Alex Schulmanin Eloonjääneet

 Alex Schulmanin Eloonjääneet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2021, 288 s.) on yhtä huikea kuvaus yhden perheen vaiheista kuin hänen aiemmin suomennetut romaaninsa Unohda minut ja Polta nämä kirjeet. Uusimmassa romaanissa on samaa lumovoimaa kuin edellisissäkin. Siitäkin huolimatta että tapahtumat ja ihmiskohtalot eivät ole helppoja eivätkä kivuttomia. Kivun ja surun keskellä on kuitenkin ripaus toivoa. 

Eloonjääneissä kolme veljestä on menossa viemään äitinsä tuhkat perheen kesämökille. Miehet eivät ole aikuisina juuri tavanneet ja kukaan heistä ei ole käynyt mökillä kahteenkymmeneen vuoteen. Mökillä oleminen tuntuu hanlakalta. ”Tuntuu kuin osa minusta sanoisi, että olen tullut kotiin. Toinen osaa huutaa, että äkkiä pois täältä.” Äidin viimeisen toiveen täyttäminen on jokaisen mielestä tärkeää, vaikka tunteet äitiä kohtaan ovatkin ja olivat hyvin ristiriitaisia.

Tarina kerrotaan kahdella tasolla. Nykyhetkessä eletään yhden päivän tapahtumat yöstä aamusta eli aikajanalla takaperin. Lapsuuden muistot keritään auki vähitellen. Veljekset ovat olleet läheisiä toisilleen, he ovat yhdessä yrittäneet selviytyä isän ja äidin juomisen ja riitelyn keskellä. Vanhemmat ovat olleet arvaamattomia ja poikien kasvatus ristiriitoja täynnä. Koskaan ei ole voinut ennakolta tietää mitä tapahtuu tai millä tavalla vanhemmat reagoivat poikien tekemisiin.

Nyt miehet eivät ymmärrä toisiaan oikein missään asiassa. Kun yksi heistä ottaa valokuvia kuolleesta äidistä ja on aikanaan ottanut kuvia myös kuolleesta isästä, on toinen kauhistunut ja tuohtuu asiasta täysin. Pitkällisen sanasodan jälkeen sopu syntyy – edes hetkeksi.

Pojista keskimmäinen Benjamin kokee saaneensa huomiota ja rakkautta huomattavasti vähemmän kuin vanhempien erinomaisena pitämä vanhin veli tai hieman reppana-pikkuveli. Benjamin on kirjassa kaikkein eniten äänessä ja häneen kiertyvät myös perheen kovimmat koettelemukset. Benjamin on ollut moneen kertaan ajautumassa täydelliseen umpikujaan elämässään. Kun vanhin veli oli ylioppilaaksi tulonsa jälkeen lähtemässä vuodeksi matkalle, tuntui Benjamista että maailma hänen ympäriltään luhistuu. ”Olisi yksi ihminen vähemmän vakuuttamassa Benjamille, että perhe oli oikeasti totta ja hän itse kuului siihen. Ei olisi enää ketään vaihtamassa päivällispöydässä hiljaisia katseita jotka kertovat: Sinä olet olemassa.”   

Kirjailijan kertoman mukaan tarinassa on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, mutta ei yhtä paljon kuin aikaisemmissa romaaneissa. Schulmanin romaanit eivät unohdu, niiden lumovoima on ehtymätön.