Saara Turusen Järjettömiä asioita

 Saara Turusen Järjettömiä asioita (Tammi 2021, 337 s.) on tällä hetkellä paljon käytössä oleva minä-muotoinen (autofiktiinen, omaelämäkerrallinen) romaani. Romaanin päähenkilö on ollut Barcelonassa ja tavannut siellä mielenkiintoisen miehen. Nuoret rakastunut ja alkavat elää kahdessa maassa. Romaanin keskeinen teema on rakkaus, sen kestävyys, aitous, tarpeellisuus. Järki ja tunteet kamppailevat päähenkilön mielessä kaiken aikaa.

Kahden maan kulttuurin vertailu ja erilaisuus tuo romaanin mielenkiintoisen ulottuvuuden. Mies, kuten nainen rakastaan nimittää, on paljon tiiviimmin kiinni perheessään kuin nainen omassaan. Samalla se hämmentää ja ihastuttaa. Miehen veli sairastuu syöpään ja saa diagnoosin kuullessaan hyvin vähän elinaikaa. Koko perhekunta tukee häntä ja miehenkin elämässä veli on kaikkein tärkein asia. Nainen ei tätä aina ymmärrä.   

Naista myös viehättää tapa millä miehen perhe ja suku ottaa kantaa Katalonian itsenäistymispyrkimyksiin ja asian ympärillä käytävään keskusteluun ja politisoimiseen. Nainen ei pysty millään kuvittelemaan, että hänen kodissaan olisi käyty vastaavia poliittisia keskusteluja tai että perheen jäsenet olisivat avoimesti keskustelleet poliittisista näkemyksistään. Toisaalta ei naisen kotimaassa politiikka ole yhtä rajua kuin Kataloniassa.     

Samalla kun nainen pohtii haluaako hän sitoutua mieheen loppuiäkseen, hän pohtii myös sitä haluaako lasta vai ei. Kaiken epäröinnin ja epävarmuuden ohella pariskunta ryhtyy hakemaan lapsen saamiseen apua lapsettomuusklinikalta. Siellä häntä patistellaan korkean lähes 40 ikävuoden takia ryhtymään toimenpiteisiin nopeasti.  

Moneen kertaan kirjoittaja kiittää hissifirmaa saamastaan ruhtinaallisesta apurahasta. Hänen toimeentulonsa on turvattu ja romaanissa ei ehkä tästä syystä tarvitse koko ajan kuvata taiteilijan taloudellisesti epävarmaa olemassa oloa. Päällimmäiseksi nousee tasapainoiseen elämään tarvittava mielenrauha, jota ei edistä jatkuva pohdinta siitä, onko suhde oikea ja onko se kestävällä pohjalla. Mutta tätähän me muutkin kuin Saara Turunen pohdimme kaiken aikaa. Paljon kirjan minä myös pohtii sitä millaisia teoksia hänen pitäisi kirjoittaa.

Hän voi tehdä vain sen teoksen, joka kulloinkin elämällä on tarjottavanaan. Ja toisaalta ihmettelen, mikä oli saanut meidät ajattelemaan, että rakkaus aiheena olisi yhteiskunnasta irrallaan, kuin kyseessä olisi pelkkä tunne, ei mitään sen kummempaa. Niin meille oli kai jostakin ylhäältäpäin saneltu.

Hän muistelee myös kirjailijan uransa alkuaikoja ja opiskeluaikoja, jolloin mieleen iskostui ajatus että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Pitäisi kirjoittaa yhteiskunnallisesta ja poliittisesta ja tämän avulla saavuttaa asema uskottavana taiteilijana. Nyt vuosia myöhemmin saavutettuaan arvostetun aseman käsikirjoittajana ja kirjailijana, hän uskaltaa jopa väittää, että rakkaus on myös poliittista.    

Romaani on tulvillaan arkielämän kuvausta. Elämä joko soljuu eteenpäin ilman sen kummempia käänteitä tai tarjoaa käänteitä, joita kukaan ei ole odottanut eikä toivo tapahtuvaksi. Saara Turunen saa arkisetkin asiat tuntumaan merkittäviltä ja miellyttäviltä. Kiehtova romaani monella tasolla.      

 

 

 

 

Alex Schulmanin Eloonjääneet

 Alex Schulmanin Eloonjääneet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2021, 288 s.) on yhtä huikea kuvaus yhden perheen vaiheista kuin hänen aiemmin suomennetut romaaninsa Unohda minut ja Polta nämä kirjeet. Uusimmassa romaanissa on samaa lumovoimaa kuin edellisissäkin. Siitäkin huolimatta että tapahtumat ja ihmiskohtalot eivät ole helppoja eivätkä kivuttomia. Kivun ja surun keskellä on kuitenkin ripaus toivoa. 

Eloonjääneissä kolme veljestä on menossa viemään äitinsä tuhkat perheen kesämökille. Miehet eivät ole aikuisina juuri tavanneet ja kukaan heistä ei ole käynyt mökillä kahteenkymmeneen vuoteen. Mökillä oleminen tuntuu hanlakalta. ”Tuntuu kuin osa minusta sanoisi, että olen tullut kotiin. Toinen osaa huutaa, että äkkiä pois täältä.” Äidin viimeisen toiveen täyttäminen on jokaisen mielestä tärkeää, vaikka tunteet äitiä kohtaan ovatkin ja olivat hyvin ristiriitaisia.

Tarina kerrotaan kahdella tasolla. Nykyhetkessä eletään yhden päivän tapahtumat yöstä aamusta eli aikajanalla takaperin. Lapsuuden muistot keritään auki vähitellen. Veljekset ovat olleet läheisiä toisilleen, he ovat yhdessä yrittäneet selviytyä isän ja äidin juomisen ja riitelyn keskellä. Vanhemmat ovat olleet arvaamattomia ja poikien kasvatus ristiriitoja täynnä. Koskaan ei ole voinut ennakolta tietää mitä tapahtuu tai millä tavalla vanhemmat reagoivat poikien tekemisiin.

Nyt miehet eivät ymmärrä toisiaan oikein missään asiassa. Kun yksi heistä ottaa valokuvia kuolleesta äidistä ja on aikanaan ottanut kuvia myös kuolleesta isästä, on toinen kauhistunut ja tuohtuu asiasta täysin. Pitkällisen sanasodan jälkeen sopu syntyy – edes hetkeksi.

Pojista keskimmäinen Benjamin kokee saaneensa huomiota ja rakkautta huomattavasti vähemmän kuin vanhempien erinomaisena pitämä vanhin veli tai hieman reppana-pikkuveli. Benjamin on kirjassa kaikkein eniten äänessä ja häneen kiertyvät myös perheen kovimmat koettelemukset. Benjamin on ollut moneen kertaan ajautumassa täydelliseen umpikujaan elämässään. Kun vanhin veli oli ylioppilaaksi tulonsa jälkeen lähtemässä vuodeksi matkalle, tuntui Benjamista että maailma hänen ympäriltään luhistuu. ”Olisi yksi ihminen vähemmän vakuuttamassa Benjamille, että perhe oli oikeasti totta ja hän itse kuului siihen. Ei olisi enää ketään vaihtamassa päivällispöydässä hiljaisia katseita jotka kertovat: Sinä olet olemassa.”   

Kirjailijan kertoman mukaan tarinassa on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, mutta ei yhtä paljon kuin aikaisemmissa romaaneissa. Schulmanin romaanit eivät unohdu, niiden lumovoima on ehtymätön.   

 

Pia Leinon Yliaika

Pia Leinon toisessa romaanissa Yliaika (S&S 2021, 232 s.) kerrotaan heti alussa Suomen perustuslain 5. pykälän muutoksesta 1.1.2030.

Suomen kansalaisuus

Suomen kansalaisuus loppuu henkilön täyttäessä 75 vuotta, minkä jälkeen hänellä ei ole Suomessa oikeustoimikelpoisuutta. 75 täyttäneen omaisuus takavarikoidaan valtiolle ja luovutetaan hänen perillisilleen kuoleman jälkeen, kuten laissa muualla on säädetty. Jos henkilö täyttää 76 vuotta, omaisuus siirtyy pysyvästi valtiolle.

Sen jälkeen alkaa tarina lain aikaansaajasta kansanedustaja ja ministeri Annastiina Kankaanrannasta. Annastiina oli alun perin toimittaja. Hän aloitti viihdetoimittajana, mutta nopeasti hänestä tuli tähtitoimittaja, joka päätyi tv-ruutuun ja ruudusta eduskuntaan.  Työtoverinsa ja ystävänsä mukaan hän löysi ihmisjoukosta aina ne, joilla oli eniten valtaa. Hän mielisteli, haastoi ja jäi mieleen. Kaiken lisäksi hän sai puolisokseen miehen, josta tuli pääministeri ja jonka hallitukseen Annastiinakin pääsi ministeriksi.

Kirjassa eletään vuotta 2052 ja Annastiina muistelee miten innokkaana hän otti vastaan mietinnön joka pohjusti uutta lakia. Laki tarvittiin koska jokainen suomalainen tuotti ilmastopäästöjä vielä vuonna 2030 moninkertaisesti verrattuna kiinalaisiin ja afrikkalaisiin. Päästöjä piti vähentää ja kätevimmin se kävisi vähentämällä väestöä. Kun lain säätämisestä on kulunut yli 20 vuotta, tilanne on toinen. Ilmastonmuutoksesta on selvitty. Pelkona oli myös talouden romahtaminen eläkepommiin. Tämäkin pelko on seljätetty.

Annastiina tarvitsee selitykset kun hänen oma kuolinpäivänsä lähestyy. Kaikki on valmista, puuttuvat vain viimeiset sanat mitkä hän lausuisi ennen kuolemaansa. Sanojen etsimessä ja kaikessa mitä Annastiina tekee hän saa apua digitaaliselta ystävältään, joka on melkein kuin oikea ihminen.

 Kaikki ei kuitenkaan romaanissa mene ennakkosuunnitelmien mukaan ja se saakin kaiken tuntumaan ja näyttämään ihan erilaiselta mitä kirjan alussa oletti. Romaani ei ole eutanasian puolustuspuheenvuoro, se ei myöskään ole kannanotto sitä vastaan. Pikemminkin se on vain tarina siitä miten ailahtelevaisia ja itsekkäitä kaikki ovat. Aika lailla kärki kohdistuu myös poliitikkojen valintoihin ja edesottamuksiin.  

Ajatuksia ja kannanottoja herättävä romaani, jota ei missään tapauksessa saa ottaa liian vakavasti.

Kenties jokaisen elämässä tuli vääjäämättä vastaan piste, jossa menneiden valintojen seuraukset oli vain kannettava eikä takaisin kääntymisen mahdollisuutta enää ollut.    

 

Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo

Raju oli sana, joka tuli mieleeni kun lopetin Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo (suom. Outi Menna, Tammi 2021, 298 s.) -romaanin lukemisen. Jana Kipo palaa kotitaloonsa Ruotsin  Länsi-Pohjaan pieneen kylään pelastamaan veljeään juomiselta. Hän saa paikan kunnan kotihoidossa ja hänestä tule osa merkillistä elämänmenoa, jossa kaikki tietävät kaiken toisistaan, mutta eivät kuitenkaan tiedä.

”Piiri pyöri edelleen samanlaisena. Ihmiset liikkuivat samoihin kellonaikoihin. Todellisuus jatkoi kulkuaan kuin äärettömän merkki.” 

Kirjan henkilöiden elämä on karua, on kuolemia – selkeitä ja epäselviä, perheväkivaltaa, pedofiliaa, pettämistä, mielenterveyden ongelmia, tulipaloja. Lapsetkin tekevät tekoja, joihin heidän ei pitäisi koskaan syyllistyä, vaikka vanhemmat ovat käyttäytyneet kuin hirviöt. Ei pikkutytön kuuluisi lyödä isäänsä vatsaan heinähangolla eikä pojan tappaa isäänsä. 

Luonnollinenkin kuolema tuntuu näissä olosuhteissa luonnottomalta. Kaikkia epäillään kaikesta. Mutta kaikki paha ei kuitenkaan ole aina pahaa, vaikka kyläläiset niin olettavatkin. On myös rakkautta ja jokaisen elämään kuuluvia hyviäkin hetkiä.

Janan elämäntarina ja kylän tapahtumat avautuvat lukijalle pala palalta. Mikään ei tässä romaanissa tapahdu ennalta aavistettavassa järjestyksessä eivätkä tapahtumatkaan ole ennakoitavissa. Siinä lienee romaanin kiehtovuuden syy. 

Kirjailijalle on hyvin persoonallinen tyyli, esim. nimet kirjoitetaan pienillä kirjaimilla, välimerkkejä ei käytetä. Ensin se häiritsi, mutta muuttui tyylikeinoksi.

Kirjasta on tullut Ruotsissa hyvin suosittu. Sitä on myyty yli 100 000 kappaletta ja se pääsi arvostetun August-kirjapalkinnon ehdokkaaksi. Lähdin veljen luo on ensimmäinen osa trilogiasta, jonka toinen osa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi 2022. Romaaneista on tekeillä tv-sarja, jonka tuottajana on sama tuotantoyhtiö, joka tuotti kiitosta niittäneen Sillan.

Karin Smirnoff (s. 1964) työskenteli toimittajana kunnes kyllästyi ja osti puutavarayrityksen Piitimestä Pohjois-Ruotsista. Hän on käynyt Lundin yliopiston kirjoittajakoulun, missä esikoisromaani Lähdin veljen luo sai alkunsa.