Kjell Westön Tritonus

 Kjell Westön miehet ovat hänen uusimmassa romaanissa Tritonus (suom. Laura Beck, Otava 336 s.) liki kuuskymppisiä, elämässään eksyneitä ja yksinäiseksi itsensä tuntevia. Yksinäisyys on suhteellista kun tähtikapellimestari Thomas Brander matkaa pitkin maailmaa, on ihailijoiden ja kollegojen ympäröimä, mutta missään hän ei viihdy. Rauhaa ei tuo nuori viulisti-rakastettukaan. Pikemminkin päinvastoin. Branderia ollaan vaatimassa tilille siitä mitä hän on vuosien varrella tehnyt lukemattomille naisille työyhteisöissä. Mies ei ymmärrä tehneensä mitään väärää.

Elämän ongelmat ja tyhjyyden tunteen voi täyttää rakennuttamalla saaristoon upean talon. Näin Brander etukäteen ajattelee. Olisi tilaa ja rauhaa. Rakennustöiden lomassa kapellimestari tutustuu tulevaan naapuriinsa koulukuraattori-kitaristi Lindelliin ja vähitellen myös tämän  Rainbow-bändiin. Lindellin yksinäisyys on alkanut muutama vuosi sitten vaimon kuoltua. Madeleine on monella tapaa Lindellin elämässä läsnä. Madeleine on ollut Raimobow-bändin solisti ja hänen paikkansa täyttäminen on vaikeaa, muiden bändin jäsenten mielestä paljon helpompaa kuin Lindellin.

Miehisessä tarinassa miehistä käytetään sukunimiä, naisia kutsutaan etunimillä. Ehkä se kuvastaa sitä että Tritonuksen miehet eivät enää ole nuoria, joten etunimillä kutsuminen saattaisi tuntua lapselliselta. Miehuudesta on pidettävä kiinni monin tavoin.

Lindell oli laskenut verkot keskelle lahtea lähelle vedenalaista karikkoa. Hän suoristi selkänsä etutuhdolla seistessään. Joka syksy hän oli vähän jäykempi kuin edellisenä syksynä, tasapaino hiukan huterampi, luottamus lihaksiin vähäisempi. Vain tyynellä hän uskalsi seistä selkä suorana ja jalat harallaan kuten oli aina ennen seissyt. Hän mietti milloin ikä alkaisi näkyä musiikissa.

Hiljaisesti etenevä fyysinen rappeutuminen uhkaa kaikkia bändin miehiä sekä Branderia. Musiikki auttaa unohtamaan ikävuosien mukanaan tuomat vaivat, mutta mielen uumenissa väijyy pelko, että myös musiikin tekeminen muuttuu.

Tritonuksessa musiikilla on keskeinen rooli, niin kuin Kjell Westön muissakin romaanissa. Nyt kirjassa ovat mukana riti rinnan klassinen musiikki, jatsi ja viihdemusiikki. Rainbow-bändin pitää soittaa sitä mitä saariston väki haluaa tanssimusiikkina kuulla, muuten keikkoja ei tulisi.

Brander on jo elämässään siinä vaiheessa, että hän joutuu nieleksimään tilanteita, joissa nuoremmat kapellimestarit ovat kysytympiä ja ihailtumpia kuin hän. Hän joutuu myös nöyrtymään ja kestämään sen kun hänen soitostaan tai johtamisestaan kirjoitetaan negatiivisesti ja väheksyen. Branderin on vaikea toipua arvosteluista.

Hän oli hoitanut jäljellä olevat tehtävät, mutta hänen intonsa ei ollut palannut: hän toivoi että sesonki olisi ohi, hän halusi pois.

Pahaa oloa ei helpottanut ajatus, että epäonnistumiset olivat naisten syytä. Brander toivoo että ajatukset selkiintyvät ja kaikki kääntyy paremmaksi kun hän palaa Tritonus-talolleen. Vähitellen saaristo antaa sitä rauhaa mitä Brander on lähtenyt sieltä hakemaan. Hänen on vain pystyttävä kohtaamaan monia elämäänsä liittyviä asioita uudella tavalla.  

Tritonus on kahden miehen Branderin ja Lindellin elämäntarina lapsuus- ja nuoruuskokemuksineen, naisineen, musiikkeineen, lapsineen. Mukana on epäonnistumiset, hyvät ja huonot roolit. Samalla tavalla kuin miesten elämä on välillä irrallaan vähän kaikesta, on romaanissa irtonaisuutta ja ilmavuutta. Hienoa että Westö kirjoittaa muustakin kuin nuorten ihmisten haikailusta. Miehinen kirja miellytti minuakin.   

 

Joen Haahtelan Hengittämisen taito

 

Joel Haahtelan Hengittämisen taidon (Otava 2020, 176 s.) tarina alkaa kun suomalainen nuori nainen on opiskelijavaihdossa Kreikassa 1990-luvun alussa. Ateenan kansalliskirjastossa hän tutustuu lopputentteihinsä valmistautuvaan nuoreen mieheen. He rakastuvat ja asettuvat asumaan Suomeen. Kirjasto jää naiseen, hänestä tulee kirjastovirkailija. Sen sijaan mies ei. Mies ei koskaan sopeudu Suomeen. Rakkauskaan ei muuta todellisuutta. Mies sairastuu psyykkisesti ja ratkaisee kaiken lähtemällä pois. Ikävöimään jää 10-vuotias poika. Kadonnut isä on lapsen mielessä vuodesta toiseen.

”Suljin isän mielestäni pois, mutta ei hän silti hävinnyt, vaan muuttui varjoksi, jolla ei ollut nimeä.” Varjo koostui häpeästä, syyllisyydestä tai epätoivosta ja muuttui vähitellen kyteväksi vihaksi.”

Poika on valmis 24-vuotiaana lähtemään Kreikkaan etsimään isäänsä. Isän olinpaikan tietää hänen veljensä leski. Poika päätyy pienelle saarelle meren keskelle. Siellä on luostari ja sen kolme asukasta, yksi hänen isänsä. Päivien madellessa eteenpäin poika ja isä tutustuvat toisiinsa. Isä selittää, että vaikka hän halusi ottaa yhteyttä poikaan, soittaakin, hän ei vain kyennyt. Päivä päivältä soittaminen tuntui aina vain vaikeammalta.

”Olit siis pelkuri”, toteaa nuori mies isälleen. Isä myöntää, että näin oli. Selitykseksi ei riitä pelkästään sairastuminen. Nyt hän on etsimässä kadonnutta itseään saarella. Saaren iäkäs munkki on kuolemansairas. Poika tutustuu vähitellen munkkien elämänmenoon, loputtomiin rukouksiin, askareisiin, elämän tarkoituksellisuuteen.

Auttaessaan vanhaa munkkia siirtymään paikasta toiseen, poikaa kantaa vanhusta kuin lasta.

Mutta minä pidän tiukasti kiinni ja tunnen viitan läpi kuihtuneet reidet, rahisevat kylkiluut, hänen hapertuvan sydämensä sykkeen. Kuin lumeen putoavien omenoiden ääni. Ja tunnen ruumiin läpi hiljaisen ja lakkaamattoman rukouksen, joka hengittää maailman tahtiin ja pyytää elämään kuin rakkaus olisi meissä.

Kirja houkuttelee lukijankin miettimään elämän tarkoitusta ja sen tarjoamien mahdollisuuksien tarkoituksellisuutta. Kirjan tarina etenee verkkaisesti, on kuin kuorisi sipulia. Välillä vettä tulee silmiin niin paljon, että on pidettävä taukoa.

Haahtelan pienoisromaanit yllättävät ja ihastuttavat, ovat upeita. Hengittämisen taito on hänen 12:s romaaninsa. Kuulas ja kaunis kirja.  

Delia Owensin Suon villi laulu

 Yhdysvaltalaisen Delia Owensin esikoisromaani Suon villi laulu (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2020, 416 s.) on lumoava romaani. Romaani on pysynyt  New York Timesin bestsellerlistalla lähes sata viikkoa. Kirjan kannen tietojen mukaan kirjaa on myyty yli kuusi miljoonaa kappaletta.

 Delia Owes on asunut yli kaksikymmentä vuotta Afrikassa ja tutkinut miehensä kanssa Afrikan villieläimiä. Luonto on keskeinen elementti Suon villissä laulussa. Kirjassa eletään Yhdysvalloissa Pohjois-Carolinan marskimailla ja rämesoilla. Marskimaa on lietemaata, joka on suurimman osan aikaa veden alla. Rämesuo on puista suota, yleisin puulaji Suomen rämeillä on mänty.

Suon villin laulun päähenkilö Kya Clark on 7-vuotias vuonna 1952, kun hänen äitinsä lähtee korkokengissään käsilaukkunsa kanssa kotoa pois eikä palaa enää koskaan. Vanhimmat sisarukset ovat jo jättäneet kodin, mihin jäävät Kya ja hänen murrosikäinen veljensä Jodia sekä juoppo, äkkipikainen, käytökseltään täysin arvaamaton isä. Kauan ei mene ennen kuin Jodiakin lähtee. Kya jää kaksin isän kanssa. Isä ei välitä tyttärestään, jonka on opittava pitämään huolta itsestään. Ja sen Kya tekeekin käsittämättömän sinnikkäästi. Koulu ei ole häntä varten eikä mikään ympäröivästä yhteiskunnasta. Pikkutyttö näkee nälkää, vain musta pariskunta, joka myy polttoainetta ja ruokaa pienessä kaupassaan uskaltaa auttaa häntä. 

Lähempää tuttavuutta Kya tekee vain kahden pojan kanssa, jotka uskaltautuvat ryhtyä tekemiseen Rämelikan kanssa.  Kanssakäyminen poikien kanssa osoittautuu kohtalokkaaksi. Luonnontutkimukseen pikkupojasta saakka perehtynyt Tate saavuttaa sen verran Kyan luottamusta, että tämä antaa Taten opettaa itseään lukemaan.   

 Pohjois-Carolinan luonto rämeineen, soineen, kasvineen ja eläimineen on monimuotoista ja kiehtovaa. Kya oppii tuntemaan ympäristönsä kaikki eläimet ja kasvit. Vähitellen Taten tuomien kirjojen avulla hän saa selville niiden nimet ja alkaa piirtää ja maalata näkemäänsä. Kyasta tulee osa häntä ympäröivää luontoa, jonka keskelle lukijakin pääsee.  

Luonnon ja Kyan kasvukertomuksen ohella Suon villi laulu on myös kertomus murhasta, josta Kyaa epäillään. Todisteet häntä vastaan ovat niin aukottomat, että hän joutuu odottamaan oikeudenistunnon päätöstä vankilassa. Rämelikka on yhteisön mielestä ilman muuta syyllinen.

 Kyan kasvu villistä pikkutytöstä taiteilijaksi on tarinana lähes uskomaton, mutta Delia Owens kertoo kaiken kuulaasti, jopa lumoavasti. Kyan elämän olosuhteet ovat lapsena käsittämättömät, mutta samalla tavalla kuin Kya saa voimaa luonnosta, saa lukijankin mieli rauhoittua luonnonkuvausten keskellä. Vaikka tarina on karu, romaani on salaperäisellä tavalla kaunis.