Kjell Westön miehet ovat hänen uusimmassa romaanissa Tritonus (suom. Laura Beck, Otava 336 s.) liki kuuskymppisiä, elämässään eksyneitä ja yksinäiseksi itsensä tuntevia. Yksinäisyys on suhteellista kun tähtikapellimestari Thomas Brander matkaa pitkin maailmaa, on ihailijoiden ja kollegojen ympäröimä, mutta missään hän ei viihdy. Rauhaa ei tuo nuori viulisti-rakastettukaan. Pikemminkin päinvastoin. Branderia ollaan vaatimassa tilille siitä mitä hän on vuosien varrella tehnyt lukemattomille naisille työyhteisöissä. Mies ei ymmärrä tehneensä mitään väärää.
Elämän ongelmat ja tyhjyyden
tunteen voi täyttää rakennuttamalla saaristoon upean talon. Näin Brander
etukäteen ajattelee. Olisi tilaa ja rauhaa. Rakennustöiden lomassa
kapellimestari tutustuu tulevaan naapuriinsa koulukuraattori-kitaristi
Lindelliin ja vähitellen myös tämän Rainbow-bändiin. Lindellin yksinäisyys on
alkanut muutama vuosi sitten vaimon kuoltua. Madeleine on monella tapaa
Lindellin elämässä läsnä. Madeleine on ollut Raimobow-bändin solisti ja hänen
paikkansa täyttäminen on vaikeaa, muiden bändin jäsenten mielestä paljon
helpompaa kuin Lindellin.
Miehisessä tarinassa miehistä
käytetään sukunimiä, naisia kutsutaan etunimillä. Ehkä se kuvastaa sitä että
Tritonuksen miehet eivät enää ole nuoria, joten etunimillä kutsuminen saattaisi
tuntua lapselliselta. Miehuudesta on pidettävä kiinni monin tavoin.
Lindell oli laskenut verkot keskelle lahtea
lähelle vedenalaista karikkoa. Hän suoristi selkänsä etutuhdolla seistessään.
Joka syksy hän oli vähän jäykempi kuin edellisenä syksynä, tasapaino hiukan huterampi,
luottamus lihaksiin vähäisempi. Vain tyynellä hän uskalsi seistä selkä suorana
ja jalat harallaan kuten oli aina ennen seissyt. Hän mietti milloin ikä alkaisi
näkyä musiikissa.
Hiljaisesti etenevä fyysinen
rappeutuminen uhkaa kaikkia bändin miehiä sekä Branderia. Musiikki auttaa
unohtamaan ikävuosien mukanaan tuomat vaivat, mutta mielen uumenissa väijyy pelko,
että myös musiikin tekeminen muuttuu.
Tritonuksessa musiikilla on keskeinen
rooli, niin kuin Kjell Westön muissakin romaanissa. Nyt kirjassa ovat mukana
riti rinnan klassinen musiikki, jatsi ja viihdemusiikki. Rainbow-bändin pitää
soittaa sitä mitä saariston väki haluaa tanssimusiikkina kuulla, muuten
keikkoja ei tulisi.
Brander on jo elämässään
siinä vaiheessa, että hän joutuu nieleksimään tilanteita, joissa nuoremmat
kapellimestarit ovat kysytympiä ja ihailtumpia kuin hän. Hän joutuu myös
nöyrtymään ja kestämään sen kun hänen soitostaan tai johtamisestaan
kirjoitetaan negatiivisesti ja väheksyen. Branderin on vaikea toipua
arvosteluista.
Hän oli hoitanut jäljellä olevat tehtävät,
mutta hänen intonsa ei ollut palannut: hän toivoi että sesonki olisi ohi, hän
halusi pois.
Pahaa oloa ei helpottanut ajatus,
että epäonnistumiset olivat naisten syytä. Brander toivoo että ajatukset selkiintyvät
ja kaikki kääntyy paremmaksi kun hän palaa Tritonus-talolleen. Vähitellen
saaristo antaa sitä rauhaa mitä Brander on lähtenyt sieltä hakemaan. Hänen on
vain pystyttävä kohtaamaan monia elämäänsä liittyviä asioita uudella tavalla.
Tritonus on kahden miehen Branderin
ja Lindellin elämäntarina lapsuus- ja nuoruuskokemuksineen, naisineen, musiikkeineen,
lapsineen. Mukana on epäonnistumiset, hyvät ja huonot roolit. Samalla tavalla
kuin miesten elämä on välillä irrallaan vähän kaikesta, on romaanissa
irtonaisuutta ja ilmavuutta. Hienoa että Westö kirjoittaa muustakin kuin
nuorten ihmisten haikailusta. Miehinen kirja miellytti minuakin.