Luotettava Koskinen ja Jokinen

Jos tyttärentyttäreni ei pidä jostain ruoasta, hänet on opetettu sanomaan, että ruoka ei ole hänen makuunsa. Ei saa sanoa että se on pahaa. Seppo Jokisen dekkareista minun on pakko sanoa että he todella ovat minun makuuni ja saan sanoa senkin että ne ovat hyviä. Joukkoon mahtuu myös tämän vuoden uutuus Rahtari (Crime Time 2016, 375 s.). 

Komisario Koskinen on tamperelainen, asunut Hervannassa, nykyisin työpaikan lähellä, pyöräilee, on isoisä ja eronnut, uudet naissuhteet eivät oikein tahdo onnistua. Minun mielestäni niin tamperelainen kuin vain voi olla. Mielipide perustuu vuosikymmen takaisiin tutkimuksiin siitä millaisia tamperelaiset miehet ovat. Nyt yhteydet ovat löysempiä.

Komisario Koskinen on kaikessa karuudessaan ja miesmäisessä asennoitumisessaan uskottava ja miellyttävä. Ja kun Seppo Jokinen kirjoittaa Koskisen porukan selvitettäväksi tulevista rikoksista vetävästi ja kärjistyksiin sortumatta, on kasassa dekkari, joka on monen muunkin kuin minun mielestäni hyvä.

Seppo Jokinen ottaa kirjoissaan ikään kuin huomaamatta ja hyvin pienellä äänellä moniin ajankohtaisiin ilmiöihin ja asioihin. Kähmäily, kateus ja katkeruus ovat tällä kertaa rikoksiin sortuvien käynnistäviä aineksia. Jokinen etäännyttää heidän lukijasta sopivalla tavalla.

Sorin poliisit ovat tärkeässä roolissa Seppo Jokisen kirjoissa. Eivät mitenkään yllättäviä hahmoja ja tyyppejä, mutta miehiä joita voisi tulla vastaan kadulla muuallakin kuin Tampereella. Väkeä jotka ovat osaavia ja ammattitaitoisia, mutta eivät pääsääntöisesti pidä ihmeemmin melua taidoistaan.

Olen lukenut dekkareita vasta hieman yli kymmenen vuotta. Niiden tarinat tulivat uniin enkä halunnut katsella uudelleen unissani sitä mitä olin edellisenä iltana lukenut. Dekkareiden laatu on myös muuttunut. Moneen kertaan on Henning Mankellin kohdalla todettu miten hän kirjoitti ja kertoi ruotsalaisen yhteiskunnan huonoista puolista juuri dekkareissaan. Jokinen tekee sitä maltillisesti, mutta onneksi jonkin verran.