Juonen kehittely on huikea. Loppusivuille saakka lukija on yhtä kadoksissa punaisten lankojen kanssa kuin poliisitkin. Vaikka välillä on aina pari sivua poliisien kuulusteluista, jotka on pidetty sitten kun kaikki on ohi. Eivät nekään aukaise rikosten syitä eikä seurauksia. Poliisitkaan eivät erehtymättömiä työssään silloin kun tapahtumat sivuavat heidän läheisiään. Tällä kertaa avopuolisoa ja veljeä.
Henkilöitä niin kuin ruumiitakin on useita. Kirjassa on rinnakkain monta asiaa tutkittavana. On vanhoja ja uusia rikoksia. On vuosikymmeniä maassa maatuneita ruumiita ja hiljattain surmansa saaneita. Vaikka rikokset ovat Varjelijoissa hyvin raakoja ja käsittämättömiä, eivät ne kaikessa karmeudessaan ole ylitsepääsemättömän vastenmielisiä.
Kristina Ohlsson osaa taitavasti kuvata kirjansa monet eri henkilöt. Heistä jokaisesta muodostuu helposti oma yksilöllinen persoonansa. Useinhan poliisit tyypitellään niin että tuntuu kuin monessa eri dekkarissa seikkailisivat samat miehet ja naiset. Olssonin poliiseilla on kullakin oma yksityiselämänsä. Ei haittaa vaikka tapahtumia heidän elämässään on tavallista runsaammin: aviopuolison kuolema, onnettomuudessa vammautunut veli, hajoamisen partaalla ollut avioliitto, pakkomielteinen jämäytyminen vanhaan rikokseen.
Tällä kertaa ruosalaisesta dekkarista puuttuu yhteiskunnan kritisointi ja analysointi. Ehkäpä se tkee Ohlssonin kirjasta selkeän ja helppolukuisen.
Nuorempana en tohtinut lukea dekkareita koska niiden tapahtumat tunkeutuivat uniin ja jäivät askaruttamaan mieltä pitkäksi aikaa. Nyt huomaan miettiväni rikoksen selvittäjien ajatusmaailmaa ja heidän yksityiselämäänsä. Rikolliset ja rikokset jäävät taka-alalle - jollain merkillisellä tavalla osaan etäännyttää ne ajatusmaailmastani.
Fredrika Bergman -sajasta ovat aikaisemmin ilmestyneet Nukketalo ja Tuhakaunot. Neljäs osa Paratiisiuhri ilmestyi tänä keväänä. Ne kaikki on pakko saada luettavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti