En ole rokki-mummo, mutta olen hoitanut lapsenlapsiani
monessa maassa. En ole kirjoittanut kirjaa, toimittanut haamukirjoittajana vain
yhden. En osaa laulaa enkä haaveile muusikon tai laulajan urasta. Mutta pidän
monenlaisesta musiikista.
Pidän myös Juha Itkosen kirjoista. Palatkaa perhoset (Otava
2016, 415 s.) ei ole poikkeus. Anna minun rakastaa enemmän johdatti aikanaan
outoon ja ennen kokemattomaan maailmaan. Nyt entisten nuorten elämä on paljon
monimutkaisempaa. Enää ei olekaan niin selkää mitä itse kukin elämältään
haluaa. Ei sitä tiedä Suvin äiti Leenakaan elämänkokemuksestaan huolimatta.
Antin tuska ja henkinen harhailu tuntuu hyvin uskottavalta.
Moni meistä pakenisi tavallisia arkipäiviä ja olosuhteita, jos siihen olisi
mahdollisuus. Itkosen uudessa romaanissa minua puhutteli eniten Leena ja hänen
ajatuksensa. Olen monta kertaa yli kahdenkymmenen vuoden aikana pohtinut
milloin Sveitsissä, milloin Ranskassa, Yhdysvalloissa, Kiinassa tai Tanskassa
miten irralliseksi nämä tyttärenlapseni kasvavat kun heillä ei ole selkeää yhtä
kotimaata.
Leena joutuu myös paljon pohtimaan sitä miten äiti erkaantuu
lapsestaan. Mutta ei ikäihmisen oman uuden elämän rakentaminenkaan suju.
Ihailtavaa on miten Juha Itkonen on tavoittanut
kuusikymppisen naisen tunnot. Sen sijaan hieman liian seikkaperäisesti hän
setvii kirjailija-opettaja Antin ajatuksia ja turhautumia. Laulujensa ja
musiikin kanssa umpikujaan ajautunut Suvi jää merkillisellä tavalla taustalle,
vaikka romaani rakentuu hänen uransa varaan.
Monipolvien ja moniulotteinen romaani, joka täyttää Juha
Itkosen ihailijan toiveet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti