Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta

Riitta Heimosen Äkkiä on ilta (WSOY 2025, 219 s.) on yksi lisä lukemattomien muistisairaudesta kertovien romaanien jatkumoon. Heimosen romaanissa kuusikymppisen Helkan äiti on vajoamassa yhä syvemmälle muistisairauden sokkeloihin. Tytär asuu melko kaukana vanhemmistaan, joten hän ei voi aina rientää apuun. Perheen isä omistautuu voimiensa rajoissa vaimonsa hoitamiseen ja tämän tukemiseen.

Äidin sairastuminen on ja ei ole yllätys. Harvoin lähiomaiset ovat riittävän valmistautuneita sairauden etenemiseen. Ironisesti romaanissa sairastuneen lähiympäristö on paremmin ajan tasalla kuin perhe.

Äiti on vuosikausia laulanut kirkkokuorossa ja se on ollut hänelle hyvin tärkeää. Eräänä aamuna kun Helka on vanhempiensa luona, ovikello soi ja ”oven takana seisoo ruustinna rintavana ja rotevana”. Hän on tullut hakemaan pois äidin kirkkokuorovaatteita. Ruustinnan tietojen mukaan äidin terveys ei enää anna myöten harrastukselle. Helka sovittelee tilannetta ja lupaa vaivihkaa ruustinnalle, että hän toimittaa sitten sopivan tilaisuuden tullen vaatteet kirkolle. Äidin mieltä ei voi pahentaa nappaamalla vaatteet hänen nähtensä pois.

Heimonen kuvaa hyvin sen ahdistuksen ja hämmennyksen, mitä seuraa kun äiti on lopullisesti joutunut (tai päässyt) hoitokotiin. Äidin asioista on pidettävä huolta sen jälkeenkin. Eikä se aina ole helppoa kymmenien kilometrien päästä. Eikä ole helppoa luopuminen molemmista vanhemmista, vaikka sen kuinka järkevästi ajatellen ymmärtää että näin tulee käymään. Kauniisti ja koskettavasti Heimonen kuvaa äitinsä ja isänsä rakkautta.

Isoäiti, isä, aviomies. Minun muistisairaat läheiseni. Isoäidin sairastuessa 1980-luvun puolivälissä asia oli hyvin uusi ja kosketti minua aika etäisesti, koska asuin toisella paikkakunnalla ja mummun lähipiirissä oli monta asioiden hoitajaa, hoivaajaa ja loppuaikoina hoitokodissa vierailijaa.

Isän sairastuminen ja ennen kaikkea sen myöntäminen, ettei hän äidin kuoleman jälkeen selviytynyt omin voimin, oli hämmentävää ja ahdistavaa. Yritin käydä isän luona niin usein kuin mahdollista. Poislähteminen oli vaikeaa. Isä olisi halunnut päästä mukaani. Ennen kuin riensin autolleni ajaakseni Tampereelta Helsinkiin menin itkemään vessaan, joka oli niin syrjässä ettei sinne kukaan tullut.

Kaikkein eniten elämääni vaikutti ja vaikuttaa edelleen puolisoni sairastuminen ja taudin huikea eteneminen. Ja hoitokoti-vaiheen kestäminen vuosia. Minulla on tapana sanoa, että isän sairastumisen vielä jotenkin kestin, mutta miehen en. Parhaita hetkiä olivat yhteiset kävelylenkit. Vähitellen ne lyhenivät ja vauhti hidastui.