sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Rehtiä viihdettä

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus 2015) on hellyttävä ja samalla aika hämmentävä viihde- ja rakkausromaani. Monen muun lukijan tavoin jäin odottamaan innolla jatkoa rakkaansa menettäneen Loun elämän seuraavista vaiheista.

Jos olisit tässä (suom. Heli Naski, Gummerus 2016, 445 s.) oli pienoinen pettymys. Nyt kaikki tapahtui ilman yllätyksiä ja jos yllätyksiä oli ne, aavisti etukäteen. Kauneinta kirjassa oli Loun tunteet kuollutta Williä kohtaan. Heidän rakkautensa tuntui jopa tässä uudessakin romaanissa ainutlaatuiselta. Niin kauniistaiLou suhtautui rakastamaansa mieheen. Ymmärrettävää oli sekin, että Loun oli vaikea antaa itselleen lupaa rakastua uudelleen. 

Mutta tarvitaanko uuden rakkauden tulemiseen kliseemäisiä mutkia: väärä poika kertoo isänsä naisseikkailuista, uusi mies on uskomattoman täydellinen, vakava loukkaantuminen ja melkein kuolema, yliampuvan hyvä työtarjous rapakon takaa, lapsi jonka olemassa olosta isä ei tiennyt mitään.

Vaikka kaikki ei olekaan tavanomaista, kirjailijan ote on hämmentävällä tavalla herpaantunut. Tai minä vain olen kriittinen. Kun kerrankin sorrun lukemaan kirjan, jota mainostetaan viihdekirjaksi, petyn ja marisen. Pitäisi osata ottaa eri kirjalajit sellaisenaan. Vaikka ei romaaneja kovin kategorisesti voi luokitella.


  Jos olisit tässä

torstai 19. toukokuuta 2016

Jääkiekkoilijan kohtalo

Luistinten terät rikkovat kiiltävän jään pintaa, mailat hakkaavat jäätä, musta pieni kiekko lipuu pitkin jäätä edestakaisin, määränpäänä jommassakummassa päässä kaukaloa oleva pieni häkkyrä. Aukkoa suojelee isoin suojuksin ja isolla mailalla varustettu pelaaja. Mitä nopeampaa pelaajat luistelevat, mitä tiuhempaa tahtia kiekkoa lyödään ja mitä enemmän eri joukkueiden pelaajat pystyvät olemaan vastapuolen pelaajan suunnitelmien esteenä sitä parempi.

Jääkiekko on tämän päivän iso asia. Nyt on taas mahdollista että Suomi voittaa MM-kisat. Mutta pystynkö katsomaan tv:stä yhtäkään ottelua enää. Olen lukenut Katri Lisponin romaanin Detroit (Tammi 2016, 375 s.). Siinä on tapahtunut se mikä on pahinta mitä otteluiden tiimellyksessä voi tapahtua. Lahjakas, vasta 19-vuotias NHL-pelaaja Timothy taklataan ja hän halvaantuu, mikään ei liiku päästä alaspäin.

Timothyn ura NHL-pelaajana alkaa hyvin. Hän saa parikseen kokeneen Nathanin. Seuran paras ja kuuluisin pelaaja ottaa uuden tulokkaan siipiensä suojaan. Kaikki on aluksi niin hyvin kuin voi olla, kunnes nuoremman miehen vääränlaiset tunteet toista miestä kohtaan paljastuvat.
Nathan tietää että Timothyn loukkaantuminen, antautuminen kesken peliä on hänen syytään. Toisen loukkaantumisesta alkaa toisen fyysinen ja psyykkinen alamäki. Nathan ei uskalla mennä katsomaan hoitolaitokseen Timothyä. Hän palkkaa seuralaisekseen sokean stripparin ja lähettää tämän seurustelemaan Timothyn kanssa.

Syyllisyyden myöntäminen ja anteeksipyytäminen kasvokkain on kuukausikaupalla Nathanille ylivoimaista ja kaikki ne viikot päivä kerrallaan Timothy odottaa ystäväänsä luokseen. Kun se vihdoin viimein tapahtuu, kaikki on lopussa.

Detroit on syvällinen ja koskettava kirja ystävyydestä, rakkaudesta, syyllisyydestä. Se on myös kertomus unelmien toteutumisesta ja kaiken murskaantumisesta. Se kertoo myös siitä miten yksin fyysisesti vammautunut lähimmäisemme jää. Eivät Timothyn vanhemmat, eritoten äiti ymmärrä mitä heidän pitäisi oikeasti tehdä. Ihmeparanemiseen on helpompi uskoa, kuin myöntää tosiasiat. Katri Lipson kirjoittaa samalla kertaa analyyttisesti ja kertovasti. Kaiken takana on suuri ymmärrys elämän monimutkaisuudesta ja yllätyksellisyydestä.  Hätkähdyttävä kirja.  

 Detroit

      

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Kun lapsi katoaa

Jokaisen isän ja äidin painajainen ja alituinen pelko on lapsen katoaminen. Markku Pääskysen Sielut (Tammi 2016, 254 s.) alkaa siitä kun 11-vuotias Maija katoaa yhtenä tavallisena arkiaamuna. Tyttö ei ilmestykään kouluun eikä kukaan tiedä mihin hän joutunut. Ensin häntä etsivät isä ja äiti ja isovanhemmat ja vähitellen koko naapurusto.

Pisimpään Maijaa kuitenkin etsivät hänen naapurustossaan asuvat kaksi pikkupoikaa Taito ja Ilari. Kirjan kertoo vain yhdestä ainoasta päivästä ja näkökulma on välillä isän ja äidin ja välillä kahden pikkupojan. Äiti keskittyy vahtimaan puhelinta kotona – ei eletä vielä kännykkäaikaa, vaan Mikkelin pankkivanki-draaman vuotta. Isä ja pojat kohtaavat päivän aikana kyläkunnan aika omituisiakin asukkaita. Jokainen heistä lupaa etsiä Maijaa ja tekeekin sitä omalla tavallaan.

Samalla kun Sielut on trillerimäinen kertomus tytön katoamisesta, se on myös hyvin filosofinen ajatelma elämän tarkoituksesta ja hyvin monista elämänilmiöistä. Markku Pääskynen kirjoittaa lyhyitä ja selkeitä lauseita, joihin on välillä pakattu hyvin paljon asiaa ja vivahteita. ”Tunne elämän tarkoituksettomuudesta ei koskaan ole sidottu varallisuuteen eikä yhteiskuntaluokkaan. Ja niinpä tuo hedelmätön tunne louhii tiensä kaiken läpi yhtäältä eksymättä ja toisaalta valitsematta kohdettaan”.

Ensin nämä irralliselta vaikuttavat pohdinnat hämmensivät, mutta lopulta Pääskysen pohtiva tyyli tempaisi mukaansa. Lapsen katoaminen ja monen kirjan henkilöiden arkipäiväiset puuhat saivat uutta ulottuvuutta.  Romaanin mieleenpainuvinta ainesta olivat pikkupoikien oivallukset, heidän puuhansa ja puheensa. Molempien vanhemmat olivat huolehtivaisia ja kelpo kansalaisia, mutta tuskin heistä kenelläkään oli tarkkaa mielikuvaa siitä mitä heidän lapsensa ajattelevat ja tekevät. Ei sen enempää kuin Maijan isällä ja äidillä. Ja meillä monella muullakaan.


Pääskysen Sielut ansaitsi epäilyksettä paikkansa viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Kirjailijalle tämä oli jo toinen kerta. Hänen romaaninsa Vihan päivä oli ehdokkaana 2006. Sielut on Pääskysen kahdeksas romaani.      

Sielut (Kovakantinen)


tiistai 17. toukokuuta 2016

Luotettava Koskinen ja Jokinen

Jos tyttärentyttäreni ei pidä jostain ruoasta, hänet on opetettu sanomaan, että ruoka ei ole hänen makuunsa. Ei saa sanoa että se on pahaa. Seppo Jokisen dekkareista minun on pakko sanoa että he todella ovat minun makuuni ja saan sanoa senkin että ne ovat hyviä. Joukkoon mahtuu myös tämän vuoden uutuus Rahtari (Crime Time 2016, 375 s.). 

Komisario Koskinen on tamperelainen, asunut Hervannassa, nykyisin työpaikan lähellä, pyöräilee, on isoisä ja eronnut, uudet naissuhteet eivät oikein tahdo onnistua. Minun mielestäni niin tamperelainen kuin vain voi olla. Mielipide perustuu vuosikymmen takaisiin tutkimuksiin siitä millaisia tamperelaiset miehet ovat. Nyt yhteydet ovat löysempiä.

Komisario Koskinen on kaikessa karuudessaan ja miesmäisessä asennoitumisessaan uskottava ja miellyttävä. Ja kun Seppo Jokinen kirjoittaa Koskisen porukan selvitettäväksi tulevista rikoksista vetävästi ja kärjistyksiin sortumatta, on kasassa dekkari, joka on monen muunkin kuin minun mielestäni hyvä.

Seppo Jokinen ottaa kirjoissaan ikään kuin huomaamatta ja hyvin pienellä äänellä moniin ajankohtaisiin ilmiöihin ja asioihin. Kähmäily, kateus ja katkeruus ovat tällä kertaa rikoksiin sortuvien käynnistäviä aineksia. Jokinen etäännyttää heidän lukijasta sopivalla tavalla.
Sorin poliisit ovat tärkeässä roolissa Seppo Jokisen kirjoissa. Eivät mitenkään yllättäviä hahmoja ja tyyppejä, mutta miehiä joita voisi tulla vastaan kadulla muuallakin kuin Tampereella. Väkeä jotka ovat osaavia ja ammattitaitoisia, mutta eivät pääsääntöisesti pidä ihmeemmin melua taidoistaan.

Olen lukenut dekkareita vasta hieman yli kymmenen vuotta. Niiden tarinat tulivat uniin enkä halunnut katsella uudelleen unissani sitä mitä olin edellisenä iltana lukenut. Dekkareiden laatu on myös muuttunut. Moneen kertaan on Henning Mankellin kohdalla todettu miten hän kirjoitti ja kertoi ruotsalaisen yhteiskunnan huonoista puolista juuri dekkareissaan. Jokinen tekee sitä maltillisesti, mutta onneksi jonkin verran.

    
Rahtari

torstai 12. toukokuuta 2016

Elämisen sietämätön vaikeus Itkosen silmin

En ole rokki-mummo, mutta olen hoitanut lapsenlapsiani monessa maassa. En ole kirjoittanut kirjaa, toimittanut haamukirjoittajana vain yhden. En osaa laulaa enkä haaveile muusikon tai laulajan urasta. Mutta pidän monenlaisesta musiikista.

Pidän myös Juha Itkosen kirjoista. Palatkaa perhoset (Otava 2016, 415 s.) ei ole poikkeus. Anna minun rakastaa enemmän johdatti aikanaan outoon ja ennen kokemattomaan maailmaan. Nyt entisten nuorten elämä on paljon monimutkaisempaa. Enää ei olekaan niin selkää mitä itse kukin elämältään haluaa. Ei sitä tiedä Suvin äiti Leenakaan elämänkokemuksestaan huolimatta.

Antin tuska ja henkinen harhailu tuntuu hyvin uskottavalta. Moni meistä pakenisi tavallisia arkipäiviä ja olosuhteita, jos siihen olisi mahdollisuus. Itkosen uudessa romaanissa minua puhutteli eniten Leena ja hänen ajatuksensa. Olen monta kertaa yli kahdenkymmenen vuoden aikana pohtinut milloin Sveitsissä, milloin Ranskassa, Yhdysvalloissa, Kiinassa tai Tanskassa miten irralliseksi nämä tyttärenlapseni kasvavat kun heillä ei ole selkeää yhtä kotimaata. 

Leena joutuu myös paljon pohtimaan sitä miten äiti erkaantuu lapsestaan. Mutta ei ikäihmisen oman uuden elämän rakentaminenkaan suju.

Ihailtavaa on miten Juha Itkonen on tavoittanut kuusikymppisen naisen tunnot. Sen sijaan hieman liian seikkaperäisesti hän setvii kirjailija-opettaja Antin ajatuksia ja turhautumia. Laulujensa ja musiikin kanssa umpikujaan ajautunut Suvi jää merkillisellä tavalla taustalle, vaikka romaani rakentuu hänen uransa varaan.

Monipolvien ja moniulotteinen romaani, joka täyttää Juha Itkosen ihailijan toiveet.     




Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...