahtumat kuvaavat. Heti töiden alkuvaiheessa mestari Martinus piirtää Eevalle ja Aatamille ääriviivat ja hahmoista tulee kaksi kertaa niin isot kuin muista. Hauska yksityiskohta on sekin, että viikunanlehden asemasta Eeva ja Aatami peittävät häpynsä saunavihdalla. Ei tehtävän hoidettavakseen saanut oppipoika voinut tietää millaiselta viikunanlehti näyttää.

Andreas selittää ja opettaa mielellään Pelliinaa. Hän kysyy tytöltä tiesikö tämä mistä kuvat tulevat maalarin päähän.

Ne tulevat Taivaasta. Tuomas Akvinius, joka on melkein paavi, on kirjoittanut, että Taivaassa on häikäisevää valoa pulppuava lähde. Se lähettää niin taivaallisia ja ihania kuvia, että maalari saa tehdyksi niistä vain kalpean kuvajaisen. Silti yritämme maalata oven näkyvästä maailmasta näkymättömään.

Anneli Kanto on hienosti tavoittanut romaanissaan 1500-luvun arkisen elämän ja erityisesti san ajan ihmisten kielenkäytön. Pelliinan ajatukset on omissa luvuissaan kerrottu aivan omalla tyylillä. Virkkeet ovat pitkiä, ei välimerkkejä. Tytön ajatusmaailma on kuvattu hienosti.

Maalausurakka on valta ja sitä vaikeuttavat maalarien loukkaantumiset ja jopa mestari Martinuksen kuolema. Mutta kaikki valmistuu ajallaan. Hyvässä kuvassa on monta merkitystä ja maalari näkee kaikki, toteaa mestari Andreas Pelliinalle kun kaikki on valmista. Hattulan kirkon kohdalla se pitää paikkansa.

Rottien pyhimys on Anneli Kannolle uusi aluevaltaus. Hän on niittänyt kiitosta ja mainetta monilla historiallisilla romaaneillaan. Nyt hän on ylettänyt katseensa kauaksi nykyhetkestä. Lähtökohtana on oikeat kuvat, joiden takana on kuitenkin elämä satoja vuosia sitten.   

Milka Hakkaraisen esikoisromaani Ei verta rantaa rakkaampaa

 Milka Hakkaraisen esikoisteos Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti 2021, 372 s) on luokiteltu jännitysromaaniksi. Se ei ole yhtä verta hyytyvä kuin useimmat dekkarit tai thrillerit ja romaanista se eroaa siinä, että kirjan juoni rakentuu kadonneiden, luonnollisesti kuolleiden ja murhattujen ympärille.

Päähenkilöinä ovat Tukholmasta virastaan ”hyllyllä” oleva poliisi ja potkut saanut rikostoimittaja. Molemmat ovat päätyneet pieneen Skutskärin kylään Ruotsin itärannikolle  sellutehtaan kupeeseen. Rosa on päättänyt rakentaa Ruotsissa uuden elämän itselleen, kun seinä on noussut vastaan koti-Suomessa. Hän on saanut uuden työpaikan pienestä paikallislehdestä. Juttuja tehdään eläkeläisyhdistyksistä ja Suomi-seurasta. Ei ole enää ratkottavana kiintoisia murhia tai tappoja.  Sen sijaan hän löytää itsensä järjestämästä Suomi-seuran juhlia. Jani palaa kotiseudulleen enon hautajaisiin. Hautajaisvierailusta tulee suunniteltua pitempi. Tukholmassa Jani on väärällä tavalla sekaantunut virkatehtävissä tappeluun.

Skutskärissä alkaa tapahtua kummia. Kaikki kuolemat eivät ole ns. luonnollisia kuolemia, vaikka sellaiseksi niitä yritetään selittää. Itsemurha on aina hyvä selitys, oli tapahtunut mitä tahansa. Jani alkaa myös epäillä, että hänen molempien isovanhempiensa kuolemaan saattaa liittyä ihan muuta mitä on aikaisemmin selitetty. Sekä Rosa että Jani alkavat selvittää omilla tahoillaan tapahtumia. Hieman kliseemäisesti he suhtautuvat toinen toisiinsa kuin kissa ja hiiri. Mutta lopulta he joutuvat myöntämään, että yhteistyöllä saa sittenkin enemmän aikaan kuin turhanpäiväisellä sooloilulla.

Kirjassa pohditaan paljon Suomesta Ruotsiin muuttaneiden kohtaloita ja ruotsalaisten asennetta heihin. Olipa ruotsinsuomalainen minkä ikäinen tahansa ja missä tahansa työssä hänet on leimattu finjäveliksi. Janikin on kokenut, että jos hänen sukujuurensa eivät olisi Suomessa, hänen poliisin uransa olisi ollut toisenlainen.

Milka Hakkarainen on asunut yli kymmenen vuotta Ruotsissa. Hän on työskennellyt toimittajana ja suomen kielen opettajana. Hänen novellejaan on julkaistu suomalaisissa lehdissä. Ei verta rantaa rakkaampaa -romaanin kerronnassa on myönteisellä tavalla toimittajamainen ote. Asiat soljuvat eteenpäin eikä saman asian ympärillä jahkailla. Henkilöt ovat hyvin uskottavia. Hieno esikoisteos. Rosasta ja Janista voisi lukea lisääkin.     

   

Enni Mustosen Näkijä

Enni Mustosen (Kirsti Manninen) romaanisarja Syrjästäkatsojan tarina on edennyt yhdeksänteen osaan. Näkijän (Otava 2021, 666 s.) kertojana on tarinan aloittaneen Idan tyttären Kirstin tytär Viena. Vienasta on tullut elokuvien tekemisessä tärkeässä roolissa oleva pukija. Kirjassa eletään aikaa elokuusta 1953 joulukuuhun 1960. Viena päätyy Hollywoodiin Suomesta vuosia sitten Yhdysvaltoihin muuttaneen 20th Centary Foxin johtavan puvustonhoitajan Martan assistentiksi. Hollywoodin monet 1950-luvun elokuvamaailman tähdet, ohjaajat ja kuvaajat, pukusuunnittelijat ja lavastajat tulevat tutuiksi. Joka kertaa elokuvan ensi-illassa tai ennakkonäytöksessä Vienaa jännittää miltä kaikki valkokankaalla näyttää.  

Tutuiksi tulevat monet aikakauden tähdet Debbie Reynolds, Elisabet Taylor, Glark Gable, Elvis, Tony Curtis, Jack Lemon ja ennen muuta Marilyn Monroe. Kovin kaunista kuvaa ei elokuvamaailman huippuhenkilöistä anneta.

Ohjaajaksi kiinnitetty John Hudson oli ankarasti ryyppäävä despootti, joka sai ilmeisesti sadistista tyydytystä saattaessaan näyttelijöitään  hengenvaaraan

Puvustajan työ tulee lukijalle tutuksi. Nyt voi sitten innostua elokuvaa katsoessaan laskemaan miten monta asukokonaisuutta päätähdillä on. Lukijalle paljastetaan myös miten Marilynin vyötärö on niin kapea ja miten leninki jonka selkä on täysin avoin pysyy kantajansa päällä.   

Välillä Viena on Suomessa ja mukana Tuntemattoman sotilaankin kuvauksissa. Ei Vienalle Edvin Laineestakaan pelkkiä mukavia muistoja jää. Jospa onkin niin että ohjaaja ei olisi ohjaaja ellei hän jääräpäisesti pidä kiinni omista mielipiteistään ja näkemyksistään. Tuntemattoman sotilaan kuvauksista Mannisella on kerrottavana monta hauskaa tarinaa. Missä Tarmo Mannin housut ratkesivat, miksi Lehdon ja kumppaneiden lentokonekohtauksessa tarvittiin lakanoita, miksi Edvin Laine oli vaimonsa kanssa ostamassa kukkia Kauppatorilta, kun Åke Lindman ja hänen kaverinsa kaivoivat itselleen kovaan maahan poteroita kovalla kiireellä, kun kuvausten piti alkaa pikaisesti.  

Kirjan lopulla Viena jää Hollywoodissa työttömäksi ja palaa kotiinsa Espoon Leppävaaraan, missä mumma eli Ida edelleen asuu. Isoäiti on Vienalle rakas ja läheinen. Ja mumman elämänohjeita ei mikään voita.

Ei kannata surra sitä, mikä jäi sinne kauas, mumma sanoi. Kun yksi kierros on kuljettu, alkaa toinen. Minäkin olen alkanut elämäni monta kertaa aivan alusta ja aina se on loppujen lopuksi muuttunut paremmaksi.  

Kirjassa on sopivalla tavalla romantiikkaakin. Vienan ja hänen tapaamansa viulistin rakkaustarinakaan ei pääty ihan onnellisesti. Verevyyttä ja värikkyyttä tarinaan tuo Martan herkullinen murteen sävyttämä puhetapa ja suomalaisella sisulla varustettu ote kaikkiin elämän ilmiöihin ja kohdalle tulleisiin ihmisiin.  

Mustosen työn takeena on perusteellinen taustatyö ja se tekeekin hänen romaaneistaan moniulotteisia ja viihdyttäviä. Toki mukana on tarpeellinen määrä päähenkilöiden rakkauksia, pettymyksiä, ystäviä ja perheenjäseniä. Välillä tuntui että tarinan kertomiseen ei ihan olisi tarvittu lähes seitsemää sataa sivua. Tämän hetken tietojen mukaan Syrjästäkatsojan tarinasta puuttuu enää yksi osa.     

 

Hanna Brotherus Ainoa kotini

 Ennakkoluulot estävät monta kertaa tarttumasta kirjaan ja hyväkin kirja voi jäädä lukematta. Näin oli käydä Hanna Brotheruksen Ainoa kotini -romaanin kanssa (WSOY 2021, 329 s.). Hanna Brotherus on ansainnut arvostetun taiteilijan aseman työllään ohjaajana, koreografina ja tanssijana. Nyt hänen ansiolistalleen voi liittää myös kirjailijan tittelin. Sen hän ansainnut kirjoittamalla hyvän romaanin pitkälti omasta elämästään.

Romaani kertoo kirjoittajan lapsuuden perheestä, hänen elämästään taiteilijana, vaimona ja neljän lapsen äitinä. Mutta se kertoo myös millaista on olla syömishäiriöstä kärsivän tytön sisar ja siitä millaista on kun sisar kuolee rintasyöpään. On myös käytävä läpi avioero ja osattava olla äiti narkomaani-pojalleen ja syömishäiriöiselle tyttärelleen. Kirjoittamalla Brotherus saa myös vähitellen selvyyden omasta perimmäisestä olemuksestaan.

On erittäin vaikea myöntää, että minulla on sama sairaus kuin siskollani ja tyttärelläni. Niin kuin poliisiviranominen eristää teipeillä rikospaikan ympärille rajat, niin olen tehnyt koko elämäni ajan. Olen ajatellut pitkään, ettei syömishäiriö koske minua, jos vain päätän niin.

Ei Brotheruksella ole ollut aikaa ajatella itseään. Hän on huolehtija, joka asettaa ensi sijalle muut: sisaren, aviomiehen, lapset. Suhde äitiin on hyvin vaikea. Mutta vuosien karttuessa tytär alkaa myös ymmärtää äitiään. On ollut elettävä pitkä tiet, ennen kuin kirjoittaja pystyy myöntämään, että tosiasioiden myöntäminen on mittaamattoman arvokasta.  

Kirja on alkanut syntyä vuonna 2018 Pariisissa, minne Hanna Brotherus matkusti saadakseen olla rauhassa oman itsensä kanssa. Pariisi on tähän tarkoitukseen kliseemäinen paikka, mutta jos jo etukäteen tietää ja uskoo, että siellä on hyvä olla, miksei.  

Kirjan loppupuolella elämään tulee uusi rakkaus. Kirja ei paljasta mitään kuohuttavaa Brotheruksen aviomiehestä Mikko Kuutsosesta, lähinnä kai sen miten erilaisia he ovat temperamentiltaan ja monilta tavoiltaan. Uuden rakkauden kuvaamisessa on samanlaista kuulautta ja elämänmyönteisyyttä mitä koko kirjassa. Upea esikoisromaani.     

 

 

Saara Turusen Järjettömiä asioita

 Saara Turusen Järjettömiä asioita (Tammi 2021, 337 s.) on tällä hetkellä paljon käytössä oleva minä-muotoinen (autofiktiinen, omaelämäkerrallinen) romaani. Romaanin päähenkilö on ollut Barcelonassa ja tavannut siellä mielenkiintoisen miehen. Nuoret rakastunut ja alkavat elää kahdessa maassa. Romaanin keskeinen teema on rakkaus, sen kestävyys, aitous, tarpeellisuus. Järki ja tunteet kamppailevat päähenkilön mielessä kaiken aikaa.

Kahden maan kulttuurin vertailu ja erilaisuus tuo romaanin mielenkiintoisen ulottuvuuden. Mies, kuten nainen rakastaan nimittää, on paljon tiiviimmin kiinni perheessään kuin nainen omassaan. Samalla se hämmentää ja ihastuttaa. Miehen veli sairastuu syöpään ja saa diagnoosin kuullessaan hyvin vähän elinaikaa. Koko perhekunta tukee häntä ja miehenkin elämässä veli on kaikkein tärkein asia. Nainen ei tätä aina ymmärrä.   

Naista myös viehättää tapa millä miehen perhe ja suku ottaa kantaa Katalonian itsenäistymispyrkimyksiin ja asian ympärillä käytävään keskusteluun ja politisoimiseen. Nainen ei pysty millään kuvittelemaan, että hänen kodissaan olisi käyty vastaavia poliittisia keskusteluja tai että perheen jäsenet olisivat avoimesti keskustelleet poliittisista näkemyksistään. Toisaalta ei naisen kotimaassa politiikka ole yhtä rajua kuin Kataloniassa.     

Samalla kun nainen pohtii haluaako hän sitoutua mieheen loppuiäkseen, hän pohtii myös sitä haluaako lasta vai ei. Kaiken epäröinnin ja epävarmuuden ohella pariskunta ryhtyy hakemaan lapsen saamiseen apua lapsettomuusklinikalta. Siellä häntä patistellaan korkean lähes 40 ikävuoden takia ryhtymään toimenpiteisiin nopeasti.  

Moneen kertaan kirjoittaja kiittää hissifirmaa saamastaan ruhtinaallisesta apurahasta. Hänen toimeentulonsa on turvattu ja romaanissa ei ehkä tästä syystä tarvitse koko ajan kuvata taiteilijan taloudellisesti epävarmaa olemassa oloa. Päällimmäiseksi nousee tasapainoiseen elämään tarvittava mielenrauha, jota ei edistä jatkuva pohdinta siitä, onko suhde oikea ja onko se kestävällä pohjalla. Mutta tätähän me muutkin kuin Saara Turunen pohdimme kaiken aikaa. Paljon kirjan minä myös pohtii sitä millaisia teoksia hänen pitäisi kirjoittaa.

Hän voi tehdä vain sen teoksen, joka kulloinkin elämällä on tarjottavanaan. Ja toisaalta ihmettelen, mikä oli saanut meidät ajattelemaan, että rakkaus aiheena olisi yhteiskunnasta irrallaan, kuin kyseessä olisi pelkkä tunne, ei mitään sen kummempaa. Niin meille oli kai jostakin ylhäältäpäin saneltu.

Hän muistelee myös kirjailijan uransa alkuaikoja ja opiskeluaikoja, jolloin mieleen iskostui ajatus että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Pitäisi kirjoittaa yhteiskunnallisesta ja poliittisesta ja tämän avulla saavuttaa asema uskottavana taiteilijana. Nyt vuosia myöhemmin saavutettuaan arvostetun aseman käsikirjoittajana ja kirjailijana, hän uskaltaa jopa väittää, että rakkaus on myös poliittista.    

Romaani on tulvillaan arkielämän kuvausta. Elämä joko soljuu eteenpäin ilman sen kummempia käänteitä tai tarjoaa käänteitä, joita kukaan ei ole odottanut eikä toivo tapahtuvaksi. Saara Turunen saa arkisetkin asiat tuntumaan merkittäviltä ja miellyttäviltä. Kiehtova romaani monella tasolla.      

 

 

 

 

Alex Schulmanin Eloonjääneet

 Alex Schulmanin Eloonjääneet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2021, 288 s.) on yhtä huikea kuvaus yhden perheen vaiheista kuin hänen aiemmin suomennetut romaaninsa Unohda minut ja Polta nämä kirjeet. Uusimmassa romaanissa on samaa lumovoimaa kuin edellisissäkin. Siitäkin huolimatta että tapahtumat ja ihmiskohtalot eivät ole helppoja eivätkä kivuttomia. Kivun ja surun keskellä on kuitenkin ripaus toivoa. 

Eloonjääneissä kolme veljestä on menossa viemään äitinsä tuhkat perheen kesämökille. Miehet eivät ole aikuisina juuri tavanneet ja kukaan heistä ei ole käynyt mökillä kahteenkymmeneen vuoteen. Mökillä oleminen tuntuu hanlakalta. ”Tuntuu kuin osa minusta sanoisi, että olen tullut kotiin. Toinen osaa huutaa, että äkkiä pois täältä.” Äidin viimeisen toiveen täyttäminen on jokaisen mielestä tärkeää, vaikka tunteet äitiä kohtaan ovatkin ja olivat hyvin ristiriitaisia.

Tarina kerrotaan kahdella tasolla. Nykyhetkessä eletään yhden päivän tapahtumat yöstä aamusta eli aikajanalla takaperin. Lapsuuden muistot keritään auki vähitellen. Veljekset ovat olleet läheisiä toisilleen, he ovat yhdessä yrittäneet selviytyä isän ja äidin juomisen ja riitelyn keskellä. Vanhemmat ovat olleet arvaamattomia ja poikien kasvatus ristiriitoja täynnä. Koskaan ei ole voinut ennakolta tietää mitä tapahtuu tai millä tavalla vanhemmat reagoivat poikien tekemisiin.

Nyt miehet eivät ymmärrä toisiaan oikein missään asiassa. Kun yksi heistä ottaa valokuvia kuolleesta äidistä ja on aikanaan ottanut kuvia myös kuolleesta isästä, on toinen kauhistunut ja tuohtuu asiasta täysin. Pitkällisen sanasodan jälkeen sopu syntyy – edes hetkeksi.

Pojista keskimmäinen Benjamin kokee saaneensa huomiota ja rakkautta huomattavasti vähemmän kuin vanhempien erinomaisena pitämä vanhin veli tai hieman reppana-pikkuveli. Benjamin on kirjassa kaikkein eniten äänessä ja häneen kiertyvät myös perheen kovimmat koettelemukset. Benjamin on ollut moneen kertaan ajautumassa täydelliseen umpikujaan elämässään. Kun vanhin veli oli ylioppilaaksi tulonsa jälkeen lähtemässä vuodeksi matkalle, tuntui Benjamista että maailma hänen ympäriltään luhistuu. ”Olisi yksi ihminen vähemmän vakuuttamassa Benjamille, että perhe oli oikeasti totta ja hän itse kuului siihen. Ei olisi enää ketään vaihtamassa päivällispöydässä hiljaisia katseita jotka kertovat: Sinä olet olemassa.”   

Kirjailijan kertoman mukaan tarinassa on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, mutta ei yhtä paljon kuin aikaisemmissa romaaneissa. Schulmanin romaanit eivät unohdu, niiden lumovoima on ehtymätön.   

 

Pia Leinon Yliaika

Pia Leinon toisessa romaanissa Yliaika (S&S 2021, 232 s.) kerrotaan heti alussa Suomen perustuslain 5. pykälän muutoksesta 1.1.2030.

Suomen kansalaisuus

Suomen kansalaisuus loppuu henkilön täyttäessä 75 vuotta, minkä jälkeen hänellä ei ole Suomessa oikeustoimikelpoisuutta. 75 täyttäneen omaisuus takavarikoidaan valtiolle ja luovutetaan hänen perillisilleen kuoleman jälkeen, kuten laissa muualla on säädetty. Jos henkilö täyttää 76 vuotta, omaisuus siirtyy pysyvästi valtiolle.

Sen jälkeen alkaa tarina lain aikaansaajasta kansanedustaja ja ministeri Annastiina Kankaanrannasta. Annastiina oli alun perin toimittaja. Hän aloitti viihdetoimittajana, mutta nopeasti hänestä tuli tähtitoimittaja, joka päätyi tv-ruutuun ja ruudusta eduskuntaan.  Työtoverinsa ja ystävänsä mukaan hän löysi ihmisjoukosta aina ne, joilla oli eniten valtaa. Hän mielisteli, haastoi ja jäi mieleen. Kaiken lisäksi hän sai puolisokseen miehen, josta tuli pääministeri ja jonka hallitukseen Annastiinakin pääsi ministeriksi.

Kirjassa eletään vuotta 2052 ja Annastiina muistelee miten innokkaana hän otti vastaan mietinnön joka pohjusti uutta lakia. Laki tarvittiin koska jokainen suomalainen tuotti ilmastopäästöjä vielä vuonna 2030 moninkertaisesti verrattuna kiinalaisiin ja afrikkalaisiin. Päästöjä piti vähentää ja kätevimmin se kävisi vähentämällä väestöä. Kun lain säätämisestä on kulunut yli 20 vuotta, tilanne on toinen. Ilmastonmuutoksesta on selvitty. Pelkona oli myös talouden romahtaminen eläkepommiin. Tämäkin pelko on seljätetty.

Annastiina tarvitsee selitykset kun hänen oma kuolinpäivänsä lähestyy. Kaikki on valmista, puuttuvat vain viimeiset sanat mitkä hän lausuisi ennen kuolemaansa. Sanojen etsimessä ja kaikessa mitä Annastiina tekee hän saa apua digitaaliselta ystävältään, joka on melkein kuin oikea ihminen.

 Kaikki ei kuitenkaan romaanissa mene ennakkosuunnitelmien mukaan ja se saakin kaiken tuntumaan ja näyttämään ihan erilaiselta mitä kirjan alussa oletti. Romaani ei ole eutanasian puolustuspuheenvuoro, se ei myöskään ole kannanotto sitä vastaan. Pikemminkin se on vain tarina siitä miten ailahtelevaisia ja itsekkäitä kaikki ovat. Aika lailla kärki kohdistuu myös poliitikkojen valintoihin ja edesottamuksiin.  

Ajatuksia ja kannanottoja herättävä romaani, jota ei missään tapauksessa saa ottaa liian vakavasti.

Kenties jokaisen elämässä tuli vääjäämättä vastaan piste, jossa menneiden valintojen seuraukset oli vain kannettava eikä takaisin kääntymisen mahdollisuutta enää ollut.