lauantai 26. elokuuta 2017

Pauliina Lindholmin kiehtova Komendantti


Suomenlinna on yksi suosituimmista turistikohteistamme. Moni on käynyt Suomenlinnan retkellään Suomenlinnan rakentajan Augustin Ehrensvärdin hautamuistomerkillä. Nyt ei enää tarvitse pohtia minkälainen mies Ehrensvärd oli. Pauliina Lindholm osallistui Otavan historiallisten esikoisromaanin kilpailuun ja voitti sen teoksellaan Komendantti (Otava 2017, 300 s.). 

Sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd (1710 – 1772) on päätynyt monien, ei kovin voitokkaiden sotaretkiensä jälkeen pieneen kaupunkipahaiseen Helsinkiin. Tehtävänä on rakentaa kaupunkia ja koko maata suojaamaan linnoitus, jonka läpi itäinen vihollinen ei pääsisi. Ehrensvärd pursuaa ideoita siitä miten kaikki toteutetaan. Mikään ei ole hänelle ylivoimainen tehtävä. 

Pääosa rakentajista ja kivien louhijoista on ruotuväkeä. Muurarit on saatava Saksasta ja moni muukin ammattimies kaukaa. Ehrensvärdin ideoiden toteuttaminen ei ole helppoa, mutta omalla innostuksellaan hän saa murrettua monenlaisen vastarinnan. Hankalinta on saada Tukholmassa valtion rahakasojen päällä istuvat ymmärtämään miksi rahaa on saatava kaukaiseen kolkkaan.  

Komendanti ystävineen elää ylellisesti. Herkkuja riittää herrojen ruokapöytään. Työväki syö kehnosti ja joutuu asumaan kurjissa röttelöissä. Ahrensvärd yrittää parhaansa mukaan kohentaa oloja, mutta kaikki maksaa. 

Jotta romaaniin on saatu ripaus romantiikkaa on mukana vanha kalastaja ja hänen pojantyttärensä, kuvankaunis Anna. Kun komendanti tapaa Annan, hänelle herää palava halua piirtää tytöstä muotokuvia. Ehrensvärdin rakas harrastus on piirtäminen. Tyttö on vähitellen Komendantille muutakin kuin pelkkä malli.  

Komendantin kieli on kutkuttavalla tavalla vanhahtavaa, se tuo romaaniin sopivalla tavalla meennen ajan tunnun. Lukija todella kokee elävänsä vuotta 1748. Lindholmin ansiona voi pitää sitäkin, että romaanin keskeistä antia on todella Suomenlinnan rakentaminen. Pidin romaanista samalla tavalla kuin Aki Ollikainen Nälkävuodesta. 

On tietävinään historiallista tapahtumista monia asioita. Hyvä romaani, joka pohjautuu tosiasioihin, tuo tapahtumiin inhimillisyyttä ja arkipäiväisyyttä.  


    

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Leena Lehtolaisen Viattomuuden loppu

Leena Lehtolaisen Viattomuuden loppu (Tammi 2017, 457 s.) on hykerryttävän hyvä Maria Kallio -dekkari. Seksuaalirikoksista tuomittu nainen löytyy kuolleena samana päivänä kun hän on vapautunut vankilasta. Ruumis löytyy dekkarissa melkein kotikulmiltani ja muutenkin liikutaan tutuissa paikoissa. 

Maria Kallio joutuu työtovereittensa kanssa visaisen tehtävän ratkojaksi. Vuosia sitten tapahtuneet rikokset on kaivettava uudelleen esiin ja mukaan joutuvat uhrit, jotka tavalla tai toisella ovat yrittäneet selviytyä kärsimyksistään.

Maria Kalliolla on kaksi uutta työtoveria. Toinen heistä tosi-tv -sarjasta julkkikseksi noussut miespoliisi. Uudet henkilöt antavat kerronnalle mukavaa lisäväriä. Kunnon dekkarissahan poliisit ovat enemmän kuin persoonia. 

Maria Kallio -dekkari on kiinni ajassamme, mitäänhän ei enää tapahdu ilman somea ja nettiä. Leena Lehtolainen kirjoittaa vetävästi, koukuttavasti ja samalla pakottaa lukijan ottamaan kantaa kaikkeen siihen pahaan mistä kirja kertoo. Vanhojen ja uusien Lehtolaisen ystävien ilon aihe. 


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku (Gummerus 2017, 645 s.) on uhkea romaani yhden suvun vaiheista kuuden sukupolven ajalta. Kirjailija ylsi esikoisromaanillaan Kultarinta viime vuoden Finlandia-palkinto ehdokkaaksi. Kiitetty romaani sai myös monia muita palkintoja. 

Tuskin Kivitaskukaan jää huomiotta. Niin tasokkaasta ja hienosta romaanista on kyse tälläkin kertaa.   
Kaikki alkaa kun venäläinen aatelisnuorukainen pelastautuu vuonna 1849 mestauslavalta ja joutuu pakkotyöhön Suomeen. Hetken mielijohteesta Sergei päättää ottaa onnettomuudessa kuolleen vankitoverinsa identiteetin. Hänestä tulee Albert, venäläinen työmies. Monien eri vaiheiden jälkeen Albert päätyy mahtavien kallioiden keskelle kaakkois-Suomeen. Alkaa tarina joka päättyy omaan aikaamme. 

Kytömäen romaanissa luonto on hyvin keskeisessä roolissa, erityisesti järvi ja sen kupeilla kohoavat kalliot, jotka osaavat niitä ymmärtäville kertoa menneisyydestämme. Romaanissa on melkoinen ripaus myös mytologiaa, onpa yksi henkilöistä lähiympäristössä leimattu noidaksikin. Osuupa paikalle myös kansanrunouden kerääjä kohtalokkain seurauksin. 

Kytömäen Kivitasku on monella tavalla lähes täydellinen romaani: kieli on kuulasta, henkilöt uskottavia, juonen käänteet yllättäviä. Romaanissa matkataan vuodesta 1849 vuoteen 2012. Vain se on ajan ilmiöistä romaanissa mukana, mikä on romaanin henkilöiden elämänpiirissä olennaista tärkeää. 

Romaani on myös ylistyslaulu ihmisille ja eritoten naisille, jotka selviytyvät karuissa ja ykinkertaisissa oloissa paremmin kuin moni muu yltäkylläisyydessä. Albert sortuu aika ajoin miettimään millaista hänen elämänsä aatelismiehenä olisi ollut. Vallankumouksen pyörteitä hän ei ota ajatuksissaan huomioon. 

Rakkaus ja syvä ystävyys ovat myös romaanin keskeisiä elementtejä. Tuntui pahalta kun niin moni menettää rakkaimpansa jo nuorena. Samoin syöksytään mielisairauden monimutkaisiin kiemuroihin. Elämän kirjo on mukana monessa eri muodossa. 

Tänä kesänä on lukulistallani ollut monta paksua romaania. Sivumäärät huikeimmillaan yli 1 100. Joku totesi, että sitä kauemmin saa nauttia paksusta romaanista, mitä enemmän siinä on sivuja. Mielipide piti hyvin paikkansa Kivitaskua lukiessa. Jäi tunne että haluaisin tietää näiden vielä elossa olevien henkilöiden elämästä enemmän. 





perjantai 4. elokuuta 2017

Eino Leinosta vielä kerran

Järkälemäisten kirjojen kesä jatkuu. Panu Rajalan Virvatuli Eino Leinon elämä, WSOY, 597 s. painaa melkein 1 300 grammaa. Melkein jokainen gramma on paikkansa ansainnut.
Ensimmäinen reaktio uudesta Eino Leino kirjasta oli aika epäileväinen. Kaikkihan on Eino Leinosta kerrottu moneen kertaan. Niin hänen elämänsä ulkoiset puitteet juhlien ja naisten parissa, ehtymätön luomiskyky, kirjalliset tuotteet ruodittu ja analysoitu moneen kertaan. Oman lisänsä sain Leino-tietouteen asuessani Keravalla ja tehdessäni alueradiossa töitä Rantatien paikoista ja tapahtumista, joissa Leino oli ollut osallisena.





Nyt ei voi muuta kuin ihastella ja kiittää Panu Rajalaa uudesta kirjasta. Vaikka Leinon paikka niin sanotusti on kansakunnan kaapin päällä, saa hänen elämänsä myös toisenlaista ulottuvuutta lukijan silmissä.

Virvatulessa käydään hyvin tarkkaan läpi Leinon tuotantoa. Käsittelyn alla ovat niin kaikkien hyvin tuntemat runot kuin vähemmän tunnetut romaanit ja monet muut aikaansaannokset. Ei voi kuin taas uudestaan ja uudestaan hämmästellä miten kaiken keskellä mies kykeni kirjoittamaan.

Panu Rajala ei olisi Panu Rajala, jos hän ei ansiokkaassa elämäkerrassaan kertoisi päähenkilön naisista. Ja heitähän Leinon elämässä riitti. Kolme vaimoa ja kaksi syvää suhdetta kirjailijakollegoihin L. Onervaan ja Aino Kallakseen.

Vuosikymmenet on pohdittu ja vihjailtu Eino Leinon sairastamassa syfilisperäisestä vatsasairaudesta. Panu Rajala on omin silmin nähnyt Hyrylän varuskuntalääkärin Väinö Lindénin tekemät muistiinpanot asiasta. Asiakirjat ovat Väinön pojanpojan HUS:n toimitusjohtajan Aki Lindénin hallussa.   


Virvatulessa Eino Leino seurustelee aikalaistensa taiteilijoiden kanssa, politisoi ja polemisoi, elää läpi vuoden 1918 tapahtumat, pörrää Helsingissä ja vetäytyy välillä maaseudulle, rakastaa ja vihaa, kirjoittaa runoja, kirjeitä, kirjoja, lehtijuttuja. Samalla tavalla kun ihastelen Leinon aikaansaannoksia, ihailen myös Panu Rajalan kykyä heittäytyä aina täysillä kuvattavansa elämään ja uutteralla työllä saada elämäkertoihin myös uudenlaisia ulottuvuuksia. 

tiistai 1. elokuuta 2017

Luotettava Nele Neuhaus



Tuulivoimafirma haluaa rakentaa syrjäiseen saksalaiseen kylään tuulimyllyjä. Tarvitaan maata myllyille ja maata tielle. Tien rakentamisen esteeksi nousee itsepäinen ja omahyväinen maanomistaja, joka ei miljoonatarjouksista huolimatta suostu myymään maataan.

Nele Nauhausin Joka tuulen kylvää (suom. Veera Kaski, WSOY, 601 s.) on melko hyytävä kuvaus siitä miten ilmastontutkimukseen liittyviä tutkimustuloksia manipuloidaan monella tasolla ja taholla. Kirjailija vakuuttaa viimeisellä sivulla, että kaikki on fiktiota. Niin kuin tietysti onkin, mutta loistavan dekkarin jälkeen mieleen jää epäusko ja epäilys ilmastonmuutoksesta kertoviin artikkeleihin ja tv-ohjelmiin ja julistuksiin.    

Lumikin on kuoltava teki minusta kerta heitolla Nele Neuhausin ihailijan. Joka tuulen kylvää on hyytävää luettavaa. Mutta henkilöt ovat juuri niin moniulotteisia ja monikerroksisesti kuvattua että kuka tahansa kirjan lukuisista henkilöistä voisi olla syypää niin murhiin, tietojen manipulointiin ja varastamiseen, hakkerointiin, lahjomiseen, kiristämiseen ihan mihin vaan.


Oli kutkuttavaa huomata jatkuvasti olevansa väärässä kun syyllistä etsittiin. Mutta samalla myös jäin miettimään missä on oikea ja missä väärä tieto.

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...