Joen Haahtelan Hengittämisen taito

 

Joel Haahtelan Hengittämisen taidon (Otava 2020, 176 s.) tarina alkaa kun suomalainen nuori nainen on opiskelijavaihdossa Kreikassa 1990-luvun alussa. Ateenan kansalliskirjastossa hän tutustuu lopputentteihinsä valmistautuvaan nuoreen mieheen. He rakastuvat ja asettuvat asumaan Suomeen. Kirjasto jää naiseen, hänestä tulee kirjastovirkailija. Sen sijaan mies ei. Mies ei koskaan sopeudu Suomeen. Rakkauskaan ei muuta todellisuutta. Mies sairastuu psyykkisesti ja ratkaisee kaiken lähtemällä pois. Ikävöimään jää 10-vuotias poika. Kadonnut isä on lapsen mielessä vuodesta toiseen.

”Suljin isän mielestäni pois, mutta ei hän silti hävinnyt, vaan muuttui varjoksi, jolla ei ollut nimeä.” Varjo koostui häpeästä, syyllisyydestä tai epätoivosta ja muuttui vähitellen kyteväksi vihaksi.”

Poika on valmis 24-vuotiaana lähtemään Kreikkaan etsimään isäänsä. Isän olinpaikan tietää hänen veljensä leski. Poika päätyy pienelle saarelle meren keskelle. Siellä on luostari ja sen kolme asukasta, yksi hänen isänsä. Päivien madellessa eteenpäin poika ja isä tutustuvat toisiinsa. Isä selittää, että vaikka hän halusi ottaa yhteyttä poikaan, soittaakin, hän ei vain kyennyt. Päivä päivältä soittaminen tuntui aina vain vaikeammalta.

”Olit siis pelkuri”, toteaa nuori mies isälleen. Isä myöntää, että näin oli. Selitykseksi ei riitä pelkästään sairastuminen. Nyt hän on etsimässä kadonnutta itseään saarella. Saaren iäkäs munkki on kuolemansairas. Poika tutustuu vähitellen munkkien elämänmenoon, loputtomiin rukouksiin, askareisiin, elämän tarkoituksellisuuteen.

Auttaessaan vanhaa munkkia siirtymään paikasta toiseen, poikaa kantaa vanhusta kuin lasta.

Mutta minä pidän tiukasti kiinni ja tunnen viitan läpi kuihtuneet reidet, rahisevat kylkiluut, hänen hapertuvan sydämensä sykkeen. Kuin lumeen putoavien omenoiden ääni. Ja tunnen ruumiin läpi hiljaisen ja lakkaamattoman rukouksen, joka hengittää maailman tahtiin ja pyytää elämään kuin rakkaus olisi meissä.

Kirja houkuttelee lukijankin miettimään elämän tarkoitusta ja sen tarjoamien mahdollisuuksien tarkoituksellisuutta. Kirjan tarina etenee verkkaisesti, on kuin kuorisi sipulia. Välillä vettä tulee silmiin niin paljon, että on pidettävä taukoa.

Haahtelan pienoisromaanit yllättävät ja ihastuttavat, ovat upeita. Hengittämisen taito on hänen 12:s romaaninsa. Kuulas ja kaunis kirja.