sunnuntai 31. elokuuta 2014

Olli Jalosen kesä

Eletään vuotta 1972 Hämeenlinnan liepeillä. 17-vuotias lukiolaispoika päätyy kesätöihin peltihommiin. Hänen isänsä on saanut ”slaagin” ja perheen käytössä puoli vuotta ollut Taunus on pakko palauttaa auton myyjälle. Alunperin oli tarkoitus maksaa autoa kaksi kertaa vuodessa. Kun isä ei kykene maksamaan puolen vuoden käytöstä kertynyttä maksua, päättää poika hoitaa asian isänsä puolesta – salaa isältään.

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014, 509 s.) on kertomus yhdestä kesästä. Kesään mahtuu pelti- ja putkimiesten elämän seuraamista, ystävystymistä kehitysvammaisen pojan kanssa, rakastumisia ja poikuuden menettämistä, radioamatöörien omia radiolähetyksiä, poikakavereita, isän terveyden horjumista ja äidin yletöntä työntekoa.

Aikuisten maailma näyttää nuorukaisesta välillä hyvin hämmentävältä. Seurustellaan ja ei seurustella, ollaan ystäviä ja ei olla ystäviä, mikään aikuisten elämänmenossa ei ole johdonmukaista. Olli Jalonen on tavoittanut uskottavasti ajan poliittisen tunnelman, eri puolueisiin kuuluvien miesten näkemykset ovat reilusti erilaisia eikä yhteisymmärrystä aina synny työtoverien kesken. Kekkosen rooli kummittelee taustalla hyvin voimallisena.

Lukio ei ole minun paikkani

Romaanin viiteen sataan sivuun mahtuu paljon arkipäivän elämän kuvaamista. On se sitten työntekoa tai ihan tavallista kotonaoloa. Olli Jalonen on taituri tällaisten asioiden kertomisessa ja analysoimisessa. Pakostakin ihastelee miten tavallisesta asiasta tulee merkityksellistä.

”Ei se ole paljon vihellellyt kevään jälkeen, siinä huomaan, en ole ainakaan sattunut kuulemaan. Sellaisen mitä ei ole ollut, huomaa vasta kun taas on”.
Vanhempien elämänohjeet ovat hyvin niukkoja. Perheenjäsenet eivät turhia puhu keskenään. ”Kun en kysy muuta, se aloittaa että jokaiselle meistä on toilailunsa ja miehillä kotkotuksensa, mutta mitä niistä yhtään enempään”, neuvoo äiti poikaansa joka ihmettelee isän saamaa naisen allekirjoittamaa postikorttia.  

Erityisen hienovaraisesti Olli Jalonen kuvaa nuoren miehen päätöstä lopettaa lukiossa opiskelu. Vähitellen mieleen hiipuu ajatus että ehkäpä hänen paikkansa on enemmänkin työmiesten loputtomassa ketjussa kuin koulua käyneiden riveissä.

Ensin hätkähdin oliko todella niin että työläiskodin lapsi ei vuonna 1972 voinut mutkattomasti ajatella koulunkäynnin jatkamista ylioppilaaksi. Jo kymmenen vuotta aikaisemmin korkeakoulujen ja yliopistojen ovet olivat avautuneet meille monille työläiskotien lapsille.


Miehiä ja ihmisiä on hieno romaani. Se on hiottua ja harkittua kertomista, tyylillisesti hyvin karua, mutta samalla hyvin sisältörikasta. Mitään turhaa ei kerrota, vaikka koko kesän kuvaamisen tarvitaan yli 500 sivua.   





keskiviikko 20. elokuuta 2014

Uusi hieno ruotsalainen dekkari

Minulla on häkellyttävän hieno tunne. Olen tutustunut uuteen hyvään ruotsalaiseen dekkarien kirjoittajaan. Kristina Ohlsson on palkittu ja kiitetty kirjailija. Ei haittaa vaikka aloitinkin tutustumisen hänen kolmannesta Fredrika Bergman -kirjastaan. Varjelijat (suom. Outi Menna, ESOY 2011, 500 s.) on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin sen on lukenut loppuun.

Juonen kehittely on huikea. Loppusivuille saakka lukija on yhtä kadoksissa punaisten lankojen kanssa kuin poliisitkin. Vaikka välillä on aina pari sivua poliisien kuulusteluista, jotka on pidetty sitten kun kaikki on ohi. Eivät nekään aukaise rikosten syitä eikä seurauksia. Poliisitkaan eivät erehtymättömiä työssään silloin kun tapahtumat sivuavat heidän läheisiään. Tällä kertaa avopuolisoa ja veljeä.

Henkilöitä niin kuin ruumiitakin on useita. Kirjassa on rinnakkain monta asiaa tutkittavana. On vanhoja ja uusia rikoksia. On vuosikymmeniä maassa maatuneita ruumiita ja hiljattain surmansa saaneita. Vaikka rikokset ovat Varjelijoissa hyvin raakoja ja käsittämättömiä, eivät ne kaikessa karmeudessaan ole ylitsepääsemättömän vastenmielisiä.

Varjelijat

Kristina Ohlsson osaa taitavasti kuvata kirjansa monet eri henkilöt. Heistä jokaisesta muodostuu helposti oma yksilöllinen persoonansa. Useinhan poliisit tyypitellään niin että tuntuu kuin monessa eri dekkarissa seikkailisivat samat miehet ja naiset. Olssonin poliiseilla on kullakin oma yksityiselämänsä. Ei haittaa vaikka tapahtumia heidän elämässään on tavallista runsaammin: aviopuolison kuolema, onnettomuudessa vammautunut veli, hajoamisen partaalla ollut avioliitto, pakkomielteinen jämäytyminen vanhaan rikokseen. 

Tällä kertaa ruosalaisesta dekkarista puuttuu yhteiskunnan kritisointi ja analysointi. Ehkäpä se tkee Ohlssonin kirjasta selkeän ja helppolukuisen. 

Nuorempana en tohtinut lukea dekkareita koska niiden tapahtumat tunkeutuivat uniin ja jäivät askaruttamaan mieltä pitkäksi aikaa. Nyt huomaan miettiväni rikoksen selvittäjien ajatusmaailmaa ja heidän yksityiselämäänsä. Rikolliset ja rikokset jäävät taka-alalle - jollain merkillisellä tavalla osaan etäännyttää ne ajatusmaailmastani. 

Fredrika Bergman -sajasta ovat aikaisemmin ilmestyneet Nukketalo ja Tuhakaunot. Neljäs osa Paratiisiuhri ilmestyi tänä keväänä. Ne kaikki on pakko saada luettavaksi. 

   

maanantai 11. elokuuta 2014

Veijarimainen talousneuvos ihastutti

Trokari


Neljässäkymmenessä vuodessa seitsemäntoista romaania. Vuonna 1941 syntyneen Kaiho Niemisen tuotanto on kunnioitettava. Hän voitti esikoisromaanillaan Lovistoori Weilin + Göösin romaanikirjoituskilpailun vuonna 1972  ja jäi sen jälkeen vapaaksi kirjailijaksi. Nieminen on pureutunut kuvaamaan erityisesti suomalaista miestä.

Osasta hänen kirjoistaan olen pitänyt tosi paljon, osasta vähemmän. Mutta nyt yli 70-vuotias kirjailija yllättää. Trokari (WSOY 2013) on veijarimainen romaani tyhjätaskusta josta tuli äveriäs liikemies. Talousneuvos Viljo Kallioinen kertoo elämästään asianajalleen ja näistä muistiinpanoista on kirjailija loihtinut ihastuttavan elämäkerran. Suomenniemen suuri poika on yhtä fiktiivinen kuin hänen tekonsa ja menestyksensäkin, mutta tällainen Vikki Kallioinen olisi aivan hyvin voinut olla olemassa – ihan oikeastikin.

Isän kiroukset niskassaan kodistaan pois häädetty nuorukainen ”pääsee” mukaan pirtukauppaan. Reipas ja tarkkavainuinen nuorukainen rikastuu nopeasti. Hän elää itse hyvin säntillisesti ja oppii ammatin vaatimat taidot näppärästi. Kaiken lisäksi hänen sijoituksensa onnistuvat. Auttajana ja tukijana on vähän vanhempi ja kokeneempi yrittäjä-rouva, jota nuoren ja yrittelijään miehen seura kiinnostaa monella tavalla.

Kallioisen varallisuus karttuu, mikään ei epäonnistu. Mies päätyy Viipuriin. Hänen omistukseensa päätyy saha ja talo toisensa jälkeen. Sotavuodetkaan eivät horjuta miehen taloudellista asemaa. Toisen vaimon ansiosta ja avulla liiketoimet muuttuvat aina vain kukoistavimmiksi.

Nykyaika ei tietenkään enää ole yhtä auvoista kuin mennyt hyvä aika, mutta ei Neuvostoliiton sortuminen ja uudet tuulet ihan nujerra Vikkiä.  Naapurimaan liikemiesten kanssa on vain opittava käyttäytymään uudella tavalla.

Vanhoilla päivillään hän saa niskaansa velivainaan lesken, joka peräti rohkenee panetella talousneuvosta olan takaa. Kaunainen ja katkera nainen saa romaanissaan puheenvuoron omissa kirjeissään, jotka ovat herkullista luettavaa. Me kateelliset suomalaisnaiset yllämme tuolla saralle mihin vain!
Kaiho Nieminen on loihtinut Vilho Kallioisesta oivallisen romaanin. Romaanin kieli on hersyvää, se on täynnä reheviä sanontoja ja kielikuvia. Monella tavalla erilainen ja hauska romaani.  Kirjailijalle erityinen kiitos uudenlaisesta aluevaltauksesta.   

  


Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...