torstai 28. heinäkuuta 2016

Kotiinpaluussa kohtaavat hyvä ja paha

Sadie Jonesin Kotiinpaluu on yhtaikaa kiehtova ja ahdistava romaani. 19-vuotias nuorukainen vapautuu vankilasta kahden vuoden rangaistuksen jälkeen. Kukaan ei ole häntä vastassa, kukaan ei edes halua, että hän palaisi.

Romaanin rakenne on äärettömän kiehtova. Vasta kirjan puolessa välissä lukija saa tietää mistä rikoksesta Lewis on tuomittu. Amerikkalainen 1950-luvun yhteisö paljastuu kirjassa aivan toiseksi mitä se päältä päin näyttää.

Lewis on monella tapaa sijaiskärsijä. Yhdyskunta tarvitsee syntipukin, johon voidaan siirtää kaikki pahantahtoinen ajattelu. Oma käyttäytyminen voi hautautua yleisen paheksun alle. Lewisin äiti on kuollut, hukkunut, kun poika oli 10-vuotias. Hän on ainoa, joka oli onnettomuuden tapahtuessa paikalla. Merkillisellä tavalla moni uskoo, että poika olisi syypää äitinsä kuolemaan. Isä ei osaa millään tavalla tukea poikaa tämän surussa – pikemminkin päinvastoin.

Yhteisön rikkain mies, monen työnantaja ja kaikkien arvostama kansalainen pahoinpitelee ja hyväksi käyttää tyttäriään. Hänenkin etunsa on, että yhteisön paha on nuori poika.

Puoli välissä olin valmis luovuttamaan. Koko kertomus tuntui niin ahdistavalta. En käsittänyt 
miten poika voidaan jättää surussaan yksin ja ymmärsin hyvin miten hän käyttäytyi normien vastaisesti. Tartuin romaaniin uudestaan ja tavoitin kirjailijan tarkkasilmäisen ja omalla tavallaan kiehtovan kuvauksen. Vastenmielisetkin henkilöt on kuvattu uskottavasti.


Missä kulkee hyvän ja pahan raja. Sitä jäin pakostakin pohtimaan.    



Sadie Jones: Kotiinpaluu (suom. Marianna Kurtto, Otava 2016, 355 s. 



tiistai 19. heinäkuuta 2016

Taidokas Salla Simukka

Olen niin vanha että yleisen käsityksen mukaan en saisi pitää pillifarkkuja, en käydä rock-konserteissa enkä kulkea pitkä tukka auki. En ole viime aikoina ollut millään festareilla eikä minulla ole ollut pitkiä hiuksia koskaan. Vaikka käytänkin pillifarkkuja, täytän siis monelta osin vanhan naisen normit.

Raja-aitojen yli olen hyppinyt siinä että olen lukenut maailmanmaineeseen nousseen Salla Simukka Lumikki -sarjan kolme kirjaa: Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu (Tammi 2014). Kaksi ensimmäistä kirjaa luin ahmien. Lisämausteena kirjoissa on se, että ne tapahtuvat pääosin Tampereella, lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungissa.

Lumikin kokemukset ovat miltei uskomattomia. Nuoremmat lukijat pystyvät varmaan paremmin omaksumaan Lumikin koulukiusaamisen aiheuttamat traumat. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani kiusasimme toisiamme. Ilmiöllä ei vain ollut nimeä. Muistan vieläkin vuosikymmenien jälkeen miltä tuntui kun pojat huutelivat perääni: mitä kukkakeppi, mitä lauta, mikä luuranko. Jos tänä päivänä ei saa olla liian lihava, ei 1950- ja 1960-luvuilla saanut olla liian laihakaan.

Kirjoissa on jännitystä, hataraa kanssakäymistä läheistenkin kanssa, salaisuuksia ja niiden seurauksia. Salla Simukan tyyli on vetävää ja imaisee lukijan mukaansa helposti. Taitavan kirjailijan hienoa työtä. Aika ajoin jopa hieman mietin, onko liiankin laskelmoivaa.

Hienointa on että suomalainen kirjailija on noussut maailman maineeseen. Koska en ole kirjojen kohderyhmää, saan suhtautua niihin hieman kriittisesti, mutta vain hieman. Muuhun ei ole mitään aihetta.  

      

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Tarkan kuvauksen mestarin Davidin uni








Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe ihastutti lukijat niin meillä kuin muualla. Kustantaja on päättänyt tarjota nyt luettavaksi myös kirjailijan esikoisteoksen. Davidin uni (suom. Hanna Tarkka, WSOY 2016, 427 s.)

kertoo Davidista, joka näkee enneunia. David pelkää, että kaikki hänen unensa toteutuvat. Hän ei pysty kertomaan asiasta ymmärrettävästi edes läheisilleen. Omiin ahdistuksiiinsa käpertyneenä hän pakenee perheensä luota. Häntä vaivaa uni jossa hänen pieni tyttärensä kuolee.  

Davidin tyttären äiti ei halua omalaatuista miestä takaisin elämäänsä. Hän pakenee Davidia ja David etsii häntä ja tytärtään vuosikymmenet. Vaelluksellaan David tapaa ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä ja pystyvät myös auttamaan häntä tasapainoisempaan elämään.   

Anthony Doerr kirjoittaa kuulaasti ja kauniista, mietiskellen ja kaikkea tarkasti kuvaten.
Välillä tuli tunne että yksityiskohdissa viipyily muistuttaa jo Kalle Päätalon tekstiä

”Muistoissa, tarinoissa, loppujen lopuksi, voimme tehdä elämästämme juuri sellaisen kuin meille on tarpeen. Joutua yllätetyksi, kerta kaikkiaan ja täydellisesti yllätetyksi siinä, minkälaiseksi elämä muodostuu – siinä oli todellinen lahja”.

Romaanissa on kiehtovia henkilöitä ja siinä matkataan eri maissa. Luonnonilmiöt, pienet ja suuremmatkin eläimet saavat kirjassa oman roolinsa.  Monipuolisen runsas romaani. Suosikkini on näistä kahdesta Kaikki se valo jota emme näe.           




keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Enni Mustosen rautainen Ruokarouva



Enni Mustonen on kerännyt historiallisilla romaaneillaan vankan lukijakunnan. Hänen uusin romaanisarjansa Syrjästäkatsojan tarinoita on ehtinyt neljänteen osaan. On ollut hienoa seurata miten pikkutyttönä orvoksi jäänyt Ida on romaani romaanilta kasvanut itsetietoiseksi ja hyvin rakastettavaksi naiseksi.

Ruokarouvassa kerrotaan miten yllätysperinnön turvin Ida muuttaa tyttärensä Kirstin kanssa Tukholmasta takaisin Suomeen. Ida on kertonut Kirstille että tämän isä on kuollut. Tarkemmin hän suostu kenellekään paljastamaan kuka on Kirstin isä. Mutta onneksi me lukijat tiedämme!

Paimentytössä Ida päätyi pikkupiiaksi Topeliuksen perheeseen, Lapsenpiiassa hän palveli Sibeliuksen perheessä kun perhe vielä asui Helsingissä ja heidän muutettuaan ulkomaille, Ida sai pestin Albert Edelfeltin emännöitsijänä. Kun Edelfelt kuolee Idan käsivarsille, on Idan aika jättää Suomi joksikin aikaan.  


Ruokarouvassa Ida löytää haaveilemalleen täysihoitolalle talon ja tilan Albergasta, nykyisen Leppävaaran Ruukinrannasta. Naapuritilalla Paarmion huvilalla asuvat Viivi ja Ville Vallgren. Ida ystävystyy nopeasti heidän kanssaan. Idan myötämielisyys ja avuliaisuus tulee kirjassa monella tavalla esille.

Täysihoitolan asukkailla ei ole aina rahaa maksaa täyttää hintaa, mutta Ida ei jätä ketään pulaan, eenkään häntä jossakin elämän vaiheessa auttaneita, jotka nyt tavalla tai toisella nivoutuvat hänen elämäänsä. Mutta ei Ida Ruokarouvassakaan jää osattomaksi kulttuuri-ihmisten seurasta. Täysihoitolassa vierailevat Kasimir ja Eino Leino ja asukkaina ovat L.Onerva ja Leevi Madetoja. Heidän kaikkien arkinen minä tulee hyvin tarinoissa esille.

Romaanissa eletään myrskyisiä aikoja, päättyväthän tapahtuvat toukokuuhun 1918. Enni Mustonen kuljettaa isoja maailmanpoliittisia tapahtumia hienosti tavallisten ihmisten arjen rinnalla. On rattoisaa lukea kuvauksia Kirstin ja Idan huostaansa ottaman Allin kouluasioista ja tyttöjen saamista kirjalahjoista ja muusta. Muistan miten ihania aarteita olivat minullekin Louisa M. Alcottin kirjat Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme.
 
Olen hiljattain muuttanut Leppävaaraan. Sunnuntaina kävelyretkellä kävimme katsomassa Ruukinrannassa missä Idan täysihoitola olisi voinut olla. Olin vuosikausia pitänyt yhtä Ruukinrannan huvilaa Ville Vallgrenin huvilana. Ihan oikea ei mielikuvani ollut eikä Idan täysihoitolaakaan tainnut ihan löytyä, mutta mielikuvituksen avulla voin kuvitella missä talo oli ja millaista Idan oli katsella merelle.

Hieman tosiasioita väistäen mietin mitä mahtoi Ville Vallgren pohtia kun hän katseli Gallen-Kallelan Tarvaspäähän pihamaaltaan.




Sainhan kimmokkeen perehtyä uuden kotiseutuni historiaan. Nyt teidän missä on Linudden ja miten 1900-luvun alussa kuljettiin Albergasta Helsinkiin. Tiedän mikä on Perkkaan maiden historia ja mikä oli Koskisen kansankeittiö. Kiitos Enni Mustonen ja Ida Eriksson!

Meri Valkaman Sinun, Margot

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021, 556 s.) on raikas ja hiottu esikoisromaani. Esikoiskirjailija on toimittaja ja on asunut lapsuudessa...