sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Sofia Lundbergin Kuin höyhen tuulessa

Sofia Lundbergin Kuin Höyhen tuulessa. Yksi päivä, koko elämä (suom. Tuula Kojo, Otava 2021, 316 s.) on yhtä viehättävä hyvän mielen romaani kuin hänen aikaisemmin suomennetut teoksensa Punainen osoitekirja, Toinen puoli sydäntä ja Tavataan tammen alla.

Kuin höyhen tuulessa on ylistys ystävyydelle, joka joutuu tavattoman kovalle koetukselle, kun ystäväparin toinen osapuoli lähtee ilman ennakkovaroitusta eikä ota yhteyttä lapsuutensa parhaaseen ystävään vuosikymmeniin. Tytöt asuvat naapureina. Viola yhdessä vanhempiensa kanssa. Lilyn kotona on isän lisäksi kymmenen lasta. Elokuun 12. päivänä 1948 Lilyn äiti synnytti pienen pojan ja menehtyi itse. Lily haluaa vaalia äidin muistoa joka vuosi 12.8. Lily ja Viola viettävät kaiken liikenevän ajan yhdessä, tekevät kaikkea yhdessä, oppivat ja kokevat kaiken yhdessä. Violan äiti yrittää mahdollisuuksien mukaan tukea Lilyä.

Kaikki on hyvin, kunnes Lilly katoaa. Hänen veljensäkin, joka on ollut Violalle hyvin läheinen, lähtee pois Gotlannista. Lily ilmestyy sitten lehtien otsikoihin ja muuhunkin julkisuuteen loistoluokan laulajana. Viola seuraa ystävänsä uraa kaukaa. Kun tämä konsertoi Tukholmassa, lähtee Viola tyttäriensä kanssa konserttiin, johon he ovat saaneet liput taiteilijalta, joka ei kuitenkaan halua tavata heitä. Lilyn ystävyyden menettäminen koskettaa Violaa aina vain enemmän ja enemmän – etenkin sen jälkeen kun hänen miehensä kuolee.  

Sitä vanhenee ja viisastuu. Nyt lapsuus kuuluu meidän lapsille. Ja on meidän tehtävä pitää huoli siitä, että heillä on kaikki hyvin. Että heidän lapsuutensa nauru varastoituu sydämeen ja luo elämälle turvallisen pohjan.

Turhan kliseemäistä on , että kaiken urallaan saavuttava taiteilija on onneton. Hän ei löydä rauhaa mistään. Hän ottaa yllättäen yhteyttä ystäväänsä Pariisista käsin vasta kun hän vakavasti sairas. Riittävän ajoissa kumminkin.

Kirja on kaikesta huolimatta hellyttävä, vaikeat asiat voitetaan ja elämä kannattelee kaikissa tilanteissa. Kirjan tarina on yllätyksetön, mutta vangitseva.    



sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Arttu Tuomisen korkeatasoinen dekkari Vaiettu ihastuttaa

Arttu Tuomisen Vaiettu (WSOY 2021, 401 s.) on jatkoa Delta-sarjan kahdelle aikaisemmin ilmestyneelle dekkarille Verivelka ja Hyvitys. Kehuin niitä ja kehun tätä uusintakin. Vaietun voi lukea vaikka edelliset olisivat jääneet lukematta. 

Mitä mieltä on tappaa kaksi liki sata-vuotiasta, liikuntakyvytöntä miestä. Toisen tappaaminen hirttämällä onnistuu, toisen ei. Porilainen poliisikunta on ymmällään. Rikosta selvittelevä ryhmä on saanut uuden esimiehen ja hän tukee alaisiaan ponnekkaasti, vaikka merkillinen rikos viekin tutkijoiden kestokyvyn äärimmilleen. 

Dekkareitten tapaa poliisien henkilökohtainen elämä on retuperällä, avioliitot ovat tiensä päänsä, yksinäiset miehet eivät tahdo jaksaa elämäntilannettaan, joukossa kuuluu aina olla kaunis kollega, jonka seuraa yksi ja toinen kaipaa. Kiehtovin heistä on sisäänpäin kääntynyt, huippuhyvän muistin omaava miespoliisi, joka näennäisesti ei selvitä mitään, mutta jonka työn jälki on huippuluokkaa. 

Vaiettu kertoo Saksaan 1941 lähteneistä sotilaista, jotka kuvittelevat lähtevänsä saamaan lisäoppia sotilastaitoihinsa. Mutta he joutuvatkin toteuttamaan julmuuksia, sotarikoksia. Jokainen ymmärtää että päivänvaloa heidän tekonsa eivät kestä missään oloissa. 

Niinpä kostotoimenpiteiden kohteeksi kymmeniä vuosia myöhemmin joutuvat miehet ovat Suomeen palattuaan vaihtaneet nimensä ja vaienneet kaikesta siitä mitä heille on tapahtunut. 

Kun Albert Nousiainen "kaapataan" hoitokodista ja yritetään hirttää ja vielä uudemman kerran häneltä yritetään riistää henki sairaalassa, eivät hänen lapsensa suostu ollenkaan ymmärtämään että kenelläkään olisi mitään heidän isäänsä vastaan. 

Suomalaisista SS-vapaaehtoisista olen tiennyt vain pintapuolisesti. On julmaa että miesten on täytynyt koko ikänsä salata mitä he ovat tehneet, mutta anteeksi annettavaa se ei ole.

Arttu Tuomisen dekkareissa moni asia on samanlaista kuin muissakin dekkareissa, mutta kuitenkin kaikki on eri tavalla. Ne on kirjoitettu taiten, henkilökuvaus on uskattavaa ja rikos ainutlaatuinen ja myös sen kostaminen.    


 

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Anneli Kannon Rottien pyhimys

Ensi kesän yksi suosituimmista matkailukohteista on takuuvarmasti Hattulan kivikirkko ja eritoten sen hienot maalaukset. Anneli Kannon romaani Rottien pyhimys (Gummerus 2021, 406 s.) saa varmaan monen lukijan matkaamaan paikan päälle ihastelemaan kaikkea sitä mitä kirjan maalarit ovat ihan oikeasti saaneet aikaan.

Rottien pyhimys on monikerroksinen hieno romaani. Eletään vuotta 1513 Hattulassa komean kivikirkon ympärillä. Kolmen miehen seurue on matkalla kohti kirkkoa. Mäkeä ylös kapuavia on odottamassa kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus. Seurueen vanhin on kuuluisa mestari, monia kirkkoja Upplannissa ja Södermanlannissa maalannut Andreas Pictor, toinen mestari Martinus ja kolmas oppipoika Vilppu Niilonpoika. Tuomiokapituli ja piispa ovat valinneet maineikkaat maalarit ja tehneet listan pyhimyksistä, joiden kuvat on oltava kirkossa. Omat toiveet on myös urakan maksajilla linnanherra ja rouva Tottilla.  Aikaa työn tekemiseen on kokonainen kesä.

Tästä alkaa mahtava työrupeama, jonka jäljiltä Hattulan kivikirkossa on ainutlaatuiset kirkkomaalaukset. Anneli Kannon romaani on samalla kertaa kuvitteellinen tarina siitä mitä kirkon seinien sisällä ja ulkopuolellakin yhden kesän aikana tapahtui. Se on myös kertomus siitä miten Hattulassa eli tavallinen kansa sekä myös siitä millaista oli varakkaamman väen elämä, maalarithan pääsevät jopa vieraiksi Hämeen linnaan. Romaanissa on myös paljon pohdintaa uskosta, taiteesta ja taiteen tekemisestä.

Jälkipolville ei ole jäänyt minkäänlaista tietoa keitä kirkonmaalarit ovat olleet. Anneli Kannolle he ovat olleet mestari Andreas, mestari Martinus, oppipoika Vilppu ja ennen kaikkea kylältä palkattu tiilentekijä Rutgerin ottotytär Pelliina. Omalaatuisena pidetty Pelliina tarvitaan apuun kun Vilppu putoaa tikkailta ja satuttaa kätensä. On tietysti ennen kuulumatonta, että niin tärkeään tehtävään kuin kirkon maalaamiseen palkataan nuori nainen. Tyttö on kunnostautunut ruukkujen maalarina ja koristelijana. Häntä ei hyväksytä oman yhteisönsä jäseneksi. Tyttö kuitenkin uskaltautuu markkinoille myymään valmistamiaan ja koristelemiaan kuppeja ja vateja. Jostain hänen on saatava rahaa.  

Kun linnanherra Åke Tott pysähtyi käsikärryjen luokse, isäntä Klemetti kirosi itsekseen. Tuo mykkä tulenruoka ja kryppysukka pilaisi markkinoiden maineen. Tyttö taaskaan osannut olla… Tott kysyi tytöltä ruotsin kielellä jotakin ja tämä vastasi. Linnanherra ja tyttö näyttivät puhuvan astioista. Linnanherra otti vadin, tarkasteli sitä ja nyökytteli sen kuvioinnille hyväksyvästi, näytti sitä jopa rouvalleen. Rouva Märta tuli miehensä viereen, hymyili ja valitsi kärryiltä useita vateja, kuppeja ja jopa suuren kolmijalan, jotka hän omasta kukkarostaan maksoi ja nosti neitsyensä kantamaan koriin.

Tämän jälkeen markkinaväki ryntää jonottamaan Pelliinan kärryiltä samanlaisia astioita, joita linnanrouva osti. Linnan rouva oli se, joka vaatii kirkonisäntää ottamaan Pelliinan kirkon maalaukseen mukaan.      

Vaikka maalarit ovat saaneet tarkan listan pyhimyksistä joiden kuvat on oltava kirkon seinille, jää heidän oman mielikuvituksensa varaan se millaisena he nimien taakse kätkeytyvät henkilöt ja tapahtumat kuvaavat. Heti töiden alkuvaiheessa mestari Martinus piirtää Eevalle ja Aatamille ääriviivat ja hahmoista tulee kaksi kertaa niin isot kuin muista. Hauska yksityiskohta on sekin, että viikunanlehden asemasta Eeva ja Aatami peittävät häpynsä saunavihdalla. Ei tehtävän hoidettavakseen saanut oppipoika voinut tietää millaiselta viikunanlehti näyttää.

Andreas selittää ja opettaa mielellään Pelliinaa. Hän kysyy tytöltä tiesikö tämä mistä kuvat tulevat maalarin päähän.


Ne tulevat Taivaasta. Tuomas Akvinius, joka on melkein paavi, on kirjoittanut, että Taivaassa on häikäisevää valoa pulppuava lähde. Se lähettää niin taivaallisia ja ihania kuvia, että maalari saa tehdyksi niistä vain kalpean kuvajaisen. Silti yritämme maalata oven näkyvästä maailmasta näkymättömään.

Anneli Kanto on hienosti tavoittanut romaanissaan 1500-luvun arkisen elämän ja erityisesti san ajan ihmisten kielenkäytön. Pelliinan ajatukset on omissa luvuissaan kerrottu aivan omalla tyylillä. Virkkeet ovat pitkiä, ei välimerkkejä. Tytön ajatusmaailma on kuvattu hienosti.

Maalausurakka on valta ja sitä vaikeuttavat maalarien loukkaantumiset ja jopa mestari Martinuksen kuolema. Mutta kaikki valmistuu ajallaan. Hyvässä kuvassa on monta merkitystä ja maalari näkee kaikki, toteaa mestari Andreas Pelliinalle kun kaikki on valmista. Hattulan kirkon kohdalla se pitää paikkansa.

Rottien pyhimys on Anneli Kannolle uusi aluevaltaus. Hän on niittänyt kiitosta ja mainetta monilla historiallisilla romaaneillaan. Nyt hän on ylettänyt katseensa kauaksi nykyhetkestä. Lähtökohtana on oikeat kuvat, joiden takana on kuitenkin elämä satoja vuosia sitten.   




tiistai 4. toukokuuta 2021

Milka Hakkaraisen esikoisromaani Ei verta rantaa rakkaampaa

 Milka Hakkaraisen esikoisteos Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti 2021, 372 s) on luokiteltu jännitysromaaniksi. Se ei ole yhtä verta hyytyvä kuin useimmat dekkarit tai thrillerit ja romaanista se eroaa siinä, että kirjan juoni rakentuu kadonneiden, luonnollisesti kuolleiden ja murhattujen ympärille.

Päähenkilöinä ovat Tukholmasta virastaan ”hyllyllä” oleva poliisi ja potkut saanut rikostoimittaja. Molemmat ovat päätyneet pieneen Skutskärin kylään Ruotsin itärannikolle  sellutehtaan kupeeseen. Rosa on päättänyt rakentaa Ruotsissa uuden elämän itselleen, kun seinä on noussut vastaan koti-Suomessa. Hän on saanut uuden työpaikan pienestä paikallislehdestä. Juttuja tehdään eläkeläisyhdistyksistä ja Suomi-seurasta. Ei ole enää ratkottavana kiintoisia murhia tai tappoja.  Sen sijaan hän löytää itsensä järjestämästä Suomi-seuran juhlia. Jani palaa kotiseudulleen enon hautajaisiin. Hautajaisvierailusta tulee suunniteltua pitempi. Tukholmassa Jani on väärällä tavalla sekaantunut virkatehtävissä tappeluun.

Skutskärissä alkaa tapahtua kummia. Kaikki kuolemat eivät ole ns. luonnollisia kuolemia, vaikka sellaiseksi niitä yritetään selittää. Itsemurha on aina hyvä selitys, oli tapahtunut mitä tahansa. Jani alkaa myös epäillä, että hänen molempien isovanhempiensa kuolemaan saattaa liittyä ihan muuta mitä on aikaisemmin selitetty. Sekä Rosa että Jani alkavat selvittää omilla tahoillaan tapahtumia. Hieman kliseemäisesti he suhtautuvat toinen toisiinsa kuin kissa ja hiiri. Mutta lopulta he joutuvat myöntämään, että yhteistyöllä saa sittenkin enemmän aikaan kuin turhanpäiväisellä sooloilulla.

Kirjassa pohditaan paljon Suomesta Ruotsiin muuttaneiden kohtaloita ja ruotsalaisten asennetta heihin. Olipa ruotsinsuomalainen minkä ikäinen tahansa ja missä tahansa työssä hänet on leimattu finjäveliksi. Janikin on kokenut, että jos hänen sukujuurensa eivät olisi Suomessa, hänen poliisin uransa olisi ollut toisenlainen.

Milka Hakkarainen on asunut yli kymmenen vuotta Ruotsissa. Hän on työskennellyt toimittajana ja suomen kielen opettajana. Hänen novellejaan on julkaistu suomalaisissa lehdissä. Ei verta rantaa rakkaampaa -romaanin kerronnassa on myönteisellä tavalla toimittajamainen ote. Asiat soljuvat eteenpäin eikä saman asian ympärillä jahkailla. Henkilöt ovat hyvin uskottavia. Hieno esikoisteos. Rosasta ja Janista voisi lukea lisääkin.     

   


Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...