Sielujen saari

Kolme naista: lapsensa hukuttanut Kristiina, holtittomasta elämästä tuomittu Elli ja työlleen omistautuva sairaanhoitaja Sigrid. Kaikkien kolmen kohtalona Seilin saari Paraisilla. Saari kiehtoo nyt kirjailijoita. Viime vuonna ilmestyi kaksi sairaalasaaresta ja ennen kaikkea sen asukkaista kertovaa romaania: Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saari.

Sielujen saari (suom. Jaana Nikula, Otava 2017, 365 s.) on kertomus noista kolmesta mielisairaalassa olleesta naisesta. Se on myös kertomus suomalaisesta mielisairaalasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Kristiina päätyy saarelle 1899 ja Elli 1934. Sigrid aloitta työnsä saarella 1932..  

Seilin saarelle perustettiin houruinhuone eli mielisairaala jo vuonna 1689. Potilaita oli 30 – 50. Se oli paikkaluvultaan Suomen suurin mielisairaala. Seilin hospitaalin nimi muuttui 1841 parantumattomasti mielisairaille tarkoitetuksi turvalaitokseksi. Vuoden 1851 laajennus lisäsi potilaspaikkoja 67:ään, ja Seiliin voitiin näin siirtää entistä enemmän potilaita erityisesti uudesta Lapinlahden mielisairaalasta, jonne nyt sijoitettiin Etelä-Suomen potilaita.

Seilin hospitaalin toiminta-aate muuttui jälleen vuonna 1889. Silloin kaikki hospitaalin miespotilaat siirrettiin Käkisalmen vastavalmistuneeseen turvalaitokseen. Tästä eteenpäin Seilissä oli vain naispotilaita, ja naisten sairaalana se toimi aina vuoteen 1962 saakka.

Väitöskirjan innostamana

Johanna Holmströmin työn pohjana on Jutta Ahlbeck-Rehnin väitöskirja Diagnostisering och disciplinering: medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1988 – 1944. Romaani ei ole pelkästään sairaskertomus.

Siinä on hyvin tarkkaa kuvausta mielisairaiden hoidosta ja naisten ajoittain jopa epäinhimillisestä kohtelusta. Käytössä on kaikki mahdolliset pakkohoidon keinot. Olennaista romaanin kuvaamana aikana on se, että potilaat jäävät sairaalaan loppuiäkseen. Vaikka he tuntisivat itsensä terveeksi. Vaikka hoitajatkin pitäisivät heitä terveinä.

Elli ihmettelee miksi hänen on oltava Seilissä, vaikka tohtori myöntää että parannuskeinoa Ellin sairauteen ei ole. Tohtori Mikander vain tokaisee kun Elli vaatii poispääsyä, että ”Useimmat tämän saaren potilaat ovat olleet täällä vuosikausia, Heidän taudinkuvansa on muuttumaton. Tämä on kroonikkojen sairaala. Hyvin harvat kirjoitetaan täältä ulos. Käytännöllisesti katsoen ei ketään”.

Naisia ei hoideta, heitä vain säilötään. Ainoa keino mieleltään terveempien on takertua toistensa seuraan tai yrittää ystävystyä hoitajien kanssa. Ympäröivä luonto ja monenlaiset työtehtävät helpottavat jonkin verran.

Johanna Holmström on onnistunut hyvin vangitsemaan kirjaansa ankean ja ajoittain jopa miltä raastavan tunnelman ja tunteet. Romaani on osittain melko synkkää luettavaa, mutta se ei sinänsä ole mikään yllätys. Nykyisin psyykkisesti sairaita hoidetaan harvemmin sairaaloissa, mutta erilaisissa avohoitoyksiköissä, tehostetussa palveluasumisessa tunnelma on hyvin samalainen kuin Seilin hospitaalissa. Ulospääsyä ei ole, vaikka ulko-ovi olisikin auki.

Saaren salaperäinen lumo

Kristiina ei halua pois saarelta, hän aavistaa että hänet on leimattu loppuiäksi. Hänellä ei olisi elämisen mahdollisuuksia saaren ulkopuolella. Elli haluaa koko ajan pois ja hänen vanhempansa – ennen muuta äitinsä järjestää asiat niin että Elli pääsee pois.

Mielenkiintoisin on Sigrid. Hän on taitava sairaanhoitaja, joka varmasti saisi työpaikan muualtakin. Mutta Seilistä tulee hänelle turvapaikka. Hän kokee että potilaat tarvitsevat häntä. ”Me luomme järjestystä. Me suojelemme, hoidamme, palkitsemme ja jaamme rangaistuksia. Ilman meitä he tuhoutuisivat.” Hän lohduttaa ja kannustaa potilaitaan, mutta tietää että on kauneimmillaan, kun lupaa ja valehtelee parhaansa mukaan.” Vaikka kukaan ei kannusta häntä, hän jaksaa.

Sielujen saari ei päästä lukijaansa helpolla. Ajoittain se jopa ahdisti ja mietti onko pakko kuvata kaikki näin raadollisesti. Mutta vastaus taitaa sittenkin olla, että pitää.